ja minä olin jonkinmoisen kuumeentapaisen kiihkon tilassa saada tietää,
oliko ensimmäinen Nomteban ennustuksista toteenkäyvä. En ollut
sanaakaan maininnut akan viime ilmoituksesta Arnold Beidermann'ille,
joka nyt oli saanut ilomielisyytensä takaisin entisessä, vieläpä
entistään suuremmassakin määrässä. Hän puheli avosydämmisesti kanssani
tyttärestään, eikä nähtävästi enää pitänyt hänen vankina-oloansa sen
suurempana asiana, kuin mitä toista satunnaista ikävyyttä hyvänsä.
Katsoin viisaimmaksi olla mitäkään hiiskumatta tuosta vieraasta, jota
ennustajanainen oli neuvonut minun odottamaan; sillä olipa syytä
peljätä, että jokainen turhaksi mennyt odotus masentaisi hänen
mieltänsä samassa suhteessa kuin nuo vielä toteutumattomat ennustukset
olivat sitä innostaneet.
Pidin siis salaisuuden omanani, vaikka kyllä kaipasin sitä lohdutusta,
jonka saa, kun asiansa toiselle uskoo. Viimeisinä kolmena päivänä kului
aikani tyyni täsmälleen tarkastaissani vankkurien purkamista ja
opettaissani Vamutsan miehiä rakentamaan meille tilavampaa huonetta,
kuin mitä heidän oma rakentaja-älynsä voi saada nousemaan. Sanotaan
väliin ihmisistä, että itsekullakin on "oma mutkansa päässä".
Kafferilaisen päässä on ainakin tuollainen auttamaton mielenmutka
taikka pikemmin mielen-ympyrä, josta ei mikään saa häntä poikkeemaan.
Määrätkää jollekin musta-ihoiselle suora linja ja käskekää hänen
lyömään paaluja sitä pitkin. Hän näyttää niin perin ymmärtäväiseltä ja
tuntuu älyävän tarkoituksenne niin täydellisesti, että luottamuksella
jätätte hänet yksinään työtä päättämään. Petollinen luottamus! Palatkaa
puolen tunnin päästä, niin löydätte sangen soman munaviivan tai
puoliympyrän, tehdyn mittaustieteellisellä täsmäisyydellä, vaan ette
mitään suoraa linjaa. Mutkailemisen ja lenkoilemisen kammoa ei
Etelä-Afrikassa milloinkaan tapaa.
Mutta vaikka nämä seikat kysyivät täyttä tointani päivällä, niin oli
yön aikaan, kun pitkät hetket valvoin silmiäni ummistamatta, hyvä
tilaisuus huolellisesti punnita joka sanaa, joka Nomteban huulilta oli
vierähtänyt, ja mitä enemmän niitä mietin, mitä enemmän asettelin hänen
hajanaisia lauseitansa kaikkiin mahdollisiin merkityksiinsä, sitä
enemmän tulin siihen vakuutukseen, että akan tiedot tapahtuneista
asioista olivat sangen tarkat, vaikka toiselta puolen uskoni hänen
ennustuksiinsa ei ollut läheskään yhtä luja. Hän näytti perinpohjin
tunteneen meidän elämämme vaiheet, eikä hän kuitenkaan ollut ikinä
ennen kumpaistakaan meitä nähnyt. Hänen sanansa osoittivat, että
lähetys-asunnolla tapahtuneet seikat ynnä karjamme ryöstö olivat
hänelle tiettyjä asioita; ja, mikä ihmeellisintä, hän oli epäilemättä
saanut vihiä Ulan vaarallisesta matkasta, iskenyt katseensa hänen
ottamansa valhepuvun läpitse ja urkkinut että hänen oli onnistunut
päästä Minnan puheille sekä päälliseksi tämän kädestä saada viestin
viedäkseen -- sillä mitä muuta saattoi tuo kuivunut "lehti" tietää?
Tämä seikka oli kyllä ihmeellistä, mutta kumminkin, niin itsekseni
arvelin, voihan tämä mahdollista olla niiden salaisten keinojen kautta,
joita tällaisilla loitsijoilla tavallisesti on käytettävissään, ja
olihan ajateltavaa, että joukko nopeita juoksuria, silmät terävinä,
korvat aina tarkkoina ja jäntereet teräksestä, lennättää sanaa yötä ja
päivää, halki virtain ja metsien, että joukko tämänkaltaisia
viestintuojia saattoi hänelle tietoja hankkia niinkin kaukaa; sillä
ylimalkaan ei ole vaikeata saada salaisuutta urkituksi Tsulujen maassa,
paitsi silloin kuin asia itse hallitsijaa koskee. Jaaritteleminen on
sikäläiselle kansalle kuin jokapäiväinen leipä, ja oikeata herkkua on,
kun saavat jotain uutista kertoella. Ilmisaamisen osa tietojen
hankkimisessa ei niinmuodoin ole vaikea: jok'ainoa outo esine, nähty
tai kuultu, on pian yleisenä puheen-aineena koko maakunnassa, eikä
siis muuta tarvittu kuin lennättää uutiset noita-akan tai hänen
ala-loitsijoihensa korviin, jotka niistä tiedoista, mitä heillä
yksityisesti ja yhteisesti muiden ihmisten asioista oli, voivat punoa
kokoon jutun, joka läheni kyllin totuutta, saattaakseen hämmästykseen
noita metsäläis-ihmisiä, ne kun auttamattomasti uskoivat mokomain
ilmoitusten olevan jotain pirullista alkuperää.
Mutta kaiken tämän myöntäen, kaiken ylenluonnollisuuden poislukien,
eikö ollut suuri syy olla peloissani kasvinveljeni tähden? Jos kerran
Nomteba hänen lähdöstään ja valhepuvustaan tiesi, niin eikö koko juttu
sitten ollut yleisenä jaarittelu-aineena Tsulujen maassa ja niinmuodoin
Cetewayo'nkin tiedossa? Juuri tällä hetkellä hän saattoi olla sen
kauhean kidutuksen alaisena, johon hirmuhaltija oli hänet tuominnut.
Aatos oli hirveä.
Enkä toiselta puolen suinkaan ollut taipuvainen epäämään
ennustajavaimon ilmoitusten ylenluonnollista alkuperää. Hiljan näkemäni
kauhistuttavan näytelmän muisto vaikutti yhä minuun voimallisesti, ja
tuon inhoittavan akan muoto ilmestyi ihmeellisellä tenholla sekavissa
unennäöissänikin. Jok'ainoa kuluva hetki kyllä tätä loihtu-tuntoa
heikonsi ja lisäsi yhä painoa järjen vaa'alle; mutta enpä koskaan
uskalla toivoakaan, että heikko kynäni osaisi kuvata sitä vaikutusta,
minkä tuo pakanallisen kuninkaan neuvoittelu minuun teki -- vaikutusta,
jota Arnold Beidermann'in sokea luottamus vielä enensi, hänen, saman
miehen, joka viime tapahtumiin asti oli mokomia ennustuksia nauranut.
Sitten oli vielä kummallinen yhteensattumuksemme _Hambuman_ kanssa.
Olin ennen useamman kuin yhden kerran kuullut leiritulilla puhuttavan
tästä kauniista ilmiöstä, olin kuullut tarkkoja kuvauksia miesten
suusta, jotka vakuuttivat sen itse nähneensä; mutta aina olin pitänyt
heidän näkyänsä kiihkoisen mielenkuvituksen houruna. Maan-asukkaat sen
hyvin tunsivat sekä katsoivat sitä suunnattomalla kauhistuksella, ja
nyt se oli meille ilmestynyt haamussa, jota kumpikin rakastimme.
Beidermann piti sitä suoranaisena vakuutuksena tyttärensä
turvallisuudesta, sydämmensä oli köykäinen ja mielensä huoleton. Mutta
minun mieleni rauhalle suureksi haitaksi alkoi ajatuksiini astua kamala
pelko että tyttö oli kuollut, että näkemämme ilmaus oli hänen
enkelinsä, ja tämä pelko tyrkytti itseään päähäni joka aika ja
joka paikassa, huolimatta kaikista ponnistuksista, joita sitä
karkoittaakseni te'in.
Helposti ymmärrettävä asia on, että viimeiset neljä päivää olivat
minulle olleet kauhean levottomia, ja koetin nyt poistaa kaikki luulot
ja arvaukset mielestäni sekä varrota mitä yö mukanaan toisi. Olin
päättänyt uskoa Nomteban salaiseen voimaan siinä määrässä kuin hänen
ensimmäinen ennustuksensa nyt olisi toteutuva.
Vielä oli puolen tuntia keski-yöhön. Mamban asujamet olivat sikeimmän
unen helmassa, ja ainoastaan kraalista kuuluva karjan ammonta katkaisi
siltä puolen hiljaisuutta. Yöleirissämme, nuotion ympärillä, jonka
ääressä istuin, oli kaikki niinikään äänetöntä, sillä kumppalini olivat
käyneet levolle, ja kuului ainoastaan vahdin tasainen astunta, kun tämä
liikkui edestakaisin, jotain säveltä itsekseen hyräillen. Mousedeer,
vanha luppakorva ynnä useiden heimolaistensa kanssa oli kyyristynyt
nukkumaan aivan kytevän tuhkaläjän äärelle, mutta niiden uni oli
rauhallinen ja osoitti ett'eivät ne mitään vaaraa vainunneet. Tumma
haamu hiipi alas muutamista vankkureista ja kulki nuotion ohitse; se
oli Nohemu, joka kulki vesi-ammeelle juodakseen. Aivoihini välähti
äkkiä ajatus, että olisi ehkä viisasta tehdä hänet uskotukseni; minä
kutsuin hänet oitis luokseni ja kerroin peittelemättä, mitä noita-akka
neljä päivää sitten oli puhunut. Silmiään rävähyttämättä hän
tarkimmalla huomiolla kuunteli joka sanaa ja näkyi selvään olevan
mielissään, vaikka samalla nähtävästi säikähtyi. Varmaksi asiaksi hän
katsoi, että Enamela oli hyvissä turvissa, ja yhtä varmaa oli hänen
mielestään, että puoliyön aikaan jotain tapahtuisi; mutta eikö tämä
saattaisi tarkoittaa tuota kamalaa _Hambumaa_, joka uudelleen oli
ilmestynyt _Gwegwesa'lle_ (se oli oppaamme nimi) ja säikäyttänyt hänet
kuumeesen? "Meidän tulee olla huolellisia, Kuta", tyttö sanoi hiljaa
kuiskaten, "sillä jos se on Kulkija, niin syö hän meidät suuhunsa.
Mutta tahdon jäädä tänne teitä auttamaan".
Silloin en paljo tullut ajatelleeksi rohkeutta, jota tämä pakanallinen
tyttö osoitti, tarjoutuessaan kanssani valvomaan. Jos noita-akka oli
minuun ja Arnold Beidermann'iin vaikuttanut, niin aatelkaa kuinka
suurta pelkoa ja kunnioitusta hän omassa kansakunnassaan synnytti.
Tyttö istahti lähelle minua, ja kumpikin olimme sanaa sanomatta,
odotellen minuutien matelemista kohden määrättyä hetkeä. Yövartija
pysähtyi astelemasta ja tuli vankkureille, joille oli kello
ripustettuna; hän katsoi sitä, haukotteli syvään ja alkoi taas
astuskella edes takaisin. "Vielä viisi minuutia", kuulin hänen
murahtavan. "Kuinka verkalleen aika kuluu".
Vielä hetkinen kului; silloinpa Nohemu kuiskasi: "katsokaaspa, Kuta,
koiraa!"
Mainitsin että vanha Mousedeer kumppaleineen makasi nuotion ääreen
köyristyneenä; nytpä huomasin, kuinka tuon vanhan uskollisen vartijan
naarmuiset korvat unessa nousivat levottomasti pystyyn ja kuinka se
kerran nosti päätään nuuskiakseen heiniköille päin sekä sitten jälleen
vaipui entiseen asemaansa, vaikka yhä edelleen nähtävästi piti
aistimensa vireillä. Ei enää puuttunut kuin minuuti kahdestatoista ja
levottomuuteni kävi kauhean vaivalloiseksi; samoin näytti vieressäni
istuva tyttö yhtä tuskastuneelta ja vapisi ankarasti, tirkistellessään
tuossa pimeään lakkaamatta ja mietteisinsä vaipuneena.
Taaskin vahti lakkasi astelemasta ja tuli vankkureille kelloa
katsomaan. "Vihdoinkin puoli-yö!" kuulin hänen huudahtavan; samassa
hetkessä Mousedeer syöksi ylös ja karkasi hurjasti haukkuen pimeään.
"Periköön hiisi! Mikä nyt on asiana?" sanoi mies, laskien pyssynsä
ampuma-asentoon.
"Jumalan tähden, Thompson", huusin kiivaasti, "älkää ampuko; minä
vastaan seurauksista".
Nohemu oli noussut kauhistuneena seisaalleen ja kuunteli koirain äkeätä
haukuntaa, kun äkkiä yöhuuhkajan ääni kajahti tavattoman selvään ja
kuuluvasti, ja oitis tyttö juoksi pimeään ja katosi silmistämme.
"Tästä en saa tolkkua", mutisi hämmästynyt yövartija. "Luulisinpa että
vanha Mousedeer oli tarpeeksi tottunut tuollaisiin yölintuihin".
"Et saa ampua", vastasin, "tulkoon mitä tulee. Tahdon seurata tyttöä ja
katsoa, mitä hänellä on tekemistä"; ja tämän sanottuani kiiruhdin
samaan suuntaan, minne Nohemu oli kadonnut; mutta töintuskin olin
päässyt kuutta askelta eteenpäin, kun tyttö jälleen seisoi edessäni,
seurassaan toinen korkeampi hahmo, siis joku maan-asukas; tämä nyt
tervehti minua äänellä, joka tyyni poisti epätietoni.
"Kas niin, Kuta, veljeni, minä palasin", lausui ääni, ja tunsin käteni
Ulan kouraan puristuneeksi.
Hän oli surkeasti kaita ja laihtunut, jonka huomasin nuotion
loisteessa, mihin hänet veimme. Ajattelemattomaan tapaani olin juuri
rupeamaisillani häneltä yhtä ja toista kyselemään, mutta Nohemu, lemmen
tarkalla aistilla, huomasi oitis hänen uupuneen tilansa ja teki
yrityksistäni pikaisen lopun, sanoen että tulija olisi sekä ruo'an että
juoman tarpeessa, ennenkuin sanaakaan saisi puhua. Riensimme nyt
ravintoa minun vankkureistani lukon takaa hakemaan (sillä kaikella
syötävällä ja juotavalla, jos sitä lukitsematta jätettiin, oli täällä
omituinen taipumus hävitä tietämättömiin), ja palatessani toin
runsaasti ruokavaroja ynnä pullollisen kelpo olutta, viimeisen mitä
mulla enää jäljellä on. Nämät asetin Ulan eteen, sangen häpeissäni
palavasta uteliaisuudesta, jota olin osoittanut; mutta ankara
levottomuus, jonka alaisena tuskailin, ei häneltä jäänyt huomaamatta,
sillä, ennenkuin ateriaansa alkoi, hän veti vyönsä alta paperilippusen,
jonka ojensi minulle, sanoen: "Tää on valkoiselle papille, Enamela on
vankina, mutta vahingoittamatta".
"Kiitos Jumalan!" huusin palavassa innossa, tarttuen uudestaan
kasvinveljeäni käteen, kunnon Thompson'in suureksi hämmästykseksi, hän
kun arvattavasti ei milloinkaan ollut kuullut Ulaa mainittavankaan eikä
tottunut näkemään tällaista veljellistä suhdetta valkea-ihoisen ja
maan-asukkaan välillä. "Kiitos Jumalan! Mielinpä oitis herättää
pastorin ja kertoa hänelle nämät iloiset uutiset".
Lyhdyn valossa otti Arnold Beidermann tuon kalliin paperilippusen
vapisevasta kädestäni, luki sen hitaasti ja sitten antoi sen minulle
takaisin, sanoen: "Kelpo poika, tuo kasvinveljesi, Wille; mutta tämän
tiesin jo ennen, älä huoli hukata lappua; ehkä siihen vielä huomenna
tekisi mieleni vilkaista. Hyvästi. Mitä melua koirat äsken pitivät?"
Hukata lappua! Tarpeetonta tätä mieleeni laskea. Tätä vanhaa likaista,
pienestä muistikirjasta reväistyä paperilehteä, jonka kirjoituksesta
oli milt'ei mahdoton saada selkoa, olen tähän päivään saakka pitänyt
yhtenä kalliimpia aarteitani -- muistona, joka aina tuopi mieleeni ei
ainoastaan kirjoittajatartaan, vaan myöskin hänet, tuon jalon ystäväni,
joka viestin niin uskollisesti minulle toi, ja joka minua niin suuresti
rakasti.
Lippu sisälti vaan joitakuita sanoja, töhrittyinä yhdellä
noita lyijyisiä kynäpuikkoja, joita siihen saakka olin pitänyt
kiusallisimpina ja kelvottomimpina kappaleina, mitä milloinkaan
valmistetaan sivistynyttä miestä pettämään. Kirje oli ainoastaan neljän
päivän vanha -- siis samaan aikaan lähetetty, kuin Nomteba oli
ennustuksensa lausunut! -- sekä todisti suunnatonta nopeutta, jota Ula
oli mahtanut käyttää; lähettämä-paikka näkyi olevan "Sirayon kraali".
Sisältö oli seuraava:
"Isä kultani! Olen täällä vankina, mutta älkää peljätkö että minulle
mitään pahaa tapahtuisi. Tsululais-päällikkö Lumba vei minut
myötänsä, ja olen kuullut että Cetewayo olisi hänet tästä syystä
antanut surmata. Jumala suokoon noille verenjanoisille metsäläisille
anteeksi. Minua pidetään täällä, kunnes kuningas on tehnyt jotain
sopimusta Brittiläisten kanssa. Ula kertoo teille loput. Sanokaa Mr
Thornton'ille, että olen hyvässä turvassa. Pian näemme toisemme.
Jumala teitä siunatkoon.
Teidän oma lapsenne Minna."
En oikein kehtaa tunnustaa, kuinka monta kertaa luin nämä muutamat
rivit yhä uudelleen; mutta saapuessani nuotiovalkean ääreen oli tieto
kasvinveljeni tulosta levinnyt ylt'ympäri; minä tapasin hänet
seisomassa keskellä uteliasta ja, voinpa lisätä, kateellista
Swatsilais-parvea, joka, ystäväni Vamutsa etupäässä, mulkoili häntä
yksitotisesti, ahnain silmin seuraten jokaista suupalaa hänen
huulilleen. Yrittipä päälliseksi Vamutsa saada maistaakseen vähän
oluttakin, mutta Nohemu oli häntä vikkelämpi ja antoi läsnä-olijain
suureksi huviksi knob-kirrillä hänelle kämmenille kelpo sivalluksen,
joka sai vanhan rentun pahasti parahtamaan. Landela istui kadoksista
palanneen poikansa rinnalla ja ojensi tuon tuostakin kätensä
tunnustaakseen häntä, tullakseen vakuutetuksi että hän siinä
todenteolla oli, ja huudahti joka kerta, kun tarkat korvansa ilmaisivat
että pojan leukapielet hetkeksi herkesivät toimestaan. Näky oli
omituinen. Valkoinen mies sellaisessa uupumisen tilassa, kuin
kasvinveljeni nyt, olisi pikemmin halannut lepoa kuin ravintoa,
tointuakseen; mutta Ula ei nukkumista muistanutkaan, ennenkuin oli
ottanut täyden korvauksen siitä kurjan pienestä muonasta, millä oli
elänyt siitä pitäin kuin erkanimme. Hänellä oli sankarin sydän, ja
monessa suhteessa hän seisoi muita kansalaisiaan korkeammalla kannalla;
mutta ruokahaluun katsoen hän kumminkin yhä oli täysi metsäläinen.
Ennenkuin levolle vetäytyi, kasvinveljeni jutteli mulle
matkakertomuksensa pääpiirteissään; mutta vasta myöhään seuraavana
päivänä sain täydelleen tietää tuon juonikkaan seikkailun
yksityiskohdat. Istuen vankkureissani hän alkoi Arnold Beidermann'ille
ja minulle kertoa retkensä vaiheista melkein seuraavaan suuntaan:
"Tuon koiran Lumban soturit olivat jo ehtineet rajamaakunnan toiselle
puolelle, ennenkuin jätin Boeri-perheen surmapaikan; ja saatoin siis
kaksi päiväystä kulkea ilman suurempaa varovaisuutta, kuin välttäen
ainoastaan niitä muutamia kraaleja, mitkä tielleni joutuivat.
Mutta kun kerran Tsulujen maahan olin päässyt, jossa jok'ainoa tavaton
ilmiö aina kuninkaalle tiedoksi annetaan, niin tuli tarkin valppaus ja
varovaisuus välttämättömäksi. En ryhdykään kertomaan erityisvaiheita
tältä matkustukseni ensimmäiseltä osalta, sillä tunnettehan
kumpikin heiniköt ja ymmärrätte, mitä merkitsee lähteä kiukkuisten
metsänpetojen, petollisten käärmeiden ja vielä kahta kauheampain
vihamiesten suupalaksi. Yöksi tavallisesti kiipesin puuhun, sillä
pelkäsin että nuotioa virittämällä vetäisin jonkun lähistöllä liikkuvan
metsämiehen huomion puoleeni.
"Kerran tulin kulkeneeksi muutaman sadan askeleen jälkiäni takaisin ja
sain silloin tietää, että kaksi leijonaa salaa hiiviskeli jäljestäni;
niiden käpäläin sijat olivat selvät, aivan verekset, ja koska en
millään mahdollisellakaan menestyksen toivolla voinut yksinäni käydä
heidän kimppuunsa, niin olin pakoitettu kiipeemään lähimmäiseen puuhun,
kunnes pedot olisivat lähitienoilta lähteneet. Eivät ne varmaankaan
monta askeletta minusta olleet, kun niiden jäljet havaitsin, ja
olisivat kentiesi voineet loikata silloin päälleni; mutta arvattavasti
toivoen tavata minut unessa, ne pysyivät piiloissaan ja hukkasivat niin
makupalansa. Sen päivän loppupuolen sekä koko seuraavan yön ne
piirittivät pakopaikkaani, ikäänkuin olisi joku vaisto niille sanonut,
ett'ei mulla sen pahempaa asetta ollut kuin revolveri ja assegai; ja
mitä sellaisista apua yhden miehen käsissä kahta peloittavaa vihollista
vastaan? Vartijani pitivät vahtia koko tämän ajan, ja janoni kävi niin
ankaraksi, että kun päivä koitti, aioin jo todenteolla hypätä alas ja
myydä henkeni niin kalliisti kuin suinkin, mutta muistin silloin,
kuinka te ja muut laskivat toiveensa retkeeni, ja päätin kestää, kunnes
voimani pettäisivät.
"Vakuutettuina, ett'en kyennyt niitä vahingoittamaan, tulivat pedot
nyt aivan puun juurelle ja tirkistelivät ylös minuun päin nälkäisin
silmin. Minä sanoin niille, että olin aivan laihtunut enkä riittäisi
puoleksikaan ateriaksi kahdelle sellaiselle kelpo soturille, kuin he;
mutta ne eivät järjellistä puhetta ottaneet korviinsa, murisivat vaan
kiukkuisesti ja vetivät ylähuulensa kurttuun, niin että saatoin nähdä
nuo julmat valkoiset hampaat, jotka piankin ehkä lihaani painuisivat.
Aurinko oli nyt noussut ja janoni oli käynyt hirmuiseksi. Jonkun
minuutin päästä olisin koettanut pistoolienne vaikutusta -- joita
varovaisuus tähän saakka oli kieltänyt mun käyttämästä -- ja sitten,
jos niistä ei apua olisi, niin olisin yrittänyt murtaida läpitse
assegailla; mutta huomasinpa äkkiä, että viholliseni mukavasta
rauhastaan muuttuivat levottomiksi, ja tarkoin kuunneltuani kuulin
ihmis-ääniä, jotka lähenivät.
"Tilani oli ennenkin kyllin epätoivoinen; nyt vaarani kävi
kaksinkertaiseksi, sillä pelkäsin päivännäöllä maanmiehiäni enemmän
kuin leijonia. Hetken ajatus neuvoi mulle, että parasta oli pysyä aivan
alallansa ja turvata asianhaarain apuun. Yhä likempää kuului ääniä ja
lymypaikastani saatoin nyt nähdä kaksi haamua, miehen ynnä vaimon,
jotka lähenivät; ja voitte ymmärtää, mitä tunsin, kun tunsin edellisen
Nkungulu'ksi, kuninkaan loitsijaksi. Mutta samallapa hurja ilo täytti
rintani, sillä nä'in, että, ell'en heitä vaarasta varoittaisi, mihin
suorastaan kulkivat, niin joutuisivat vielä sata askelta astuttuaan
pensastolle, jonka taakse leijonat olivat väijyksiin vetäyneet ja jossa
heidän surmansa oli tietty. Ilman suurempaa vaivaa olisin näin kostanut
vihamiehelleni Nkungulu'lle ja sen ohessa itse päässyt vapaaksi
vaarallisesta asemastani. Enpä paikasta liikahda, aattelin; en
ääntäkään päästä suustani, niin saadaan nähdä, voiko noitapapin taito
hänet metsänpedoistakin pelastaa.
"Yhä eteenpäin kulki pariskunta, puhellen nopeasti ja tirkistellen
maahan ikäänkuin jotain voimallista loihtu-juurta etsien; jok'ainoa
askel toi heidät leijonia likemmäksi, ja koska lakkaamatta katselivat
maahan, ei suinkaan ollut pelkoa, että minut keksisivät, ennenkuin
heidän loppunsa olisi auttamaton.
"Mutta, Kuta, kun tällätavoin nä'in heidän kulkevan tiettyä kuolemaa
kohden, kun nä'in loitsijan kaikin suurin tietoinensa astuvan sokeasti
toimioonsa, silloin sydämmeni suli aivan kuin vaha auringon helteessä.
Hukkukoot, sanoi suuni, sillä nälkä ja jano olivat sen vihaan
ärsyttäneet; mutta sydämmeni vastasi: 'Ei, vaan jääkööt elämään ja
käyköön hyvin niin teidän kuin Enamela'n'. Minä tottelin jälkimmäistä
ääntä ja valmistauin viipymättä toimeen.
"Korkeasta paikasta, missä istuin, saatoin nähdä, kuinka leijonat
pensaikosta väijyivät saalistaan, joka ei mitään pahaa aavistanut ja
joka ei enää ollut viidenkäänkymmenen kyynärän päässä niistä. Laskien
alimmalle oksalle turvapaikassani kiljasin äkkiä, _Tala, tala!_[18] ja
loiskaten alas puusta syöksin suinpäin pensastoon, jonka takana
leijonat olivat piilossa, assegai oikeassa kädessäni ja heilutellen
vasemmalla kädelläni ilmassa kaross'ia (viittaa). Tämä ehkä näyttäisi
teistä vaaralliselta yritykseltä, mutta niin ei ollut. Pedot olivat
unhoittaneet minut odottaessaan Nkungulu'n tuloa, ja tämä odottamaton
päällekarkaus sai ne niin hämille, että tekivät rajun hyppäyksen ja
katosivat taajaan pensastoon. -- Perästäkin ovat ne aika pelkuria, nuo
leijonat, kun vaan osaa niitä oikein käsitä", jatkoi Ula itsekseen,
pysähtyen kertomuksessaan ja virkistäen itseänsä kelpo siemauksella
kotimaista oluttansa.
"Jos leijonat äimistyivät", kertoi edelleen kasvinveljeni, "niin
luulenpa, että Nkungulu'kin seuralaisineen sai osansa. En ollut
katsonut tarpeelliseksi puussa oleskellessani uudistaa ruumiini
punamulta-maalauksia, joita pari aika sateen-ryöpäystä oli huuhdellut,
ja mahtoi niinmuodoin ulkonäköni olla sangen omituinen. Nyt kun teko
oli tehty, aloin katua sisällistä kutsumusta, joka niin äkkiä oli minut
siihen ajanut, mutta yksi aatos tuli kohta avukseni ja minua
ihmeellisesti lohdutti: -- saatoinhan yhä vielä tappaa kummankin,
jos näyttivät pienintäkään aikomusta minua pettää. Ja niin astuin
kohti noitapappia ja hänen ystäväänsä, jotka kumpikin vapisivat
kauhistuksesta, enemmän luullakseni minun tähteni, kuin leijonain. Minä
kuljin heitä kohden lujassa aikeessa hakata nuo ihmiset maahan, jos
vähintäkään melua nostaisivat; mutta mitään tällaista varokeinoa ei
kaivattu. Kurjain polvet vapisivat liiaksi, voidakseen viedä heitä
mihinkään, vaikka kuinkakin olisivat koettaneet, ja heidän kielensä
olivat ikäänkuin naulitut suulakiin, niin ettei sanaakaan päässyt
heidän hervottomilta huuliltaan.
"'Minä olen Ula', huusin, 'sama Ula, joka sinun kauttasi tuli kuolemaan
tuomituksi noituudesta. Tunnetko minua?'
"'Oletko hänen _esemkofunsa_?'[19] sopersi Nkungulu vaivalla.
"'Kuinka saattaisin olla _esemkofu_, koska puhelen kanssanne?' kysyin
vastineeksi ja pistin kieleni suusta. 'En ole mikään henki, olen Ula,
vanhan Landelan poika. Tahdotteko säilyttää salaisuuteni ja auttaa
minua, taikka tapanko teidät kummankin, niinkuin äskeiset leijonat
olisivat tehneet?' Ja uhkaavasti heristin assegaitani noitapapille, --
jota todenteolla suuresti pelkäsin", jatkoi kasvinveljeni
tuttavallisesti korvaani kuiskaten; "mutta sitä en suinkaan hänelle
näyttänyt.
"Luulenpa että hän yhä vieläkin uskoi minua _esemkofuksi_, sillä
polvensa vapisivat ankarasti, kun hän tunnusteli käsivarsiani,
tullakseen vakuutetuksi, että ne oikeata lihaa olivat; mutta
lopetettuaan tutkistelemisensa hän sanoi: 'Laske assegai pois, sillä
ilmiannon asemesta tahdomme sinua auttaa. Minä olen pahoin tehnyt sinua
vastaan, ja kostoksi olet henkeni pelastanut. Sitä ei Nkungulu
ikipäivinä unhoita; hän on tästä hetkestä isänä sinulle'.