huomaamatta pensastoon ja olimme pian näkymättömissä sumuvaipan takana,
vaikka tosin tuon tuostakin kajahti ruoskan läimäys tahi kaukainen
hevosen hirnunta, joka meitä muistutti kiiruhtamaan, ennenkuin
usvariippu ehtisi kohota ylös. Puolen tunnin joutuisa kulku
suorakulmaiseen suuntaan kohden Puhveli-virran juoksua saatti meidät
tiheikön hiljaisuuteen, jossa ei mikään sota-ääni erämaan rauhaa
häirinnyt; ja erään kapean joen äyräille päästyämme kasvinveljeni, joka
oppaana oli, pysähtyi ja me pidimme jonkinmoisen valmistavan
neuvottelun, saadaksemme selviksi tuumiamme. Useimmat seuralaisistani
tunsivat hyvin Ingnutu-kukkulan seudut, ja heidän neuvostaan nyt
päätettiin kiertää vuoren taakse, nousta sen harjulla olevalle
tasangolle ja sitten kulkea sen äkkijyrkän syvänteen vieritse, minkä
juureen oli muodostunut sarja luolia eli onkaloita, joista jossakussa
suurella syyllä arvasimme Minna Beidermann'in vankina olevan. Tällä
kulmalla ei varmaankaan vartioita olisi varominen, sillä kallion kärki,
joka tuimana kohoili onkaloiden sekä tuon varustetun kraalin ylitse,
oli melkein kohtisuoraan suuntaan jyrkkä, niin että vikevä ainoastaan
jotain vuohipolkua saattoi ylös kiivetä; mutta tämän polun oli Gola
neuvonut kasvinveljelleni, ja päätimme nyt tätä myöten astua alas joko
aamun pimeässä tahi silloin kuin Tsululaiset olisivat liian tulisissa
tauloissa Englantilaisten päärynnäkön kautta, että eivät meidän
liikuntojamme huomaisi. Minulla oli täysi luottamus kasvinveljeni
taitoon, ja näin että hänkin puolestaan hehkui halusta itse saada
vangin vapautetuksi; enkä siis laskenut minkäänlaisia vastaväitöksiä
niille tuumille, joihin hän seutuihin tutustuneiden maamiestensä
suostumuksella katsoi parhaaksi ryhtyä. Pidin viisaimpana heittää asian
kokonaan heidän hoimeensa, ja loppu osoittikin että tässä kohden tein
oikein. Tässä sopii mainita, että kuljin jalkaisin sekä olin ratsuni
jättänyt pääjoukkoon. Hevosen seljässä olisin ollut esine, minkä
tarkkasilmäiset vihollisemme auttamattomasti olisivat keksineet, ja
sitäpaitsi, eihän yksikään vuohta kömpelömpi eläin olisi voinut liikkua
sellaisessa maakunnassa, johon juuri olimme tulemaisillamme.
Kun tulevaiset aikeemme olivat selvillä, aloitimme taas astuntamme,
liikkuen suurimmalla varovaisuudella eteenpäin, sillä sumu alkoi
vähittäin hälvetä auringon voimallisten säteiden läpäisemänä ja
levitteli seutu seudulta silmäimme eteen sen ihanan, vaikka nähtävästi
asumattoman maakunnan, joka meitä kaikkialla ympäröitsi. Ula opasti
meitä erämaan halki, huolellisesti vältellen noita pieniä
viljelykaistaleita, jotka tuontuostakin, pienien välimatkojen päässä
kirjasivat aaltoilevaa tienoota. Ainakin sadan kyynärän päässä
edellämme hän käärmeen liukkaudella luikersi okaisen pensaston läpitse,
aina hiljaa huudahtaen, jos tie oli vaaraton, jonka jälkeen uudelleen
kuljettiin samaan tapaan eteenpäin. Minulle oli toimi mitä
vaivaloisinta, vaikka seurakumppalini, joita ei mikään vaatteen
ylenpalttisuus haitannut, helpolla itsensä suorivat. Töykeä, okainen
pensaikko repi pukuni rääpäleiksi, raateli ihoani sekä useammin kuin
yhdesti piti minut kirventelevään syleilykseensä suljettuna, kunnes
joku sotureista apuun ennätti.
Niin matkasimme monta tuntia, saavuimme vihdoin noille hajalla oleville
kallionkatkelmille, joista Ingnutu-harju alkoi ja nä'imme tuon
punertavan vuorenharjan ylpeänä kohottavan päätänsä ylitsemme. Äkkiäpä
Ula nosti kättään varoitukseksi ja me vaivuimme hievahtamattomiksi
pensastoon, jonka jälkeen oitis huomasimme kaksi naista kulkemassa
meitä kohden, maito-astiat päidensä päällä. Omituisen sattuman
vaikuttamina he pysähtyivät muutaman kyynärän päähän siitä paikasta
missä piiloilimme, ja laskettuaan kannettavansa muutamalle
kallionlohkareelle alkoivat vilkkaasti keskustella Brittiläisten
päällekarkauksesta, jos nimittäin sanan merkitystä häväisemättä voi
keskusteluksi nimittää sitä keskeymätöntä sanatulvaa, joka yht'aikaa
kummankin naisen suusta kuohui.
Olimme ylenmäärin uupuneet, nälissämme ja janoissamme. Kiusata meitä
kahta täyttä maito-astiaa näyttelemällä oli enemmän kuin mitä
ihmisluonto jaksoi kestää. Niin juuri ajattelin, kun aivan lähelläni
kuului syvä ja ankara karjaus niin luonnollisena ja uhkaavana, että
ehdottomasti kyyristyin pensaan juureen, jonka takana olin piilossa, ja
kauhistuneena tuijotin olkani ylitse, luullen kiukkuisen pantterin
karanneen jonkun onnettoman seuralaiseni päälle. Mutta metsäkissan
silmäin sijasta huomasinkin soturin, jonka koko muoto säteili hillittyä
tyytyväisyyttä, kun hän uudelleen päästi tuon kamalan äänen voimallisen
rintansa pohjasta sekä samalla kohotti kilpensä reunalla pienen
kaistaleen pantterinnahkaista vyötänsä, jonka hän hiljaa oli kupeiltaan
päästänyt. Molemmat naiset seisoivat hetken kauhistuksesta
kivettyneinä; mutta nahan nähdessään he surkeasti huudellen juoksivat
tiehensä; me kuulimme heidän äänensä heikkenevän ja kuolevan
kaukaisuuteen, kun he huimaa pakoaan lähintä kraalia kohden jatkoivat.
En suinkaan tiedä, lienevätkö maitosankojansa hakemaan palanneet; mutta
jos niin tekivät, niin mahtoivatpa kovin ihmetellä pantterin
erinomaista ahnautta maidolle, sillä pohjia myöten tyhjensimme heidän
astiansa, ennenkuin etemmä läksimme.
Nyt aloimme nousta Ingnutu-kukkulan rinnettä myöten, jonka pinta oli
täyteen kylvetty suuria kiviharkkoja ynnä sakeita pensassaaria, ja kun
kesken kulkuamme pimeys meidät saavutti, kävi tiemme sen kautta vielä
toista vertaa vaivalloisemmaksi. Täälläpä karjan ammunta sattui
korviimme, ja tämä ääni miltei ajanut koko hankettamme haaksirikkoon.
Ryömien pimeässä eteenpäin yksi sotureista huomasi pienen karjalauman,
jota ainoastaan puolen tusinan paikka miehiä paimensi; ja nytpä oli
koko seuran yksimielinen toivo saada karja käsiinsä.
"Ettehän millään saa heitä pois ajetuiksi", koetin todistaa, "sillä
jok'ainoa Tsululainen koko maassa on valveilla; pian teidät ylivoima
saavuttaa ja hakkaa palasiin. Heittäkää mieletön tuumanne ja käykää
eteenkäsin. Vapaasti suostun teille yhtä monta nautaa antamaan, kun
tehtävänne on tehty, ja niin vältätte suuren vaaran, mihin hullu
aikeenne teidät on saattava".
Mutta tuolla ammovalla laumalla oli vastustamaton lumous seuralaisiini,
ja sanani kaikuivat kuuroihin korviin, vaikka Ula kyllä voimiensa takaa
minua säesteli.
"Voimmehan äkkiarvaamatta paimenten kimppuun karata ja tappaa joka
miehen", väitti pää-yllyttäjä; "voimme ajaa karjan johonkin
turvalliseen paikkaan ja taas yhtyä teihin vuoren kukkulalla, ennenkuin
määrätty hetki lyö".
Olin aivan epätoivoissani, koska selvästi nä'in, että koko yritys näin
oli hukkaantuva; mutta kunnon Kafferilaisemme on luonnostaan
karjanvaras; se on hänen sydämmyksiinsä kiinni kasvettunut, eikä
uhkauksista enempi kuin todistuksista ja järkevistä puheistakaan mitään
hyötyä ollut. "Henget ovat karjan tiellemme tuoneet ja meidän täytyy se
omaksemme saada", kuului vastustamaton vastaus, joka minua joka miehen
suusta kohtasi.
"Ethän ai'o samaan hurjuuteen liittyä?" kysyin Ula'lta, hengähtämättä
hänen päätöstään odottaen.
"En ai'o", hän vakaasti vastasi. "Lähdetään eteenpäin, veli, kahden; me
itse vapautamme Enamelan. antakaa meille kymmenen minuutia aikaa,
ennenkuin hyökkäyksenne te'ette", hän sanoi maamiehiinsä kääntyen,
jotka äänettömästi sen pään-nyykäyksellä myönsivät. "Tule, Kuta,
lähtekäämme"; ja hän upposi taajaan pensastoon, minne häntä oitis
seurasin.
Hurjasti ponnistelimme tietämme ylöspäin; mutta paljoa aikaisemmin kuin
määrätty aika oli umpeen kulunut, ilmoitti kauvas kajahtava karjuminen
ynnä kiitäväin sorkkain töminä, että entiset seuralaisemme olivat
rynnäkkönsä aloittaneet. Hetkeäkään viipymättä tunkeuimme tiheikön ja
piikkipensastoin läpitse, naarmuista, tölmäyksistä ja alituisista
lankeemisista huolimatta, sekä saavuimme vihdoin lakealle tasangolle,
joksi vuoren huippu oli muodostunut. Olin surkean uuvuksissa yht'aikaa
ruumiillisesta väsymyksestä ynnä alituisista loukkauksista, ja
heittäydyin maahan epätoivon tuskassa. Mutta Ula sanoi että muutama
satamäärä kyynärää veisi meidät luolalle, missä hän joskus ennenkin oli
suojaa hakenut; ja jaloilleni nousten seurasin häntä lymypaikkaan.
Ensimmältä tunsin ankaran halun puhjeta soimauksiin noita
lurjuksia vastaan, jotka härkälauman takia olivat minusta
yhdellätoistakymmenennellä hetkellä karanneet; mutta, kuten
muulloinkin, kasvinveljeni katseli asiaa aivan toisessa valossa ja
näytti pikemmin heidän erkanemisestansa olevan mielissään, kuin
päinvastoin.
"Antaa niiden mennä", hän sanoi hilpeästi. "He ovat järkensä
menettäneet ja tahtovat päästä hengestään. Kun aamu ehtii, saatte nähdä
että ilmankin heitä yhtähyvin tulemme toimeen. Syödään nyt ensin ja
sitten nukutaan", hän päätti, ottaen esille pienen jauhopussin; "me
tulemme kaikkia voimiamme tarvitsemaan".
Mulla oli pullonen paloviinaa mukanani, jonka avulla huuhtelimme vähät
varamme kuivaa jauhoa alas kurkustamme; ja tämän tehtyämme kumpikin
laskeuimme nukkumaan. Olin juuri levottomaan uneen vaipumaisillani, kun
Ulan ääni sattui korvaani näin:
"Toivonpa, Kuta, ett'ei heidän _esemkofunsa_ untamme häiritse".
"Keittenkä, ihminen?"
"Muinaisten kumppaniemme, -- he ovat surmansa saaneet joka mies.
Hyvästi".
Tosin ihmeellisiä ovat Kafferilaisen tiet ja aatokset.
12:tas Luku.
Voi sua, veljeni.
Ylenmääräisestä uupumuksestani huolimatta oli yö, jonka Ulan luolassa
vietin, kovin levoton. Töin tuskin saatoin silmiäni ummistaa niiltä
ahdistavilta aatoksilta, jotka mihinkä muuhun aikaan hyvänsä olisivat
unen kauvas karkoittaneet; ja kaikki unennäköni olivat niin vilkkaita
ja tuskallisia, että helposti olisi voinut ruveta uskomaan kaatuneiden
soturien todella aaveina hiiviskelevän kovan, tukalan vuoteeni
ympärillä. Vasta myöhään vaivuin todella virkistävään uneen, mutta
tästä hetken unhosta minut piankin kasvinveljeni käsi herätti. Hiljaa
ravistaen hän kuiskasi: "Meidän täytyy oitis lähteä liikkeelle, Kuta;
koetetaan painua alas vuorelta ennen päivänkoittoa".
Nousin jaloilleni kankeana ja edellisen päivän rasittavasta matkasta
rähjääntyneenä, ja kuilun reunalle astuen silmäilin allani olevaan
syvyyteen.
Oli ihana yö ja tähdet tuikkivat pilvettömältä taivaalta allamme
olevalle tasangolle, kumminkaan tarpeeksi valoa tuomatta, että esineitä
tarkalleen olisi voinut eroittaa. Kraalin paikan saattoi arvata
muutaman härän satunnaisesta mylvinnästä, ja luulinpa kerran tai pari
kuulleeni ihmisen ääntäkin; mutta tämä taisi olla pelkkää luuloa.
Hermoni olivat kovin kiihkeentyneitä kovasta sielun jännityksestä, ja
sangen todennäköisesti aistimeni minut pettivät; sillä ei välkähtänyt
yhtäkään valoa, joka olisi liikettä Tsululais-linnoituksessa osoittanut
-- kaikki näytti tyyneltä ja rauhalliselta, aivan kuin sodan julma
meteli olisi näillä syrjäisillä tienoilla tuiki tuntematon. Kuinka
toisenlaiseksi, aattelin, näyttämö muuttunee, ennenkuin aurinko taivaan
kiireelle ennättää! Ja kuinka paljo on mulla tehtävää nykyhetken ja sen
ajan välillä! Mutta Ulan ääni herätti minut unelmistani, ja
pikimmältään hotkaisin suuhuni kehnon aamiaisen, johon Ula,
käytännöllinen kuin oli, huomioni käänsi.
Aseina oli mulla isoläpinen revolveri-pistooli sekä pieni
takaaladattava pyssy, joka riippui hihnasta olallani. Näitä tarkastin
huonossa valossa huolellisesti, nähdäkseni olivatko kunnossa; tämän
tehtyäni olin valmis Ulaa seuraamaan, jonka kilpi ja assegait eivät
mitään eri tarkastusta kaivanneet. Olin usein koettanut saada
kasvinveljeni heittämään pois vanhat aseensa ja pyssyyn ja pistooliin
tarttumaan, mutta hän yhä vaan katsoi sopivimmiksi aseet, joihin
lapsesta oli tottunut, eikä ikänä oikein kodistunut pyssyyn, vaikka
kyllä täydelleen tunsi ruudin hyödyn metsästyksessä taikka silloin kun
oli kysymyksenä vastustaa rynnäkköä sellaista, kuin Pieter Dirksen'in
_laageria_ vastaan oli tehty. Mutta ihmisten kanssa kamppaillessa hän
enemmän luotti käsikähmään ja kylmään säilään; "sitäpaitsi", oli
tapansa sanoa, "assegai ei mitään ääntä päästä".
Kun aika päivänkoittoa läheni, kävi pimeä yhä mustemmaksi ja Ula'nkin
teräväin silmäin oli vaikea löytää kaitaa polkua, joka vierua myöten
vei alas.
"Taivaan Jumala!" huudahdin, kun näin että hän aikoi lähteä alas
kohdalta, jossa jyrkänne minusta näytti kohtisuoralta seinältä; "ethän
lie järkeäsi hukannut, uskaltaaksesi alas tällaisesta paikasta?
Kumpikin taitamme niskamme, se on varma".
"Taitetaan sitten", hän vastasi kolkosti. "Meidän täytyy luistaa alas,
jos mielimme Enamelan vapauttaa. Tämä on ainoa polku ja rynnäkkö
alkaisi paljoa ennen, kuin ympäri kiertäen perille ehtisimme.
Rohkeutta, veli, luo silmäsi ylöspäin. Älä vaan millään katso alas,
niin helposti asiasta suoriut. Kas, siinä ei taitoa tarvita", ja hän
laskeutui jyrkänteelle, käskien minut seuraamaan.
En häpeä tunnustaa, että kaikkia korkeita paikkoja kammon; ne huimaavat
aivoni, tekevät minut sairaaksi ja avuttomaksi sekä herättävät
kauhistavan halun loiskata alas ja niin jouduttaa kohtaloa, joka tuntuu
välttämättömältä. En milloinkaan pakotta mene lähelle jonkun syvänteen
äyrästä siitä yksinkertaisesta syystä, että se vaikuttaa minuun
kovin vastenmielisen tunnon, enkä koskaan kylmiä väreitä tuntematta
saata lukea jotain vuoristoseikkailua. Jos alusta alkain olisin
tiennyt edessäni olevan yrityksen oikean laadun, niin varmaankin
kykenemättömyyteni tunnossa siitä oitis olisin luopunut ja valinnut
toisen keinon, oli se sitten muuten kuinka paljoa vaarallisempi
hyvänsä. Olin mielessäni kuvitellut, että vuohenpoluksi kutsuttaisiin
kaitaa, luisuvaa tietä, jota myöten liukas mies kylläkin helpolla voisi
takaperin kulkien laskeutua alas. Ei tullut mieleenikään, että mun
olisi täytyminen iskeä kynteni kohtisuoran seinän rakoihin ja muuttua
sitä varten apinaksi, vieläpä sangen vikkeläksikin apinaksi. Vieläkin
olen siinä uskossa, että paikka ei ollutkaan vuohien, vaan paviaanien
ja ryösteleväin apinalaumoin tavallinen kulkureitti, jota myöten ne
muutamina vuoden-aikoina laskeuvat alangoille viljavainioita tuhoamaan;
ja tätä vaarallista polkua täytyi minun nyt hyväkseni käyttää, minun,
joka hermoissani tunsin väristyksen jo nähdessäni toisen miehen
korkeilla tikapuilla, taikka sitten heittää siksensä kaikki toivo
pelastaa tyttöä, jota lemmin. Mutta viivytteleminen vaan asiaa pahensi;
ja niinpä, jännittäen mieltäni häntä ajattelemalla, jonka tähden olin
yritykseeni ruvennut, seurasin kasvinveljeni esimerkkiä ja aloin
laskeutua alaspäin.
Kokonainen kirja ei riittäisi kuvaamaan tunteitani tuon vaarallisen
matkan ensimäisinä minuuteina. Onneksi oli kovin pimeä, ett'eivät
silmäni kyenneet alla olevaa syvyyttä näkemään. Ulan neuvoa noudattaen
katsoin yhäti ylöspäin, ja hän puolestaan, kulkien edelläni kaikki
vaaralliset paikat, sovitteli jalkani pieniin kallion kärkiin ja
rakoihin, joissa vähän saattoi huoata, rohkaisi minua sanalla ja
esimerkillä, ja itse näytti pysyvän tuon punertavan kallion kaljulla
seinämällä yhtä helposti kuin kärpänen sileällä akkunaruudulla.
Minä olin kauhean kömpelö ja sen ohessa ankarasti peloissani. Pyssyni
häilyi edestakaisin liikuntojeni mukaan, huolimatta ahkerista
ponnistuksistani pitää sitä oikeassa paikassaan selkäni päällä,
hartioille ripustettuna; ja tuontuostakin milloin piippu, milloin
rautapäinen perä olivat tölväisemäisillään kallioon ja niin
saamaisillaan aikaan metallin heläystä, joka epäilemättä oudolla
äänellään olisi herättänyt Tsulujen epäluulon ja levottomuuden
vireille. Viimeinpä pulani tuon onnettoman aseen suhteen kävi niin
hankalaksi, että Ula vaati koko kapineen omaan huostaansa, jota en
millään tavalla saattanut vastustaa, vaikka olisin tahtonutkin; sillä
molemmilla käsilläni oli täysi työ kannattaa ruumiini painoa. Tuo
lisätaakka ei näyttänyt miksikään vastukseksi olevan ketterälle
toverilleni, jonka mieleen allamme oleva syvyys ei ollenkaan pelkoa
vaikuttanut. Eräälle kallionniskalle, jota muistaessani vieläkin tunnen
kylmiä väreitä hiipivän selkäpiitäni myöten, hän tyynesti pysähtyi,
päästi kätensä aivan irti ja alkoi rauhassa virkistää itseään
lusikallisella nuuskaa, katsellen sillä välin alas kuiluun, aivan kuin
vankka maa ei olisi ollut kyynärää syvemmällä hänen allansa.
"Eipä näy eikä kuulu vielä liikuntoa alhaalta", hän sanoi sangen
tyytyväisenä, kun nuuskan pusertama kyyneltulva oli lakannut
juoksemasta. "Me pääsemme pohjalle asti kenenkään huomaamatta, Kuta.
Edespäin!" ja alaskäsin alkoi taas matkamme.
Äkkiäpä sana "vou", joka syvimmän alakuloisuuden äänellä kirposi Ulan
huulilta, sai minut pysähtymään ja täytti sieluni tuskalla, koska hyvin
tiesin, ett'ei mikään vähäinen seikka olisi tällaista epätoivon
huudahdusta hänen suustaan saanut lähtemään. Varovasti laskeutuen sille
kallion kärjenteelle, jolla veljeni par'aikaa seisoi, huomasin hänen
kovin neuvottomana tuijottavan allamme olevaan pimeään. Syy kävi
minulle ihan selväksi, kun hän kuiskasi: "Tästä on kallio lohjennut
alas taikka ovat Sirayon miehet kiskoneet irti kappaleen vuorta. Emme
etemmäksi pääse, Kuta".
Se oli kurjin johtopäätös, mihin tulla saattoi, enkä ollut ensinkään
halukas siihen suostumaan. Laskin että kolme neljännestä matkasta oli
jo hyvässä turvassa päästy, ja kun rohkeuteni karttui samassa määrässä
kuin väli väheni, päätin jatkaa kulkuani, vaikka sitten putoisinkin
hengettömäksi jonkun risupensaan ystävälliseen syliin.
"Oletko ihan varma, ett'ei siinä mitään jalansijaa ole?" kysyin.
"Täydellisesti", kuului vastaus, ja alas kumartuen hän tunnusteli
assegailla kallion seinämää. Se oli sileä eikä tuntunut missään lohkoa,
jota myöten vuorikauriskaan olisi alaspäin päässyt.
"Täytyy palata takaisin", Ula sanoi synkästi; "asiaa ei käy
auttaminen".
"Käy kuin käykin", lausuin. "Kuinka pitkältä luulet lähimpään
syrjänteesen olevan?"
"Kaksikymmentä jalkaa", hän vastasi, "senverran kuin arvaamalla voin
päättää".
Se ei siis laatuun käynyt. Joku ajatus laskeutua pyssyni olkahihnaa
pitkin ja sitten loiskata alas loput matkaa, oli aivoihini iskenyt;
mutta syvyys teki tuuman mahdottomaksi. "Olisi vaan köyttä", mutisin
itsekseni, "niin voisi sitä käyttää, mutta vaatteeni ovat siihen
tarkoitukseen hyödyttömät; orjantappurain o'at ovat ne rääsyiksi
repineet".
"Vou", sanoi Ula taas, mutta tällä kertaa tyytyväisyyden äänellä.
"Vaatteesi ovat rääpäleinä, veli, mutta minun ei ole. Anna tänne
puukkosi. Täytyy olla joutuisa; sillä puolen tunnin päästä on valkoinen
päivä".
Se oli kallis-arvoinen aatos. Kovasta härännahkaisesta kilvestä sai
leikkaamalla köyden, kyllin vahvan kannattamaan raskaampiakin painoja
kuin meidän ruumiimme ja kyllin pitkän ulottumaan syvemmällekin kuin
kaksikymmentä jalkaa. Onneksi kallionkärki, jolla seisoimme, oli niin
leveä että yhdellä kädelläni saatoin pidellä kilpeä, sill'aikaa kuin
Ula kätevästi leikkeli sitä puukollaan. Kymmenessä minuutissa oli enää
jäljellä paljas puualusta, ja silloin oli kädessämme vahva hihna,
kaksitoista tai viisitoista kyynärää pituudeltaan.
"Vou", huudahti kumppalini kolmannen kerran, mutta tällä erää
vilkkaimman ihastuksen äänellä, "me olemme saaneet ne onkeemme, veli.
Siima järveen", ja hän loiskasi tuon paljastetun kilven puu-alustan
allamme olevaan rotkoon. Kun se oli laskenut noin viidenkolmatta
jalan päähän, tuntui se seisahtuvan ja liikuttamalla sitä hihnasta Ula
sai kuuluviin äänen, jonka selvään ymmärsimme lähtevän jostakin
vastaanhangoittelevasta pensaasta. "Olemme ennemmin alhaalla kuin ensin
luulinkaan", hän kuiskasi. "Tämä on vuoren juuri, kiinnittäkäämme pää
ja sitten menen minä ensiksi".
Tämä oli helpolla tehty assegain avulla, joka lujasti painettiin
muutamaan kallionrakoon, ja käskien minun pysyä alallani, kunnes
antaisi merkin, kumppanini nyt tarttui nahkahihnaan ja huolettomasti
painui alas pimeään. Kuulin tuon jäykän keihään joka nytkäisemältä
kirahtavan raossaan, mutta niin puu kuin nahka olivat parasta laatua,
ja muutaman minuutin päästä sain äärettömäksi ihastuksekseni kuulla,
kuinka kasvinveljeni ääni varovasti kuiskasi, että hyvässä turvassa
saattoi laskeutua alas. Vielä hetken seisoin hänen vieressään; vaara
oli ollut ja mennyt, kuilun pohjalla olevaan töykeään pensaikkoon oli
vihdoinkin päästy.
Ensi työni nahkahihnan hellitettyäni oli ravistaa toveriani kädestä
sydämmeni kyllyydessä; mutta Ula, aina käytännöllisenä kuiskasi: "Mun
täytyy ylös jälleen; ei ensinkään käy päinsä jättää jälkeemme
vihollisen nähtäväksi merkkiä täällä käynnistämme. Anna tänne
puukkosi".
Hän joutuun leikkasi jämeän vaajan täyttämään assegain virkaa, joka
niin uskollisesti oli ruumiimme koko painoa kannatellut, ja nostettuaan
pyssyni olkapäiltään maahan, hän alkoi kiivetä hihnaa myöten ylös
köysitaiturin notkeudella. Perille päästyänsä hän iski vaajan keihään
sijaan, heitti hihnan kahdenkerroin ja löysästi vaajan ympäri ja seisoi
ihmeen lyhyen ajan päästä taaskin luonani, jonka jälkeen hän helposti
kiskoi hihnan alas ja vyhtesi sen yli olkansa. Eikä niinmuodoin jäänyt
mitään merkkiä, joka vihollisen epäluuloja olisi herättää voinut.
"Aika terävät silmät niillä täytyy olla, jos vaajan äkkäävät", hän
kuiskasi. "Mennään nyt. Ennen päivännäköä meidän on piiloon
pääseminen".
Ei ollut kovinkaan vaikea meidän löytää notkelmaa, tarpeeksi
pensaspeittoista tarkoitustamme vastaamaan; ja kun Ula assegaillaan,
varovaisesti kyllä, oli tutkinut, ett'ei mikään viheriäinen
_inamba_-käärme tai muu vahingollinen mato ennen meitä ollut paikkaa
haltuunsa ottanut, niin asetuimme sinne suojaan ja tyhjensimme loput
väkijuomaa pullostani virkistykseksi tuon äsken lopettamamme
vaivaloisen työn jälkeen.
Ne monimutkaiset seikat, jotka vuorelta laskeutuessamme tapahtuivat,
ovat kertoessamme hyvän ajan vaatineet. Mutta itse asiassa koko juttu
oli vähemmässä kuin puolessa tunnissa suoritettu, siihen sekin aika
laskettuna, mikä oli hukkaan kulunut tuon odottamattoman sattuman
takia, joka vähältä oli ollut tehdä koko aikeemme tyhjäksi.
Ylläkerrotun näytelmän henkilöille aika tuntui ijankaikkisen pitkältä;
katselijasta se sitä vastoin mahdollisesti on ylenmäärin lyhkäinen.
Päästyämme kunnialla tästä tehtävämme kaikkein vaikeimmasta pulmasta,
emme muuta voineet kuin pysyä piilopaikassamme kunnes päivä koittaisi
ja aivottu rynnäkkö armeijan puolelta alkaisi. Sitten oli tulevainen
toimemme tykkönään asianhaarain nojassa; ainoa turvallinen menetystapa
tällä hetkellä oli hillitä levottomuuttamme ja odottaa, mitä tapahtuva
olisi.