osoittanut pukeutuessaan tähän ilkeään valheverhoon, aatos, joka ei
ikinä olisi minun päähäni pälkähtänyt. Etelä-Afrikan heimokuntain
joukossa tapaa toisinaan "Valkoisia Kafferia", kurjia olentoja, joita
kaikki heidän lähimmäisensä karttavat ja kammovat, jotka peittyvät
erämaan yksinäisyyteen ja elää nuhjustavat surkeata ja heidän
armelijaampien maamiestensä sääliväisyydestä riippuvaista elämää. Tämä
kurja paaria-suku vaeltaa ympäri ystävätönnä, ylönkatsottuna, kunnes
Jumala näkee hyväksi vapauttaa heidät pitemmistä kärsimyksistä, ja
vaikka usein joutuvat surmansa suuhun jo lapsina, tahi saavat kuolla
puutteesen myöhemmin, en kuitenkaan eläissäni ole kuullut että
täysikasvuista albinoa[13] olisi varsinaisesti vainottu. Tsululaiset
kyllä haastelevat näiden vaivan-alaisten olentojen kanssa, mutta
ainoastaan etäältä, ja sallivat harvoin niiden päästä mihinkään
lähempään yhteyteen; vaan yleinen sääntö on, ett'eivät niistä ollenkaan
ole tietävinään. Ula oli sen vuoksi osoittanut suurta älyä tätä
tuumaa keksiessään; ja koska hyvin tunsin hänen taitonsa kasvojen
vääntelemisessä, oli mielestäni syytä toivoa, että hänen aikeensa
onnistuisi. Palattuani leirivalkealle mainitsin vaan lyhyesti, että hän
oli lähtenyt tiehensä, ja jätettyäni Edward- ja Jan-paroille
toistaiseksi hyvästi, kehoitin Arnold Beidermann'in nousemaan
ratsulleen, jonka jälkeen me kumpikin käänsimme selkämme
surmanäyttämölle ja ohjasimme hevosiamme Utrechtia kohden.
8:sas Luku.
Ilmaus heiniköillä.
Sen onnensattuman johdosta, joka oli pelastanut kapineeni
Kafferilais-rosvojen huomiosta, rajoittui Utrechtissa oloni vaan
kolmeen päivään, mitkä olivat tarpeen saadakseni käskyjä, joita minun
tuli panna täytäntöön, latoakseni kaksiin vankkureihin aseita,
ampumavaroja y.m. uusia nostokkaita varten ja voidakseni valita kaksi
tai kolme kokenutta miestä auttamaan minua Swatsilais-nostoväkeä
järjestämään ja harjoittamaan. Enemmän apuväkeä ja sotatarpeita piti
seurata minua aikanansa. Tehtäväni oli muodostaa joku runko-joukko,
jonkinmoinen kesku-ydin, johon sitten helposti toisia rekryytejä voisi
liittyä.
Saamieni käskyjen yksityiskohtiin en huoli kajota; mutta lavea
ehdonvallan ala jäi minulle ja sain ohjata asiat kohti toivottua
tarkoitusperää tavalla, joka mielestäni parhaiten sopi yhteen
maan-asukasten luonteen ja tapojen kanssa. En voi sanoa odottaneeni
juuri suurta apua tuosta mustasta joukosta, jonka olin valtuutettu
kokoomaan, sillä ainakin tähän saakka olin havainnut, että jonkun
Tsululaisen pelkkä nimi oli kylläksi hämmentämään kokonaisen kyläkunnan
Amaswatseja; mutta kelpo päällikköiden johdolla saattoivat nämät
kylläkin uljaasti taistella, ja iloitsinpa, että olin löynnyt
vaikutus-alan, johon sain neroani tyhjentää. Kaikki oli säästelemättä
varustettu retkeä varten; oivallinen härkävaljakko annettiin
minun vankkureitani vetämään, ratsuja hankittiin itsekullekin
retkikuntalaiselle ja päälliseksi kelpo seuralaisparvi ystävällisiä
maan-asukkaita, jotka tekivät monenlaista virkaa, ja kaikkien muiden
huolimattomuuksiensa ohessa osoittivat ylistettävää täsmällisyyttä, kun
ruokaa oli saatavissa.
Niinpä, jätettyämme sydämellisesti hyvästi Utrecht'in hyville
asukkaille, läksimme matkaan, ja päästyämme murhapaikalle, otimme
myötämme vankkurini. Kuljimme yli Eland'in vuorijonon, laskimme siitä
Pongola-virralle, ja vähän vaivalloisesti päästyämme tämän ihanan joen
poikki, saavuimme Lyneburg'iin, jossa sanoimme jäähyväiset
sivistyneelle maailmalle ja retkeilimme kesyttömille heiniköille,
osoittaen pääasiassa koilliseen ilmansuuntaan.
Tässä mielin pysäyttää kertomukseni, kuvaillakseni lyhyesti
Etelä-Afrikalaisen matkustuksen tavallista päiväkulkua, vaikka sitä
tehdessäni ehkä antaunkin vaaraan puhua hyvin tunnetuita seikkoja.
Päivän ensi hämärrys näkee ajajat valjastelemassa härkiänsä, toimi,
jonka huokeammin suorittaa paperilla, kuin todellisuudessa. Härillä,
näet, vaikka muuten ovat kärsivällisiä ja kestäväisiä, on enemmän elkiä
nahassaan kuin millään muilla eläimillä, joita tunnen -- paitsi
lampailla. Ne ovat ihmeellisen terävä-älyisiä, paljoa enemmän kuin
monikaan mies, joka kaiken elämänsä on niiden kesken hyörinyt, voi
aavistaa. Jos teillä sattuu olemaan erityinen kiire panna valjaisin ja
lähteä matkaan, niin äkkää joku juonikas härkä heti halunne ja alkaa
oitis tehdä kaikellaisia temppuja, jotka saattavat yrityksenne
vaikeudet kolminkertaisiksi ja vetävät aikaa kolme tavallisen vertaa.
En kykene päättämään, luuleeko elukka tällä oikullisella käytöksellä
kostavansa niitä ankaria ruoskalöylyjä, joita tuontuostakin saa
ajajiltaan; mutta joku hieno vaisto näyttää aina ilmaisevan härille,
milloin niiden itsepintaisuus tekee enintä haittaa omistajille, eivät
silloin koskaan jätä tilaisuutta käyttämättä. Todentotta, ne ovat
kiusallisia, vaikka hyödyttömiä elukoita.
Kun vankkurit on valmiina, lähdetään liikkeelle, jolloin nuo raskaat
ajoneuvot vierivät peräkanaa hiljaista kulkuaan. Joutuisuus
vaihteleikse vaan luonnon mukaan, mutta ei ikänä nouse ylitse kolmen
peninkulman tunnissa.
"Entä tiet sitten?" kysyy ehkä lukija. Niinpä niin, mitä vähemmän
Etelä-Afrikan teistä puhutaan, sitä parempi. Lyneburgin jätettyämme ei
meitä enää rasittanut edes merkkikään mistään raitiosta, emmekä sitä
juurin kaivanneetkaan. Muuan musta-ihoinen astui ensimäisten vankkurien
etummaisten härkien eli n.k. johtajien edellä, taluttaen niitä
jonkinmoisesta kammitsasta, ja muut juhdat seuraavat vakavasti
kumppaniensa jälkiä. Ei mikään voi mennä yli sen tarkan vaiston, jolla
kelpo pari tuollaisia etu-härkiä hakee ja noudattaa raitiota. Kentiesi
ainoastaan yhdet ainoat vankkurit ovat useita kuukausia sitten tähän
suuntaan kulkeneet, ja kuitenkin tuollaiset oikeat ensimäisen luokan
johtajat keksivät pyörän viilloksen, seuraavat sitä kenenkään
auttamatta ja, mikä vieläkin tärkeämpää, aivan eksymättä. Kun
sitävastaan uutta tietä retkeillään, niinkuin nyt me, tarvitsevat
etummaiset härjät miehen johdatusta, sillä ohjaksia ei lainkaan
tunneta.
Noin kymmenen aikaan, taikka aikaisemminkin, jos veden luo päästään,
tehdään seisaus, jolloin juhdat päästetään valjaista pariksi tunniksi
syömään, sill'aikaa kuin kaksijalkaiset murkinoitsevat tai syövät
päivällistä, mikä sana sitten ateriaa parhaiten vastannee. Toisen
kerran pysäytetään iltapäivään ja sitten tulee eteen _laagerin_
laittaminen, toimi, jota näinä rauhattomina aikoina en ensinkään ollut
halukas laiminlyömään. Kun tästä toimituksesta jo on puhuttu, en sen
pitemmältä huoli siitä kertoo; sanon vaan, että yöllinen varustuksemme
tehtiin enemmän villipetojen kuin villi-ihmisten varalta. Sittenkun
karja paimenmiesten vartioimana oli syönyt tarpeeksi kauvan, ajetaan se
leirin sisään ja kytketään pitkin vankkuri-riviä; yövartija asetettiin
ja pitkäin puheiden ja ankaran tupakanpolton jälkeen kellistyivät
miehet toinen toisensa jälkeen levolle, ja leiri oli -- rauhallinen
kaiketi? Ei, ei ainakaan siinä merkityksessä kuin neljän seinän väliset
asujamet nimittäisivät. Hermohikas tai painajaisella rasitettu ihminen
saapi kuulla ison joukon kummia ääniä, jotka hänen untaan häiritsevät.
Ensiksi kamoittava pitkäveteinen ulvonta kaikuu korvaan, sitä vastaa
puolen tusinaa toisia eri haaroilta lakeaa, ja kohta kaikki leirissä
olevat koirat syöksevät ulos, hurjasti haukkuen; sitten jotkut
älähdykset ja murajamiset etempää ilmoittavat, että yksi tai useampia
niistä on tappelussa kamalan suden kanssa, jonka kumppanit vaanivat
ympäri, etsien ketä niellä saisivat. Koirista palaa yksi toisensa
perään takaisin ja kyyristyy nukkumaan, mutta susien laulukunta jatkaa
vielä pensastoissa virttään, ja jotkut vähemmän kokeneet hurtat pysyvät
hereillä ja levottomina. Yht'äkkiäpä seuraa kuoleman hiljaisuus, ja
vartijamies, jos hän on erämaassa oloon tottunut, ajaa uutta puuta
valkeaan, joka heittää ylös ystävällisen toivon ja valaisee huiskin
haiskin hämmentynyttä, levotonta karjaa. Matala, syvältä tuleva
karjunta kajahtaa kaukaisen pitkäisen lailla yli heiniköiden, härjät ja
hevoset korskuvat pelvosta ja yövartija kiipee katos alle lähimpiin
vankkureihin, kiehtoillen silmillään pimeään, pyssy täys'vireessä.
Mutta leijona ei sen lähemmäksi tule; liekkiä peljäten se siirtyy
muualta saalista etsimään, ja taaskin sudet pitkäveteisillä
ulvahduksillaan ilmaisevat, että pensastot ovat jälleen heidän
yksinomaista alaansa. Tällaista kestää pitkin yötä, ja väsynyt
retkeilijä ei näistä lukuisista häiriöistä vähääkään pidä lukua.
Tottumus ja kova päivätyö tekee, ett'ei hän sellaisesta roskasta ole
tietävinään, vaan luottaa yövartijaan ja nukkuu vanhurskaan unta.
Ei tapahdu usein, että leijonat uskaltaisivat hyökätä leiriin, paitsi
jos tuli on päästetty liiaksi sammumaan, taikka ankara nälkä petoja
vaivaa, -- seikka, joka harvoin tapahtuu niin riistarikkaassa
maakunnassa, kuin Etelä-Afrikassa. Kumminkin joutuu usein
maan-asukasten karja näiden eläimien saaliiksi.
Päivän aikaan, kun ponnistelevat härjät hiljakseen kiskoivat
vankkureita eteenpäin, teimme monta retkeä metsänriistaa saadaksemme,
tappaen kaikenlaatuisia antiloopeja, gnuu-kauriita, kwagga-eläimiä,
väliinpä puhveli-härkiäkin. Maan-asukkaille on varsinkin
viimemainittujen eläinten liha oikeata herkkua, ja niiden ajossa
tapahtuu usein kamalia seikkailuja; sillä villipuhveli on hurja
vastustaja, joka lujalla uljuudella karkaa vihamiehensä päälle, vieläpä
ajaa sitä takaakin, ja jos raivokas otus hänet saavuttaa, ei ole suurta
pelastuksen toivoa, sillä se käyttää niin sarvia kuin sorkkia
lävistääkseen ja sotkeakseen vainoojaansa. Kysynpä syystä, lieneekö
itse leijonakaan metsästäjälle niin vaarallinen; ja puhveli näyttää
sangen vähän väliä pitävän eläinten kuninkaasta, vaan taistelee
hätäilemättä tämänkin kanssa, käypä vielä usein itse päällekin.
Neljänneksi yöksi Lyneburgista lähdettyämme olimme päästäneet juhdat
valjaista muutaman pienen Umgowoma-virran syrjähaaran rannalla.
Illallinen oli syöty, piippuihin pistetty, ja joka mies istuutui alas
juttelemaan -- sillä me pidimme tuon ehtoisen yhteen kokoontumisen
hauskimpana vuorokauden neljästäkolmatta hetkestä -- kun koiriemme
suuri levottomuus kiinnitti huomiomme puoleensa. "Mousedeer", kunnon
vanha luppakorva, jonka kyljet olivat arvissa monesta tempauksesta
villikissain ja kauriiden kanssa, näytti tavattoman rauhattomalta ja
teki useita tiedustusretkiä pensastoihin, sen sijaan kuin se muuten
tavallisesti nukkui rauhassa valkean paisteessa. Hänen tovereihinsa,
jotka pitivät tuota vanhaa varovaista eläintä päämiehenään, näkyi
patriarkan rauhattomuus tarttuneen, sillä ne päästivät kumeita
murahduksia, joiden tarkoitusta emme käsittäneet.
"Koirien ei ole laita oikea", sanoi Arnold Beidermann. "Kentiesi
kiertelee joku leopardi leiriä".
"Niinkö luulette?" vastasin riemastuneena, kun kuulin vanhan ystäväni
puhuvan, ja vieläkin enemmän iloissani siitä, että niin joutava seikka
oli tullut hänen huomioonsa; sillä pastori-parka oli vajonnut syvimmän
alakuloisuuden valtaan, josta ei näyttänyt mahdolliselta häntä nostaa
ja, niinkuin ennen jo olen maininnut, pelkäsin toisinaan että
epätietoisuus tyttärensä kohtalon suhteen jättäisi pysyväisen vian
hänen ymmärrykseensä.
"Niin juuri", hän sanoi. "Taikka, malttakaa; ehkä se on menneen-öisen
uneni toteentuminen. Minä nukuin sikeästi, kun näin nä'yn, niinkuin
haamun, mustan, kuihtuneen ja kamoittavan, joka ivaillen kiristeli
mulle hampaitaan, ja lausui näin: 'Valkoinen pappi, hullu pappi,
vanha hupsu, mitä sinua hyödyttää kaikki kirjaimet, joita luet
noita-kirjastasi? Voivatko ne ottaa kiharatukkaista tyttöäsi Cetewayon,
Mustain Mustan, käsistä?' Minä sävähdin, joka jäsenestä vapisten, mutta
vaikka haamu oli kadonnut, on nä'yn muisto minua siitä asti ahdistanut.
Joku onnettomuus tahi paha uutinen kohtaa meitä piankin".
Nuo toiset miehet valkean ympärillä olivat kylläkin hyviä ihmisiä,
ell'ei tosin aivan hienoja, mutta kumminkin hyväsydämisiä, jotka eivät
suinkaan tahallaan tahtoneet kenenkään tunteita loukata, mutta
huomasinpa että heidän oli aika vastus olla nauruun purskahtamatta
ystävä-raukkani yöllisestä painajaisesta.
"Sudet ovat varmaankin teitä häirinneet", sanoin; "ne olivat oikein
ilkeitä viime yönä. Antti jätti niille pukin rääppeet riidan ja
tappelun aiheeksi".
"Koko juttu on siinä", kuiskasi Jack Garnett, "että pastori söi liiaksi
puhvelin paistia. Minä aina näen paholaisen, jos olen vetänyt nahkaani
enemmän, kuin kaksi naulaa kylkilihaa, ja --"
En tiedä mitä juttuja vanhin apulaiseni vielä olisi laskenut ell'ei
juuri nyt vanha Mousedeer äkkiä olisi hypähtänyt ylös ja syössyt pois
pimeään hurjasti haukkuen, ja sinnepäin koko muu joukkio seurasi.
"Heittäkää uutta puuta tuleen miehet!" huusin, "ja pitäkäätte pyssynne
varalla! Jotain tavatonta on tekeillä".
Minä seisoin pyssy kourassa etummaisena, jolloin näin liekkein
leimutessa, kuinka koirat haukkuivat jonkun tumman, eikä aivan ison
esineen ympärillä, joka hitaasti liikkui meitä kohden.
"Taivaan kautta! siin' on pastorin näky", kuulin Garnett'in mutisevan;
mutta ennenkuin hän ennätti koskea pyssynsä liipaisinta, lähti
tuntemattomasta olennosta himakka äännähdys; ja sanoen, "Nainen se on!"
antoi hän pyssynsä vaipua takaisin käsivarrelleen.
Kohta äänen kuultuani juoksin eteen; huutaen ja potkien noita äriseviä
rakkeja; ja tarttuen tulokasta käteen talutin hänet valkealle. Se oli
Nohemu.
"Uneni on toteentunut", lausui Arnold Beidermann tyynesti. "Ei minun
enää tarvitse kysellä. Tyttäreni on Cetewayo'n käsissä. Katso, Wille,
että tuo kurja olento saa hoitoa, ennenkuin vaivaat häntä täydellistä
vastausta antamaan".
Koska itse puolestani paloin malttamattomuudesta, hämmästytti pastorin
levollinen ääni minua suuresti. Kurjan tulokkaan ilmaantuminen näytti
hetkessä poistaneen mielenjänteen, johon tuo julma epätietoisuus oli
ollut syynä, ja hän puhui, niinkuin puhuu kohtaloonsa tyytynyt mies,
jonka sydän on murtunut.
"Antakaa muutamain miehistänne lähteä kanssani", sanoi tyttö Tsulujen
kielellä; "ja antakaa niiden tuoda muassaan hiukan ruokaa. Landela on
tuolla metsistössä, nälästä ja väsymyksestä uupuneena".
Nohemu'n opastamina saavuimme pian paikalle, minne hän oli
seuralaisensa jättänyt, jolloin asetimme vanhan imettäjäni kuihtuneet
jäsenet oksista tehdyille paareille ja kannoimme hänet niin
huolellisesti leiriin. Hiukkanen ruokaa, varovaisesti annettuna,
virkisti häntä piankin, ja suuri syy oli toivoon, että hänen voimansa
huolellisen hoidon kautta palaisivat ja henki säilyisi; sillä Tsulut
ovat sangen sitkeätä rotua ja saattavat kärsiä kolahduksia, jotka
valkoisen ihmisen auttamattomasti sortaisivat.
Ja taaskin Arnold Beidermann'in käytös minua ihmetytti. Ei hän tähän
saakka ollut Nohemu'lta yhtään kysymystä kysynyt, vaan käänsi kaiken
huomionsa pitämään vaaria, että vanha Landela saisi soveliasta
ravintoa. Vaikka tyttö koko ajan tuon laupeudentyön kestäessä oli hänen
vieressään ja yksi ainoa lyhyt lause olisi houkutellut totuuden ilmi,
jäi kysymys tekemättä, ja hän jatkoi säännöllisesti työtänsä saada
tuota sokeata puolikuollutta Kafferilaista eukko-rukkaa tointumaan,
näennäisellä huolettomuudella ja utelemattomuudella, joka minusta ylen
kummalliselle näytti. Minä puolestani paloin kärsimättömyydestä kuulla
tytön kertomusta, mutta Arnold'in mielen tyynyys silmäini edessä en
uskaltanut hänen läsnäollessaan tehdä kamalaa kysymystä, vaikka
tulevainen onneni niin suuressa mitassa riippui tiedoista, joita Nohemu
saattaisi antaa. Hienotunteisuudesta kaikki kumppanimme olivat
läheisyydestä poistunut, hyvin oivaltaen, että heidän läsnäolonsa olisi
sopimaton, vaikka tosin heidän taitonsa Tsulujen kielessä ei ollut
tarpeeksi riittävä, että olisivat pitkää haastelua tällä kielellä
ymmärtäneet.
Ja ehkä lukijaa kummastuttaa, kuinka saattoi tapahtua, että niin
puhelias nuori nainen, kuin Nohemu oli -- tyttö, joka nautti
haasteluista ja liverryksistä täydelleen yhtä paljon kuin ikänä kukaan
muukaan hänen heimossaan -- että hän saattoi olla suustaan lavertamatta
uutisia, joita hän tiesi meidän niin tärkeää haluavan kuulla. Syy oli
kahdenkertainen. Ensiksi kunnioitus vanhaa Landelaa kohtaan, jonka
oikeus ikänsä nojassa oli kertoa hirmutapauksen erikoiskohdat; toiseksi
-- pitääkö mun sen mainitsemalla haihduttaman kaikki myötätuntoisuus,
jota mahdollisesti tuota urheata lasta kohtaan olen herättänyt? --
Toiseksi Nohemu oli liian ankarassa puuhassa huikean ruokavadin ynnä
runsaan puhvelinpaisti-kimpaleen kimpussa, välittääkseen mistään
muusta, kunnes oli nälän vaatimukset tyydyttänyt. Vanhalle,
nääntyneelle imettäjäraukalleni täytyi antaa ravintoa varovasti; mutta
hänen seuralaisensa oli terves, varteva nuori nainen, jonka suhteen
sellaisista varokeinoista ei mihinkään ollut. Niin annoimme hänen
auttaa itseään, ja, lyhyesti sanoen, hän käytti lupaa kelpo tavalla
hyväkseen. Toivonpa ettei tämä tosiasia suinkaan halvenna tuota
oivallista tyttöä nuorten romantillisten naisten silmissä, jotka
mieluummin olisivat nähneet hänen puhkeavan valituksiin Minnan tähden,
taikka menevän tainnuksiin kuultuaan, että Ula oli vihollisen leiriin
lähtenyt, sen sijaan kuin hän nyt palautti voimansa ja toimikykynsä
runsaasti nauttimalla eteensä tuotua muonaa. Nohemu oli hyvä lapsi, ja
seurasi luonnon viittamaa uraa; ja heikkoudessani tunnustan, että
katson hänen tehneen aivan oikein. Jos ei mikään muu auta tyttöä
puolustamaan, niin sallittakoon mun mainita, että hän oli
metsäläislapsi, jolle sivistyneen yhteiskunnan menot olivat tuiki
tuntemattomat.
Ajanpitkään vanha Landela tointui tarpeeksi voidakseen puhua, ja
samalla aikaa Nohemu sysäsi syvään henkäisten muonavadin luotaan.
Kaikki vaitiolon välttämättömyys oli nyt lopussa; mutta kun ei Arnold
yhtäkään kysymystä tehnyt, en minäkään uskaltanut puhua Ula'sta
imettäjälleni, peljäten, että mainitsemalla hänen poikaansa saattaisin
hänet juurtajaksain kertomaan kaikki, mitä eromme jälkeen oli
tapahtunut. Mutta suureksi mielipahakseni vanha eukko vaan kujerteli
kestämiään surkeuksia erämaassa ja kamalia kärsimyksiä, joita silmänsä
hälle olivat tuonut. Tämä viimemainittu onnettomuus sysäsi kaiken muun
syrjälle, ja hän näytti vähän väliä pitävän vanhan Pieter'in ynnä tämän
perheen surmalla; ja Minnan olemassaolon hän tuntui tyyni unhoittaneen.
Kuinka kovin tämä kärsimystäni koetti, on helposti ymmärrettävä asia,
varsinkin kun Arnold Beidermann levollisesti kuunteli sokean
valituksia, kysellen häneltä kärsimystensä laatua ja niitä vaaroja,
joita hän oli kohdannut, mutta mainitsematta sanaakaan, joka olisi
vanhan vaimon muistiin johdattanut sen seikan, että kysyjällä oli
tytär, jonka kohtalosta emme vielä mitäkään tienneet -- ainakaan en
minä, sillä en pannut suurta arvoa näkyyn, jonka pahaenteisyys näytti
tykkänään ystäväni tyydyttäneen.
Kärsivällisyyteni kävi viimein vastustamattomaksi, ja kysyin siis
Landela'lta, eikö Nohemu voisi kertoa tapahtuneiden asiain vaiheita,
johon hän antoikin suostumuksensa, vaikka puoliääneen mutisten, sairaan
ihmisen näreällä kärsimättömyydellä ettei tytöllä mitään sen enempää
ilmoitettavaa ole, mutta nuori kansa ei koskaan tyydy siihen mitä
vanhempansa tietävät kertoa.
Nohemu, iloissaan, että puheenvalta oli saatu, oli juuri
puhkeamaisillaan puhetulvaan, kun Arnold Beidermann, ylöspäin
katsahtaen lausui tyynesti:
"Ota tyttö kerallasi ja kuuntele yksinäsi hänen juttuaan. Synkeän
kertomuksen kuuleminen uudestaan tekisi vaan sydämeni raskaammaksi".
"Uudestaan!" huudahdin hämmästyneenä. "Kuinka on mahdollista, että
voitte tietää asiain oikean taidan?"
"Minä sen tiedän", hän juhlallisesti vastasi; "tiedän, että tyttäreni
on Tsululais-kuninkaan käsissä. Ilmestys, jonka sain menneenä yönä, oli
aivan riittävä, ja minä ylistän Häntä, joka näki hyväksi päästää minut
epätiedoistani. Mene ja kuule tytön kertomus, ja sitten tule takaisin
ja sano olenko väärässä; minä siihen asti vaalin tätä vanhaa vaimoa".
Tuo horjumaton pahimman uskominen, jossa Beidermann niin järkähtämättä
pysyi, tarttui vähittäin minuunkin; ei niin paljo sen vuoksi, että
unennäköön olisin luottanut, kuin siitä syystä, että arvelin pastorin
kuulleen jonkun sanan, luikahtaneen jommankumman naisen suusta, joka
minulta oli jäänyt älyämättä ja joka vahvisti hänen aavistuksiaan että
Minna oli vankina. Arnold oli tarkka järjen mies, joka olisi nauranut
ja ivannut toisen unennäköjä, niin että yllämainittu arveloni näytti
luonnollisemmalta selvittämään sitä perinpohjaista utelemattomuutta,
jota hän nyt osoitti; ja tämä seikka yksinään riitti laajentamaan
pelvon aiheita, jotka jo olivat mieleeni päässeet juurtumaan.
Sykkivällä sydämellä siis pyydettyäni Nohemu'n seuraamaan itseäni
erääsen _laager'in_ syrjäiseen nurkkaan, sykkivällä sydämellä käännyin
tämän puoleen, kun Arnold'in silmistä olimme päässeet, ja kysäisin
äkkiä, "Miss' on Enamela?"
"Mistä minä tiedän?" tyttö vastasi kysymyksestä nähtävästi
kummastuneena. "Luulenpa, että Lumba'n soturit hänetkin surmasivat
samalla kun nuo toiset valkoiset".
"Hänen ruumistaan ei ole muiden seassa", sanoin.
"Sitten hän välttämättömästi on joko päässyt pakoon taikka viety pois
vankeuteen. Todennäköisimmin on jälkimäinen tapahtunut, sillä Lumba on
oleva ylpeä, kun tuo kuninkaalle valkoisen tytön. Mutta mintähden
semmoista melua hänestä pidätte? Hän on tuleva onnelliseksi Cetewayon
kraal'issa; kuningas on hänelle antava yllinkyllin lihaa ja olutta,
eikä häntä panna maata kuokkimaan viljan kasvua varten".
Lihaa ja olutta! siin' oli puhujan ainoa käsitys maallisesta onnesta.
Lihaa ja olutta mielinmäärin, ynnä vapautus ruumiin työstä! Sepä
hirmuista! Arnold Beidermann'in pahimmat aavistukset olivat siis
saaneet vahvistuksensa.
"Älkää niin silmiänne mullistelko", tyttö jatkoi. "Ei mitään pahaa
tapahdu valkoisen papin tyttärelle. Cetewayolla on kylläksi mustia
tyttöjä, jotka hänen mieltään noudattavat", hän hieman ylpeästi lisäsi,
"ja hyvinkin luultavasti hän lähettää Enamelan Nataliin".