En voi olla ihmettelemättä älykkäisyyttä, jota kasvinveljeni oli

osoittanut pukeutuessaan tähän ilkeään valheverhoon, aatos, joka ei

ikinä olisi minun päähäni pälkähtänyt. Etelä-Afrikan heimokuntain

joukossa tapaa toisinaan "Valkoisia Kafferia", kurjia olentoja, joita

kaikki heidän lähimmäisensä karttavat ja kammovat, jotka peittyvät

erämaan yksinäisyyteen ja elää nuhjustavat surkeata ja heidän

armelijaampien maamiestensä sääliväisyydestä riippuvaista elämää. Tämä

kurja paaria-suku vaeltaa ympäri ystävätönnä, ylönkatsottuna, kunnes

Jumala näkee hyväksi vapauttaa heidät pitemmistä kärsimyksistä, ja

vaikka usein joutuvat surmansa suuhun jo lapsina, tahi saavat kuolla

puutteesen myöhemmin, en kuitenkaan eläissäni ole kuullut että

täysikasvuista albinoa[13] olisi varsinaisesti vainottu. Tsululaiset

kyllä haastelevat näiden vaivan-alaisten olentojen kanssa, mutta

ainoastaan etäältä, ja sallivat harvoin niiden päästä mihinkään

lähempään yhteyteen; vaan yleinen sääntö on, ett'eivät niistä ollenkaan

ole tietävinään. Ula oli sen vuoksi osoittanut suurta älyä tätä

tuumaa keksiessään; ja koska hyvin tunsin hänen taitonsa kasvojen

vääntelemisessä, oli mielestäni syytä toivoa, että hänen aikeensa

onnistuisi. Palattuani leirivalkealle mainitsin vaan lyhyesti, että hän

oli lähtenyt tiehensä, ja jätettyäni Edward- ja Jan-paroille

toistaiseksi hyvästi, kehoitin Arnold Beidermann'in nousemaan

ratsulleen, jonka jälkeen me kumpikin käänsimme selkämme

surmanäyttämölle ja ohjasimme hevosiamme Utrechtia kohden.

8:sas Luku.

Ilmaus heiniköillä.

Sen onnensattuman johdosta, joka oli pelastanut kapineeni

Kafferilais-rosvojen huomiosta, rajoittui Utrechtissa oloni vaan

kolmeen päivään, mitkä olivat tarpeen saadakseni käskyjä, joita minun

tuli panna täytäntöön, latoakseni kaksiin vankkureihin aseita,

ampumavaroja y.m. uusia nostokkaita varten ja voidakseni valita kaksi

tai kolme kokenutta miestä auttamaan minua Swatsilais-nostoväkeä

järjestämään ja harjoittamaan. Enemmän apuväkeä ja sotatarpeita piti

seurata minua aikanansa. Tehtäväni oli muodostaa joku runko-joukko,

jonkinmoinen kesku-ydin, johon sitten helposti toisia rekryytejä voisi

liittyä.

Saamieni käskyjen yksityiskohtiin en huoli kajota; mutta lavea

ehdonvallan ala jäi minulle ja sain ohjata asiat kohti toivottua

tarkoitusperää tavalla, joka mielestäni parhaiten sopi yhteen

maan-asukasten luonteen ja tapojen kanssa. En voi sanoa odottaneeni

juuri suurta apua tuosta mustasta joukosta, jonka olin valtuutettu

kokoomaan, sillä ainakin tähän saakka olin havainnut, että jonkun

Tsululaisen pelkkä nimi oli kylläksi hämmentämään kokonaisen kyläkunnan

Amaswatseja; mutta kelpo päällikköiden johdolla saattoivat nämät

kylläkin uljaasti taistella, ja iloitsinpa, että olin löynnyt

vaikutus-alan, johon sain neroani tyhjentää. Kaikki oli säästelemättä

varustettu retkeä varten; oivallinen härkävaljakko annettiin

minun vankkureitani vetämään, ratsuja hankittiin itsekullekin

retkikuntalaiselle ja päälliseksi kelpo seuralaisparvi ystävällisiä

maan-asukkaita, jotka tekivät monenlaista virkaa, ja kaikkien muiden

huolimattomuuksiensa ohessa osoittivat ylistettävää täsmällisyyttä, kun

ruokaa oli saatavissa.

Niinpä, jätettyämme sydämellisesti hyvästi Utrecht'in hyville

asukkaille, läksimme matkaan, ja päästyämme murhapaikalle, otimme

myötämme vankkurini. Kuljimme yli Eland'in vuorijonon, laskimme siitä

Pongola-virralle, ja vähän vaivalloisesti päästyämme tämän ihanan joen

poikki, saavuimme Lyneburg'iin, jossa sanoimme jäähyväiset

sivistyneelle maailmalle ja retkeilimme kesyttömille heiniköille,

osoittaen pääasiassa koilliseen ilmansuuntaan.

Tässä mielin pysäyttää kertomukseni, kuvaillakseni lyhyesti

Etelä-Afrikalaisen matkustuksen tavallista päiväkulkua, vaikka sitä

tehdessäni ehkä antaunkin vaaraan puhua hyvin tunnetuita seikkoja.

Päivän ensi hämärrys näkee ajajat valjastelemassa härkiänsä, toimi,

jonka huokeammin suorittaa paperilla, kuin todellisuudessa. Härillä,

näet, vaikka muuten ovat kärsivällisiä ja kestäväisiä, on enemmän elkiä

nahassaan kuin millään muilla eläimillä, joita tunnen -- paitsi

lampailla. Ne ovat ihmeellisen terävä-älyisiä, paljoa enemmän kuin

monikaan mies, joka kaiken elämänsä on niiden kesken hyörinyt, voi

aavistaa. Jos teillä sattuu olemaan erityinen kiire panna valjaisin ja

lähteä matkaan, niin äkkää joku juonikas härkä heti halunne ja alkaa

oitis tehdä kaikellaisia temppuja, jotka saattavat yrityksenne

vaikeudet kolminkertaisiksi ja vetävät aikaa kolme tavallisen vertaa.

En kykene päättämään, luuleeko elukka tällä oikullisella käytöksellä

kostavansa niitä ankaria ruoskalöylyjä, joita tuontuostakin saa

ajajiltaan; mutta joku hieno vaisto näyttää aina ilmaisevan härille,

milloin niiden itsepintaisuus tekee enintä haittaa omistajille, eivät

silloin koskaan jätä tilaisuutta käyttämättä. Todentotta, ne ovat

kiusallisia, vaikka hyödyttömiä elukoita.

Kun vankkurit on valmiina, lähdetään liikkeelle, jolloin nuo raskaat

ajoneuvot vierivät peräkanaa hiljaista kulkuaan. Joutuisuus

vaihteleikse vaan luonnon mukaan, mutta ei ikänä nouse ylitse kolmen

peninkulman tunnissa.

"Entä tiet sitten?" kysyy ehkä lukija. Niinpä niin, mitä vähemmän

Etelä-Afrikan teistä puhutaan, sitä parempi. Lyneburgin jätettyämme ei

meitä enää rasittanut edes merkkikään mistään raitiosta, emmekä sitä

juurin kaivanneetkaan. Muuan musta-ihoinen astui ensimäisten vankkurien

etummaisten härkien eli n.k. johtajien edellä, taluttaen niitä

jonkinmoisesta kammitsasta, ja muut juhdat seuraavat vakavasti

kumppaniensa jälkiä. Ei mikään voi mennä yli sen tarkan vaiston, jolla

kelpo pari tuollaisia etu-härkiä hakee ja noudattaa raitiota. Kentiesi

ainoastaan yhdet ainoat vankkurit ovat useita kuukausia sitten tähän

suuntaan kulkeneet, ja kuitenkin tuollaiset oikeat ensimäisen luokan

johtajat keksivät pyörän viilloksen, seuraavat sitä kenenkään

auttamatta ja, mikä vieläkin tärkeämpää, aivan eksymättä. Kun

sitävastaan uutta tietä retkeillään, niinkuin nyt me, tarvitsevat

etummaiset härjät miehen johdatusta, sillä ohjaksia ei lainkaan

tunneta.

Noin kymmenen aikaan, taikka aikaisemminkin, jos veden luo päästään,

tehdään seisaus, jolloin juhdat päästetään valjaista pariksi tunniksi

syömään, sill'aikaa kuin kaksijalkaiset murkinoitsevat tai syövät

päivällistä, mikä sana sitten ateriaa parhaiten vastannee. Toisen

kerran pysäytetään iltapäivään ja sitten tulee eteen _laagerin_

laittaminen, toimi, jota näinä rauhattomina aikoina en ensinkään ollut

halukas laiminlyömään. Kun tästä toimituksesta jo on puhuttu, en sen

pitemmältä huoli siitä kertoo; sanon vaan, että yöllinen varustuksemme

tehtiin enemmän villipetojen kuin villi-ihmisten varalta. Sittenkun

karja paimenmiesten vartioimana oli syönyt tarpeeksi kauvan, ajetaan se

leirin sisään ja kytketään pitkin vankkuri-riviä; yövartija asetettiin

ja pitkäin puheiden ja ankaran tupakanpolton jälkeen kellistyivät

miehet toinen toisensa jälkeen levolle, ja leiri oli -- rauhallinen

kaiketi? Ei, ei ainakaan siinä merkityksessä kuin neljän seinän väliset

asujamet nimittäisivät. Hermohikas tai painajaisella rasitettu ihminen

saapi kuulla ison joukon kummia ääniä, jotka hänen untaan häiritsevät.

Ensiksi kamoittava pitkäveteinen ulvonta kaikuu korvaan, sitä vastaa

puolen tusinaa toisia eri haaroilta lakeaa, ja kohta kaikki leirissä

olevat koirat syöksevät ulos, hurjasti haukkuen; sitten jotkut

älähdykset ja murajamiset etempää ilmoittavat, että yksi tai useampia

niistä on tappelussa kamalan suden kanssa, jonka kumppanit vaanivat

ympäri, etsien ketä niellä saisivat. Koirista palaa yksi toisensa

perään takaisin ja kyyristyy nukkumaan, mutta susien laulukunta jatkaa

vielä pensastoissa virttään, ja jotkut vähemmän kokeneet hurtat pysyvät

hereillä ja levottomina. Yht'äkkiäpä seuraa kuoleman hiljaisuus, ja

vartijamies, jos hän on erämaassa oloon tottunut, ajaa uutta puuta

valkeaan, joka heittää ylös ystävällisen toivon ja valaisee huiskin

haiskin hämmentynyttä, levotonta karjaa. Matala, syvältä tuleva

karjunta kajahtaa kaukaisen pitkäisen lailla yli heiniköiden, härjät ja

hevoset korskuvat pelvosta ja yövartija kiipee katos alle lähimpiin

vankkureihin, kiehtoillen silmillään pimeään, pyssy täys'vireessä.

Mutta leijona ei sen lähemmäksi tule; liekkiä peljäten se siirtyy

muualta saalista etsimään, ja taaskin sudet pitkäveteisillä

ulvahduksillaan ilmaisevat, että pensastot ovat jälleen heidän

yksinomaista alaansa. Tällaista kestää pitkin yötä, ja väsynyt

retkeilijä ei näistä lukuisista häiriöistä vähääkään pidä lukua.

Tottumus ja kova päivätyö tekee, ett'ei hän sellaisesta roskasta ole

tietävinään, vaan luottaa yövartijaan ja nukkuu vanhurskaan unta.

Ei tapahdu usein, että leijonat uskaltaisivat hyökätä leiriin, paitsi

jos tuli on päästetty liiaksi sammumaan, taikka ankara nälkä petoja

vaivaa, -- seikka, joka harvoin tapahtuu niin riistarikkaassa

maakunnassa, kuin Etelä-Afrikassa. Kumminkin joutuu usein

maan-asukasten karja näiden eläimien saaliiksi.

Päivän aikaan, kun ponnistelevat härjät hiljakseen kiskoivat

vankkureita eteenpäin, teimme monta retkeä metsänriistaa saadaksemme,

tappaen kaikenlaatuisia antiloopeja, gnuu-kauriita, kwagga-eläimiä,

väliinpä puhveli-härkiäkin. Maan-asukkaille on varsinkin

viimemainittujen eläinten liha oikeata herkkua, ja niiden ajossa

tapahtuu usein kamalia seikkailuja; sillä villipuhveli on hurja

vastustaja, joka lujalla uljuudella karkaa vihamiehensä päälle, vieläpä

ajaa sitä takaakin, ja jos raivokas otus hänet saavuttaa, ei ole suurta

pelastuksen toivoa, sillä se käyttää niin sarvia kuin sorkkia

lävistääkseen ja sotkeakseen vainoojaansa. Kysynpä syystä, lieneekö

itse leijonakaan metsästäjälle niin vaarallinen; ja puhveli näyttää

sangen vähän väliä pitävän eläinten kuninkaasta, vaan taistelee

hätäilemättä tämänkin kanssa, käypä vielä usein itse päällekin.

Neljänneksi yöksi Lyneburgista lähdettyämme olimme päästäneet juhdat

valjaista muutaman pienen Umgowoma-virran syrjähaaran rannalla.

Illallinen oli syöty, piippuihin pistetty, ja joka mies istuutui alas

juttelemaan -- sillä me pidimme tuon ehtoisen yhteen kokoontumisen

hauskimpana vuorokauden neljästäkolmatta hetkestä -- kun koiriemme

suuri levottomuus kiinnitti huomiomme puoleensa. "Mousedeer", kunnon

vanha luppakorva, jonka kyljet olivat arvissa monesta tempauksesta

villikissain ja kauriiden kanssa, näytti tavattoman rauhattomalta ja

teki useita tiedustusretkiä pensastoihin, sen sijaan kuin se muuten

tavallisesti nukkui rauhassa valkean paisteessa. Hänen tovereihinsa,

jotka pitivät tuota vanhaa varovaista eläintä päämiehenään, näkyi

patriarkan rauhattomuus tarttuneen, sillä ne päästivät kumeita

murahduksia, joiden tarkoitusta emme käsittäneet.

"Koirien ei ole laita oikea", sanoi Arnold Beidermann. "Kentiesi

kiertelee joku leopardi leiriä".

"Niinkö luulette?" vastasin riemastuneena, kun kuulin vanhan ystäväni

puhuvan, ja vieläkin enemmän iloissani siitä, että niin joutava seikka

oli tullut hänen huomioonsa; sillä pastori-parka oli vajonnut syvimmän

alakuloisuuden valtaan, josta ei näyttänyt mahdolliselta häntä nostaa

ja, niinkuin ennen jo olen maininnut, pelkäsin toisinaan että

epätietoisuus tyttärensä kohtalon suhteen jättäisi pysyväisen vian

hänen ymmärrykseensä.

"Niin juuri", hän sanoi. "Taikka, malttakaa; ehkä se on menneen-öisen

uneni toteentuminen. Minä nukuin sikeästi, kun näin nä'yn, niinkuin

haamun, mustan, kuihtuneen ja kamoittavan, joka ivaillen kiristeli

mulle hampaitaan, ja lausui näin: 'Valkoinen pappi, hullu pappi,

vanha hupsu, mitä sinua hyödyttää kaikki kirjaimet, joita luet

noita-kirjastasi? Voivatko ne ottaa kiharatukkaista tyttöäsi Cetewayon,

Mustain Mustan, käsistä?' Minä sävähdin, joka jäsenestä vapisten, mutta

vaikka haamu oli kadonnut, on nä'yn muisto minua siitä asti ahdistanut.

Joku onnettomuus tahi paha uutinen kohtaa meitä piankin".

Nuo toiset miehet valkean ympärillä olivat kylläkin hyviä ihmisiä,

ell'ei tosin aivan hienoja, mutta kumminkin hyväsydämisiä, jotka eivät

suinkaan tahallaan tahtoneet kenenkään tunteita loukata, mutta

huomasinpa että heidän oli aika vastus olla nauruun purskahtamatta

ystävä-raukkani yöllisestä painajaisesta.

"Sudet ovat varmaankin teitä häirinneet", sanoin; "ne olivat oikein

ilkeitä viime yönä. Antti jätti niille pukin rääppeet riidan ja

tappelun aiheeksi".

"Koko juttu on siinä", kuiskasi Jack Garnett, "että pastori söi liiaksi

puhvelin paistia. Minä aina näen paholaisen, jos olen vetänyt nahkaani

enemmän, kuin kaksi naulaa kylkilihaa, ja --"

En tiedä mitä juttuja vanhin apulaiseni vielä olisi laskenut ell'ei

juuri nyt vanha Mousedeer äkkiä olisi hypähtänyt ylös ja syössyt pois

pimeään hurjasti haukkuen, ja sinnepäin koko muu joukkio seurasi.

"Heittäkää uutta puuta tuleen miehet!" huusin, "ja pitäkäätte pyssynne

varalla! Jotain tavatonta on tekeillä".

Minä seisoin pyssy kourassa etummaisena, jolloin näin liekkein

leimutessa, kuinka koirat haukkuivat jonkun tumman, eikä aivan ison

esineen ympärillä, joka hitaasti liikkui meitä kohden.

"Taivaan kautta! siin' on pastorin näky", kuulin Garnett'in mutisevan;

mutta ennenkuin hän ennätti koskea pyssynsä liipaisinta, lähti

tuntemattomasta olennosta himakka äännähdys; ja sanoen, "Nainen se on!"

antoi hän pyssynsä vaipua takaisin käsivarrelleen.

Kohta äänen kuultuani juoksin eteen; huutaen ja potkien noita äriseviä

rakkeja; ja tarttuen tulokasta käteen talutin hänet valkealle. Se oli

Nohemu.

"Uneni on toteentunut", lausui Arnold Beidermann tyynesti. "Ei minun

enää tarvitse kysellä. Tyttäreni on Cetewayo'n käsissä. Katso, Wille,

että tuo kurja olento saa hoitoa, ennenkuin vaivaat häntä täydellistä

vastausta antamaan".

Koska itse puolestani paloin malttamattomuudesta, hämmästytti pastorin

levollinen ääni minua suuresti. Kurjan tulokkaan ilmaantuminen näytti

hetkessä poistaneen mielenjänteen, johon tuo julma epätietoisuus oli

ollut syynä, ja hän puhui, niinkuin puhuu kohtaloonsa tyytynyt mies,

jonka sydän on murtunut.

"Antakaa muutamain miehistänne lähteä kanssani", sanoi tyttö Tsulujen

kielellä; "ja antakaa niiden tuoda muassaan hiukan ruokaa. Landela on

tuolla metsistössä, nälästä ja väsymyksestä uupuneena".

Nohemu'n opastamina saavuimme pian paikalle, minne hän oli

seuralaisensa jättänyt, jolloin asetimme vanhan imettäjäni kuihtuneet

jäsenet oksista tehdyille paareille ja kannoimme hänet niin

huolellisesti leiriin. Hiukkanen ruokaa, varovaisesti annettuna,

virkisti häntä piankin, ja suuri syy oli toivoon, että hänen voimansa

huolellisen hoidon kautta palaisivat ja henki säilyisi; sillä Tsulut

ovat sangen sitkeätä rotua ja saattavat kärsiä kolahduksia, jotka

valkoisen ihmisen auttamattomasti sortaisivat.

Ja taaskin Arnold Beidermann'in käytös minua ihmetytti. Ei hän tähän

saakka ollut Nohemu'lta yhtään kysymystä kysynyt, vaan käänsi kaiken

huomionsa pitämään vaaria, että vanha Landela saisi soveliasta

ravintoa. Vaikka tyttö koko ajan tuon laupeudentyön kestäessä oli hänen

vieressään ja yksi ainoa lyhyt lause olisi houkutellut totuuden ilmi,

jäi kysymys tekemättä, ja hän jatkoi säännöllisesti työtänsä saada

tuota sokeata puolikuollutta Kafferilaista eukko-rukkaa tointumaan,

näennäisellä huolettomuudella ja utelemattomuudella, joka minusta ylen

kummalliselle näytti. Minä puolestani paloin kärsimättömyydestä kuulla

tytön kertomusta, mutta Arnold'in mielen tyynyys silmäini edessä en

uskaltanut hänen läsnäollessaan tehdä kamalaa kysymystä, vaikka

tulevainen onneni niin suuressa mitassa riippui tiedoista, joita Nohemu

saattaisi antaa. Hienotunteisuudesta kaikki kumppanimme olivat

läheisyydestä poistunut, hyvin oivaltaen, että heidän läsnäolonsa olisi

sopimaton, vaikka tosin heidän taitonsa Tsulujen kielessä ei ollut

tarpeeksi riittävä, että olisivat pitkää haastelua tällä kielellä

ymmärtäneet.

Ja ehkä lukijaa kummastuttaa, kuinka saattoi tapahtua, että niin

puhelias nuori nainen, kuin Nohemu oli -- tyttö, joka nautti

haasteluista ja liverryksistä täydelleen yhtä paljon kuin ikänä kukaan

muukaan hänen heimossaan -- että hän saattoi olla suustaan lavertamatta

uutisia, joita hän tiesi meidän niin tärkeää haluavan kuulla. Syy oli

kahdenkertainen. Ensiksi kunnioitus vanhaa Landelaa kohtaan, jonka

oikeus ikänsä nojassa oli kertoa hirmutapauksen erikoiskohdat; toiseksi

-- pitääkö mun sen mainitsemalla haihduttaman kaikki myötätuntoisuus,

jota mahdollisesti tuota urheata lasta kohtaan olen herättänyt? --

Toiseksi Nohemu oli liian ankarassa puuhassa huikean ruokavadin ynnä

runsaan puhvelinpaisti-kimpaleen kimpussa, välittääkseen mistään

muusta, kunnes oli nälän vaatimukset tyydyttänyt. Vanhalle,

nääntyneelle imettäjäraukalleni täytyi antaa ravintoa varovasti; mutta

hänen seuralaisensa oli terves, varteva nuori nainen, jonka suhteen

sellaisista varokeinoista ei mihinkään ollut. Niin annoimme hänen

auttaa itseään, ja, lyhyesti sanoen, hän käytti lupaa kelpo tavalla

hyväkseen. Toivonpa ettei tämä tosiasia suinkaan halvenna tuota

oivallista tyttöä nuorten romantillisten naisten silmissä, jotka

mieluummin olisivat nähneet hänen puhkeavan valituksiin Minnan tähden,

taikka menevän tainnuksiin kuultuaan, että Ula oli vihollisen leiriin

lähtenyt, sen sijaan kuin hän nyt palautti voimansa ja toimikykynsä

runsaasti nauttimalla eteensä tuotua muonaa. Nohemu oli hyvä lapsi, ja

seurasi luonnon viittamaa uraa; ja heikkoudessani tunnustan, että

katson hänen tehneen aivan oikein. Jos ei mikään muu auta tyttöä

puolustamaan, niin sallittakoon mun mainita, että hän oli

metsäläislapsi, jolle sivistyneen yhteiskunnan menot olivat tuiki

tuntemattomat.

Ajanpitkään vanha Landela tointui tarpeeksi voidakseen puhua, ja

samalla aikaa Nohemu sysäsi syvään henkäisten muonavadin luotaan.

Kaikki vaitiolon välttämättömyys oli nyt lopussa; mutta kun ei Arnold

yhtäkään kysymystä tehnyt, en minäkään uskaltanut puhua Ula'sta

imettäjälleni, peljäten, että mainitsemalla hänen poikaansa saattaisin

hänet juurtajaksain kertomaan kaikki, mitä eromme jälkeen oli

tapahtunut. Mutta suureksi mielipahakseni vanha eukko vaan kujerteli

kestämiään surkeuksia erämaassa ja kamalia kärsimyksiä, joita silmänsä

hälle olivat tuonut. Tämä viimemainittu onnettomuus sysäsi kaiken muun

syrjälle, ja hän näytti vähän väliä pitävän vanhan Pieter'in ynnä tämän

perheen surmalla; ja Minnan olemassaolon hän tuntui tyyni unhoittaneen.

Kuinka kovin tämä kärsimystäni koetti, on helposti ymmärrettävä asia,

varsinkin kun Arnold Beidermann levollisesti kuunteli sokean

valituksia, kysellen häneltä kärsimystensä laatua ja niitä vaaroja,

joita hän oli kohdannut, mutta mainitsematta sanaakaan, joka olisi

vanhan vaimon muistiin johdattanut sen seikan, että kysyjällä oli

tytär, jonka kohtalosta emme vielä mitäkään tienneet -- ainakaan en

minä, sillä en pannut suurta arvoa näkyyn, jonka pahaenteisyys näytti

tykkänään ystäväni tyydyttäneen.

Kärsivällisyyteni kävi viimein vastustamattomaksi, ja kysyin siis

Landela'lta, eikö Nohemu voisi kertoa tapahtuneiden asiain vaiheita,

johon hän antoikin suostumuksensa, vaikka puoliääneen mutisten, sairaan

ihmisen näreällä kärsimättömyydellä ettei tytöllä mitään sen enempää

ilmoitettavaa ole, mutta nuori kansa ei koskaan tyydy siihen mitä

vanhempansa tietävät kertoa.

Nohemu, iloissaan, että puheenvalta oli saatu, oli juuri

puhkeamaisillaan puhetulvaan, kun Arnold Beidermann, ylöspäin

katsahtaen lausui tyynesti:

"Ota tyttö kerallasi ja kuuntele yksinäsi hänen juttuaan. Synkeän

kertomuksen kuuleminen uudestaan tekisi vaan sydämeni raskaammaksi".

"Uudestaan!" huudahdin hämmästyneenä. "Kuinka on mahdollista, että

voitte tietää asiain oikean taidan?"

"Minä sen tiedän", hän juhlallisesti vastasi; "tiedän, että tyttäreni

on Tsululais-kuninkaan käsissä. Ilmestys, jonka sain menneenä yönä, oli

aivan riittävä, ja minä ylistän Häntä, joka näki hyväksi päästää minut

epätiedoistani. Mene ja kuule tytön kertomus, ja sitten tule takaisin

ja sano olenko väärässä; minä siihen asti vaalin tätä vanhaa vaimoa".

Tuo horjumaton pahimman uskominen, jossa Beidermann niin järkähtämättä

pysyi, tarttui vähittäin minuunkin; ei niin paljo sen vuoksi, että

unennäköön olisin luottanut, kuin siitä syystä, että arvelin pastorin

kuulleen jonkun sanan, luikahtaneen jommankumman naisen suusta, joka

minulta oli jäänyt älyämättä ja joka vahvisti hänen aavistuksiaan että

Minna oli vankina. Arnold oli tarkka järjen mies, joka olisi nauranut

ja ivannut toisen unennäköjä, niin että yllämainittu arveloni näytti

luonnollisemmalta selvittämään sitä perinpohjaista utelemattomuutta,

jota hän nyt osoitti; ja tämä seikka yksinään riitti laajentamaan

pelvon aiheita, jotka jo olivat mieleeni päässeet juurtumaan.

Sykkivällä sydämellä siis pyydettyäni Nohemu'n seuraamaan itseäni

erääsen _laager'in_ syrjäiseen nurkkaan, sykkivällä sydämellä käännyin

tämän puoleen, kun Arnold'in silmistä olimme päässeet, ja kysäisin

äkkiä, "Miss' on Enamela?"

"Mistä minä tiedän?" tyttö vastasi kysymyksestä nähtävästi

kummastuneena. "Luulenpa, että Lumba'n soturit hänetkin surmasivat

samalla kun nuo toiset valkoiset".

"Hänen ruumistaan ei ole muiden seassa", sanoin.

"Sitten hän välttämättömästi on joko päässyt pakoon taikka viety pois

vankeuteen. Todennäköisimmin on jälkimäinen tapahtunut, sillä Lumba on

oleva ylpeä, kun tuo kuninkaalle valkoisen tytön. Mutta mintähden

semmoista melua hänestä pidätte? Hän on tuleva onnelliseksi Cetewayon

kraal'issa; kuningas on hänelle antava yllinkyllin lihaa ja olutta,

eikä häntä panna maata kuokkimaan viljan kasvua varten".

Lihaa ja olutta! siin' oli puhujan ainoa käsitys maallisesta onnesta.

Lihaa ja olutta mielinmäärin, ynnä vapautus ruumiin työstä! Sepä

hirmuista! Arnold Beidermann'in pahimmat aavistukset olivat siis

saaneet vahvistuksensa.

"Älkää niin silmiänne mullistelko", tyttö jatkoi. "Ei mitään pahaa

tapahdu valkoisen papin tyttärelle. Cetewayolla on kylläksi mustia

tyttöjä, jotka hänen mieltään noudattavat", hän hieman ylpeästi lisäsi,

"ja hyvinkin luultavasti hän lähettää Enamelan Nataliin".

Lähetyssaarnaajan tytär: Kertomus Tsulujen maasta ja Cetewayo'sta · 第 8 / 14 段