Vaikka annoimme mennä niin joutuisasti kuin seudun laatu myöten antoi,

ennätti yö meidät kumminkin, ennenkuin karjan saavutimme, ja niin

viisaus kuin hevostemme ynnä omakin uupunut tilamme käski pontevasti

meitä seisattumaan. Valiten sopivan leiripaikan vähän matkaa muutamasta

_sprint'istä_, riisuimme satulat ja viritettyämme iloisen valkean

metsänpetojen peloittimeksi, keitimme ja söimme niukan illallisemme,

leipää ja trapin paistia, jonka jälkeen Dirksen'it panivat pitkäkseen

levähtämään, jättäen ensimäisen vartiovuoron Ulalle ja minulle.

Paikka, johon olimme yöksi sijaantuneet, ei ollut mikään turvallinen

asema, sillä se oli laaksossa, syvän heinän ja risupensaston taajalta

kattamassa, joka saattoi tarjota tarpeeksi suojaa vaikkapa tuhannelle

Tsululais-soturille; ja ihan varma oli, että siinä kuhisi leijonia ja

leopardeja, jotka väijyivät _sprint'ille_ saapuvia antiloopeja.

Pedoista me viis välitimme, koska kelpo tulta ylläpitäissämme ne

arvattavasti eivät uskaltaisi meitä hätyyttää; ja pääsyy, minkä vuoksi

tässä päästimme ratsujemme satulat, oli se, että toivoimme saavamme

jonkun sarvaan ammutuksi. Veden läheisyys oli myöskin tärkeä

asianhaara, sillä päivä oli ollut kamalan kuuma, ja aurinko oli päivän

pitkään paahtanut pilvettömältä taivaalta, niin että se olisi kuivannut

kaikki viime-öisen rankkasateen jäljet siinäkin tapauksessa, että

raju-ilma olisi ulottunut meidän nykyiselle asemapaikallemme saakka,

joka ei kumminkaan näyttänyt olevan asianlaita, koska sellaiset

puuskaukset useimmiten rajaantuvat ahtaasen piiriin. Musta-ihoisista ei

mitään pelkoa ollut, sillä olimmehan hyvissä aseissa, eikä ollut meillä

mitään karjanmoista, joka olisi niiden halua nostanut, vaikka yksi tai

toinen olisikin lähitienoilla ollut, mikä ei ensinkään luultavaa ollut.

Olin huomannut, että pitkin päivää kasvinveljeni oli masentuneen

näköinen; mutta syyksi siihen arvelin tuota kauheata tapaturmaa, joka

hänen äitiään oli kohdannut. Nyt kun olimme kahden kesken, -- sillä

Dirksen'ien raskaat henkäykset todistivat, että uni oli heistä voiton

vienyt -- kysyin häneltä tuon alakuloisuuden aihetta; sillä vaikka Ula

olikin etevä ilmiö kansastaan, niin eipä ollut hänestä mennyt rahtukaan

heimon metsäläis-luonteesta, johon rakkaimpienkin olentojen kärsimiset

eivät pysyväistä jälkeä jätä. Että hellyys vanhaa Landelaa kohtaan

saattaisi hänet murheelliseksi tämän läheisyydessä, sen helposti

käsitin; mutta että samaa kestäisi useampia tunteja -- ja päälliseksi

juuri kun oltiin vihollista takaa-ajamassa -- se suoraan sanoen minua

hämmästytti.

"Murheeni", hän vastasi, "ei ole luonnoton, kun ajattelen että ne,

joista vast'ikään erosimme, matkustavat kohti tiettyä kuolemaansa".

"Mitä pirua tarkoitat?" huudahdin tuskastuneena, sillä luulinpa

että ystäväni taas uumoili noita vanhoja taika-uskojansa, joista

sydämestäni olin toivonut hänet ikipäiviksi parantaneeni; että hän

unissaan oli nähnyt linnun liitävän ovensa editse, havainnut nukkuvan

käärmeen tai jonkun muun niistä järjettömistä pahan-onnen enteistä,

joissa Tsululaiset yksipintaisesti riippuvat kiinni. "Mikä on

tarkoituksesi? Oletko syönyt munan" -- taaskin yksi heidän

taikaluuloistaan -- "vai mitä?"

"En", hän vastasi, minun pistopuheestani huolimatta; "Lumba on paljoa

älykkäämpi mies kuin te valkoiset ihmiset näytte uskovankaan. Hän on

paulan virittänyt ja te olette suvainneet avoimin silmin oikopäätä

syöstä siihen. Kyllä olen Nohemulle asian sanonut, ja hän pelastaa

äitini. Te olette täällä minun kanssani, ja niin voin teistä pitää

vaaria; vanhasta Boerista ja hänen perheestään en sen enempää lukua

pidä, mutta sydämeni on heidän tähtensä raskas".

Helppo on ymmärtää kuinka syvästi levottomaksi nämät sanat saattoivat

minut ja samassa kiukuttivat minua niin, että ainoastaan lujasti

itseäni hallitsemalla saatoin olla puhkeamatta katkeriin soimauksiin

sitä miestä vastaan, joka oli antanut meidän joutua niin perinpohjaisen

petoksen uhreiksi, vaikka yksi ainoa sana hänen suustaan olisi silmämme

avannut. Mutta minä tunsin Kafferilaisen luonteen täydellisesti;

tunsin, että solvaukset minun puoleltani tekisivät pahan vaan

pahemmaksi; ja niin suuttumustani hilliten, aloin kysellä Ulalta mitä

syitä hänellä oli kamaliin ennustuksiinsa. "Valkoinen vanhus katsoi

asian kerrassaan läpitse", hän vastasi. "Hän näki, ett'ei suuri, karjaa

himoova soturilauma, jota päälliseksi pa'on häväistys karvasteli, olisi

ilman tarkoituksia jättänyt jälkeensä neljää oivallista härkävaljakkoa,

silloin kuin olivat perääntyvinänsä. Eipä kaivata mitään ennustuskykyä

arvaamaan, että Lumba oli ne jättänyt jälkeensä aikaansaadakseen

_trek'in_, jolloin, kun kerran _laageri_ olisi purjettu, hän voisi

aukeilla heiniköillä käydä vankkurien kimppuun ja korvata äskeisen

tappionsa. Vanhalla miehellä oli kyllin älyä oivaltaakseen asian; mutta

te veitte voiton hänen mielipiteistänsä".

"No, mutta Jumalan nimessä, jos tämän tiesit, miksi et sitten puhunut,

tai edes tehnyt jotain merkkiä varoittaaksesi meitä?" kysyin minä.

"Syystä, ett'ei minulta kysytty", hän vastasi synkällä

arvokkaisuudella, "ja Ula ei koskaan puhu niille, jotka hänen

sanoistaan eivät pidä väliä. Jos teitä olisi valittu vankkurien luo

jäämään, olisin sen estänyt, sillä olettehan veljeni; muiden suhteen on

yhtäkaikki".

"Yhtäkaikki!" kerroin katkerasti sydämeni tuskassa tämän kuultuani.

"Yhtäkaikki! sinun mieletön ylpeytesi on veriseen surmaan tuominnut

kymmenentuhatta kertaa kalliimman olennon kuin koko maailma".

"Vanha Boeri on oiva soturi", puhui Ula rauhoitellen; "mutta veljeni on

löytävä paljon muitakin, joista hän yhtä paljon voi pitää".

"Mieletön!" ärjäsin. "Etpä olekaan päästänyt tuota harmaapää vanhusta

yksinään teurastettavaksi; vaan onhan joukossa sekin, jonka kerran

toivoin saavani vaimokseni, lähetyssaarnaajan tytär Minna Beidermann.

Oletko nyt päivätyöhösi tyytyväinen?"

"Onko se totta, Kuta?" kysyi Ula, äkkiä kummasti heltyneenä. "Miks'ette

milloinkaan siitä mulle sanaakaan maininneet?"

Miksi en maininnut? Hyvin tuntiessani tuon Tsululais-luonteesta

eriämättömän itsekkäisyyden, jolla oli sijansa niinkin paljon kaikkia

muita veljiänsä etevämmän henkilön rinnassa, kuin Ula oli, huomasin nyt

kauhean erhetykseni, kun en ollut uskonut nuorelle päällikölle

salaisuuttani ja hänen tunteitaan Minnan puoleen suostuttanut. Kiltisti

olisi hän minun tähteni mennyt vaikka valkeaan, mutta hänen luonteensa

omituinen rakennus teki hänet mahdottomaksi syvempään osanottoon

sellaisia ihmisiä kohtaan, joihin ei sukulaisuus enempi kuin värikään

häntä kiinnittänyt. Että ajatus ystäviemme uhkaavasta vaarasta niinkin

kauvan rasitti häntä, se osoitti, että hänen sydämensä oli lauheampi

kuin enimpien hänen heimonsa jäsenien, ja soimasinpa nyt katkerasti

itseäni, etten selvityksiin ryhtynyt kohta huomatessani hänen

nöyryytyksensä.

"Meidän täytyy palata", hän huudahti hetken mietittyänsä ja kavahtaen

jaloilleen innoissaan korjata mennyttä asiaa -- "meidän täytyy palata,

ja karskisti ajamalla ehkä voimme heidät pelastaa. Sukkelaan, Kuta,

herättäkää nuorukaiset sill'aikaa kun minä otan kiinni hevoset"; ja

näin sanoessaan hän pujahti pitkään ruohikkoon.

Minä herätin Edward'in ynnä Jan'in ja ilmoitin heille lyhyimmiten Ulan

pelvon aiheet; mutta pidin tarkoin varalla ett'en heidän kostoansa

herättäisi, ilmi saattamalla, kuinka helposti olisi voitu onnettomuutta

välttää, jos hän vaan ajoissa olisi suunsa avannut. Pienen sukkelan

tempun avulla koettelin kääntää Boerien miettivät mielet pois tästä

arkaluontoisesta asiasta; sillä jos olisivat saaneet vihiä siitä, että

kasvinveljeni oli totuuden salannut, niin olisipa luultavasti heidän

suuttumuksensa puhjennut esiin tavalla, josta olisi saattanut olla

ikäviä seurauksia. Mutta kun tämä yritykseni oli mitenkuten onnistunut,

olikin jo toinen onnettomuus saapuvilla, joka ajaksi anasti kaiken

huomiomme.

Seisoimme valkean ympärillä, odotellen Ulaa palaavaksi, kun äkkiä

jokaiselta laaksoa rajoittavalta kukkulalta nousi sarja liehuvia

valkeita, jotka joka silmänräyksessä kasvoivat ja laajenivat.

"Kirottua!" huudahti Jan. "Tsulut ovat sytyttäneet pensaston. Hyvästi

nyt hevosemme ja kaikki toivo pelastaa vanhaa väkeä".

Ennenkuin hän oli lauseensa päättänyt, syöksi Ula meidän keskellemme,

huutaen: "Sukkelaan alas _sprint'ille_ aseinenne, ampumavaroinenne.

Älkää satuloillanne väliä pitäkö", hän kärsimättömästi jatkoi; "ette

ikipäivinänne enää näe hevosianne; mutta ette luultavasti niitä

kaipaakaan. Joutukaa! joutukaa! liekit yllättävät päällemme muurina

ajaen niskoillemme kaikki niiden piirissä olevat metsän-elävät. Meidät

sotketaan kuolijaiksi, jos tänne jäämme". Ja hän antoi meille kelpo

esikuvan rientämällä suoraan lammikolle, johon hän syöksi kahlaten niin

kauvas, että vesi peitti joka paikan hänen ruumiistaan aina kaulaan

asti.

Me seurasimme kuin unenhoureissa niin äkki-outona oli tää uusi

onnettomuus iskenyt päällemme; ja tuskin olimme asettuneet Ulan

rinnalle, kun alkoi kuulua läheneväin sorkkain jyminä ja parvi

gnuu-kauriita, jotka hurjasti karkasivat päättömässä kauhistuksessa,

syöksi lammikon äyräiden ohitse ja katosi. Nyt näkymö ympärillämme

valkeni tulipiiristä, joka yhä läheten sulki meidät sisäänsä; liekit

loiskeilivat hyvinkin kahdenkymmenen jalan korkeuteen ja kohisivat

rajusti, ikäänkuin himoiten yhä uutta ruokaa nielläkseen.

"Emmekö voisi koettaa saada kiinni hevosiamme", kysyi Edward. "Tietysti

niiden pitäisi tulla ajetuiksi _sprint'in_ sivuitse".

"Ne ovat hengettöminä", Ula vastasi. "Minä löysin Spring-buck'in raadon

niin täynnänsä assegain haavoja, että elehvanttikin niistä olisi

henkensä päästänyt, ja muita on sama loppu saavuttanut. Lumban soturit

ovat olleet meitä sukkelampia".

"No, kuinka sitten pääsemme tästä erämaasta pois?" kysyin minä.

"Meidän täytyy pysyä täydellisesti alallamme huomis-yöhön saakka ja

sitten hiipiä tiehemme. Jos eivät näe mitään liikuntoa, tulevat siihen

uskoon että aikeensa on onnistunut ja me kuolijaiksi palaneet. Lumba on

ylen viisas, mutta tykkönään hän meitä ei petä".

Vaikka tilamme oli kauhistuttavainen, on kuitenkin jokainen tämän

kamalan näytelmän tapaus niin mieleeni painunut, että saatan muistaa

pienimmätkin yksityiskohdat. Parvi toisensa jälkeen antiloopeja ja

sarvaita karautti alas pikku-lammikolle, pyörivät kuolemanpelvossa sen

ympärillä kolme tai neljä tuntia ja senjälkeen kauhistuksesta kuorskuen

hyökkäsivät tuohon kirnuavaan vyöhön, joka paikkaa ympäröitsi ja joka

hetki tiukkeni yhä ahtaammalle. Sekaisin arkojen märehtijöiden kanssa

oli useita pantteria sekä pari leijonaa, mutta yhteisessä vaarassa,

joka kaikille uhkasi perikatoa, kaikki karkasivat sekaisin, kilpaa,

rinnakkain, huimasti, huolimatta -- ja arvattavasti tietämättä --

toistensa läheisyydestä. Useimmin kuin yhdesti joku vimmastunut eläin

sukelsi lammikkoon, ja ell'emme olisi yhteen ääneen hurjasti huutaneet,

heiskaroiden käsillämme, niin olisivat sen kumppanit seuranneet ja me

olisimme hyvinkin tietysti tulleet kaadetuiksi ja uponneet tai

joutuneet sorkkain sotkettaviksi. Kiukkuisesti suhisten ja kieli

pitkällä luikerteli viheriä _inamba_ alas äyräältä ja tavoitti suoraan

meitä kohti, arvellen ehkä että päämme ja kaulamme olivat puun oksia,

joilla se saisi huoata kiilteleviä kiemuroitansa; mutta Ulan valpas

silmä oli äkännyt hirviön lähestymisen, ja assegain pisto heitti sen

takaisin lammikon partaalle kuolemaan. Näkö oli kamala -- mutta tilamme

vieläkin kamalampi, käsivartemme olivat uupua tuskasta pitäissämme

aseitamme ylhäällä vedenpinnasta. Ulan kilpi oli tosin jonkinmoisena

venheenä, jolle asetimme ruutisarvet ja patruunat, mutta pyssyjemme

piippujen ja lukkojen kannattaminen yläpuolella vedenkalvoa riippui

meistä itsistämme ja kysyi ankarimmassa määrässä voimiamme. Jos joukkio

käärmeitä olisi meitä lähestynyt, eivät nuoret Boerit enempi kuin

minäkään olisi kyenneet torjumaan niitä; sillä kumpaakin kättämme

käytimme asetta varjellaksemme kastumasta. Kun Ulan assegait kysyivät

vähemmän huolenpitoa, niin jäi hänen tehtäväkseen suojella meitä.

Yhä ahtaammalle supistuivat liekit, ja kärventyneen karvan sekä

palaneen lihan ilkeä katku tuulahti nyt sieramiimme. Kuumuus kävi ylen

tukalaksi, paahtaen ihoamme ja kiusaten silmiämme, niin että suuresti

iloitsimme tuosta pienestä helpoituksesta, kun saimme kastaa veteen

polttavat kasvomme. Kokonaisia pilviä hienokaista tuhkaa, joka poroksi

palaneesta ruohosta lähti, peitti lammikon kalvon. Kasvoistamme nahka

heltisi ja kätemme löivät rakkoihin.

"Oi Jumalani! En kestä kauvemmin; täytyy päästää pyssy", ohkasi Edward;

mutta töin tuskin olivat sanat hänen suustaan päässeet, ennenkuin

liekit huimalla loppuleiskauksella vaipuivat heikosti lekuttelevaksi

matalaksi kehäksi, joka muutaman minuutin liehui uudelleen palaavassa

pimeässä ja sitten sammui ikuiseen lepoon. Jok'ainoan esineen, minkä

saavuttaa voi, oli tuli hotkaissut; ei ruohon lehteä, ei pensasta ollut

enää sen elää; vihamiehemme oli kuollut luonnollista kuolemaa, jättäen

meidät, vankinsa, keskelle tuhkapeittoista laaksoa, jonka rajaharjuilla

elusteli verenjanoisia ja pelvottomia vihollisia.

Kahlaten rantaan laskimme aseemme äyräälle ja sitten istahdimme

lammikon partaallen aprikoimaan tulevia liikuntojamme. Nuoret Boerit

äänestivät viipymätöntä lähtöä, varmasti vakuuttaen että pimeyden

varjossa pääsisimme puikahtamaan vihollis-sarjan läpitse; sillä monta

tuntia yöstä oli vielä edessämme, koska valkea oli virinnyt ja sammunut

sangen lyhyessä ajassa, vaikka se meistä oli tuntunut ijankaikkisen

pitkältä. Tämä ehdotus ei kuitenkaan ensinkään soveltunut Ulan tuumiin,

joka huomautti, että sadat terävät silmät kiehtoilivat laaksoa, ja että

myöskin jokainen suitsuva kannonpää, johon varomaton polkaus sattuisi,

heittäisi ilmaan parven kipunoita, kyllin riittävän kulkuamme

ilmaisemaan.

"Minä tunnen maamieheni", hän jatkoi, "ynnä heidän sodankäynti-tapansa.

Ainoastaan pieni osuus Lumban armeijaa on valittu meidän tuhoamme

aikaansaamaan, ja niistäpä joka mies on hädillään päästä yhdistymään

tuohon karjaa kuljettavaan pääjoukkoon, ennenkuin saaliinjako

ennättäisi tapahtua. Kun aamu koittaa, he tarkastavat laakson, ja jos

eivät mitään elon merkkiä huomaa, niin pitävät hyvillä mielin tiettynä

asiana, että olemme hukkaan joutuneet; ja arvellen työnsä tehdyksi,

kiiruhtavat he saadakseen kiinni toverinsa. Meidän täytyy täällä pysyä,

hiljaa kuin hiirien, ehtoosen asti; sitten saatamme turvassa uskaltaa

edemmäksi ja yrittää vankkureita saavuttaa".

"Mutta vanhempamme voivat joutua sillä välin teurastettaviksi", kinasi

Jan.

"Sama kohtalo meitäkin vartoo, jos liikumme", vastasi taas Ula. "Ainoa

pelastuksen toivomme riippuu pysymisestämme tässä paikassa".

Ja siksipä asia jäikin, ja me pysyimme tuomittuina monentuntiseen

tuskalliseen toimettomuuteen, hukkaan kuluttaen hetkiä, joista jokainen

oli kultaa kalliimpi, vaikka tosin jälkeenpäin havaitsimme, ett'ei

meidän nykyisessä asemassamme, kun ei ollut muita kulkuneuvoja kuin

omat sääremme, suurinkaan joutu, jota olisimme tehdä voineet, olisi

saattanut meitä vankkureille ajoissa onnettomuutta estääksemme.

Minun ei ole tarvis laajemmalta kuvailla tämän monivaiheisen yön loppu

puolta eikä seuraavaa kurjaa päivää. Aamun ensi sarastuksessa kipusimme

lammikon äyräälle, jossa muutamat sotketut kahilat tarjosivat jotain

kotontapaista; ja veteen istuen valmistauimme nyt viettämään kaksitoista

henkisen ja ruumiillisen surkeuden tuntia. Onneksi saatoimme puhella

keskenämme; jos kielemmekin olisivat siteissä olleet, niin luulenpa

että huolimatta kaikista tähtäilevistä metsäläisistä, olisimme pelkässä

epätoivossa kavahtaneet jaloillemme. Ula antoi meille stoalaisen

esikuvan, joka ylenee yli kaiken ylistyksen. Ei karvaakaan hän

liikauttanut, eipä edes torjuakseen pois kärpäslaumoja, jotka silmäin

ja sieramien ympärillä parveilivat; ja vakavasti hän kehoitti meitä

ennen kestämään kidutusta kuin vähimmälläkään liikunnolla viivoittamaan

vedenkalvoa. Tämän päivän kamala ikävyys ei koskaan muistostani murene:

päivä paahtoi ankarasti päällemme, hyönteiset työnsivät pistimensä

parkitun ihomme huokureikiin, veden säihky milt'ei silmiämme sokaissut.

Kuinka tästä hengissä pääsimme, en käsitä; mutta yksipintaisesti

ihminen elämässä riippuu, ja kestimme kuin kestimmekin joka mies.

Kun pimeä tuli ja me saimme jättää veden, olivat pohkeemme niin

puutuneet, että ensialussa näytti epätietoiselta, kelpaisivatko ne

milloinkaan enää käytettäviksi. Nälkä myöskin meitä ahdisti mutta eihän

ollut kärventyneellä aukealla mitään mahdollisuutta tyydyttää sen

vaatimuksia, ja me pikemmin hoipertelimme kuin astelimme eteenpäin

hämärässä, kasvinveljeni johtamina.

Tämän viimemainitun ennustukset kävivät täsmälleen toteen: ei yksikään

aseellinen soturi ollut estämässä lähtöämme tästä hirvittävästä

laaksosta, ja kun ympärillä olevalla maakunnalla oli tavallinen

näkönsä, saatoimme päivän valjettua ampua yhden sarvaan ja tyydyttää

nälkämme. Tämä antoi meille vähäisen voimia; vaivaloisesti ponnistimme

eteenpäin, Ula kulki edellä jonkun matkan päässä ja ohjasi askeleitamme

metsäläisen pettymättömällä vaistolla.

Kahden päiväyksen mittaan emme ainoatakaan ihmisolentoa nähneet, ja

kolmannen päivän aamuna oppaamme osoitti maassa olevia jälkiä; siinä

oli Pieter Dirksen'in vankkurien uurtama raitio.

Varovasti, mutta suurimmalla joudulla, noudatimme pyöräin jälkiä, ja

vuoroin toivo ja pelko riennätti askeleitamme, kun peninkulma toisensa

perään kului eikä näkynyt merkkiäkään pakolaisista.

Vihdoinpa Ula äkkiä pysähtyi ja nosti kätensä varoittaakseen meitä.

Ryömien käsin, polvin hänen luokseen, näimme noin neljänneksen

peninkulman päässä edessämme nuo neljät vankkurit; mutta kahdet

makasivat kyljellään, eikä muiden edessä ollut mitään härkiä. Joukko

miehiä oli ko'ossa keskimäisten vaunuin ympärillä, muutamat ratsain,

toiset jalkaisin, mutta heidän puvustaan näkyi selvään että olivat

Eurooppalaisia, ja sykkivin sydämin syöksimme eteenpäin, saadaksemme

kerrassaan tietää kaikkein pahimmat.

Miksi kertoisin kauheata murhekuvausta, jonka Vapaa-ratsasten päällikkö

meille kertoi? Hän oli oitis, kun Arnold Beidermann oli hätäkutsunsa

tuonut, ajanut joukkoineen ulos ja ennättänyt verenvuodatuksen paikalle

noin kahta tuntia aikaisemmin kuin me. Edward ja Jan Dirksen säästyivät

näkemästä rakkaidensa runneltuja ruumiita, sillä haudan kamara oli

vast'ikään kulkeunut näiden ylitse; mutta perhettänsä he nyt yksinään

edustivat. Kapteeni Allingham jutteli minulle, kuinka molemmat

tyttö-raukat ja heidän äitinsä tavattiin viimeiseen syleilykseen

sulkeuneina, ja niiden sivulla venyi miesten ruumiit, jotka viime

henkäykseen olivat rakkaitansa puolustaneet.

"Ja Minna -- Miss Beidermann?" sain vaivalla sanoneeksi.

"Kolmesta seuran jäsenestä ei mitään tietoa ole", vastasi kapteeni,

"ja suokoon Jumala, että olisivat pakoon päässeet. Emme ole voineet

löytää jälkeäkään Miss Beidermann'ista, enempi kuin noista kahdesta

musta-ihoisestakaan naisesta. Hist! täällä tulee hänen isänsä".

Silmänräpäyksessä ymmärsin jonkun käsittämättömän vaiston

vaikutuksesta, että kuolemaa kauheampi kohtalo oli tullut menneiden

päivien pikku seuralaiseni osaksi. Muut saivat selkoa totuudesta

ainoastaan vähitellen ja asteettain. Minulle se oli selvänä ennenkuin

Allingham oli lauseensa päättänyt. Minna Beidermann oli vankeudessa

Tsulujen kourissa.

7:mäs Luku.

Murhenäytelmän jälkeen.

Minna Beidermann ja minä emme olleet lempiviä romaanikirjoittajain

tavallisessa merkityksessä. En milloinkaan ollut maininnut halkaistua

sanaa, jota pieninkään mahdollisuus olisi voinut selvittää

lemmen-ilmoitukseksi; ja, vaikka pidin syteillä salaista toivonkipinää

ettei näin kallis-arvoinen jalokivi olisi minun ulottumani

ulkopuolella, ei mulla kuitenkaan ollut mitään tukevampaa perustusta

otaksua, että hän muussa valossa minua katseli, kuin vanhana

leikkikumppalina ja isänsä ystävänä. Palattuani siirtokuntaan, näin

tuon kiharatukkaisen lapsen entisiltä ajoilta ylenneen soreaksi

immeksi, jonka suloisissa kasvoissa ei mun ollut helppo löytää

_inamba_-seikkailun pikkuista, pulleaposkista naissankaria.

Vieraillessani vanhan opettajani luona Kagasin lähetys-asunnossa, olin

ajattelematta uskaltanut muutamalle metsästysretkelle siihen alavaan

maakuntaan, joka leviää S:t Lucia-lahden pohjoispuolelle, ja siellä

saanut kiukkuisen kuumetaudin, joka vei minut milt'ei kuoleman silmiin

katsomaan. Ei mikään muu, kuin Arnold Beidermann'in taito ja hänen

tyttärensä hellä vaaliminen olisi voinut kirvoittaa minua tästä

kamalasta sairaudesta; ja arvelenpa että varmaankin parantumiseni

aikana, jolloin kiikkuilin kuistin käsipuihin kiinnitetyssä

riippumatossa, jolloin ei mulla mitään muuta tointa ollut -- ja voinko

parempaa halutakaan? -- kuin tarkastella ympärilläni hyörivän neidon

hentoa olentoa sekä tuontuostakin nousta torumaan huoneen ympärillä

kirmailevien Tsululais-nulikoiden vallattomia hassutuksia; silloinpa

varmaankin, kun sairaus oli multa ryöstänyt voimat siihen määrään,

ett'en jaksanut edes kirjaa pitää kädessäni ja minun oli niinmuodoin

pakko hakea hauskuutta omista mietteistäni, silloin hämärästi alkoi

valjeta minulle, että ihmeellisen ihanalta mahtaisi tuntua saada

_ainaiseksi_ pitää rinnallaan tuollaisia armaita kasvoja. Yhä uudelleen

tämä aatos palasi, varsinkin jos hän toisinaan joitakuita minuuteja

kauvemmin viivähti poissa; sillä sairaan itsekkäisyydellä nurisin,

ett'ei hän aina ollut lähelläni, ja unhoitin tykkönään, ett'ei

alituinen hoiteleminen kipeän ihmisen vuoteen äärellä suinkaan ollut

mikään erittäin ilahuttava toimi kuudentoistavuotiaalle tytölle.

Mutta silloin olin vielä sangen nuori ja ajatellessani tuota laveata

maapalstaa, jolla karjaa kirmaili ja viheriäistä, kukoistavaa laihoa

lainehti, tunsin paljoa suurempaa riemua kuin kauniimmistakaan Eevan

tyttären kasvoista; niin nousin sairasvuoteeltani ja läksin onneni

hakuun, tuntien tosin sanomatonta mielihaikeutta jättäessäni suopean

vaalijani hyvästi, mutta pitäen tämän tunteeni pikemmin kiitollisuuden

kuin sen varsinaisen syyn vaikuttimena; sillä kahdenkolmatta ijällä ei

mies vielä niin tarkoin kykene tunteistaan selvää tekemään. Naisen

suhteen on asia toinen: hän on jo silloin _nainen_, mies on ainoastaan

_poika_.

Lähetyssaarnaajan tytär: Kertomus Tsulujen maasta ja Cetewayo'sta · 第 6 / 14 段