avukseni, niin olen jutun voittanut"; ja vetäen lakkaristani taskukellon
-- viimeisen muiston isävainaastani -- minä painoin huuleni sen
osoitustauluun ja kuiskasin niin matalalla äänellä, ett'ei sanani
voineet tunkeutua noiden alhaisempien noiturien korviin: "Jos valkoinen
pappi sinä hetkenä, jolloin varjot ovat lyhyimmillään, saa tietää, mitä
on hänen kadonneelle lemmikilleen tapahtunut, niin tulee tämä
päivänmittari suuren loitsija-vaimon omaksi".
"Selvään mieletön lupaus", sanoo ehkä lukijani. "Kellon takia hän
laskee ensimäisen valheen, joka hänen päähänsä pälkähtää".
Mutta minäpä asiat paremmin tunsin. Olin kyllin kauvan oleskellut
maan-asukasten parissa, tunteakseni ne tavattomat keinot, joita heillä
on uutistensa saamiseksi. Tiesin hyvin, että noita-akan urkkijat olivat
hänelle tuoneet vereksimmät uutiset Tsulujen maasta. Selvältä näytti,
että hänellä oli tieto Minna Beidermann'in vangiksi-joutumisesta ja
että hän voisi antaa meille tarkempiakin tietoja jos vaan hänen
kielensä saisi liikkeesen. Ja jokaisesta luotettavasta tiedosta, oli se
sitten rauhoittavaa tai päinvastaista laatua, pidin lupaamani hinnan
halpana.
Akan silmät säteilivät, kun hän kelloa katseli. Tämänkaltainen
kummallisen aianmittarin omistaminen loisi häneen äärettömän arvon
ilveilevien vertaistensa rinnalla, ja tämä ajatus painoi vaa'an minun
puolelleni, vaikka minun akan kunniaksi täytyy tunnustaa, että hän
minun luullakseni olisi lopulta kumminkin ilmaissut salaiset tietonsa,
ilmankin minkäänlaisia lahjuksia.
"Te olette aina ollut, Kuta, kansamme hyvä ystävä", hän lausui äänellä,
jonka ympärillä olevat loitsijat hyvin saattoivat kuulla; ja nämätpä
nyt, äkkiä liittyen johtajattarensa nuottiin, huusivat yhteen ääneen
"Yo, yo", suostumukseksi hänen lausumalleen sanalle. "Te ette
milloinkaan ole nauraneet toimillemme, vaikk'eivät ne olekaan käyneet
samaan suuntaan kuin valkoisten miesten. Kuulkaa nyt! Vähän aian päästä
olen astuva kuninkaan eteen sanomaan hänelle, mitä tuleva aika tietää.
Olkaa saapuvilla ystävänne kanssa, niin ehkä saatte kuulla, mitä
mielenne tekee. Mutta valkoinen pappi kavahtakoon nauramasta
juhlallisuuksillemme. Kun maan-asukkaat tulevat Kagasiin ja näkevät
ystävänne naisen pukuun vaatetettuna, eivät he silloin ikinä te'e
pilkkaa; miksi ei hän sitten osoittaisi meille samaa kunnioitusta?
Menkää nyt kuninkaan luokse, ja sitten, jos luulette maksavan vaivaa,
annatte mulle päivänmittarin. Menkää!"
Muun muassa tuo pieni Arnold'in messupaitaa koskeva viittaus osoitti,
että akan tiedot olivat yhtä laajoja kuin perinpohjaisia; ja taas
tavatessani ystäväni, kerroin hänelle mitäkään salaamatta jok'ainoan
sanan, mikä oli minun ja noita-akan kesken sattunut. Olin valmistaunut
kuulemaan hänen vihanpuuskiansa koko tuota kamalaa joukkiota vastaan,
tai jyrkästi kieltäyvän olemasta pakanallisessa juhlatilassa
saapuvilla, mutta hämmästyksekseni hän suostui vilkkaasti ehdoitukseen
ja näytti laskevan siihen suuremman painon kuin itsekään puolestani
saatoin panna. "Kentiesi akka näkee näyn -- unennäön?" hän sanoi
hermohikkaasti. "Se on tie, jota myöten oikea tieto asioista pääsee
maailmaan. Ettekö usko, että joku unennäkö on tulossa? Mennään kohta,
muuten myöhästymme".
Hän oli tänä aamuna ollut hyvin alakuloinen, vaikka, kuin tavallisesti
koetti sitä salata; nytpä tuo laiha vartalo kävi suoraksi ja askeleet
kulkivat köykäisesti, kun hän niitä kuninkaan asunnolle ohjasi. Mutta
ennenkuin olimme päässeet kahdensadan askeleen päähän paikasta, astui
virkamies, joka nähtävästi toimitti jonkinlaisia kanslerin tehtäviä,
kunnioittavasti tiellemme ja esti edemmäksi pääsömme, kunnes hänen
herransa olisi ennättänyt valmistauta meitä vastaanottamaan.
Näytelmä, jonka todistajiksi jouduimme, oli mitä vilkkaimpia, sillä
jokainoa kraal'in lukuisista asukkaista oli liikkeellä. Lähelle
kuninkaan asuntoa oli kaksi soturirykmenttiä asetettu, uljaannäköisiä
miehiä, kilvet ja assegait käsissä, vaikka minun luullakseni eivät toki
ulkomuodoltaankaan Tsululais-joukoille läheskään vertoja vetäneet.
Vaimoja ja lapsia tunkeili ulos majoista ja taas sisään aivan kuin
joukko mustia kaniineja, jotka pesiinsä ryömiskelevät; aika parvi
soittoniekkoja, kukin varustettu yksinkertaisella, mutta tehokkaalla
soittokalullaan, oli kokoontunut lähelle kuninkaan palatsia, ja
arvasin, että näillä oli aikomuksena ruveta vuohennahka-rumpujaan
rämpyttämään, läsnä-olijoiden hermoista vähääkään lukua pitämättä;
lehmät ammuivat, vasikat porasivat ja lukuisia, puolinääntyneitä,
kurjannäköisiä koiria kirmaili hurjasti ylt'ympäri välttääkseen kiviä
ja puukalikkoja, joilla lapset niitä paiskelivat, lyhyesti, näkö oli
mitä kirjavinta, ja vilkkaus väestössä osoitti, että jotain suurta oli
tapahtumaisillaan.
Yht'äkkiä rummunlyöjät hirvittävällä rämpätyksellä täräyttivät
soittokalujansa, ja jokainen iski päälle täyttä voimaansa. Kansa
syöksi meluten kuninkaan asunnolle päin, kiljuen hallitsijansa
kunniaksi, joka nyt ilmaantui pienissä vankkureissa istuen. Valtijaan
nähdessään alamaiset heittäytyivät maahan kasvoilleen ja jatkoivat
tervehdyshuutojansa entistään kauheammin sekä tukauttivat aivan
kuulumattomiin Swatsilais-_imbongan_ äänen, joka lauleskeli herransa
suuruutta, arvoa ja kiitosta, suuressa määrin samaan tapaan, kuin tuo
ennenmainittu Tsululaisvirkamies.
Käden viittauksella kuningas lakkautti metelin ja kokous nousi
seisaalleen, joka temppu osoitti, että hovitavat tässä kansassa olivat
vähemmän ankaria, kuin Cetewayon hovissa, missä ei kenenkään ollut lupa
seisoa kuninkaansa läheisyysdessä. Nyt tuli meille käsky lähestyä ja me
tunkiimme siis eteenpäin hallitsijan luokse, joka vastasi
kumarruksiimme arvokkaasti ruumistaan käännähtämällä, ja ojensi sitten
armollisesti meille kätensä, jota me kumpikin vuoroamme ravistimme.
Tämä tavaton ponnistus vaati hieman virkistystä, jota Kafferilaisen
oluen muodossa kuninkaalle sieväkutoisesta korista tarjottiin. Kelo
kulauksen ryypättyään hän ojensi sarkan minulle, ja katseensa kävi
synkeäksi, kun kohteliaasti mainitsin, ett'ei mun ollut jano; mutta
piankin hän käänsi seikan edukseen ja lausui: "Oi, te olette parempaan
ja väkevämpään tottuneet, kuin olueesen. Ehkä olette jotain juomastanne
tuonut minullekin maistiaisiksi?"
Minä vastasin, että olimme ratsastaneet tänne aivan ilman mitään
tavaroita mukanamme, paitsi pientä paloviina-pulloa, jonka hän
mielellään saisi omakseen; mutta hänen täytyisi varrota, kunnes
keskustelut olisivat päättyneet, jolloin sen hänelle lähettäisimme.
Tämä, niinkuin arvasinkin, sai hänet kohdastaan kysymään asiamme
laatua; jonka jälkeen minä järjestään esitin hänelle eri kohdat noissa
määräyksissä, jotka ennen Utrecht'ista lähtöämme minulle oli annettu.
"Tämä on yksivakainen asia", hän vastasi hetken mietittyään; "tämä on
asia, johon ei umpimähkään auta vastata. Mutta oitis tahdon kysyä
neuvonantajiltani ja tehdä teille tiettäväksi neuvoittelumme päätöksen.
Antakaa Nomteban ja Nyangojen[16] astua luokseni".
Tusina ketteriä jalkoja läksi silmänräpäyksessä liikkeelle noita-akan
asunnolle päin, ja muutaman minuutin päästä rimpipillin äännähdys
ilmoitti, että hän oli tulossa, kuninkaan kysymyksiin vastaamaan.
Äänetön hiljaisuus, tuskallinen vaitiolo vallitsi kansajoukossa, kuin
noita-akka lähestyi. Hänen edellään kulki hullunkurisesti vaatetettu
poikanulikka, joka jonkinmoisesta huilusta puhalsi noita loitsijanaisen
ohjailevia säveliä, ja häntä seurasi alataikurit, jotka vast'ikään olin
nähnyt hänen ympärillään. Kansaan näytti sanaton kauhistus tarttuneen,
kun tuo hirveästi koristettu ihmisolento verkalleen asteli eteenpäin:
kaikkein silmät näyttivät kuin olisivat kuopistaan olleet
putoamaisillaan ja hirveästi mulkoillen käänsivät valkuaisensa näkyviin
mitä julmimmalla tavalla; pelon, kauhun odotus oli jokaisen kasvoihin
kuvattuna. Ihmisraukat! He olivat epätiedossa, eikö yhtä tahi kahta
uhria heidän joukostaan taaskin vaadittaisi varsinaisen toimituksen
alkajaisiksi, ja itsekukin vapisi sydämmessään, aatellessaan, että itse
saattaisi olla juuri siksi uhriksi merkitty.
Kuninkaan vaunuille päästyään noita-akka pysähtyi, ja, tekemättä
minkäänlaista alamaisuuden tai kunnioituksen merkkiä, hän kysyi, minkä
syyn varjolla kuningas hänen lepoaan oli häirinnyt.
Heikolla, vapisevalla äänellä suuri Swatsilais-valtias selvitti tuloni
tarkoituksen ja pyysi Nomteban kysymään hänen esi-isiensä hengiltä,
kuinka tässä valtiollisessa seikassa tulisi menetellä. Hallitsijan
kauhistus oli nähtävästi aivan yhtä suuri, kuin hänen alamaistensa, ja
päättäen hiestä, jota tippui hänen otsaltaan sekä käsien oudoista
tempauksista, aivan yhtä luonnollinen.
Noita-akka kuunteli tarkasti kunnes kuninkaan selvitys oli päättynyt,
ja lausui sitten äkkiä: "Neljä elukkaa tuotakoon tänne -- yksi kirjava
härkä, yksi valkea hieho ja kaksi punaista härkää; henkien täytyy verta
nähdä".
Tähän saakka vallinnut tuskallinen mielenjännitys, joka kansan muodossa
oli ollut nähtävänä, vaihtui ilon ihastukseksi, sillä eihän yhtäkään
ihmisuhria nyt vaadittu, ja sitä paitsi saisi kansa luultavasti osansa
lihasta. Uskomattomalla joutuisuudella nuo tuomitut elukka-raukat
tuotiin paikalle, ja puolen tusinaa miehiä piteli lujasti sarvista
valkoista hiehoa Nomteban vastapäätä. Tämä ensin terävästi tutkisteli
sitä, nähdäkseen, ettei siinä virhettä ollut, ja voiteli sitä sitten
vahvasti jonkimmoisella nesteellä, jota hän suussansa erästä juurta
pureskelemalla valmisti. Sen jälkeen hänen soittopoikansa ojensi
hänelle terävän, lyhyen assegain, jolla hän taitavasti sivaltaen
puhkaisi elukan kupeen ja kätensä haavaan tunkien veti ulos osan
sisälmyksiä, jotka hän juhlallisesti söi suuhunsa. Sillä aikaa kansa
hurjasti kiljui ja sen riemuhuudot tukauttivat tuon vielä elävän uhrin
tuskallisen mölinän.
Tämän juhlamenon kestäessä olivat ala-taikurit samoin menetelleet
noiden kolmen härjän kanssa ja kumonneet aika kulauksia lämmintä verta,
jolla näytti olevan hurjistuttava vaikutus heihin. Merkin saatuaan
noita-akalta, hyökkäsi koko kansa paikalle ja poisti pian terävillä
assegaillaan jok'ainoan liha rääpäleen noista neljästä elukasta,
jättäen paljaat luut veriselle maalle, mutta tämän jälkeen kuningas
loitsijattaren käskystä käski kansan hajota kunkin kotiansa, ja
ainoastaan ylimmäiset neuvon-antajat ynnä me itse jäimme paikalle
kuullaksemme Nomteben suusta, minkä lausunnon vainajain henget olivat
antaneet.
En tahdo kertoa keinoja ja menetyksiä, joita loitsija-vaimo käytti
päästäkseen siihen hurmauksen tilaan, mikä teki hänet ennustusten
purkauksiin kykeneväksi; kovin vastenmielistä oli minulle nähdä noita
inhoittavia temppuja. Mutta pääsi hän kuin pääsikin tuohon haluttuun
mielentilaan ja silloin oli hän tosin enemmän jonkun ilkeän pahanhengen
kuin ihmis-olennon näköinen. Ettei hän yksistään teeskennellyt,
on mielestäni selvää, sillä eipä kukaan olisi kyennyt niihin
ruumiin ponnistuksiin, joita hän nyt osoitti, ellei ankara määrä
mielenkiihtymystä, jota melkein vimmapäisyyttä likeni, olisi hänelle
voimia antanut. Ennenkuin hiehoon oli kajonnut, hän töintuskin jaksoi
liikkua sen taakan alla, josta äsken puhuin; mutta nytpä hän oikein
hyppeli innoissaan korkealle maasta ja hirveät koristeensa lentelivät
ilmaan, kun hän loiskeili, köykäisyydellä, joka olisi ollut kunniaksi
kelle tanssijattarelle hyvänsä. Näitä leikkauksia koettivat hänen
mieskumppalinsa, tosin huonolla menestyksellä, voimiensa takaa matkia;
mutta paholainen näytti olevan huvitettu akasta yksinään; ja niinpä
viimein, kun henki hänessä pakoitti häntä sanoja lausumaan, hän äkkiä
seisahtui ja alkoi puhua.
Ensimmäiset lauseet, jotka Nomteban suusta pääsivät, olivat vaan
epäselvää soperrusta ilman mitäkään ajatuksen yhteyttä, sillä sakeata,
tahmeaa vaahtoa valui hänen huuliltaan ja esti puhunnan. Mutta
vähitellen sanat kävivät selvemmiksi ja me saatoimme kuulla hänen
suustaan katkonaisia lauseita, joita rävähtämättömällä tarkkuudella
kuultelimme; sillä paljon, sangen paljon asiamme riippui siitä, mihinkä
suuntaan tän raivokkaan vaimon houraukset käännähtyisivät. Arnold
Beidermann'in muoto minua kauhistutti, sillä aivan itse huomaamattansa
hän väänteli kasvojaan loitsija-akan mukaan; hänen silmänsä pyörivät
julmasti kuopissaan ja koko katsantonsa oli niin outo, etten suinkaan
olisi vähintäkään kummastunut, jos hän tuossa paikassa olisi alkanut
loiskia yhtä tanssia Nyangojen keralla, etenkin syystä, että itse
tunsin salaisen kutsumuksen samaan leikkiin; niin voimakkaasti vaikutti
näytelmä minuun.
Ensimmältä koskivat noita-akan ymmärrettävät lauseet ainoastaan
paikallisia seikkoja, mutta viimein hän pääsi minunkin lähetykseeni,
jonka suhteen kuningas oli neuvoa kysynyt.
"Sinä, Amaswatsien kansan kuningas, vaadit esi-isiesi hengiltä
neuvoa", hän lausui, katsoen suoraan hallitsijaansa, joka yhä istui
käsivankkureissaan peukaloitansa pyöritellen, epätietoisuuden ja
surkeuden varsinaisena kuvana. "Henkeni on heidän henkensä kohdannut ja
sanonut mitä halajat. Tämä on vastaus".
Hän puhui lyhyitä ja katkonaisia lauseita, jättäen kuulijainsa toimeksi
arvata loput, kun niissä jotain hämärää ilmestyi.
"Cetewayo on leijona, mutta sinä olet elehvantti. Cetewayon miehet ovat
puhvelia, mutta sinä olet ukonnuoli, joka isket lauman hallitsijan
maahan. Yhdisty sinä valkoisiin miehiin. He sinua auttavat tykeillään
ja Tsululaiset soturit sortuvat maahan. Kiharatukkainen tyttö istuu
majassa itkemässä. Ei hänelle kelpaa olut eikä ruoka, sillä sydämmensä
on raskas, kurja hylky -- pitaalitautinen ihminen lähestyy häntä. Tyttö
on hyvä eikä lyö raukkaa. Hän antaa sille kuihtuneen lehden. Swatsit
ovat vahvoja. Valkoisten miesten pyssyt käsissään he nielaisevat
Tsululaiset. Tyttö tietää että eräät sydämmet häntä murhehtivat, mutta
näiden suru on haihtuva. Kuningas yhdistyköön valkoisiin miehiin ja
voittakoon vihollisensa. Henkeni lentää tulevaisuuteen", hän jatkoi,
äänensä kävi matalaksi, tuskin kuuluvaksi, ja silmänsä tarkastivat
kuningasta, vaikka niiden katse oli tyhjä, tajuton ja näytti seuraavan
ajatuksia, joita ei mikään näkyväinen ääri rajoittanut. "Henkeni lentää
tulevaisuuteen, mä näen kaksi sotajoukkoa julmassa ottelussa.
Kaatuneita viruu joukottain maassa, täällä punatakki, tuolla
Swatsilainen, niiden rinnalla joukko Tsuluja. Minä näen monta punaista
takkia Cetewayon kraalissa, mutta niiden kantajilla ei ole valkoista
ihoa. Taas minä näen punaisia takkeja, loistavia kuin veri, ja sinisiä
takkeja, komeita kuin puolipäivän taivas, Cetewayon kraalissa, mutta
tällä kertaa niiden kantajat ovat vaaleanaamaisia. Minä näen hänen
karjansa pois vietynä ja Mustien Mustan maanpakolaisena.
Kiharahiuksinen tyttö sitoo valkoisen soturin haavaa. Swatsit
yhdistykööt Brittiläisiin -- olen puhunut".
Katkonaisen lausetulvansa loppupuoleen oli loitsija-vaimon puhe käynyt
yhä heikommaksi; ja kun se oli loppunut, hän lankesi kasvoilleen,
niinkuin minusta näytti, jonkinmoiseen kaatuvan taudin puhtiin. Arnold
Beidermann kohta astui esiin lääkäri-apuansa tarjoamaan, mutta
jyrkästi, vaikka kohteliaasti, ala-loitsijat estivät häntä kajoomasta
tunnottomaan vaimoon, jonka he kantoivat läheiseen majaan ja saivat
tointumaan lääkkeillä, jotka he yksin tunsivat.
Kuullessaan ilmoitukset henkien maasta, neuvon-antajat kiljuivat ja
loiskivat ilon innostuksessa -- joko todellisessa tai teeskennellyssä;
kuninkaan kasvot saivat takaisin tavallisen säteilevän rauhansa, hän
lakkasi peukaloitaan pyörittelemästä ja tointui niin, että taas muisti
oluttuoppiansakin, jonka hän nyt pohjaa myöten tyhjensi; rummut
komennettiin taas pärryttämään, jolloin kansa taas tulvana syöksyi ulos
majoistaan; kaikki viivytys oli nyt loppunut ja kun kaksi paikalla
olevaa soturirykmenttiä oli tullut saapuville, piti Swatsilais-valtias
lyhyen puheen ja julisti päätöksen, johon hän oli tullut. Onneksi
meille oli hallitsija vähän ahdashenkinen ja sanojaan säästelevä; sillä
meillä ei suinkaan ollut pitkiin puheisin halua.
"Amaswatsien soturit", hän lausui vaunuistaan nousematta, joka heissä
hänen puheensa voimaa vähän heikonsi. "Soturit! Olen esi-isieni
hengiltä neuvoa kysynyt ja ne sanovat minulle, että lapsieni keihäät
uppoovat Tsulujen vereen. Yksissä ystäväimme, valkoisten miesten kanssa
lähdemme rajan yli ja poltamme poroksi Cetewayon kraalit. Kymmenen
härkää tapettakoon ja soturini vahvistakoot itseänsä taisteluun".
Ankarat ja pitkät suostumahuudot tervehtivät tätä julistusta,
ja kun naudat olivat tapetut, alkoi kansa ahkeraan puuhata pitkiä
paistipitoja, jolla aikaa Arnold ja minä päätimme sopimuksemme
kuninkaan kanssa; eikä paloviina-pulloa suinkaan unhoitettu. Asiat
puhuttiin niinpäin, että meidän piti palata suorastaan Mambaan,
jossa Swatsilais-rykmentit meihin yhdistyisivät, saadakseen käsiinsä
ampuma-aseita ja harjaantuakseen niitä käyttämään, ja hallitsija itse
aikoi seurata joukkojaan tänne asti. Uudet liittolaisemme osoittivat
suurinta alttiutta pienimmissäkin palveluksissa, joita tarvitsimme, ja
puoli tusinaa miehiä taisteli kunniasta saada taluttaa ratsujamme
paikalle ja tuoda majaamme matka-eväitä, jotka hyvin olisivat
riittäneet kokonaiselle ratsumies-joukolle.
Niin Arnold kuin minäkin halusimme olla yksinämme heinikköjen
hiljaisuudessa, missä saisimme rauhassa puhella tiedoista, joita niin
omituisella tavalla olimme saaneet. Mutta ennen matkalle lähtöämme
menin Nomtebaa hakemaan, antaakseni hänelle kellon, jonka hän niin
rehellisesti oli ansainnut. Minä tapasin akan täysillä tunnoillaan,
vaikka vielä uupuneena siitä ankarasta sielun ja ruumiin jännityksestä,
jonka alaisena hän oli ollut. Hänen loitsija-arvonsa inhoittavat
tunnusmerkit olivat nyt poissa ja hän oli useaan kertaan pessyt
ruumiinsa, niin että hän nyt oli muodoltaan paljoa vähemmin kauhua
herättävä kuin ennen.
"Tuon teille tässä auringon-mittarin, niinkuin olen luvannut", sanoin
hänelle. "Antakaa mun nyt tietää, voiko teiltä saada lisää tietoja ja
saatatteko antaa meille mitään tukevaa toivon aihetta".
"Mitä henki käski mun sanoa, sen sanoin", hän vastasi, "mutta nyt kun
se on minut jättänyt, en mitään tiedä. Menkää matkoihinne ja olkaa
tyytyväinen; mitä kieleltäni on päässyt, se tapahtuu. Kuulkaa kumminkin
tätä", hän lisäsi matalalla äänellä, ottaessaan kellon kädestäni,
"neljä yötä tämän jälkeen Mamban koirat haukkuvat keskiyön aikaan.
Pitäkää varalla, ett'eivät miehenne koske liipaisimiin liian aikaisin".
"_Hänkö_ sitten siellä on?" kysäsin hengähtämättä.
"Lapsille yksin ymmärtämätön kysymys sopii", hän vastasi. "Menkää!"
Ehtiä Mambaan tänä yönä olisi ollut mahdotonta, ja kuninkaan käskystä
oppaamme poikkesi suuntaan, joka vältti tsetse-kärpäsien metsän ja
johtaisi meidät päivänlaskun ajaksi kraaliin, missä saisimme levätä.
Arnold Beidermann'in ulkomuoto oli sangen iloinen, ajaessamme
rinnakkain tietämme hitaasti eteenpäin, sillä hän nähtävästi katseli
noita-akan lauseita edullisimmassa valossa ja tulkitsi niitä tavalla,
joka hänelle oli mieluisin. Minä puolestani en ollut läheskään niin
kerkeä johtopäätöksiäni tekemään, sillä aikaa jo siihenkin tarvitsin,
että ennätin tointua tuosta jännittävästä näytelmästä ja hätäilemättä,
tyynesti saatoin asiaa kokonaisuudessaan aprikoida; ja pelkäänpä että
tällä kertaa olin huono seurakumppali, sillä omien aatoksieni
ajelemana, vaipuneena mietiskelemään, missä määrässä saattaisi olla
mahdollista että Minna palaisi neljäntenä yönä tämän jälkeen, en paljon
huomannut mitä toverini sanoi, vaikka tosin sen verran kuulin, että
tiedän hänen kehuneen noita-akkaa sekä todistelleen unien ynnä muiden
näkyjen tehokasta merkitystä.
Ilma oli kamalan kuuma, ja ihmiseen tuli sellainen raskas,
ahdistavainen tunne, joka Etelä-Afrikassa ukkois-myrskyn tuloa
ennustaa. Illempana taivaankansi äkkiä kävi paksuun pilveen, ja näimme
selvään, että jos läpimärjiksi kastumatta mielimme suojaan päästä,
niin täytyi meidän antaa mennä parempaa vauhtia, kuin tähän asti.
Kärpäsenpuremain turmiolliset vaikutukset eivät vielä olleet päässeet
ilmi ratsuissamme, ja ainoastaan vapaasta tahdostamme olimme näin
hitaasti kulkeneet. Oppaamme näytti sormellaan, kuinka sade läheni, ja
me laskimme täyttä nelistä. Matkamme kävi pikemmin tulossa olevaa
raju-ilmaa vastaan, kuin siitä poispäin; ja suoraan edessämme näimme,
kuinka tummaa rankkasadetta tulvaili alas kuin seinää pikimustan
pilvisänkän kohdusta. Lähemmä tullessamme havaitsin, että hevoseni
osoitti selviä pelvon merkkejä; mutta siitä huolimatta kannustin vaan
lujasti, kunnes musta-ihoinen oppaamme, yht'äkkiä ympäri pyörähtäen,
tarttui ratsuni päitsiin ja huudahti äänellä, joka ilmaisi hurjinta
kauhistusta: "Väleen astukaa maahan ja kätkekää kasvonne. Se on
_Hambuma_".[17]
Ei ollut tarpeen piukoittaa suitsia; hevosemme olivat ilmankin
seisahtuneet, ja minä tirkistämistäni tirkistin Swatsilais-miestä, joka
oli viskaunut maahan kasvoilleen, kun samassa huudahdus Arnold'in
suusta sattui korvaani, ja käännettynä sinnepäin näin hänet istumassa
liikkumatta vapisevan oriinsa seljässä, oikea käsivarsi ojennettuna, ja
kasvoissaan näkyi ääretön hämmästys yhdessä syvimmän, hellimmän
rakkauden kanssa -- samallainen katse, millä voi ajatella äidin
tervehtivän lastaan, jonka odottamatta on saanut takaisin kuolon
kidasta. Ei ääntä päässyt hänen huuliltaan; sanaa sanomatta hän istui,
käsivarsi oikaistuna siihen suuntaan, mistä myrskyilma peloittavalla
vauhdilla läheni.
Minäkin käänsin silmäni sinnepäin. Ja siellä tapasi katseeni tytön,
jonka olimme luulleet istuvan vankina Tsulujen käsissä, mutta joka nyt
ikäänkuin aaltoillen liikkui meitä kohden, lähenevän rankkasateen
suojassa. Ei voinut erhettyä tuon sorjan haamun suhteen, jonka
olkapäillä tuuheiden keltakiharain meri aaltoili. Köykäisesti se
myrsky-ilman kantamana lähestyi meitä, liitäen yli tasankoa peittävien
matalain pensastojen. Minä yritin puhumaan, mutta en voinut; koetin
kannustaa hevostani, mutta se oli säikähdyksestä kuin halvattu. Yhä
lähemmä tuli näky, ja saatoimmepa jo eroittaa, kuinka se hymysi meille
terveisiksi; mutta silloin sade peittikin armaan ilmauksen, ja
verkalleen se haihtui tuuleen.
Samallapa pelvon tunne jätti minut, ja kääntyen ympäri puhuakseni
Arnold'ille, ehdin ainoastaan kuulla sanat: "Kiitos Jumalan, nyt
tiedän, että hän on turvissa!" jolloin hän tunnotonna putosi
ratsultaan.
10:nes Luku.
Keski-öinen vieras.