Oli lämmin ilta kevätkesällä. Aurinko oli painumaisillaan pitkän,
mänty- ja kuusipeittoisen kukkulajonon taakse, jonka juurella
koukerteli rauhallisesti, meluttomasti virtaava joki, noudatellen
jonon käänteitä. Vastapäätä näitä kukkuloita oli pitkin joen vartta
ulottuvia, laajoja niittyjä vihantina äsken nousseesta ruohosta ja
keltaisina vasta puhjenneista voikukista. Iltarusko pani taivaan
hehkumaan monivärisenä, valaisten maisemaa, jonka taustalla häämötti
kaukainen Lontoo.
Näky oli kaunis, sellainen, jollaisia tapaa Englannissa ja joka saa
sekä runoilijan että maalarin innostumaan. Tällä hetkellä se oli
itse asiassa innostanut erään viimeksimainittuun luokkaan kuuluvan
taiteilijan; sillä eräässä matalan, olkikattoisen, niityn reunassa
olevan talon huoneessa istui James Etheredge maalaustelineensä ääressä,
tuijottaen avoimen ikkunan puitteista näkyvään tauluun, sivellin
velttona riippuvassa kädessään.
Tietämättään oli taiteilija itsekin maalaamisen arvoinen. Tämä kookas,
hoikka, sirorakenteinen mies, jonka kalpeita kasvoja reunusti valkea,
pehmeäsuortuvainen tukka ja jonka lempeät, haaveksivat silmät etsivät
aina rajatonta, tuntematonta, näytti samanlaiselta kuin ne henkilöt,
joita vanhat firenzeläiset mestarit mielellään ikuistivat kankailleen.
Huone muodosti sopivat puitteet asukkaalleen. Se oli todellinen
taidemaalarin työhuone — siivoamaton, epäjärjestyksessä ja viehättävä.
Valmiita ja keskentekoisia tauluja riippui seinillä ja oli nojallaan
niitä vasten, antiikkisia aseita ja oudonmallisia pukuja oli heitetty
sinne tänne lattialle ja keskiaikaisten tuolien selkämyksille; ja
kirjoja, joista muutamien kannet olisivat saaneet heran valahtamaan
tuntijan kielelle, oli avattuna pöydällä ja kasattuna huoneen
äärimmäiseen soppeen. Täydellinen hiljaisuus vallitsi.
Vanhus istui jonkun aikaa vaipuneena uneksivasti ihailemaan luonnon
kauneutta, kunnes talon takana olevasta kylästä kuului kirkonkellon
kumahdus; silloin hän nousi säpsähtäen pystyyn, kokosi siveltimensä ja
kävi taaskin maalaamaan. Ilta kului, ja yhä hän työskenteli hentojen,
taitavien käsien loitsiessa kuvaa kankaalle; rusko haihtui hitaasti
taivaalta, ja yö levitti tummaa vaippaansa, valmistautuen laskemaan
sen uurastavan maailman peitteeksi, ennenkuin maalari pani pois
siveltimensä. Sitten hän käänsi taulun takaperin telineelle, meni —
hajallaan olevien esineiden tähden se oli jonkun verran vaivaloista —
huoneen poikki, löysi vanhan ruusupuisen piipun, sytytti sen, istuutui
jälleen tuoliinsa ja alkoi maisemaa katsellen tapansa mukaan haaveilla.
Hän oli niin syvästi vaipunut valtoiminaan harhaileviin aatoksiinsa,
ettei herännyt, kun ovea raotettiin. Ovi avautui hyvin hiljaa ja
hitaasti, ja siitä ilmestyi nuori tyttö, joka pysähdyttyään hetkeksi
kynnykselle astui meluttomasti huoneeseen ja jäi seisomaan, silmäillen
ikkunan ääressä olevalla tuolilla istuvaa liikkumatonta miestä. Äkkiä
istuja vilkaisi ylöspäin ja näki hänet. Silloin tyttö puhui.
»Oletteko James Etheredge?» hän kysyi.
Taitelija hätkähti. Siihen eivät olleet syynä sanat, vaan tytön
ääni, ja vanhus istui sekunnin virkkamatta mitään; sitten hän nousi
seisomaan, katsoi vierasta ihmeissään ja vastasi: »Kyllä, se on nimeni.
Olen James Etheredge.»
»Etkö tunne minua? Olen Stella — veljesi tytär, Stella», sanoi tyttö
koruttomasti.
»Stella — veljeni tytär — Haroldin lapsi! Miten olet tänne tullut?
Ja minä olen luullut sinun olevan koulussa Firenzessä. Yksinkö olet
tullut?»
Tytön katse siirtyi sedän kasvoista ihanaan maisemaan, ja silloin
niissä oli merkillisessä määrin samanlainen ilme kuin vanhuksella.
»Niin, tulin yksin, setä, sillä olin onneton. He olivat kovia ja
tylyjä. Kenties he tarkoittivat hyvää, mutta sitä oli mahdoton sietää.
Ja lisäksi oli isän kuoleman jälkeen niin yksinäistä. Setä, kestin sitä
niin kauan kuin jaksoin, mutta sitten — tulin tänne.»
Vanhuksen silmät sumenivat. »Lapsi-parka! Lapsiparka!» jupisi hän.
»Mutta miksi et kirjoittanut minulle ja kertonut kaikesta?»
Tyttö naurahti. »Siksi, että meidän ei sallittu kirjoittaa muuta kuin
sanelun mukaan. Koulusta ei ollut lupa lähettää ainoatakaan kirjettä
johtajattaren niitä lukematta. Emme milloinkaan päässeet ulos yksin;
muuten olisin pannut kirjeen postiin hänen tietämättään. Niin, en
voinut kirjoittaa; senvuoksi päätin karata. Saatuani rahat, jotka sinä
olet aina neljänneksittäin minulle lähettänyt, lahjoin seuraavana
iltana erään palvelijan jättämään oven auki. Tunsin tien rannikolle ja
tiesin, minä päivänä ja mihin aikaan laiva lähti. Pääsin laivaan ja
saavuin Lontooseen. Rahat riittivät parhaiksi matkalippuun, ja minä —
minä — siinä kaikki, setä.»
»Kaikki?» toisti vanhus. »Sinun kaltaisesi nuoren, hennon lapsen
kulkea yksin sellainen matka! Nyt sinun on kotiuduttava luokseni,
jollei sinusta täällä ole liian yksinäistä. Kuinka vanha olet,
tyttö-kultaseni?»
»Yhdeksäntoista, setä», kuului reipas vastaus.
»Yhdeksäntoista — vasta lapsi!» Sitten vanhus katsoi neitoa ja lausui
hyvin hiljaa ääneen ajatuksensa: »Kaunis kuin enkeli.» Tyttö kuuli sen
kuitenkin, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi, mutta seuraavalla
hetkellä hän katsoi viattoman avoimesti setäänsä silmiin.
»Et sanoisi niin, jos olisit nähnyt äitini. _Hän_ oli kaunis kuin
enkeli. Isä sanoi usein toivovansa, että sinä näkisit hänet; sinä
olisit muka varmasti tahtonut maalata hänet. Niin, hän oli kaunis.»
»Kyllä. Mutta, rakas lapsi, oletko sairas?» huudahti taiteilija,
keskeyttäen puheensa, sillä hän näki tytön kasvojen äkkiä käyvän
kalpeiksi.
Stella hymyili hänelle. »En, en, olen vain hieman väsynyt, ja», lisäsi
hän lapsellisen yksinkertaisesti, »luulen olevani vähän nälkäinen.
Minulla näet oli rahaa vain matkalippuun.»
»Taivas varjelkoon!» hätäili setä ja syöksähti ylös niin rajusti, että
oli vähällä kaataa tytön kumoon. »Lapsi on kuolemaisillaan nälkään, ja
minä vain haaveilen. Mikä aivoton tomppeli olenkaan!»
Kiihdyksissään hän soitti kelloa, kunnes koko talo kajahteli kuin
paloasema. Ulkoa kuului kiirehtiviä askelia, ovi tempaistiin auki,
ja huoneeseen tuoksahti keski-ikäinen nainen, myssy hyvin kallellaan
päässä ja punehtuneilla kasvoilla pelästynyt ilme. »Jumala varjelkoon,
sir, mikä on hätänä?» hän huohotti.
Etheredge heitti kellon kädestään ja huudahti sen enempää selittämättä:
»Tuokaa heti jotakin syötävää, rouva Penfold, ja viiniä myöskin! Tämä
lapsi-raukka on nääntymäisillään nälkään!»
Nainen katseli häntä ällistyneenä, ja hänen hämmästyksensä yhä
lisääntyi, kun hän vilkaisi ympäri huonetta eikä nähnyt minkäänlaista
lapsi-raukkaa, kun Stella oli piilossa antiikkisen tuolin korkean
selkämyksen takana.
»Lapsi-raukka! Mikä lapsi-raukka! Te olette uneksinut, herra Etheredge!»
»En ole», selitti vanhus sävyisästi. »Totta se on, rouva Penfold. Tyttö
on tullut Firenzestä saakka saamatta muruakaan suuhunsa.»
Stella tuli esiin piilostaan. »En koko matkaa Firenzestä asti», hän
oikaisi.
Rouva Penfold hätkähti ja tuijotti vieraaseen. »Hyvä Jumala! Kuka hän
on?»
»Enkö jo sanonut sitä. Hän on veljeni tytär, Stella. Hän on
saapunut Italiasta, ja — toivoisin teidän tuovan ruokaa ja pullon
vanhaa viiniämme. Istu lepäämään, Stella! Tämä on rouva Penfold —
taloudenhoitajattareni, hyvä nainen.»
Rouva Penfold astahti eteenpäin. »Veljenne tytär, sir! Ei suinkaan vain
herra Haroldin tytär, josta olette niin usein puhunut! Mutta miten
pääsitte sisään, neiti?»
»Ovi oli auki», vastasi Stella.
»Hyväinen aika! Senhän on täytynyt tapahtua kokonainen tunti sitten!
Ja te, sir» — hän katsoi hämillään olevaa taiteilijaa moittivasti —
»olette antanut nuoren neidin koko ajan istua hattu päässä ja kappa
yllään niin pitkän matkan jälkeen ettekä ole kutsunut minua! Tulkaa
mukaani, neiti», lisäsi hän, kääntyen tyttöön päin.
Stella seurasi naista yläkertaan, missä hän viimemainitun avulla
järjesti tukkansa ja siisti pukuaan. Hänen palatessaan alas oli sedällä
jo ateria odottamassa. Hän söikin mielellään, sillä hän oli paastonnut
useita tunteja.
Ilta oli kaunis, ja lopetettuaan illallisensa Stella meni kuutamossa
välkkyvän ikkunan ääreen. »Kuinka viehättävä paikka tämä onkaan, setä!»
riemuitsi hän. »Varmaankin sinä viihdyt täällä hyvin.»
»Niin», hymähti vanhus haaveillen. »Niin. Luuletko sinä viihtyväsi,
Stella?»
»Kyllä», vastasi tyttö hiljaa. »Paremmin kuin voin sanoakaan.»
»Eikö sinusta tunnu yksinäiseltä, kun ainoana seuranasi on ukko, joka
on eronnut maailmasta ja melkein unohtanut sen?»
»Ei, ei, tuhat kertaa ei!» oli vastaus.
Rauhoittuneena Stellan sanoista istuutui maalari ikkunan ääreen
nauttimaan piipustaan, samalla kun veljentytär liikkui huoneessa,
tarkastellen tauluja. Pian kiintyi hänen huomionsa erääseen kuvaan;
se esitti miestä, jolla oli tumma, aaltoileva tukka, jalomuotoinen,
»kuninkaallinen» pää ja mustat, ilmeikkäät silmät. »Kuka tämä on,
setä?» kysäisi hän.
»Sekö? Niin, se on loordi Trevorne», selitti vanhus. »Hänen isänsä
on kreivi Wyndward — Wyndwardin herra, kuten häntä näillä seuduin
nimitetään. He asuvat tuolla kartanossa, Wyndward Hallissa. Tule
katsomaan! Se näkyy täältä.»
Stella siirtyi innokkaana ikkunan ääreen.
»Onko tuo muhkea, valkea rakennus Wyndward Hall? Kuinka suurenmoinen se
on! Italiassa sitä nimitettäisiin palatsiksi.»
»Palatsi se on Englannissakin, mutta me olemme vaatimattomampia. Täällä
tyydytään nimittämään sitä kartanoksi. Se on vanha rakennus, ja sen
omistaa vanha suku.»
»Kerro minulle heistä!» pyysi neito tyynesti. »Ovatko he ystäviäsi?»
»Kyllä, he ovat ystäviäni, mikäli ystävyys on mahdollinen köyhän
maalari-paran ja Wyndwardin herran välillä. Ihmiset sanovat heitä
ylpeiksi, mutta he eivät ole liian ylpeitä kutsuakseen silloin tällöin
James Etheredgeä luokseen päivällisille; ja he syyttävät häntä
ylpeydestä, kun hän ei taivu keskeyttämään elämänsä hiljaisuutta
suostumalla heidän vieraanvaraiseen pyyntöönsä. Katsopa tuonne
vasemmalle, Stella! Niin kauaksi kuin silmä kantaa ulottuu Wyndwardin
alue, sitä jatkuu noiden kukkuloiden välitse peninkulmittain. Loordi ja
lady Wyndward asuvat kartanossa tyttärensä kanssa — tyttö-raukka!»
»Miksi sanot tyttö-raukka?» huomautti Stella.
»Siksi, että koko suvun varat eivät voi muuttaa häntä toisenlaiseksi;
hän ansaitsee hellää sälliä. Hän on raajarikko. Näetkö tuon ikkunan —
tuon, joka on valaistu?»
»Kyllä.»
»Se on hänen huoneensa ikkuna; siellä hän päivät pääksytysten lepää
sohvallaan, katsellen laaksoon.»
»Tyttö-parka!» huokasi Stella. Syntyi hetken hiljaisuus. »Mutta sinähän
mainitsit, että loordi Trevorne on kreivin poika, setä. Eikö hänkin asu
siellä?»
»Ei aina», vastasi setä aatoksissaan. »Joskus loordi — Leycester on
hänen nimensä — käy täällä, mutta muuten hän oleksii melkein aina
Lontoossa, tuhlaten siellä tuhansia. Onpa hyvä, että Wyndwardit ovat
rikkaita, sillä muutoin heillä ei olisi enää mitään jäljellä. Leycester
on koko ikänsä elänyt hurjasti.»
»Onko hän sitten niin paha?» virkkoi Stella hiljaa.
Setä naurahti. »’Paha’ on lievä sana, Stella; mutta kuitenkin olen
nähnyt hänen kasvojensa pehmenevän viatonta lasta muistuttavaan hymyyn;
olen kuullut hänen huuliltaan sellaista naurua, jollaista naisten
oletetaan nauravan, ennenkuin tämä maailma on pusertanut heistä kaiken
naurun. Mutta minähän jaarittelen kuin vanha mylly! Etkö soittaisi
minulle vähän, lapsi-kulta? Tuolla nurkassa on pieni urkuharmooni.»
Stella huomasi, ettei hän halunnut sen enempää puhella varakreivi
Trevornesta, meni vastustelematta harmoonin ääreen ja istuutui
soittamaan. Hän ei valinnut säihkyvää marssia, vaan koruttoman
firenzeläisen iltavirren, jota hän oli kuullut Firenzen suuren kirkon
alttarin ääreen polvistuneiden naisten hartaasti veisaavan. Sitten hän
alkoi laulaa. Kuullessaan ensimmäiset kirkkaat sävelet vanhus säpsähti,
painoi kasvot käsiinsä ja vaipui haaveiluun.
Kun iltavirsi oli rauhaisasti, verkkaisesti päättynyt, nousi Stella
seisomaan; mutta viitaten kädellään kehoitti setä häntä jäämään
soittokoneen ääreen. »Sinulla on isäsi ääni, Stella; laula vielä!»
Tällä kertaa hän lauloi hupaisen katkelman, jonka kertaussäkeet
huokuivat voimakasta tunnetta. Lopetettuaan sen hän kuuli takaansa
hiljaista liikettä, kääntyi päin ja näki vanhuksen nousevan tuoliltaan
ja poistuvan ovelle vapisevin huulin. Nuoren tytön suloinen ääni oli
loihtinut hänen silmiensä eteen menneisyyden vainajineen, ja hän meni
ulos, ettei tyttö huomaisi hänen mielenliikutustaan.
Myöskin Stella nousi seisomaan ja astui ikkunan ääreen ja jäi
katselemaan öistä maisemaa. Kuu valoi hopeataan kaukana välkkyvälle
joelle ja valaisi hänen jalkojensa juuressa lepäävää nurmikkoa. Melkein
tietämättään hän aukaisi ikkunan ja astui pieneen puistoon. Hän asteli
mutkittelevaa polkua myöten pienelle puiselle portille, jonka kautta
kyläntieltä päästiin puistoon. Stella löysi muutamia orvokkeja ja näki
sitten tien varressa kasvavan kukkivan syreenipensaan.
Hän avasi portin ja juoksi keveästi penkeren kupeelle. Vähän kauempana
oli kukkia vielä tiheämmissä rykelmissä. Sinne päin kävellessään hän
kuuli kaukana nelistävän hevosen kavioiden töminää.
Tämä odottamaton melu hämmästytti häntä siinä määrin, että hän jäi
paikalleen seisomaan ja katsomaan siihen suuntaan, mistä ääni kuului;
samassa ilmestyi tien mutkasta näkyviin ratsastaja, joka lasketti
täyttä laukkaa häntä kohti. Stella vilkaisi taakseen, mutta pieni
valkea portti ei ollut näkyvissä; hän oli tullut edemmäksi kuin
oli aikonut. Oli hyödytöntä koettaakaan ehtiä takaisin, ennenkuin
ratsastaja saavuttaisi hänet; hänellä oli vain parhaiksi aikaa
päästä pois tieltä. Hän kiiti vikkelästi penkerettä ylöspäin ja
pysähtyi syreenipensaan alle odottamaan. Ratsastaja tuli varjosta
kuutamoiselle kohdalle. Petollisessa valossa näyttivät sekä mies että
ratsu hirvittävän isoilta, mutta Stellaan ei vaikuttanut eikä hänen
huomiotaan kiinnittänyt miehen koko, vaan hänen ryhtinsä ja käytöksensä.
Hän ei voinut erottaa ratsastajan kasvoja, mutta vartalosta päättäen
hän oli kookas, leveäharteinen nuorukainen. Välimatkan lyhetessä hän
näki, että mies oli seurustelupuvussa, lukuunottamatta samettista
vaippaa, joka oli väljästi, mutta kuitenkin somasti kietaistu jäntevän
vartalon ympärille. Mies ja hevonen näyttivät olevan yhteen valetut
saapuessaan pitkin raittia, kunnes olivat tytön kohdalla. Ratsastajalla
ei ollut aavistustakaan hänen läheisyydestään, mutta kyllä hevosella.
Sen levottomasti vilkuvat silmät huomasivat Stellan häämöttävän puvun,
ja päätänsä kääntäen se hypähti sivulle ja pysähtyi. Ratsastaja nosti
raippansa ja rapsautti hevosta kylkeen, tehden samalla kärsimättömän,
kiukkuisen liikkeen; mutta eläin nousi heti takajaloilleen, ja raippa
vaipui jälleen alas.
»No, hitto, mikäs on hätänä?» huudahti mies. »Eteenpäin, tomppeli!»
Kuullessaan tutun äänen ratsu höristi korviaan, mutta seisoi
hievahtamatta paikallaan joka jäsen vapisten. Stella näki raipan
kohoavan uudelleen, ja vaistomaisesti, hänen itsensä sitä huomaamatta,
pääsi hänen huuliltaan naisellinen vastalause: »Ei! Ei?»
Kuullessaan kiihkeän, rukoilevan äänen pysäytti ratsastaja raippansa
koholle, antoi sitten kätensä vaipua ja pikemminkin kiskomalla kuin
ohjaamalla pakotti hevosen pensaikon vierelle.
»Ken siellä? Kuka olette?» hän kysyi vihaisesti. »Mitä h————». Äkkiä
hänen puheensa katkesi, ja hän tuijotti sanattomana Stellaan, joka
tyttömäisen kauniina seisoi hänen edessään. Pian mies kuitenkin sai
takaisin puhelahjansa. »Pyydän anteeksi», hän virkkoi, hypäten ratsunsa
selästä Stellan viereen. »Pelkäänpä säikäyttäneeni teitä. Luulin
olevani yksin. Annattehan anteeksi?»
Stella katsoi ratsastajaa silmiin, ja heikko puna levisi hänen
poskilleen.
»Minunhan pitäisi pyytää anteeksi; en minä pelästynyt, vaan ratsunne
pelästyi minua.»
Mies vilkaisi hevoseensa, joka nyt seisoi rauhoittuneena, suitset
miehen käsivarrella. »Se on tomppeli!» selitti hän pikaisesti;
»itsepäinen tomppeli eikä osaa pelätä ollenkaan. Se oli pelkkää
juonittelua. Mutta älkää välittäkö siitä mitään. Saanko auttaa teitä
tielle?»
Hymyillen Stella otti vastaan tarjotun avun.
»Teidän on vilu», sanoi mies, tartuttuaan hänen käteensä. »Keväiset
illat ovat petollisia. Onko teillä pitkä matka kotiinne?»
»Ei minun ole ensinkään vilu», torjui tyttö.
»Onko teillä pitkälti matkaa?» toisti ratsastaja, ja vaikka hänen
sävynsä olikin kohtelias, niin se osoitti, että hän oli tottunut
saamaan vastauksen kysymykseensä.
»Ei ole, vain tuonne pienelle valkealle portille.»
»Pienelle valkealle portille — Etheredgen, taiteilijan, asuntoon?»
huudahti mies hämmästyneenä. »Asutteko siellä?»
»Kyllä.»
»En ole milloinkaan ennen nähnyt teitä Wyndwardissa.»
»Ette olekaan; en ole täällä ollutkaan tätä iltaa aikaisemmin.»
»Tätä iltaa? Tiesinhän, etten ollut teitä ennen tavannut.»
Miehen sävy, joka täydelleen poikkesi kuluneesta mielistelystä,
nostatti veren Stellan kasvoihin. Tällä välin he olivat ehtineet
portille. Mies käveli tytön rinnalla, suitset käsivarrellaan, ja kookas
hevonen asteli rauhallisesti kuin lammas. Stella pysähtyi ja sanoi:
»Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä!» vastasi ratsastaja. »Mutta malttakaahan! Aion lähteä
pois. Jos kerran olette saapunut vasta tänä iltana, en voi saada tietää
nimeänne. Tahdotteko sanoa sen minulle, ennenkuin poistun?»
»Nimeni on Stella Etheredge. Olen taiteilija Etheredgen veljentytär.»
»Stella!» toisti mies. »Stella! Kiitoksia! En unohda sitä. Minun
nimeni», lisäsi hän, kohottaen hattuaan, »on Trevorne — Leycester
Trevorne.»
»Tiesin sen», huudahti Stella harkitsematta.
»Tiesitte sen! Mutta tehän tulitte tänne vasta tänä iltana! Miten se on
mahdollista?»
»Hyvin yksinkertaisesti», selitti tyttö. »Olen nähnyt kuvanne ja —
tunsin teidät sen nojalla.»