valitsin maakaistaleen läheltä Eloya-vuorta. Joskus retkeillessämme
tapahtui, että Kafferilainen saavutti Arnold'in, tuoden tietoja hänen
tyttäreltään; ja muistanpa hyvin sen todellisen kateuden, melkeinpä
mustasukkaisuuden, millä tapani oli lähetyssaarnaajaa katsella hänen
lukiessaan näitä pieniä tervehdyksiä, jotka eivät mitään merkillistä
sisältäneet -- kentiesi vaan mainitsivat, että yhdeksän kymmenestä
kääntyneistä oli taaskin luopunut -- mutta jotka todistivat, että
lempiväinen sydän yhäti hänen onneansa ajatteli, ja paljastivat mitä
tuskallisimmalla tavalla minulle oman yksinäisyyteni. Kuka minusta,
orporaukasta, huolisi, jolla ei avarassa maailmassa suojaa ei sukua
ollut? Mutta näiden pikku kirjeiden lopussa ilmaantui aina joku
ystävällinen viesti minulle, vaikka puettuna sanoihin, joita,
keskinäistä ystävyyttämme muistellessani, pidin kylminä; ja tämä seikka
mursi mieltäni ja teki minut niin varovaiseksi kyselemään entisen
leikkikumppalini suhteita, että Arnold mahtoi pitää minua maailman
kiittämättömimpänä veitikkana, jos hän ylipäänsä milloinkaan asiaa tuli
aatelleeksi. Jos syvemmältä olisin tutustunut naisen sydämen mutkiin,
niin olisinpa tulkinnut toisin tämän näennäisen kylmäkiskoisuuden
ja tervehtinyt sitä parhaaksi liittolaisekseni. Monta kertaa,
oleskellessani vanhan Pieter Dirksen-raukan luona, ratsastin Kagasin
lähetys-asunnolle, ja joka kerta huomasin yhä vaikeammaksi kiskaista
itseäni sieltä pois ilmaisematta tunteita, jotka nyt epäilemättä olivat
minut valtoihinsa anastaneet. Annoinpa jo todella Arnold'ille
vihjauksia tilastani; mutta, vaikka voin nähdä ett'ei aatos ollut
hänelle vastenmielinen, ei hän kumminkaan lisännyt minuun rohkeutta
puhua Minnalle, vaan antoi selvään saksalaiseen tapaansa minun
ymmärtää, että miehellä, joka mieli tyttöä kosia omakseen, tuli ainakin
olla koti hänelle tarjota.
Niin peitin sikseen kaikki ilmoitukset ja ryhdyin uljaasti työntekoon,
enentääkseni maallista tavaraani, Osalla sitä rahaa, minkä olin
saanut myydessäni entisen tilani Puhveli-virran rannoilla,
hankin huoneenrakennus-aineita ynnä lasisia ikkunoita ja muita
Etelä-Afrikan erämaissa sangen vähän tunnettuja sivistyksen
mukavuuksia. Näitä tuon onnettoman salvumiehen, James Hanway'n, piti
minua varten pystyttämän, ja kun kotini olisi valmis, olisin katsonut
itseni oikeutetuksi pyytämään Minnaa sitä kanssani jakamaan.
Nyt -- kuinka olivat asiat kääntyneet? En suinkaan ollut hävinnyt mies,
mutta kelpo osuus omaisuuttani oli karjaa, ja tämä nyt oli Tsulujen
kynsissä. Toiveeni kodin perustamisesta olivat nyt himmeämmät kuin
milloinkaan, sillä vihollisuus kuninkaan kanssa teki Eloya-vuoren
seudut mahdottomiksi, ja vankkurini, niinkuin omaisuutenikin, olivat
hajallaan pitkin heiniköitä.
Tämä kaikki oli tuskallista, mutta siinä ei mitään ollut, jota ei
voinut korjata. Muutaman kuukauden hyötyisä vaihtokauppa korvaisi
ryöstetyn karjani, ja Durban'issa saatoin ostaa uuden huoneen. Asia oli
harmillinen eikä mitään muuta. Mutta kuka voisi antaa minulle takaisin
kunnon Pieter Dirksen'in, jota olin isänäni oppinut kunnioittamaan?
Mikä raha voisi henkiin herättää lempeän _Vroun_ ja hänen ruusuposkiset
tyttärensä? Saattaisiko enää koko siirtokunta antaa mulle Karel'in
jykevän kouran puristusta, tai hymyillä minulle niinkuin tuo vilkas
Henrik naurahti Englantilaista Willeä?
Ei milloinkaan. Nuo karkeat, mutta uskolliset ja jalot sydämet olivat
ikuiseksi laanneet sykkimästä. Aikaa, jonka olin heidän kattonsa alla
viettänyt, voi nyt laskea vuosiksi; sillä välillämme ei ollut mikään
tavallinen, viikon tahi kuukauden tuttavuus, vaan yhteisistä
harrastuksista lähtenyt ystävyys, kestäväinen toveruus ja toivoakseni
keskinäinen rakkaus. Nyt kaikki nuo yksinkertaiset ihmiset, paitsi
kaksi, olivat menneet. Jos koettelemukseni olisivat tähän päättyneet,
olivatpa ne silloinkin kyllin katkeria olleet; mutta Jumala oli
hyväksi nähnyt lisätä toisen iskun, jonka rinnalla kaikki muut surut
näyttivät kääpiöiksi kutistuvan. -- Minna Beidermann -- minun Minnani
-- tyttö, jota kerran toivoin vaimokseni kutsua, oli vankina tuon
metsäläis-lauman keskellä.
Minulle tuon "vankina"-sanan merkitys oli täysin selvä; oli mulla
liiankin perinpohjainen tieto Tsulujen tavoista ja luonteesta
kaivatakseni tulkkia, joka tämän sanan sisällön olisi selvittänyt,
Pikemmin, ajattelin, olisi hän vaikka saanut jakaa kunnon
Hollantilaisen kohtalon, kuin jäädä henkiin joutuakseen raakalaisen
metsäläis-oikkujen leikkikaluksi.
Näitä mietiskellessäni tunsin käden laskeuvan olalleni, ja
ympärikääntyen havaitsin Ulan seisovan edessäni. Vastustamattoman
raivon tunne valtasi minut nähdessäni sen miehen, joka yhdellä ainoalla
ajoissa lausutulla sanalla olisi voinut estää tapaturman, ja nyt aloin
syytää virtana julkeimpia sadatuksia sekä mättää solvauksia
kasvinveljeni pään päälle; ja ihmettelinpä jälkeenpäin, ett'ei hän
pistänyt mua hengettömäksi assegailla, joka hänen kourassaan vapisi.
Mutta hän vaan kuunteli minua levollisesti, ja vasta kun kiihkoni oli
laimistunut, hän vastasi:
"Nohemu ja äitini ovat minulle yhtä kalliit, kuin ikänä valkean papin
tytär teille. He ovat toivoakseni päässeet pakenemaan; miksi ei
Enamela[12] -- nimitys, jolla Minnaa maan-asukasten kesken mainittiin
-- miksi ei Enamela olisi heitä seurannut? Hän oli hyvä Nohemulle ja
Landelalle, jotka kumpikin luultavasti häntä olivat varoittaneet.
Veljeni tekee oikeammin yrittäessään löytää kadonneita, kuin tehdessään
mielipahaa ja minua sadatellessaan".
Katumus oli seurannut mieletöntä puuskaustani; sillä mikä oikeus oli
mulla odottaa, että Tsululainen, kaikkien sukukuntansa intohimojen ja
ennakkoluulojen vallitsema, saattaisi luontoansa minun tähteni muuttaa?
Heikko valonsäde alkoi jo tunkea pimeään, tullen siltä suunnalta
josta kaikkein vähimmin toiveita tiesi odottaa; ja hetken asiaa
arveltuani ymmärsin, ett'ei Ula milloinkaan päästänyt suustaan tätä
syrjäviittausta, ell'ei hänellä olisi ollut päteviä syitä pitää sitä
todennäköisenä. Syvä murhe, jota tunsin, mahtoi kasvoistani näkyä,
sillä uudelleen hän lempeästi laski kätensä olalleni ja lausui:
"Rohkeutta, Kuta, niin kyllä ne löydämme. Te arvelette minun syykseni,
että onnettomuus tapahtui; mutta miksikä minua soimataan, kun ei multa
neuvoa kysytty? Nyt ajatelkaamme kuinka kadonneet takaisin saamme".
Ei kaunopuheliainkaan saarnaaja koko kristikunnassa, vaikka olisi
puuhannut aamusta iltaan saakka, olisi kasvinveljeäni saanut siitä
vakuutuksesta, ett'ei hän vähimmässäkään määrässä ollut hirmutapaukseen
syypää. Hänen oli mahdoton käsittää, että hänen olisi pitänyt puhua,
kun ei häneltä kysytty; ja vaikka hän silminnähtävästi minua sääli,
sekä myöskin oli mureissaan äitinsä ynnä Nohemun tähden, niin eipä
näkynyt hetkeksikään hänelle selkiävän, että he tässä silmänräpäyksessä
ilman hänen mieletöntä vaitioloansa olisivat saattaneet olla turvissa.
Nähtävästi oli hyödytöntä enää mennyttä muistella; nykyisyyttä oli nyt
silmiin katsominen, tulevaisuudesta huolta pitäminen.
"Mihinkä toimiin on paras ryhtyä?" kysyin.
"Ensin tutkitaan valkoisilta ratsastajilta kaikkea, mitä tietävät, ja
sitten saatamme tehdä päätöksemme. Sanokaa vanhalle papille, ett'ei hän
huoli olla suruissaan, sillä Enamela tulee takaisin hänen luokseen,
vaikka Ulan henki menisi. Menkää nyt saamaan tietoja sill'aikaa kuin
minä tutkistelen maata".
Jotakin oli ystäväni äänessä, joka minua tietämättänikin rohkaisi; ja
astellessani sinne päin, missä Arnold ja Allingham seisoivat, tunsin,
ett'ei toivon kipinä vielä tykkönään ollut sammuksissa, vaikka näköala
kyllä mustalta ja synkältä näytti.
Arnold Beidermann oli liian syvään omiin tuskallisiin mietteisinsä
vaipunut, kuullakseen niitä sanoja, joita Allingham hänelle yritteli
puhua; mutta kun varovasti muistutin, että Minna ehkä perästäkin on
päässyt pakenemaan noiden molempain mustaihoisten naisten keralla,
rohkaistui hänen mielensä hieman ja virkistyi niin paljon, että voi
kuunnella niitä perusteita, joilla arveluani koetin tukea.
"Yksi ainoa tie on teillä, Thornton, edessänne", lausui Allingham.
"Teidän täytyy kehoittaa tuota päällikköänne lähtemään rajan ylitse
Tsulujen maahan ja ottamaan selkoa, onko nuori nainen Cetewayon vankina
vai eikö. Kuningas, vaikka konna, ei ikinä kauvaa uskaltaisi häntä
vankinaan pitää; jos sitten niin varma ja epäilemätön asia lienee, että
tyttö on hänen käsissään, ja vaikkapa niinkin olisi, ei hänelle mitään
suoranaista pahaa tapahdu. Mutta olenpa taipuisa suostumaan Ulan
ajatukseen, että Tsululais-tyttö on hänen johonkin turvapaikkaan
saattanut -- kysykää kasvinveljeltänne, mieliikö hän uskaltaa rajan
ylitse?"
Allingham oli vanha ja kokenut maan-asukasten tavoissa, ja hänen
ehdoituksensa tuntui oivalliselta, mutta sitä toimeenpannakseen täytyi
Ulan antautua peloittavan vaaran alaiseksi -- todella hengenkauppaan
niin kamalaan, että tuskin katsoin itseni oikeutetuksi pyytämään häntä
tähän toimeen. Jos hänen maamiehensä hänet saisivat vangituksi,
joutuisi hän varmaan rangaistavaksi sillä raakalaistavalla, johon
yksivaltias jo oli hänet tuominnut, ja vaikka meidän välisemme siteet
kyllä vahvat olivat, niin enpä hevin näin suurta uhrausta häneltä
voinut odottaa. Ja päälliseksi kapteenin tuuma määräsi minun osakseni
toimettomuuden, joka ankarasti tulisi kärsimystäni koettelemaan. Minä
tunsin rinnassani polttavan innon lähteä toimeen, halun jotain pontevaa
aikaan saamaan, joka kadonneelle armaalleni näyttäisi, että häntä
pelastaakseni saatoin mitä hyvänsä uhrata. Tästä minua nyt muka piti
estettämän ja tuomittaman tuskalliseen joutilaisuuden tilaan, jota
olisi mahdoton kärsiä.
Tämänkaltaiset olivat aatokseni, kun Ula taas tuli luokseni, ja oitis
ensi sanoillaan poisti toisen puolen epäröisyyttäni.
"Se seikka on minun huolekseni heitettävä, Kuta", hän sanoi. "Minä
lähden huomenna matkaan, jos ei kadonneita siksi näy tulevan, ja
seuraan Lumban soturien jälkiä. Parasta on, että pysytte Utrecht'issa,
koska tällaisessa puuhassa ette kumminkaan mitään voi hyödyttää. Mutta
odotetaan pimeään saakka. Nohemu on ymmärtävä tyttö ja tuopi ehkä
molemmat takaisin".
"Ula on vapaasta ehdostaan tarjoutunut menemään rajan poikki ja
ottamaan asianlaidasta selkoa", sanoin Allingham'ille, "mutta mihinkä
minä sillä välin itseäni käytän? Enhän saata istua kädet ristissä
vartoomaan: joutilaisuus vie multa hengen".
"Aivan niin, nytpä muistan; tuo tyttö parka oli teidän entinen
leikkitoverinne, Thornton; eipä ihmettä ole että olette levoton".
En tiedä, havaitsiko Allingham, että ystävyyttä syvempi tunne oli
murheeni juurena; ei hän ainakaan innostustani ollut huomaavinaan, vaan
jatkoi:
"Mitä teidän joutilaana-oloonne tulee, ei siihen mitään syytä ole,
koska te olette juuri se mies, jota kaipaamme. Rumbold sanoi vasta
kaksi päivää sitten että hän antaisi kokonaisen maailman teidän
kaltaisestanne miehestä, joka perinpohjin taitaa maan-asukasten kieltä;
mutta hän tiesi, ett'ei mitkään tarjoukset teitä kotoa houkuttelisi".
"Kotoa!" kerroin murhemiellä. "Sillä sanalla ei minun sanavarastossani
ole enää sijaa, kaikki, mitä tunsin ja rakastin, on joko kuollunna tai
kadoksissa. Puhua kodista kodittomalle miehelle on niinkuin pilkkaa.
Mutta millä tavoin saattaisin Rumbold-ukon mielestä hänelle hyödyksi
olla?"
"Te olette niin kauan elustelleet erämaissa, että olette jääneet koko
vuosisadan jälelle valtiollisista tapahtumista. Jonkun aikaa on jo
kestänyt sodan uhkaa Tsulujen kanssa -- tämä uusi Cetewayon ilkityö on
tuova sen entistään lähemmäksi. Viimeisinä kolmena vuonna on kuningas
yhä näyttänyt taipumusta riitaan valkoisten kanssa, ja nyt hänen
röyhkeytensä on käynyt kärsimättömäksi. Hän riitelee Transvaalin ja
oman alustansa välisestä rajasta, peittelemättä väittäen, että häneltä
on peijattu lavea maakaistale, jonka hän aikoo ottaa takaisin, taikka
kumminkin tehdä sen liian kuumaksi valkea-ihoisten asua. Hän on
yllyttänyt joukkojansa retkeilemään rajan yli ja kuljettamaan
Britannian alamaista pois, sekä kieltäynyt antamasta hyvitystä näistä
konnantöistä ja pikemmin palkinnut kuin rangaissut niiden tekijöitä.
Sanalla sanoen, asiat ovat niin arveluttavalla kannalla, että on
päätetty kutsua aseisin kaikenlaatuiset vapaaehtoiset ja etsiä
nostoväkeä Swatsien joukosta, joilla on sota parhaillaan Tsululaisten
kanssa. Rumbold on ollut pahemmassa kuin pulassa löytämään miestä, joka
osaisi kieltä kylläksi hyvin tähän toimeen ruvetakseen, ja julki
lausunut mielipahansa siitä, että tilanhaltijan-puuhat ovat teidät
siirtokunnan palveluksesta vieneet. Jos suostutte, otan kyllä
toimekseni sanoa, että hän nyt oitis antaa teille määräyksensä. Minun
täytyy miehineni heti paikalla pyörtää takaisin Utrecht'iin
ilmoittamaan tätä metsäläisten konnantyötä. Emmehän enää saata
miksikään hyödyksi olla. Beiderman-raukka, päällikkö ja te teette
paraiten, jos pysytte tässä paikassa huomispäivän aamuun asti, ja, jos
kadonneista ei siksi mitään näy ei kuulu, on paras kun te tulette
kaupungin alueelle sekä jätätte kasvinveljenne huoleksi yksinään
hankkia selkoa asiain laidasta".
"Mutta jos tarpeellista on, että eroamme, niin täytyyhän määrätä joku
kokoontumispaikka. Seikat voivat käydä entistä sekavammiksi, ell'emme
määrää paikkaa, jossa voidaan yhteentulla".
"Miks'ette tee päätöstänne Swatsien suhteen ja sano Ulalle, että
vartoatte häntä _Mambas'sa_. Se paikka on jonkimmoisena keskustana,
hyvin sopiva rekryytin ottoon, ja päälliseksi saatte siellä olla
rauhassa Cetewayo'n vakojilta. Sallikaa mun kertoa Rumbold-ukolle, että
haluatte siihen toimeen ruveta".
"Antakaa mulle kymmenen minuutia mietintö-aikaa", sanoin, "niin saatte
vastaukseni".
Tämän ajan käytin neuvotteluun Arnold Beidermann'in ja Ulan kanssa;
taikka, jos oikeammin mielin lausua, yksinään kasvinveljeni kanssa,
sillä pastori-raukka oli liiaksi murheen masentama ky'etäkseen neuvoja
antamaan. Ula oli ihastuksissaan tuumasta ja kiihkeästi kehoitti minua
käymään kiinni yli-hallitusmiehen tarjoukseen, joko sitten kadonneita
näkyisi tahi ei. "Menkää Mamboon", hän jatkoi. "Se ei aivan kaukana ole
Cetewayon rajamaasta, ja minä siellä saatan tietoja vaihettaa teidän
kanssanne paljoa helpommin, kuin jos Utrecht'issä pysyisitte. Vakojat
hallitsevat jokaista kyynärää maasta Pongalan eteläpuolella, mutta
kuningas ei paljon lukua pidä Swatsien liikunnoilla, sillä", hän lisäsi
ylpeydellä, "Tsululais-rykmentin puolikas voi ajaa käpälämäkeen koko
heidän sotajoukkonsa".
"Ja mitä on valkoisen papin viisainta tehdä?" kysyin, sillä nä'inpä
että Arnold-parka oli kykenemätön itsensä suhteen mitään päätöstä
tekemään.
"Antakaa hänen kaikin mokomin seurata kerallanne Mambaan", sanoi Ula
äkisti, "sillä hän on oleva suojassa niiden monien hullujen
huhupuheiden kuuluvilta, mitkä Utrecht'issa hänen korviinsa saattavat
tulla ja päälliseksi voi Swatsien seassa ollessanne teille olla apuna.
Menkää ja sanokaa kapteenille, että mielitte toimeen ruveta".
Minä tein niin, ja Allingham ratsasti tiehensä ulkonäöltä sangen
tyytyväisenä, jättäen neljä miestä ryöstettyjä vankkureita vartioimaan,
siksi kun saataisiin härkiä niitä kuljettamaan; ja antoipa lisäksi
ratsun minun käytettäväkseni, joka olikin hyvin tervetullut lahja.
Saadaksemme ajan kulumaan, kasvinveljeni ja minä tarkastimme ainoita
vankkureita, mitä minulle kuuluivat niistä neljästä, jotka vanha Pieter
Dirksen oli kotoa kuljettanut, jolloin suureksi mielihyväkseni
havaitsimme, että moni ylen hyödyllinen kalu oli tykkänään jäänyt
hoksaamatta siinä kiireisessä ha'ussa, jonka ryöstäjät olivat
ennättäneet panna toimeen. Tarkoitukseni oli ollut käyttää juuri tätä
ajokalua kotinani, kunnes huoneeni olisivat valmiiksi rakettuina, ja
olin siis ajanut laatikkoihin suurimman osaa vaatteitani, kaikki
vähät ase- ynnä ampuma-varani, pyssyni, pistoolini, kaikenlaatuisia
salvumiehen-kaluja ynnä koko joukon muita kapineita, joita matkamies
tarvitsee. Niin pian kuin hädän varoitus oli saatu _Vrou_-parka oli
mättänyt kaiken tämän sälystön päälle koko perheelle kuuluvia patjoja
ja makuuvaatteita ynnä joukon muuta kamsua, joiden alla minun
kallisarvoinen omaisuuteni oli niin hyvin pysynyt piilossa, ett'ei
rosvot sitä laisinkaan olleet älynneet. Ula sai takaisin kaiken
virkeytensä, kun tutkimme laatikkoa toisensa perästä ja löysimme niiden
sisällön koskemattomana. Aatos, että Lumban soturit olivat olleet
ainoastaan jonkun jalan päässä sellaisesta rikkaudesta sitä
huomaamatta, oikein kihelmöitsi hänessä; ja siksi aikaa hän tykkänään
unhoitti surkeat asiamme sekä surman, jonka suuhun hän sangen
luultavasti vielä oli joutuva. Kun aukaisin rahalippaani, ja hän sai
nähdä pienen läjän "keltaista rahaa", joka oli rosvoilta jäänyt
huomaamatta, hän oikein nauroi ilosta, niin että viimein luulin miehen
menevän pilalle. Kafferit ovat maailman ahnainta sukukuntaa --
Juutalainen heidän keskellään kuolisi puutteesen -- ja möisivät
kullasta vaikka silmäteränsä. Ajatus, että nää muutamat sellaiset
kappaleet olivat päässeet hänen vihamiehensä kynsistä, oli riittävä
lohduttamaan ystävääni kaikesta, mitä hän oli kokenut tai mitä
tulevaisuus mu'assaan toisi. Se hajoitti jokaisen pilven, hänen
mielensä kävi köykäiseksi, ja itse tietämättäni hänen toivokkaisuutensa
tarttui minuunkin. Onnellinen sattumuksen isku oli minulle löytänyt
mukaisen toimituksen hetkenä, jolloin juuri enimmin kaipasin jotain,
joka minusta torjuisi epätoivon; nyt oli onnenpyörä toisesti
pyörähtänyt, ja yht'äkkiä antanut mulle takaisin niin paljon
hyödyllistä tavaraa, että sillä saattaisin itselleni hankkia
härkävaljakon, millä viipymättä ja sangen mukavasti matkustaa
Swatsilais-kansan tykö. Asia oli ehkä vähäpätöinen sen kamalan
murhenäytelmän rinnalla, jonka näimme, mutta ainakin sai se minut
katselemaan seikkoja ruusuisemmassa valossa. Vanhan Boeri-raukan
vankkurit, jotka löysimme, olivat auttamattomasti hajalla, kahdet
niistä makasivat kyljellään ja niiden sisällys oli siroitettu
ylt'ympäriinsä; mutta ryöstäjillä oli nähtävästi toimessaan ollut
kiire, sillä jälelle oli jätetty paljo kalua, jonka omistus toiseen
aikaan olisi tehnyt Tsululaiset ylen onnellisiksi.
Seura, joka tänä iltana oli ko'olla leirivalkean ympärillä, oli
surullinen, eikä kukaan meistä monta sanaa sanonut, vaikka joka korva
oli vireillä toivossa, että kadonneiden omaisten jalankopsetta alkaisi
kuulua, ja joka mies tuijotteli miettiväisenä yli heinikön silmillään
etsien haamuja, joita ei näkynyt tuleviksi. Niin nuoret Boerit kuin
Arnold Beidermann olivat syvimpään epätoivoon vaipuneet. Minä kysyin
edellisiltä heidän tulevia aikeitaan, toivoen, että lähtisivät
vapaehtoisiksi minun aivotulle retkelleni; mutta palava himo viipymättä
kostaa kavalalle viholliselle poisti heistä kaikki muut ajatukset;
heidän hitaiset luontonsa olivat liiaksi kuohuksissa kestämään
viivytystä, joka olisi välttämätön, ennenkun vihollisen kimppuun
pääsisivät, jos minua aikoisivat seurata.
"Ei", sanoi Jan, "me kokoomme omaisuutemme rääpäleet, jotka
vihollisilta ovat jääneet, ja sitten minä niinkuin veljenikin otamme
pestin Allingham'in joukkoon. Emme teistä Brittiläisistä juuri paljoa
pidä, mutta se näyttää olevan oikoisin tie päästä kahakkaan vihollisen
kanssa. Jos Kaikkivaltias hyväksi näkee saattaa meidät yhteen Lumba'n
tai hänen joukkonsa kanssa, silloin niin totta kuin --".
Hän ei muuta sanonut, vaan tölmäsi pyssynsä perää uhalla, joka puhui
enemmän kuin sanat.
Arnold Beidermann oli kyyristynyt hiilusten ääreen aivan tajutonna ja
mutisten itsekseen katkonaisia lauseita, joista tuon tuostakin Lauran
ja Minnan nimet kuuluivat. Toivo, joka muutama tunti sitten oli hänen
mieltänsä virkistänyt, oli nyt tykkänään sammuksissa, ja sanaa
sanomatta hän myöntyi niihin toimiin, joita hänelle ehdottelin minun
kanssani tehtävän matkan suhteen. Hänen pontevuutensa näytti menneen,
ja pelkäsinpä melkein hänen järkeänsä.
Aamu hämärsi unettoman yön jälkeen, eikä kadonneita vieläkään kuulunut.
Varmaa oli nyt, ett'eivät ne lähipaikoilla olleet, eikä meidän enää
sopinut aikaamme turhaan odotukseen tuhlata. Ula oli ensimäinen, joka
tämän oivalsi, ja jaloilleen kavahtaen hän sanoi: "Nyt minä lähden
valmistaumaan".
Mitä hän näillä sanoilla tarkoitti oli minulle salaisuus, koska
kasvinveljeni vaatetus tavallisesti ei sen enempää aikaa vienyt, kuin
mitä hän tarvitsi rasvatakseen itsensä ihralla kiireestä kantapäähän
asti; mutta nähtyäni hänen vetäytyvän kumottujen vankkurien taakse,
aloin satuloida hevostani, joka oli minun käytettäväkseni jätetty. Kun
tässä toimessa parhaillaan hyöriskelin kuulin hänen äänensä kutsuvan
minua, ja kiiruhdin hänen luoksensa.
Ensimäinen vaikutus, jonka edessäni seisovasta haamusta tunsin, oli se,
että, olin kääntyä ja juosta pakoon; niin ylen hirvittävä oli sen
kurjan olennon näkö, joka silmääni kohtasi. Mutta Ula'n ääni, joka
huomattavalla tyytyväisyydellä kysyi, "käypikö tämä kuntoon", haihdutti
pelkoni ja aloinpa ymmärtää tämän tavattoman muodonvaihdoksen
tarkoitusta.
Komea, soreavartaloinen nuorukainen oli hukkunut vankkurien taakse; nyt
seisoi edessäni ikälukuinen vaivanen, tukien sauvaan horjuvaa
ruumistaan, jota ei peittänyt se tumma ihokas, minkä luonto oli
ystäväni sukukunnalle lahjoittanut, vaan kivulloisen-kelmeä ihonväri,
sanomattoman inhoittava katsella, etenkin kun lukuisat punaiset
näppylät, joita oli kaikkialla koko ruumiissa, näyttivät suuressa
määrin jonkinmoiselta paisetaudilta. Musta tukka oli tykkänään
peittynyt jonkun likaisen rääsyn alle, jonka tarkempi katsastaminen
näytti vanhaksi vuohen nahasta laitetuksi varatukaksi, ja punaiset
piirit ympäri loistavia silmiä, joita ei mikään taito voinut himmentää,
tekivät hänen kasvonsa ylen ilkeän näköisiksi. Mitään aaveentapaisempaa
en eläissäni ole nähnyt, ja oikeimpa kieli tarttui kitaani, kun yritin
puhua.
"Näenpä että olette pahemmassa kuin pulassa tuntea minua", lausui tuo
inhoittava ilmiö, "ja aivonpa kyllä pitää tarkkaa vaaria, ett'ei
yksikään omasta kansastani päivännäöllä pääse minua niinkään lähelle".
"Mutta kuinka sait aikaan tämän muutoksen?" kysyin.
"Tällä ja tuolla", hän vastasi, osoittaen vähäistä piipuntuhka-läjää
sekä pientä punamulta-kappaletta, jonka vanha Pieter Dirksen-raukka oli
määrännyt kokonaan toisiin tarkoituksiin. "Nähkääs, minä olen vähän
molempia pistänyt pussiin ja aivon kuljettaa niitä muassani. Nyt, Kuta,
lähden, ja teidän täytyy mulle antaa lainaksi pikkupyssynne" -- hän
tarkoitti revolveriani -- "jota aina kannatte vyötäisillänne. Jos
hengissä pysyn, saatte sen takaisin; jos en -- no niin, asia ei ole
autettavissa".
Minä irroitin vyöni ja ojensin hälle aseen ynnä patruunia; mutta hän
jatkoi:
"Aikomukseni on hiipiä täältä niin ett'ei yksikään noista valkoisista
miehistä minua näe, ettekä te saa kellekään eläväiselle mainita
valhepuvusta, johon olen pukeunut. Cetewayolla on pitkät korvat, ja
hänen nuuskijoitansa on yhtä paljo kuin karvoja tässä vuohennahassa.
Yksi ainoa sana jonkun Tsululaisen kuullen saattaisi minut ilmi, ja
ymmärrättehän mitä se tietää. Pitäkää salaisuus sisässänne, ja kun olen
urkkinut selville missä Enamela on, niin annan teille tiedon; Landelan
ja Nohemun turvallisuudesta en ensinkään ole huolissani. Menkää Mambaan
valkoisen papin kanssa ja odottakaa minua siellä. En aio viipyä, sillä
tiedänhän että sydämenne on raskas".
Puheensa loppupuoleen hän oli oikaissut itsensä, ja nuo hoikat jäsenet
näyttivät kauhistuttavilta tuossa ällöittävässä valhemuodossaan; mutta
vähän sitä silloin ajattelin, sillä kiitollisuuteni miestä kohtaan,
joka minun tähteni oli lähdössä sellaiseen kamalaan vaaraan, kuohahti
ylös, ja silmäni kävivät kosteiksi, kun jäähyväisiksi ravistin
kesyttömän veljeni kättä.
"Jumala sinua, Ula, siunatkoon ja varjelkoon", sopersin suustani, "ja
tuokoon sinut --"
Viimeiset jäähyväissanani hakivat tyhjää. Ula oli kadonnut.