I.

Eräänä syystalven iltana vierivät Firenzen kaduilla vaunut, joissa

istui mies ja tyttö. He olivat isä ja tytär. Mies oli tuskin

keski-ikäinen, mutta hänen hiuksensa olivat harmahtavat, ja hänen

kaunismuotoisen suunsa ja silmännurkkiensa ympärille oli murhe uurtanut

vakoja. Hänellä samoin kuin tyttärelläkin oli etelän säännölliset

kasvonpiirtet, tumma tukka ja mustat silmät, vaikka hän olikin

syntyperäinen englantilainen, nimeltään Harold Etheredge. Hän ei ollut

hyvissä varoissa eikä korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, vaikka

hän olisi kyllä voinut saavuttaa sekä rikkautta että mainetta, jos

hänellä olisi ollut tilaisuutta ponnistaa niiden tavoittamiseksi. Mutta

kohtalo oli määrännyt, että niiden palkkioiden saamiseksi tarvittava

intoinen tarmo, joiden tähden useimmat meistä uurastavat, tukehtui

tältä mieheltä jo varhain, hirvittävän iskun jättämän suuren surun

jäytämänä.

Hän oli ollut hyvin lupaava kirjailija; hän oli nyt yksinkertaisesti

Harold Etheredge, leski, jonka sydän ja pyrkimykset olivat kätkettyinä

hänen verrattomasti rakastamansa naisen hautaan. Hän oli rakastanut

vaimoaan niin suuresti, että hänen tunteensa vieressään istuvaa lasta

kohtaan, joka kyllä oli hänestä hyvin rakas, olivat sen rinnalla

kitukasvuisia.

»Nukutko, Stella?» kuiskasi mies vanhojen, kömpelötekoisten vaunujen

rämistessä runouden kaupungin hiljaisen, autiolta näyttävän kadun

kiveyksellä. Hän puhui hyvin hellästi, mutta hänen äänessään

oli raukean välinpitämätön sointu, joka oli selvä merkki hänen

elinvoimiensa näivettymisestä. »Olemme pian perillä.»

»En, isä rakas, en nuku», vastasi tytär herttaisesti. »Minusta on

ikävää, että matkamme on päättymässä. Soisin voivamme tällä tavoin

ajaa yhdessä edelleen vuosikausia. Kun vain ajattelen, että meidän

pitää erota, vaikka vain lyhyeksikin ajaksi, niin sydämeni tuntuu

lyijynraskaalta ja pelkään sen lakkaavan sykkimästä.»

»Niin, rakas, niinhän se on!» mutisi mies. »Sinä tiedät, että ero

koskee kipeästi minuunkin. Tahtoisin pitää sinut aina luonani. Mutta

minä en saa, en tohdi tehdä sitä. Sanotaan, että suru tekee meidät

itsekkäiksi, ja minut se on jo tehnyt. Mutta en ole tarpeeksi itsekäs

turmellakseni nuorta elämääsi ja synkistääkseni tulevaisuuttasi.

Stella, menettelisin julmasti ja rikollisesti, jos pitäisin sinut

luonani. Kuluu vielä joku aika, ennenkuin voin taaskin mennä muiden

ihmisten seuraan. Minun täytyy saada olla yksin keskustellakseni

menettämäni rakkaan sielun kanssa. Jos pitäisin sinut luonani, loisi

murheeni varjon nuoreen elämääsi. Niin ei saa käydä. Nuori ihminen

tarvitsee nuorten seuraa, aivan kuin kukka kaipaa auringonpaistetta.

Nuoruus ei ole luotu synkkyyttä ja surua varten. Nuoren silmästä

valuneet kyyneleet on pian pyyhittävä pois ja unohdettava —»

»Luuletko, että voin ikinä unohtaa äitiä?» kuiskasi tyttö huokaisten.

»En, Stella; mutta luotan, että pian opit ajattelemaan häntä tyynen

hellästi ja että mielesi saa pyhän rauhan siitä varmasta toivosta, että

kohtaat hänet tuolla onnen maassa, jossa eroa ei tunneta.»

Hänen kasvonsa kalpenivat, huulet vavahtelivat, ja hänen silmänsä

katsoivat ilmeettöminä ikkunasta hämyiselle kadulle, jossa valoja

parhaillaan sytytettiin. Hän tiesi kaipaavansa päästä yhtymään

rakastamaansa naiseen tuolla onnen maassa ja mielessään rukoilevansa,

että he tapaisivat toisensa pian.

»Mutta älkäämme tänä iltana enää puhelko hänestä», lisäsi hän,

pakottautuen hilpeäksi. »Meidän on ajateltava sinun tulevaisuuttasi.

Sinä et mene tähän kouluun yksinomaan täydentääksesi kasvatustasi, vaan

myöskin saadaksesi kaiken sen huolenpidon ja hoivan, jota nuori tyttö

tarvitsee. Sinun pitää unohtaa murheesi, Stella, niin että voit kasvaa

samalla tavoin kuin muutkin reipassydämiset ja iloiset englantilaiset

tytöt. Muistathan aina olevasi englantilainen, Stella? Oi, kyllä,

todennäköisesti sinä et sitä unohda! Toivon, että viihdyt täällä hyvin,

rakas. Koulu on hyvä. Sain ensiluokkaiset suositukset, ja johtaja

kirjoitti kauniisti. Mutta jollet viihdy, niin kirjoitathan ja kerrot

siitä minulle. Tulen silloin tietysti heti noutamaan sinut pois. Käyn

aina joskus sinua katsomassa, en kovin usein, lapseni, sillä ei olisi

hyvä, jos kalpeat kasvoni ja musta pukuni yhtenään muistuttaisivat

sinulle yhteisen rakkaamme menetystä.»

Tyttö koetti olla valittamatta, sillä hän tiesi, että hänen kyyneleensä

koskisivat isään ja saisivat hänen silmäkulmansa rypistymään, ikäänkuin

luomia painaisivat vuotamattomat kyyneleet.

»Aivan varmasti viihdyn hyvin», sanoi hän, »vähän ajan kuluttua,

kun olen ehtinyt hieman tasaantua ja lakannut näkemästä entisyyttä,

näkemästä _häntä_ niin selvästi. Sinun ei pidä huolehtia minusta,

isä rakas. En myöskään aio leikkiä koko aikaani, uskothan, aion

työskennellä ankarasti, niin että saat näppärän tyttären, kun olen

kasvanut, sellaisen tyttären, joka voi puolestasi hoitaa vaivaloisen

kirjevaihdon ja kenties auttaa sinua työssäsi. Sillä pianhan sinä

kykenet taaskin työhön, isä, eikö totta? Se auttaa sinua unohtamaan.»

»Niin, niin», myönteli isä, mutta hänen äänessään ei ollut pontta eikä

hänen silmissään tulta. Hän tiesi, että hänen elämäntyönsä oli tehty,

hänen kunnianhimonsa kuollut ja elämänhalukin ehtynyt. Häntä tuntui

haudan takaa kutsuvan ääni, joka puhui rakkauden kieltä.

He jatkoivat keskusteluaan, joka usein katkesi pitkiksi toveiksi,

puhellen menneisyydestä kuten ainakin henkilöt, jotka surevat yhteistä

onnettomuutta. Sitten vaunut pysähtyivät korkeassa muurissa olevan ison

portin eteen, ja Harold Etheredge virkkoi, tukehduttaen huokauksen:

»Olomme perillä, Stella.»

Kyytimies laskeutui hitaasti ja kömpelösti kuskipukilta ja soitti

kelloa. Vanha nainen, jonka kasvoja reunusti avara, valkea myssy,

tulla lyllersi pienestä kojusta, irroitti salvat, raotti porttia ja

tirkisti kadulle kasvoillaan puolittain epäluuloinen, puolittain varova

ilme, joka olisi ollut aivan paikallaan, jos hän olisi ollut jonkun

keskiaikaisen linnan porttivahti. Herra Etheredge lausui nimensä.

Sitten hän ja Stella seurasivat naista pihan poikki, portaita ylös

ja eteissalin läpi huoneeseen, jota vanhanaikainen lamppu himmeästi

valaisi. Sinne Stella ja hänen isänsä jäivät odottamaan laitoksen

johtajatarta. Pian avautui ovi, ja huoneeseen astui pitkä, luiseva

nainen. Tämä oli rouva Howden, koulun johtajatar, jonka kanssa Harold

Etheredge oli ollut kirjeenvaihdossa. Hän tervehti tulijoita huulillaan

liukas hymy, jonka oikean luonteen Etheredgeltä kenties hämärä säläsi.

»Tämäkö on rakas tyttärenne, herra Etheredge?» virkkoi nainen

pudistettuaan vieraiden kättä ja silmäiltyään pää kallellaan ja muka

myötätuntoinen hymy tylyillä kasvoillaan tummasilmäistä tyttöä.

»Niin, tämä on tyttäreni, tämä on Stella», vastasi isä masentuneella,

melkein kolealla äänellä. »Toivon, että olette hyvin hyvä ja

kärsivällinen häntä kohtaan, sillä häntä on äskettäin kohdannut ankara

isku, kuten kirjeessäni selitin. Hän ei ole ollut terve eikä ole kovin

hyvissä voimissa vielä nytkään.»

Nainen hymyili, ottaen kasvoilleen niin hellän ja ystävällisen ilmeen

kuin osasi. Hän oli näytellyt osaansa siksi usein, että se luonnistui

joltisestikin, vaikka Harold Etheredge, jollei murhe olisi tylsyttänyt

hänen havaintokykyään, olisi epäilemättä nähnyt, ettei nainen ollut

vilpitön. He keskustelivat vähän aikaa, herra Etheredge antoi

johtajattarelle rahaa ja nousi sitten poistuakseen. »Tulen pian sinua

katsomaan, rakas, hyvin pian», kuiskasi hän irroittaessaan Stellan

käsiä kaulastaan. »Pysy reippaana ja koeta viihtyä!»

Tyttö seisoi tyyten huomaamatta johtajattaren läsnäoloa, kädet rintaa

vasten painettuina ja pää kumarassa, kuunnellen isänsä vaimentuvia

askelia ja portin rämähdystä, kun se sulkeutui isän jälkeen ja eroitti

hänet ulkomaailmasta niin moniksi raskaiksi kuukausiksi.

»Sinun on parasta lakata vaikeroimasta; sillä laitat vain itsesi

sairaaksi», lausui johtajatar, jonka ääni ei enää ollut teeskennellyn

myötätuntoinen ja pehmeä, vaan kova ja pureva.

Stella säpsähti ja tuijotti hämmästyneenä häneen, sillä ei kukaan, ei

ainakaan kukaan nainen, ollut sitä ennen koskaan puhutellut häntä sillä

tavalla.

Naisen huulet kaartuivat jonkunlaiseen virnistykseen. »Niin, sinähän

olet koulussa nyt», selitti hän; »et saa täällä suurennella etkä vaatia

erikoisia vapauksia; siitä emme pidä; onhan suorastaan velvollisuutemme

kitkeä pois kaikki sellainen». Puhuessaan hän soitti kelloa, ja kun

ovelle ilmestyi nälkiintynyt, surkeannäköinen palvelija, sanoi hän

tälle tiukasti: »Tämä on neiti Etheredge. Opasta hänet makuuhuoneeseen!

— Oletan, ettet halua illallista? Se on hyvä. Nukut paremmin, kun et

syö. Kello soi puoliseitsemän aamulla; myöhästymisestä rangaistaan.

Täsmällisyys on hyve, ja sitä on tässä talossa kaikkien noudatettava.

Hyvää yötä!»

Siten alkoi Stellan kouluaika Minerva-opistossa, jossa hän yhdessä

kolmenkymmenenviiden muun tytön kanssa vietti muutamia elämänsä

surkeimpia kuukausia. Kaikki tytöt olivat onnettomia ja alakuloisia;

sillä koulun kolkossa rakennuksessa ei riemu viihtynyt; heidän oli

mahdoton olla edes hilpeitä. He kärsivät kaikki; mutta Stella kärsi

kenties enemmän kuin muut, sillä hän oli perinyt taiteellisen isänsä

tunneherkkyyden, ja iloton huone, niukka ravinto ja johtajattaren

salakavalat loukkaukset olivat hänelle suoranaista kidutusta. Mutta

isälleen hän ei hiiskunut mitään siitä, että hän oli onneton, sillä hän

tiesi, että se tekisi isän aseman surkeaksi. Olihan isä tarkoittanut

parasta; hänet oli petetty kuten muutkin vanhemmat; ja siksi tyttö

kärsi vaieten. Jopa hän isänsä käydessä häntä katsomassa kertoi tälle

olevansa tyytyväinen; ja isä poistui, luullen jättäneensä hänet

mieluisten ikätoverien hilpeään ja viihtyisään seuraan ja säästäneensä

hänet näkemästä oman elämänsä synkkyyttä, joka pian päättyisi, sillä

hänen vaimo-vainajansa viittoili häntä luokseen, ja hän siirtyi yhä

lähemmäksi kutsujaa. Pian tuli loppu. Stellalle kerrottiin, että

hänen isänsä oli kuollut. Ja koska isä oli toivonut, että hän jäisi

opistoon, niin hän jäi ja kesti jonkun aikaa äänettömästi kärsien orvon

elämänsä jokapäiväisiä puutteita ja alituista kurjuutta. Mutta tuli

aika, jolloin hänen kärsivällisyytensä oli lopussa; ja hänen poskillaan

hehkui kuumeinen puna, ja hänen silmänsä paloivat päättävinä, sillä

hänet oli vallannut epätoivo, joka tuntui niin oudolta hänen nuoressa,

hellässä, rakkautta kaipaavassa sydämessään.