jos kuningas salaisesti oli käskenyt ottaa Minnan vangiksi, niin oli se
varmaankin tapahtunut pikemmin jostain valtiollisesta syystä, kuin muun
vuoksi. Ehkä hän tahtoi peloittaa toisia lähetyssaarnaajia ja saada
nämät perheineen muuttamaan maasta pois; mutta siinä tilassa kuin
minä olin, ei ollut helppo tyynesti asioita aprikoida, kentiesi
Tsululais-päällikkö toimi omalla uhallaan; kentiesi -- mutta en tahdo
lukijaa väsyttää luettelemalla niitä hurjapäisiä arveluita, joita tämä
pahinten pelkojemme vahvistus minussa synnytti. Läpitse kaiken
irvisteli meitä vasten naamaa se tosi-asia, että tyttö, jota rakastin,
oli vankeudessa keskellä raakalaisheimoa: ja kun Nohemun oli mahdoton
käsittää tunteita, jotka meille toivat niin hirmuista tuskaa, saatoin
häneltä ainoastaan lyhyimmiten kysellä kaikesta mitä hän kuullut
ja nähnyt oli, sekä johtaa omat päätökseni hänen hajallisista
tiedon-annoistaan. Näitä hän tulvanaan laski kylläkin mielellään --
todella liiankin mielellään; sillä hän ryhtyi kuvailemaan joka asiaa,
niin hauskaa kuin ikävää, joka hänen tielleen oli joukahtanut,
parantaen äidinkielensä suhteellisen köyhyyden vilkkailla
kasvojenliikenteillä, jotka täydelleen korvasivat sanain puutteen. Ei
pilveä, ei pensasta, tuskinpa edes yksikään luikertava sikalisko ollut
hänen terävän silmänsä huomaamatta jäänyt; myöskin sen maakunnan
luonto, jonka halki hän oli kulkenut, sai sanoissa niin tarkan
kuvauksen, että minä sen hetikohta tunsin; ja päästäksemme asiain
perille, täytyy meidän tarkkuudella kuunnella joka ainoaa tavua tässä
perinpohjaisessa kertomuksessa. Ei käynyt päinsä sanoa: "Loiskaapas yli
tuon paikan", taikka: "Heitä tämä juttu siksensä"; sillä jos sen teit,
niin puhuja auttamattomasti kiersi samaan paikkaan ja kertomus pikemmin
hidastui kuin joutui, saada Kafferilaista -- oli hän sitten mies tai
vaimo kertomuksessaan joutumaan, on suorastaan mahdotonta; kuuntelin
siis kärsivällisesti loppuun saakka koko jutun, joka mihinkä muuhun
aikaan hyvänsä olisi ollut sangen jännittävä, sillä Nohemu, jos
kertoikin hitaasti, kertoi sangen hyvin.
Päivä oli valjennut ja valjastustoimi alkoi, ennenkuin tyttö oli
lopettanut, jolloin annoin hänelle luvan kyyristyä vankkureihini
nukkumaan pois väsymyksensä. Suurena lohdutuksena oli minulla nähdä,
ett'ei hän Ulan suhteen ensinkään huolissaan ollut.
"Pian saamme hänet nähdä Mambassa", hän sanoi, "ja silloin hän kertoo
teille kaikki Enamelasta". Kadehdinpa tytöltä sitä luottamusta, jota
hän osoitti kasvinveljeni rohkeuteen ja älyyn, kaikki koristukset pois
riisuen hänen kertomuksensa kuului melkein seuraavasti: Ennenkuin Ula
oli lähtenyt kanssani etsimään ryöstettyä karjaa, oli hän varoittanut
Nohemua niistä sotatuumista, joihin Tsululais-parvi todennäköisimmin
olisi ryhtyvä, ja käskenyt hänen etenkin päivällä olla varoillansa sekä
yön aikaan pujahtaa vanhan Landelan keralla heiniköille. Tyttö luotti
ehdottomasti neuvon-antajaansa ja ilmoitti kohta lähtömme jälkeen
pelkonsa Minnalle, joka vuorostaan puhui asian Boerille ja tämän
perheelle. Mutta varoitus tapasi kuuroja korvia. Pieter-ukko oli
suvainnut kerran myöntyä enemmistön tahtoon, mutta nyt hän oli
päättänyt päästä perille kaikista vastuksista huolimatta. Pitkän
päivämatkan jälkeen vankkurit seisautettiin, tehtiin leiri ja kaksi
miestä vartioitsivat yön aikaan. Mutta Landela ja Nohemu olivat
päättäneet seurata kasvinveljeni neuvoa, ell'ei vanha Boeri pysyisi
_laager'issa_ kunnes apu, jota Arnold Beidermann oli hakemaan lähtenyt,
joutuisi. Vähäistä ennen päivän koittoa molemmat koettivat saada
Hollantilaista viipymään leirissään, ja saatuaan kiellon vastineeksi he
kääntyivät Minnan puoleen, pyytäen häntä liittymään heihin ja niin
uhkaavaa vaaraa karttamaan. Mutta tähän neiti Beidermann ei suostunut,
vaan sanoi, että koska isä kerran oli hänet vanhan Pieter Dirksen'in ja
tämän perheen huostaan uskonut, niin oli hänen velvollisuutensa pysyä
paikallaan. Nähdessään että hän oli luja aikeessaan ja huomatessaan
että Boerit itsepäisesti alkoivat valjastaa, Nohemu varusti itselleen
jauhopussin ja puikahti pensastoon, kädestä taluttaen vanhaa Landelaa,
juuri kun aurinko rupesi pilkistämään ilmanrannalta.
Ruoskia aika tavalla läjäytellen -- jonka kaiken tyttö kertoessaan
osoitti -- pantiin vankkurit liikkeelle, sill'aikaa kun molemmat naiset
kyyristyivät pensaisin kunnes matkue ehtisi näkyvistä; mutta seura oli
tuskin puolta penikulmaa ennättänyt, ennenkuin hurjat huudot ynnä
pyssynlaukaukset ilmoittivat, että kasvinveljeni oli liiankin
tarkalleen vihollisen aikeet arvannut. Piilopaikastaan pelästynyt tyttö
katsoi tuota epäsuhtaista taisteloa -- soisinpa kykeneväni sinänsä
muuttamaan paperille hänen selvän kertomuksensa ynnä myötäseuraavat
liikenteet! -- sekä kuiskasi havaintonsa sokealle seuralaiselleen. Hän
näki kuinka miehet kokoontuivat vankkurien ympärille, joissa naiset
piilottelivat, ja kuinka he tekivät hurjia, vaikka voimattomia
ponnistuksia puolustaakseen armaitaan. Matkan etäisyys oli liian suuri,
että olisi voinut yksityisseikkoja selvittää, ja tummain soturien
parvet peittivät silmältä tämän kauhistavan näytelmän keskustan; mutta
laukaukset alkoivat yhä harvemmin kajahtaa, kun sitävastaan vihollisen
villi kiljuna kävi aina lujemmaksi, ja vihdoin tuliputket tykkönään
vaikenivat, jolloin vapisevat pakolaiset tiesivät, että heidän entisiä
matkakumppaneitaan ei enään ollut -- että ne olivat jok'ainoa saaneet
surmansa Tsulujen assegaista.
Huoli omasta turvallisuudesta anasti nyt heidän kaiken olentonsa, ja
molemmat pysyivät aivan liikkumattomina, niin ett'ei Nohemu edes
päätänsä nostanut tähystelläkseen ympärilleen, koska pieninkin liikunto
olisi saattanut vetää rosvojen huomion puoleensa, jotka huudoista
päättäen parast'aikaa olivat uutterassa puuhassa ryöstää vankkureita.
Äkkiäpä noin puolen tunnin kuluttua (kuten sittemmin sain kuulla,
vaikka tämä aika pakolaisista tuntui ijankaikkisuudelle) melu aivan
lakkasi; ja silloin Nohemu, kun uskalsi katsoa sinnepäin, näki armeijan
tekevän peräymistä.
"Etkö sitten mitään huomannut?" kysyin tässä välikohdassa. "Eikö mikään
osoittanut, että ne kuljettivat vankia muassaan?"
"Minä vaan katsoin", tyttö vastasi, "eikä tullut mieleenikään ajatella
mitään vankia".
"Mutta saattoiko Enamela joutua pois niin, ett'et sillä mitään väliä
pitänyt?" kysyin vielä.
"Ihan varmaan; sanoinhan teille, että ajattelin itseäni, enkä häntä".
Mitään sen parempaa selvitystä en voinut saada, ja Nohemu jatkoi
kertomustaan.
Auringonlaskuun saakka he pysyivät piilopaikassaan; sitten he hiipivät
tiehensä pimeässä, uskaltamatta kumminkaan käydä hajoitetuilla
vankkureilla, koska pelkäsivät tapettujen haamuja. Helposti voi
ymmärtää, mikä vaikeus oli johdattaa sokeata vaimoa tuossa kesyttömässä
ja vaikeakulkuisessa maakunnassa halki yön (sillä ainoastaan pimeän
hetkinä onnettomat matkaajat tohtivat liikkua). Landela oli päättänyt
etsiä suojaa Swatsien maassa, ja sinnepä he ohjasivat askeleensa,
käyttäen ravinnokseen kasvien juuria ja marjoja sekä kärsien vaivoja,
joiden alle jokainen muu ihmisolento sangen luultavasti olisi
kuolijaaksi uupunut.
Pongolan poikki päästyänsä, uskalsivat pakolaiset matkustaa
päivälläkin, jolloin Nohemun oli helpompi ohjata seuralaisensa askelia;
mutta en tahdo kiusata lukijaa tämän kamalan retken yksityisseikoilla.
Edellisenä päivänä oli tyttö huomannut matkaseurueemme, mutta varoi
näyttäymästä, kun ei tiennyt millaisia tervetuliaisia kohtaisi. Vaan
sattuipa niin, että metsästäissäni jouduin lähelle Nohemun
piilopaikkaa, jolloin tämä minut eroitti, ja sitten myöhemmin, kuten
olen kertonut, kun ilta jo oli tullut ja hän tiesi kohtaavansa minut
leirissä, hän tuli saapuville. Että he osuivat eteemme, oli marinaankin
Jumalan onnellinen sallimus, sillä vanha imettäjäni ei hyvinkään
tietysti olisi enää kahta päivää kestänyt sellaista kauheata rasitusta.
Tämänlaatuinen oli lyhykäisyydessään Nohemun kertomus; ja vaikk'en
saanut mitään lohdutusta sen synkistä tapahtumista, niin tunsinpa
ihmetteleväni tuota tyttöä, joka niin uskollisesti oli riippunut kiinni
avuttomasta seuralaisestaan, kun tiesi helposti hyviin korjuihin
pääsevänsä, jos hänen olisi oman onnensa nojaan heittänyt.
Ennenkuin vankkurit läksivät liikkeelle, menin Arnold'in luokse, jonka
löysin vielä valvomasta Landelan vuoteen äärellä.
"No niin, enkö oikeassa ollut?" hän lausui surullisesti hymyillen, kun
olin likelle tullut.
Äänettömäksi myönnytykseksi saatoin ainoastaan nyykäyttää päätäni;
sillä olihan pastorin unennäkö käynyt toteen.
9:säs Luku.
Nomteba, noita-akka.
Luulenpa melkein lähelle totuutta osaavani, sanoessani että Arnold
Beidermann'in mieli virkistyi nyt, kun olimme saaneet kaikesta
järjellisestä epäilyksestä vapaan tiedon kohtalosta, joka oli hänen
tyttärensä osaksi tullut. Hänen mureellisen muotonsa ja saamattomat
vastauksensa ilmaisivat kyllin selvään, että ajatukset ijankaiken
tulisivat pysymään kadonneessa lapsessa; mutta kuitenkin hän alinomaa
ponnisteli voimiaan, näyttääkseen iloiselta, ja koetteli osoittaa
mieltymystä jokapäiväisiin toimiimme. Pääasiallisena lohdutuksena
hänellä oli pitkät keskustelut Landela-eukon kanssa, jolloin moni pieni
muistelma kadonneen lemmikin lapsuuden ajalta tuli puheeksi ja näytti
yksinjääneelle isälle tuovan jonkinmoista haikeata lohdutusta. Vanhan
ystäväni sieluntila tänä koetuksen aikana pysyy aina minulle
salaisuutena, niinkuin myöskin se erinomainen tärkeys, jonka hän
näkemäänsä unennäköön laski.
Mutta sill'aikaa vankkurit yhä vakaasti vierivät edelleen, ja vihdoin
tulivat näkyviin nuo ympyrään raketut, mehiläispesän muotoiset majat,
joita yhteensä nimitettiin Mamba'ksi. Tähän pysähdimme; mutta Jack
Garnett, Arnold Beidermann ja minä ratsastimme vielä edellemme
tapaamaan kraal'in päämiestä ja saamaan tietoa Amaswatsilais-kuninkaan
olopaikasta. Ne harvat maan-asukkaat, joita tähän asti olimme
kohdanneet, näyttivät olevan Brittiläisten ystäviä ja osoittivat iloa
tulostamme, me kun ehkä johonkin määrin saatamme heitä suojella
Tsululaisten päällekarkauksilta.
Päällysmiehenä oli Mamba'ssa muuan Vamutsa, tukeva, onnistuneen
näköinen metsäläinen, joka räpäytti silmäänsä aivan hullunkurisesti, ja
jolla näytti olevan vahva taipumus olueesen tai johonkin muuhun
huumaavaan juomaan, jos tuo hieman pilventakainen tilansa, jossa hän
ilmaantui, antaa meille äsken alkaneessa tuttavuudessamme oikeuden
moiseen johtopäätökseen. Hän lausui meille kuninkaan nimessä
sydämelliset tervetuliaiset ja ilmoitti, että hänen herransa oli
par'aikaa muutamassa kylässä noin neljänkymmenen peninkulman päässä
pohjaiseen päin sekä rukoili meitä riisumaan juhdat Mamba'ssa, jossa
muutamat heidän miehistään meille majoja pystyttäisivät kunnes
saataisiin kuninkaan lupa asettaa Swatsilais-joukko kuntoon.
Tähän suostuimmekin, mutta pidin etuisampana asettaa vankkurini
jonkinmoiseksi laager'iksi; ja Vamutsan johdolla rakettiin härkiämme
varten oivallinen kraali leijonia vastaan. Kun kaikki asiat olivat
suorassa, lähetin arvoisaa isäntääni luokseni hakemaan, ja sulatettuani
hänen sydämensä kelpo rommi-määrällä, aloin häneltä kysellä yhtä ja
toista hänen kansansa sotatoimista; ja pidimpä silloin tarkkaa vaaria
kutsua heitä liittolaisiksemme, sillä tiesin hyvin, että jok'ainoa
raihtuvainen sana saapuisi Swatsilais-kuninkaan korviin.
Vamutsa antoi suuritta mutkitta vihjauksen, että jos maailmassa oli
asiaa, joka voi tehdä hänen herransa aikeillemme suosiolliseksi, niin
oli tää asia joku sievä lahja; ja muoto, jossa sama lahja löytäisi
parhaan arvonsa, oli rommi -- hyvää, tuikeata väkevää ja nyykistävää
tavaraa, eikä sellaista sekolientä, kuin tuo Delagoa-lahden
Portukalilainen maahan toi. "Tämä esimerkiksi ei sen hullumpaa ole",
päätti tuo verraton valtiotaituri puheensa, ojentaen tina-tuoppinsa
uudelleen täytettäväksi.
Olin suuresti ä'issäni huomatessani, että kunnon liittolaisemme
laskivat niin paljon arvoa rommi-pulloon, jota jalommat Tsululaiset
katsoivat korkealla ylenkatseella. Mutta, kaadettuani vieraalleni
vähäisen rommia, kysyin, kuinka kauvan viipyisi kuninkaan vastaus
meille ehtimästä.
Taaskin vihjaistiin, että grog'i[14] panisi sananviejän sääret
aika sukkeliksi; ja todellakin näytti väkijuomalla olevan joku
taikamahti Swatsein maassa; mutta olin alusta alkain päättänyt olla
hemmoittelematta maan-asukasten juoppouden pahetta, ja hämmästyipä
Vamutsa jotenkin, kun hänelle ilmoitin, ett'en aikonut antaa
pisaraakaan rommia kuninkaalle enempi kuin hänen kansalleenkaan, ja
että päästäkseni kaikesta enemmästä vaivasta sekä tarpeettomista
viivykkeistä, oli aikomukseni seuraavana aamuna lähteä matkalle itse
tervehtiäkseni hallitsijaa.
Tämä odottamaton päätös saattoi päällikön suuresti hämille, ja hän
rukoili minua rauhoittumaan, kunnes hän panisi sanan menemään
herrallensa; mutta tunsin hyvin ne monet hätäkujeet, joihin nämät
ihmiset turvaavat, jos heillä on pieninkin syy arvata, että rommia
tulee asian lopuksi; pysyin siis lujasti aikeessani, ja saatuani
musta-ihoisen oppaan, läksin matkaan päivännäöllä jättäen _laager'in_
Jaakko Garnett'in huostaan.
Yksi ainoa mainittava tapaus sattui tällä matkalla. Me toivoimme
yhdessä ainoassa päivässä perille pääsevämme, vaikka maakunta kyllä oli
sangen kesytöntä, emmekä sentähden päivällis-ajaksi pysähtyneet, vaan
annoimme aika vauhtia mennä eteenpäin polttavassa helteessä, niin että
paljas-jalkaisen oppaamme oli vähän vaikea pysyä jäljessä. Olimme
kulkenut pienen joen poikki ja astuimme juuri muutaman metsistön halki,
kun äkkiä terävä surina kohtasi korviani. Huutaen varoitukseksi
Arnold'ille, kannustin kohta hevoseni täyteen neliseen jo tiukensin
ohaksia vasta aukealle päästyäni, kun tuo vaarallinen metsikkö
oli kauvas taakseni jäänyt; sillä äsken kuulemani surina tiesi
matkustajalle vaaraa, kamalampaa, kuin leijona, leopardi tai
elehvantti -- se oli mitättömännäköinen, mutta kuolettavan
Tsetse-kärpäsen[15] sotahuuto.
Tämä hyönteinen on kauhea vitsaus Etelä-Afrikan kulkijoille ja tekee
paikoittain maan mahdottomaksi karjan, hevosten tai muulien oleskella,
jotka nopeasti uupuvat ja kuolevat sen myrkyllisestä puremasta. Onneksi
sen olosija rajoittuu muutamiin tunnettuihin seutuihin, joiden läpi
saattaa isotta vaaratta yön aikaan matkustaa. Ulkomuodoltaan on
Tsetse-kärpänen meidän kotimehiläisemme näköinen, mutta ko'oltaan
paljoa pienempi. Vaikka suurinta joutua teimme, emmekä olleet enempää
kuin neljänneksen tuntia metsässä, saivat kuitenkin minun hevoseni,
niinkuin Arnold Beidermann'inkin, pureman, ja molemmat kuolivat noin
kymmenen päivän perästä. Aina kannan epäluuloa, että oppaamme oli tämän
tien valinnut Valmutsan käskystä, sillä helposti olisi saattanut
välttää vaarallista seutua; mutta tarkempaa selkoa asiasta en ikinä
saanut.
Vaikka joutuun olimme kulkeneet, oli kumminkin eräs musta-ihoinen
sanantuoja ollut kerkeämpi, ja kuninkaalliselle kraal'ille päästyämme
havaitsimme että ruhtinas jo oli tulostamme ennakolta tiedon saanut.
On todella sangen ihmeellistä, kuinka nopeaan kaikki uutiset
lentävät Kafferien kesken. Saattaapa sanoa, että koko kansakunta on
sen päällikön vakoojia, jonka yliherruutta se tunnustaa, ja
Eurooppalainen havaitsee, että hänen pienimmänkin tekonsa on
huomannut ja huolellisesti muistoonsa pannut joku tuntematon ja
näennäisesti näkymätön salanuuskija. Niinpä jälkeenpäin näimme, että
Swatsilais-kuningas oli saanut tiedon aivotusta tulostamme Mambaan jo
ennenkuin olimme hänen rajansa ylitse kulkeneet, ja oli vetäytynyt
nykyiseen olopaikkaansa, lykätäkseen lopullisen vastauksensa nostoväen
asiassa, kunnes hänen vakoojansa olisivat tuoneet tarkat tiedot
Tsululais-kuninkaan todellisesta asemasta sekä -- mikä vieläkin
tärkeämpää oli -- kunnes hän olisi loitsijoiltaan, poppamiehiltään,
neuvoja kysynyt, mihin suuntaan hänen nyt olisi edullisinta toimia.
Kraal'ia lähetessämme tuli lähetyskunta vastaamme, ja meitä saatettiin
majoihin, joita tuota pikaa meitä varten oli siivottu. Nämä
Kafferilais-asunnot ovat kummallisen somia ulkonäöltään, mutta
mataluutensa, valottomuutensa ja inhoittavan löyhkänsä takia sangen
vastenmielisiä. Ne eivät mitään sen enempää tai vähempää ole, kuin
kuperia, ylös-alaisin käännettyjä kopsia, jotka sievästi ovat ulkoapäin
katetut puun-oksilla tahi pitkällä ruoholla; ja koko rakennus on lujaan
paikalleen sidottu lukemattomilla puisilla paaluilla ja köynnöskasvien
oksilla. Majain läpimitta vaihtelee, mutta neljäntoista jalan levyisiä
pidetään jo sangen suurina; ne ovat niin matalia, että useimmissa on
täysikasvuisen miehen mahdoton seisoa suorana. Tavallisesti on lattiana
paljas maa, mutta muutamissa paremmissa majoissa on jonkinmoista
valkean muurahaisen pesistä tehtyä savisekoitusta sivelletty lattiaksi
ja tämä saa sangen soman muodon, kun naiset litteillä kivillä sen ovat
silittäneet. Kafferilais-majan sisustus on köyhä: ainoastaan joitakuita
mattoja, joilla asujamet nukkuvat, koria, tarpeeksi tiviiseen nidottuja
pitämään olutta tai maitoa, saviastioita ja puisia pään-aluksia.
Lattian keskellä leimuaa tuli, eikä savu voi päästä ulos mistään
muualta kuin huoneen sisäänkäytävästä, joka on vaan kurja, nelinryömin
sisään suljettava läpi. Ja tämäkin on yöksi käärmeiden ja metsänpetojen
vuoksi huolellisesti ummistettu, niin että sisällä olevan ilman laatua
on helpompi kuvailla mielessään kuin kertomalla. Yhden ainoan kaikkea
korvaavan edun tunnen Kafferilais-majoissa -- ne ovat, näet,
vettäpitäviä.
Nuo kelpo ihmiset, joiden asunnot saimme käytettäviksemme, olivat
kuitenkin unhoittaneet jälkeensä koko joukon eläviä välikirjoja
vuokrastaan, niin että yömme, sen sijaan kuin sen olisi tullut olla
levon ja rauhan aika, tuli pyhitetyksi kiivaimpaan sotaan näitä kamalia
vuodekumppaleita vastaan; mutta onneksi Arnold'ille ja minulle
itselleni, oli meidän nahkamme kelpo kunnossa ja tämänlaisiin
hyökkäyksiin tottunut; puhdasverinen Englantilais-siirtolainen olisi
meidän tilassamme joutunut elävältä niellyksi.
Oivallinen iltanen, häränlihaa ja olutta, oli meidän varaltamme
hankittu, ja mahdoton runsaus samaa ruokaa ilmaantui taas aamiaiseksi;
sen syötyämme pyysimme tulla saatetuiksi kuninkaan luokse, mutta meille
ilmoitettiin, ett'ei hallitsija voinut meitä ennen tunnin kuluttua
vastaan ottaa, jolla ajalla hänen noita-akkansa ehtisi loihtutemppunsa
päättää, ennustaa onnea tai onnettomuutta ja määrätä, tulisiko Swatsien
kansakunta liitto-veljeydessään tuottamaan kunniaa suurelle
Britannialle, vai eikö.
Polttelimme juuri piippujamme ja tarkastimme ratsujamme, nähdäksemme
joko tsetse-myrkyn vaikutuksia alkaisi niissä näkyä, kun äkkiä juohtui
mieleeni, että kanssapuheisin yrittäminen sen mahtavan vaimon kanssa,
joka ohjasi Amaswatsilais-kuninkaan sydäntä ja omaatuntoa, olisi
mielevä ja sangen valtioviisas teko. Tiesin että Arnold'ista olisi
hyvin vähän apua tähän toimeen, koska hänen inhonsa näitä loitsijoita
ja taikuria vastaan luultavasti saattaisi hänet päästämään suustaan
sanoja, jotka saisivat raivoon sen henkilön, jota aikomukseni oli
puolellemme suostuttaa; ja läksin siis, jonkun vähäisen tekosyyn
varjolla, hänen luotaan, ohjaten askeleeni siihen kraal'in osaan päin,
jossa noita-akan asunto oli. Onni suosi oikeitani niin, että vaimo
lähetessäni juuri seisoi majansa ovella. Silminnähtävästi hän
vast'ikään oli saanut vaatetuksensa kuntoon ja valmiiksi siihen suureen
juhlatilaan, jossa hän oli niin tärkeän osan toimittava. Neljä tai
viisi muuta tohtoria eli poppamiestä oli ko'olla johtajattarensa
ympärillä, ihmetyksellä tarkastellen hänen aamutoimiansa, ja voimainsa
takaa järsien jotain noiduttua juurta, jota akka pienestä kopasta
heille jakeli.
Nuo kelpo-ukot osoittivat suurta taipumusta ajaa minut tieheni, koska
lääkkeiden voima muka saattoi heikontua valkoisen miehen saastaisesta
katseesta, mutta heidän ruhtinattarensa esti heidät siitä, ja mulla oli
siis hyvä tilaisuus mielin määrin katsella hänen suloansa.
Olin usein nähnyt tavallisen Kafferilais-taikurin täydessä puvussaan,
mutta tämä vaimo sukupuolensa hienolla huomausky'yllä oli saanut
itsensä puetuksi inhoittavampaan, ja siis näyteltäväänsä osaa varten
sopivampaan pukuun, kuin yksikään toinen ihmisolento, jonka ennen tai
myöhemmin olen tavannut. Hänen seuralaisensa olivat kyllä kamoittavan
näköisiä, mutta itse hän toki joka suhteessa vei niistä voiton; ja
ell'en sydämessäni olisi ollut vakuutettu, ett'ei hänen majesteettinsa
Perkeleen ylimalkaan ole tapana peittää sorkkiaan millään
valheverholla, niin olisipa tosin ollut anteeksi annettava asia, jos
olisin luullut hänen itsensä noitaukon haamussa edessäni seisovan.
Näin edessäni olennon, ihan alastoman, ell'ei lukuun ota jonkinmoista
esiliinaa lanteiden ympärillä, joka oli koristettu kaikenkarvaisilla
helmillä ynnä leijonan, leopardin ja muiden metsänpetojen hampailla ja
kynsillä. Mutta älköön luultako, että tämän puuttuvaisen vaatetuksen
takia vaimon tumma iho pääsi näkyviin; sillä niin ei ollut asian laita,
ensiksikin siitä syystä, että hän kiireestä kantaan saakka oli yltä
yleensä punamullalla ja piipun tuhalla maalattu; ja toiseksi, koska
suuri osa noita älykkäitä koristuksia oli silmältä peitossa verkon
takana, niin inhoittavan, että sen paljas näkö milt'ei saanut minua
pyörtymään. Hänen kaulansa ympäri oli ripustettu jonkun äsken
teurastetun eläimen sisälmykset, joita oli vereen kastettu, niin että
tämä hiljakseen valui pitkin akan koko ruumista. Kiemuroina ne
riippuivat hänen rinnoillaan, ympäröivät hänen kupeitaan, takertuivat
polviin kiinni ja valuivat suurina röykkyinä hänen verisille
nilkoilleen. Päälaelle oli sisustettu alligatori tai sisilisko
sovitettu, ja pienempiä suolia oli kierretty hänen verta tippuileviin
hiuksiinsa. Minua ihmetytti, kuinka hän jaksoi kantaa kaikkea tuota
törkyä, jolla itsensä oli koristanut; mutta kaikki muut ajatukset
hukkuivat yhteen ainoaan valtaavaan kauhistuksen tunteesen, kun
inhoittava hirviö verkalleen astui minua kohden ja puhutteli minua
sillä nimellä, jolla maan-asukkaat mua tavallisesti kutsuivat.
"Kuka olet?" huusin hänelle, ja minut valloitti ankara halu lähteä
karkuun. "Kuinka nimeni tunnet?"
"Te olette Kuta, Englantilainen, jonka karjan Cetewayo on ryöstänyt.
Eikä ainoastaan karjaanne", hän jatkoi, lähestyen niin liki, että
pelkäsin hänen törkeiden koristustensa minuun koskevan, "eikä
ainoastaan karjaanne. Tsululais-kuninkaan käsissä on jotain, jota
pidätte raavaitanne kalliimpana", ja hän irvisti ilkeästi, huomatessaan
että minä säpsähdin tuon odottamattoman tiedon kuultuani.
"Sanokaa mulle kaikki, mitä tiedätte", pyysin rukoilevasti, ja inho,
jonka akan läheisyys minussa vaikutti, haihtui ankaran haluni tieltä
saada häneltä houkutelluksi salaiset tietonsa. "Miksikä peittäisitte
surevalta isältä ilmoituksia, jotka hänen sydäntään virkistäisivät?"
"Surevalta isältä!" kertoi hän kolkosti. "Mitä on valkoinen pappi
koskaan tehnyt minun tai kansani eduksi, että olisi mun syytä huojentaa
kuormaa, jota hän ikuisesti on niskoillaan kantava. Eikö hän ole
halveksien puhunut siitä säädystä, johon minä kuulun, ja koettanut
saada meitä naurun alaiseksi ja kansaa epäuskoiseksi niille voimille,
joita meillä on hallussamme? Eikö hän ole lakkaamatta puuhannut
saadakseen meitä maasta hävitetyiksi? Ei, en tahdo sanaakaan sanoa,
joka valkoisen papin kurjuutta lieventäisi".
"Niin antakaa mun saada tietää kaikkein pahin", sanoin valittaen. "Minä
olen Kafferllais-heimojen kesken elänyt kuin veli. Miksikä te, joka
niin mahtava olette, peittäisitte totuutta minulta, joka olen niin
heikko? Ja eikö olisi voitto valkoisesta papista, kun voisitte sanoa:
'Kas, te ette uskoneet mitä maan loitsijat sanoivat; kuulkaa nyt
ilmoituksia, joita teidän oma taikakirjanne ei kykene teille antamaan'.
Eikö se olisi parempi kosto kuin mikään muu?"
Näin sanoessani tarkastelin tuskallisesti vaimon ilkeitä
kasvonjuonteita, ja mielihyväkseni näin, että ne selvään kävivät
lempeämmiksi. Nauttia koston makeutta tähän malliin ei silminnähtävästi
ikinä ollut hänen mieleensä tullut, ja liikkumatta hän kauvan seisoi
edessäni, ajatuksiin vaipuneena.