ennätti yö meidät kumminkin, ennenkuin karjan saavutimme, ja niin
viisaus kuin hevostemme ynnä omakin uupunut tilamme käski pontevasti
meitä seisattumaan. Valiten sopivan leiripaikan vähän matkaa muutamasta
_sprint'istä_, riisuimme satulat ja viritettyämme iloisen valkean
metsänpetojen peloittimeksi, keitimme ja söimme niukan illallisemme,
leipää ja trapin paistia, jonka jälkeen Dirksen'it panivat pitkäkseen
levähtämään, jättäen ensimäisen vartiovuoron Ulalle ja minulle.
Paikka, johon olimme yöksi sijaantuneet, ei ollut mikään turvallinen
asema, sillä se oli laaksossa, syvän heinän ja risupensaston taajalta
kattamassa, joka saattoi tarjota tarpeeksi suojaa vaikkapa tuhannelle
Tsululais-soturille; ja ihan varma oli, että siinä kuhisi leijonia ja
leopardeja, jotka väijyivät _sprint'ille_ saapuvia antiloopeja.
Pedoista me viis välitimme, koska kelpo tulta ylläpitäissämme ne
arvattavasti eivät uskaltaisi meitä hätyyttää; ja pääsyy, minkä vuoksi
tässä päästimme ratsujemme satulat, oli se, että toivoimme saavamme
jonkun sarvaan ammutuksi. Veden läheisyys oli myöskin tärkeä
asianhaara, sillä päivä oli ollut kamalan kuuma, ja aurinko oli päivän
pitkään paahtanut pilvettömältä taivaalta, niin että se olisi kuivannut
kaikki viime-öisen rankkasateen jäljet siinäkin tapauksessa, että
raju-ilma olisi ulottunut meidän nykyiselle asemapaikallemme saakka,
joka ei kumminkaan näyttänyt olevan asianlaita, koska sellaiset
puuskaukset useimmiten rajaantuvat ahtaasen piiriin. Musta-ihoisista ei
mitään pelkoa ollut, sillä olimmehan hyvissä aseissa, eikä ollut meillä
mitään karjanmoista, joka olisi niiden halua nostanut, vaikka yksi tai
toinen olisikin lähitienoilla ollut, mikä ei ensinkään luultavaa ollut.
Olin huomannut, että pitkin päivää kasvinveljeni oli masentuneen
näköinen; mutta syyksi siihen arvelin tuota kauheata tapaturmaa, joka
hänen äitiään oli kohdannut. Nyt kun olimme kahden kesken, -- sillä
Dirksen'ien raskaat henkäykset todistivat, että uni oli heistä voiton
vienyt -- kysyin häneltä tuon alakuloisuuden aihetta; sillä vaikka Ula
olikin etevä ilmiö kansastaan, niin eipä ollut hänestä mennyt rahtukaan
heimon metsäläis-luonteesta, johon rakkaimpienkin olentojen kärsimiset
eivät pysyväistä jälkeä jätä. Että hellyys vanhaa Landelaa kohtaan
saattaisi hänet murheelliseksi tämän läheisyydessä, sen helposti
käsitin; mutta että samaa kestäisi useampia tunteja -- ja päälliseksi
juuri kun oltiin vihollista takaa-ajamassa -- se suoraan sanoen minua
hämmästytti.
"Murheeni", hän vastasi, "ei ole luonnoton, kun ajattelen että ne,
joista vast'ikään erosimme, matkustavat kohti tiettyä kuolemaansa".
"Mitä pirua tarkoitat?" huudahdin tuskastuneena, sillä luulinpa
että ystäväni taas uumoili noita vanhoja taika-uskojansa, joista
sydämestäni olin toivonut hänet ikipäiviksi parantaneeni; että hän
unissaan oli nähnyt linnun liitävän ovensa editse, havainnut nukkuvan
käärmeen tai jonkun muun niistä järjettömistä pahan-onnen enteistä,
joissa Tsululaiset yksipintaisesti riippuvat kiinni. "Mikä on
tarkoituksesi? Oletko syönyt munan" -- taaskin yksi heidän
taikaluuloistaan -- "vai mitä?"
"En", hän vastasi, minun pistopuheestani huolimatta; "Lumba on paljoa
älykkäämpi mies kuin te valkoiset ihmiset näytte uskovankaan. Hän on
paulan virittänyt ja te olette suvainneet avoimin silmin oikopäätä
syöstä siihen. Kyllä olen Nohemulle asian sanonut, ja hän pelastaa
äitini. Te olette täällä minun kanssani, ja niin voin teistä pitää
vaaria; vanhasta Boerista ja hänen perheestään en sen enempää lukua
pidä, mutta sydämeni on heidän tähtensä raskas".
Helppo on ymmärtää kuinka syvästi levottomaksi nämät sanat saattoivat
minut ja samassa kiukuttivat minua niin, että ainoastaan lujasti
itseäni hallitsemalla saatoin olla puhkeamatta katkeriin soimauksiin
sitä miestä vastaan, joka oli antanut meidän joutua niin perinpohjaisen
petoksen uhreiksi, vaikka yksi ainoa sana hänen suustaan olisi silmämme
avannut. Mutta minä tunsin Kafferilaisen luonteen täydellisesti;
tunsin, että solvaukset minun puoleltani tekisivät pahan vaan
pahemmaksi; ja niin suuttumustani hilliten, aloin kysellä Ulalta mitä
syitä hänellä oli kamaliin ennustuksiinsa. "Valkoinen vanhus katsoi
asian kerrassaan läpitse", hän vastasi. "Hän näki, ett'ei suuri, karjaa
himoova soturilauma, jota päälliseksi pa'on häväistys karvasteli, olisi
ilman tarkoituksia jättänyt jälkeensä neljää oivallista härkävaljakkoa,
silloin kuin olivat perääntyvinänsä. Eipä kaivata mitään ennustuskykyä
arvaamaan, että Lumba oli ne jättänyt jälkeensä aikaansaadakseen
_trek'in_, jolloin, kun kerran _laageri_ olisi purjettu, hän voisi
aukeilla heiniköillä käydä vankkurien kimppuun ja korvata äskeisen
tappionsa. Vanhalla miehellä oli kyllin älyä oivaltaakseen asian; mutta
te veitte voiton hänen mielipiteistänsä".
"No, mutta Jumalan nimessä, jos tämän tiesit, miksi et sitten puhunut,
tai edes tehnyt jotain merkkiä varoittaaksesi meitä?" kysyin minä.
"Syystä, ett'ei minulta kysytty", hän vastasi synkällä
arvokkaisuudella, "ja Ula ei koskaan puhu niille, jotka hänen
sanoistaan eivät pidä väliä. Jos teitä olisi valittu vankkurien luo
jäämään, olisin sen estänyt, sillä olettehan veljeni; muiden suhteen on
yhtäkaikki".
"Yhtäkaikki!" kerroin katkerasti sydämeni tuskassa tämän kuultuani.
"Yhtäkaikki! sinun mieletön ylpeytesi on veriseen surmaan tuominnut
kymmenentuhatta kertaa kalliimman olennon kuin koko maailma".
"Vanha Boeri on oiva soturi", puhui Ula rauhoitellen; "mutta veljeni on
löytävä paljon muitakin, joista hän yhtä paljon voi pitää".
"Mieletön!" ärjäsin. "Etpä olekaan päästänyt tuota harmaapää vanhusta
yksinään teurastettavaksi; vaan onhan joukossa sekin, jonka kerran
toivoin saavani vaimokseni, lähetyssaarnaajan tytär Minna Beidermann.
Oletko nyt päivätyöhösi tyytyväinen?"
"Onko se totta, Kuta?" kysyi Ula, äkkiä kummasti heltyneenä. "Miks'ette
milloinkaan siitä mulle sanaakaan maininneet?"
Miksi en maininnut? Hyvin tuntiessani tuon Tsululais-luonteesta
eriämättömän itsekkäisyyden, jolla oli sijansa niinkin paljon kaikkia
muita veljiänsä etevämmän henkilön rinnassa, kuin Ula oli, huomasin nyt
kauhean erhetykseni, kun en ollut uskonut nuorelle päällikölle
salaisuuttani ja hänen tunteitaan Minnan puoleen suostuttanut. Kiltisti
olisi hän minun tähteni mennyt vaikka valkeaan, mutta hänen luonteensa
omituinen rakennus teki hänet mahdottomaksi syvempään osanottoon
sellaisia ihmisiä kohtaan, joihin ei sukulaisuus enempi kuin värikään
häntä kiinnittänyt. Että ajatus ystäviemme uhkaavasta vaarasta niinkin
kauvan rasitti häntä, se osoitti, että hänen sydämensä oli lauheampi
kuin enimpien hänen heimonsa jäsenien, ja soimasinpa nyt katkerasti
itseäni, etten selvityksiin ryhtynyt kohta huomatessani hänen
nöyryytyksensä.
"Meidän täytyy palata", hän huudahti hetken mietittyänsä ja kavahtaen
jaloilleen innoissaan korjata mennyttä asiaa -- "meidän täytyy palata,
ja karskisti ajamalla ehkä voimme heidät pelastaa. Sukkelaan, Kuta,
herättäkää nuorukaiset sill'aikaa kun minä otan kiinni hevoset"; ja
näin sanoessaan hän pujahti pitkään ruohikkoon.
Minä herätin Edward'in ynnä Jan'in ja ilmoitin heille lyhyimmiten Ulan
pelvon aiheet; mutta pidin tarkoin varalla ett'en heidän kostoansa
herättäisi, ilmi saattamalla, kuinka helposti olisi voitu onnettomuutta
välttää, jos hän vaan ajoissa olisi suunsa avannut. Pienen sukkelan
tempun avulla koettelin kääntää Boerien miettivät mielet pois tästä
arkaluontoisesta asiasta; sillä jos olisivat saaneet vihiä siitä, että
kasvinveljeni oli totuuden salannut, niin olisipa luultavasti heidän
suuttumuksensa puhjennut esiin tavalla, josta olisi saattanut olla
ikäviä seurauksia. Mutta kun tämä yritykseni oli mitenkuten onnistunut,
olikin jo toinen onnettomuus saapuvilla, joka ajaksi anasti kaiken
huomiomme.
Seisoimme valkean ympärillä, odotellen Ulaa palaavaksi, kun äkkiä
jokaiselta laaksoa rajoittavalta kukkulalta nousi sarja liehuvia
valkeita, jotka joka silmänräyksessä kasvoivat ja laajenivat.
"Kirottua!" huudahti Jan. "Tsulut ovat sytyttäneet pensaston. Hyvästi
nyt hevosemme ja kaikki toivo pelastaa vanhaa väkeä".
Ennenkuin hän oli lauseensa päättänyt, syöksi Ula meidän keskellemme,
huutaen: "Sukkelaan alas _sprint'ille_ aseinenne, ampumavaroinenne.
Älkää satuloillanne väliä pitäkö", hän kärsimättömästi jatkoi; "ette
ikipäivinänne enää näe hevosianne; mutta ette luultavasti niitä
kaipaakaan. Joutukaa! joutukaa! liekit yllättävät päällemme muurina
ajaen niskoillemme kaikki niiden piirissä olevat metsän-elävät. Meidät
sotketaan kuolijaiksi, jos tänne jäämme". Ja hän antoi meille kelpo
esikuvan rientämällä suoraan lammikolle, johon hän syöksi kahlaten niin
kauvas, että vesi peitti joka paikan hänen ruumiistaan aina kaulaan
asti.
Me seurasimme kuin unenhoureissa niin äkki-outona oli tää uusi
onnettomuus iskenyt päällemme; ja tuskin olimme asettuneet Ulan
rinnalle, kun alkoi kuulua läheneväin sorkkain jyminä ja parvi
gnuu-kauriita, jotka hurjasti karkasivat päättömässä kauhistuksessa,
syöksi lammikon äyräiden ohitse ja katosi. Nyt näkymö ympärillämme
valkeni tulipiiristä, joka yhä läheten sulki meidät sisäänsä; liekit
loiskeilivat hyvinkin kahdenkymmenen jalan korkeuteen ja kohisivat
rajusti, ikäänkuin himoiten yhä uutta ruokaa nielläkseen.
"Emmekö voisi koettaa saada kiinni hevosiamme", kysyi Edward. "Tietysti
niiden pitäisi tulla ajetuiksi _sprint'in_ sivuitse".
"Ne ovat hengettöminä", Ula vastasi. "Minä löysin Spring-buck'in raadon
niin täynnänsä assegain haavoja, että elehvanttikin niistä olisi
henkensä päästänyt, ja muita on sama loppu saavuttanut. Lumban soturit
ovat olleet meitä sukkelampia".
"No, kuinka sitten pääsemme tästä erämaasta pois?" kysyin minä.
"Meidän täytyy pysyä täydellisesti alallamme huomis-yöhön saakka ja
sitten hiipiä tiehemme. Jos eivät näe mitään liikuntoa, tulevat siihen
uskoon että aikeensa on onnistunut ja me kuolijaiksi palaneet. Lumba on
ylen viisas, mutta tykkönään hän meitä ei petä".
Vaikka tilamme oli kauhistuttavainen, on kuitenkin jokainen tämän
kamalan näytelmän tapaus niin mieleeni painunut, että saatan muistaa
pienimmätkin yksityiskohdat. Parvi toisensa jälkeen antiloopeja ja
sarvaita karautti alas pikku-lammikolle, pyörivät kuolemanpelvossa sen
ympärillä kolme tai neljä tuntia ja senjälkeen kauhistuksesta kuorskuen
hyökkäsivät tuohon kirnuavaan vyöhön, joka paikkaa ympäröitsi ja joka
hetki tiukkeni yhä ahtaammalle. Sekaisin arkojen märehtijöiden kanssa
oli useita pantteria sekä pari leijonaa, mutta yhteisessä vaarassa,
joka kaikille uhkasi perikatoa, kaikki karkasivat sekaisin, kilpaa,
rinnakkain, huimasti, huolimatta -- ja arvattavasti tietämättä --
toistensa läheisyydestä. Useimmin kuin yhdesti joku vimmastunut eläin
sukelsi lammikkoon, ja ell'emme olisi yhteen ääneen hurjasti huutaneet,
heiskaroiden käsillämme, niin olisivat sen kumppanit seuranneet ja me
olisimme hyvinkin tietysti tulleet kaadetuiksi ja uponneet tai
joutuneet sorkkain sotkettaviksi. Kiukkuisesti suhisten ja kieli
pitkällä luikerteli viheriä _inamba_ alas äyräältä ja tavoitti suoraan
meitä kohti, arvellen ehkä että päämme ja kaulamme olivat puun oksia,
joilla se saisi huoata kiilteleviä kiemuroitansa; mutta Ulan valpas
silmä oli äkännyt hirviön lähestymisen, ja assegain pisto heitti sen
takaisin lammikon partaalle kuolemaan. Näkö oli kamala -- mutta tilamme
vieläkin kamalampi, käsivartemme olivat uupua tuskasta pitäissämme
aseitamme ylhäällä vedenpinnasta. Ulan kilpi oli tosin jonkinmoisena
venheenä, jolle asetimme ruutisarvet ja patruunat, mutta pyssyjemme
piippujen ja lukkojen kannattaminen yläpuolella vedenkalvoa riippui
meistä itsistämme ja kysyi ankarimmassa määrässä voimiamme. Jos joukkio
käärmeitä olisi meitä lähestynyt, eivät nuoret Boerit enempi kuin
minäkään olisi kyenneet torjumaan niitä; sillä kumpaakin kättämme
käytimme asetta varjellaksemme kastumasta. Kun Ulan assegait kysyivät
vähemmän huolenpitoa, niin jäi hänen tehtäväkseen suojella meitä.
Yhä ahtaammalle supistuivat liekit, ja kärventyneen karvan sekä
palaneen lihan ilkeä katku tuulahti nyt sieramiimme. Kuumuus kävi ylen
tukalaksi, paahtaen ihoamme ja kiusaten silmiämme, niin että suuresti
iloitsimme tuosta pienestä helpoituksesta, kun saimme kastaa veteen
polttavat kasvomme. Kokonaisia pilviä hienokaista tuhkaa, joka poroksi
palaneesta ruohosta lähti, peitti lammikon kalvon. Kasvoistamme nahka
heltisi ja kätemme löivät rakkoihin.
"Oi Jumalani! En kestä kauvemmin; täytyy päästää pyssy", ohkasi Edward;
mutta töin tuskin olivat sanat hänen suustaan päässeet, ennenkuin
liekit huimalla loppuleiskauksella vaipuivat heikosti lekuttelevaksi
matalaksi kehäksi, joka muutaman minuutin liehui uudelleen palaavassa
pimeässä ja sitten sammui ikuiseen lepoon. Jok'ainoan esineen, minkä
saavuttaa voi, oli tuli hotkaissut; ei ruohon lehteä, ei pensasta ollut
enää sen elää; vihamiehemme oli kuollut luonnollista kuolemaa, jättäen
meidät, vankinsa, keskelle tuhkapeittoista laaksoa, jonka rajaharjuilla
elusteli verenjanoisia ja pelvottomia vihollisia.
Kahlaten rantaan laskimme aseemme äyräälle ja sitten istahdimme
lammikon partaallen aprikoimaan tulevia liikuntojamme. Nuoret Boerit
äänestivät viipymätöntä lähtöä, varmasti vakuuttaen että pimeyden
varjossa pääsisimme puikahtamaan vihollis-sarjan läpitse; sillä monta
tuntia yöstä oli vielä edessämme, koska valkea oli virinnyt ja sammunut
sangen lyhyessä ajassa, vaikka se meistä oli tuntunut ijankaikkisen
pitkältä. Tämä ehdotus ei kuitenkaan ensinkään soveltunut Ulan tuumiin,
joka huomautti, että sadat terävät silmät kiehtoilivat laaksoa, ja että
myöskin jokainen suitsuva kannonpää, johon varomaton polkaus sattuisi,
heittäisi ilmaan parven kipunoita, kyllin riittävän kulkuamme
ilmaisemaan.
"Minä tunnen maamieheni", hän jatkoi, "ynnä heidän sodankäynti-tapansa.
Ainoastaan pieni osuus Lumban armeijaa on valittu meidän tuhoamme
aikaansaamaan, ja niistäpä joka mies on hädillään päästä yhdistymään
tuohon karjaa kuljettavaan pääjoukkoon, ennenkuin saaliinjako
ennättäisi tapahtua. Kun aamu koittaa, he tarkastavat laakson, ja jos
eivät mitään elon merkkiä huomaa, niin pitävät hyvillä mielin tiettynä
asiana, että olemme hukkaan joutuneet; ja arvellen työnsä tehdyksi,
kiiruhtavat he saadakseen kiinni toverinsa. Meidän täytyy täällä pysyä,
hiljaa kuin hiirien, ehtoosen asti; sitten saatamme turvassa uskaltaa
edemmäksi ja yrittää vankkureita saavuttaa".
"Mutta vanhempamme voivat joutua sillä välin teurastettaviksi", kinasi
Jan.
"Sama kohtalo meitäkin vartoo, jos liikumme", vastasi taas Ula. "Ainoa
pelastuksen toivomme riippuu pysymisestämme tässä paikassa".
Ja siksipä asia jäikin, ja me pysyimme tuomittuina monentuntiseen
tuskalliseen toimettomuuteen, hukkaan kuluttaen hetkiä, joista jokainen
oli kultaa kalliimpi, vaikka tosin jälkeenpäin havaitsimme, ett'ei
meidän nykyisessä asemassamme, kun ei ollut muita kulkuneuvoja kuin
omat sääremme, suurinkaan joutu, jota olisimme tehdä voineet, olisi
saattanut meitä vankkureille ajoissa onnettomuutta estääksemme.
Minun ei ole tarvis laajemmalta kuvailla tämän monivaiheisen yön loppu
puolta eikä seuraavaa kurjaa päivää. Aamun ensi sarastuksessa kipusimme
lammikon äyräälle, jossa muutamat sotketut kahilat tarjosivat jotain
kotontapaista; ja veteen istuen valmistauimme nyt viettämään kaksitoista
henkisen ja ruumiillisen surkeuden tuntia. Onneksi saatoimme puhella
keskenämme; jos kielemmekin olisivat siteissä olleet, niin luulenpa
että huolimatta kaikista tähtäilevistä metsäläisistä, olisimme pelkässä
epätoivossa kavahtaneet jaloillemme. Ula antoi meille stoalaisen
esikuvan, joka ylenee yli kaiken ylistyksen. Ei karvaakaan hän
liikauttanut, eipä edes torjuakseen pois kärpäslaumoja, jotka silmäin
ja sieramien ympärillä parveilivat; ja vakavasti hän kehoitti meitä
ennen kestämään kidutusta kuin vähimmälläkään liikunnolla viivoittamaan
vedenkalvoa. Tämän päivän kamala ikävyys ei koskaan muistostani murene:
päivä paahtoi ankarasti päällemme, hyönteiset työnsivät pistimensä
parkitun ihomme huokureikiin, veden säihky milt'ei silmiämme sokaissut.
Kuinka tästä hengissä pääsimme, en käsitä; mutta yksipintaisesti
ihminen elämässä riippuu, ja kestimme kuin kestimmekin joka mies.
Kun pimeä tuli ja me saimme jättää veden, olivat pohkeemme niin
puutuneet, että ensialussa näytti epätietoiselta, kelpaisivatko ne
milloinkaan enää käytettäviksi. Nälkä myöskin meitä ahdisti mutta eihän
ollut kärventyneellä aukealla mitään mahdollisuutta tyydyttää sen
vaatimuksia, ja me pikemmin hoipertelimme kuin astelimme eteenpäin
hämärässä, kasvinveljeni johtamina.
Tämän viimemainitun ennustukset kävivät täsmälleen toteen: ei yksikään
aseellinen soturi ollut estämässä lähtöämme tästä hirvittävästä
laaksosta, ja kun ympärillä olevalla maakunnalla oli tavallinen
näkönsä, saatoimme päivän valjettua ampua yhden sarvaan ja tyydyttää
nälkämme. Tämä antoi meille vähäisen voimia; vaivaloisesti ponnistimme
eteenpäin, Ula kulki edellä jonkun matkan päässä ja ohjasi askeleitamme
metsäläisen pettymättömällä vaistolla.
Kahden päiväyksen mittaan emme ainoatakaan ihmisolentoa nähneet, ja
kolmannen päivän aamuna oppaamme osoitti maassa olevia jälkiä; siinä
oli Pieter Dirksen'in vankkurien uurtama raitio.
Varovasti, mutta suurimmalla joudulla, noudatimme pyöräin jälkiä, ja
vuoroin toivo ja pelko riennätti askeleitamme, kun peninkulma toisensa
perään kului eikä näkynyt merkkiäkään pakolaisista.
Vihdoinpa Ula äkkiä pysähtyi ja nosti kätensä varoittaakseen meitä.
Ryömien käsin, polvin hänen luokseen, näimme noin neljänneksen
peninkulman päässä edessämme nuo neljät vankkurit; mutta kahdet
makasivat kyljellään, eikä muiden edessä ollut mitään härkiä. Joukko
miehiä oli ko'ossa keskimäisten vaunuin ympärillä, muutamat ratsain,
toiset jalkaisin, mutta heidän puvustaan näkyi selvään että olivat
Eurooppalaisia, ja sykkivin sydämin syöksimme eteenpäin, saadaksemme
kerrassaan tietää kaikkein pahimmat.
Miksi kertoisin kauheata murhekuvausta, jonka Vapaa-ratsasten päällikkö
meille kertoi? Hän oli oitis, kun Arnold Beidermann oli hätäkutsunsa
tuonut, ajanut joukkoineen ulos ja ennättänyt verenvuodatuksen paikalle
noin kahta tuntia aikaisemmin kuin me. Edward ja Jan Dirksen säästyivät
näkemästä rakkaidensa runneltuja ruumiita, sillä haudan kamara oli
vast'ikään kulkeunut näiden ylitse; mutta perhettänsä he nyt yksinään
edustivat. Kapteeni Allingham jutteli minulle, kuinka molemmat
tyttö-raukat ja heidän äitinsä tavattiin viimeiseen syleilykseen
sulkeuneina, ja niiden sivulla venyi miesten ruumiit, jotka viime
henkäykseen olivat rakkaitansa puolustaneet.
"Ja Minna -- Miss Beidermann?" sain vaivalla sanoneeksi.
"Kolmesta seuran jäsenestä ei mitään tietoa ole", vastasi kapteeni,
"ja suokoon Jumala, että olisivat pakoon päässeet. Emme ole voineet
löytää jälkeäkään Miss Beidermann'ista, enempi kuin noista kahdesta
musta-ihoisestakaan naisesta. Hist! täällä tulee hänen isänsä".
Silmänräpäyksessä ymmärsin jonkun käsittämättömän vaiston
vaikutuksesta, että kuolemaa kauheampi kohtalo oli tullut menneiden
päivien pikku seuralaiseni osaksi. Muut saivat selkoa totuudesta
ainoastaan vähitellen ja asteettain. Minulle se oli selvänä ennenkuin
Allingham oli lauseensa päättänyt. Minna Beidermann oli vankeudessa
Tsulujen kourissa.
7:mäs Luku.
Murhenäytelmän jälkeen.
Minna Beidermann ja minä emme olleet lempiviä romaanikirjoittajain
tavallisessa merkityksessä. En milloinkaan ollut maininnut halkaistua
sanaa, jota pieninkään mahdollisuus olisi voinut selvittää
lemmen-ilmoitukseksi; ja, vaikka pidin syteillä salaista toivonkipinää
ettei näin kallis-arvoinen jalokivi olisi minun ulottumani
ulkopuolella, ei mulla kuitenkaan ollut mitään tukevampaa perustusta
otaksua, että hän muussa valossa minua katseli, kuin vanhana
leikkikumppalina ja isänsä ystävänä. Palattuani siirtokuntaan, näin
tuon kiharatukkaisen lapsen entisiltä ajoilta ylenneen soreaksi
immeksi, jonka suloisissa kasvoissa ei mun ollut helppo löytää
_inamba_-seikkailun pikkuista, pulleaposkista naissankaria.
Vieraillessani vanhan opettajani luona Kagasin lähetys-asunnossa, olin
ajattelematta uskaltanut muutamalle metsästysretkelle siihen alavaan
maakuntaan, joka leviää S:t Lucia-lahden pohjoispuolelle, ja siellä
saanut kiukkuisen kuumetaudin, joka vei minut milt'ei kuoleman silmiin
katsomaan. Ei mikään muu, kuin Arnold Beidermann'in taito ja hänen
tyttärensä hellä vaaliminen olisi voinut kirvoittaa minua tästä
kamalasta sairaudesta; ja arvelenpa että varmaankin parantumiseni
aikana, jolloin kiikkuilin kuistin käsipuihin kiinnitetyssä
riippumatossa, jolloin ei mulla mitään muuta tointa ollut -- ja voinko
parempaa halutakaan? -- kuin tarkastella ympärilläni hyörivän neidon
hentoa olentoa sekä tuontuostakin nousta torumaan huoneen ympärillä
kirmailevien Tsululais-nulikoiden vallattomia hassutuksia; silloinpa
varmaankin, kun sairaus oli multa ryöstänyt voimat siihen määrään,
ett'en jaksanut edes kirjaa pitää kädessäni ja minun oli niinmuodoin
pakko hakea hauskuutta omista mietteistäni, silloin hämärästi alkoi
valjeta minulle, että ihmeellisen ihanalta mahtaisi tuntua saada
_ainaiseksi_ pitää rinnallaan tuollaisia armaita kasvoja. Yhä uudelleen
tämä aatos palasi, varsinkin jos hän toisinaan joitakuita minuuteja
kauvemmin viivähti poissa; sillä sairaan itsekkäisyydellä nurisin,
ett'ei hän aina ollut lähelläni, ja unhoitin tykkönään, ett'ei
alituinen hoiteleminen kipeän ihmisen vuoteen äärellä suinkaan ollut
mikään erittäin ilahuttava toimi kuudentoistavuotiaalle tytölle.
Mutta silloin olin vielä sangen nuori ja ajatellessani tuota laveata
maapalstaa, jolla karjaa kirmaili ja viheriäistä, kukoistavaa laihoa
lainehti, tunsin paljoa suurempaa riemua kuin kauniimmistakaan Eevan
tyttären kasvoista; niin nousin sairasvuoteeltani ja läksin onneni
hakuun, tuntien tosin sanomatonta mielihaikeutta jättäessäni suopean
vaalijani hyvästi, mutta pitäen tämän tunteeni pikemmin kiitollisuuden
kuin sen varsinaisen syyn vaikuttimena; sillä kahdenkolmatta ijällä ei
mies vielä niin tarkoin kykene tunteistaan selvää tekemään. Naisen
suhteen on asia toinen: hän on jo silloin _nainen_, mies on ainoastaan
_poika_.