kuivaan olkikattoon tarttuen levisi suurella nopeudella, ja muutamassa
minuutissa palavat rakennukset tarjosivat tulisen peräseinän, jota
vasten päällekarkaajain haamut selvästi saattoi eroittaa. Jokainen
laukaus nyt teki peloittavan vaikutuksen, mutta nuo vimmatut miehet
ryntäsivät eteenpäin yhä uudelleen masentumattomalla uljuudella,
niinkuin olisivat hyvin tienneet, että ell'eivät puolustustamme
murtaisi ennenkuin valkea täyteen vauhtiinsa olisi päässyt, niin heidän
viimeinen voittonsa toivo olisi sammunut. Kuinka, tahi miksi huoneet
oli viritetty, sitä en koskaan ole saanut tietää; mutta tämän näytöksen
esirippu katkaisi Tsuluilta kaiken voiton mahdollisuuden. Jotkut
ajattelemattomat tai ylen kiihkoiset metsäläiset olivat varmaankin
pistäneet huoneukset tuleen, sillä Lumban käskystä ei ikinä sellaista
mieletöntä tekoa olisi tehty.
"Kärventäkää huimasti, pojat! Nyt on meidän vuoromme!" kuulin
Pieter-ukon karjaisevan melkein riemuitsevalla äänellä. "Eipä
milloinkaan ennen, luulen ma, ole kukaan ollut niin iloinen nähdessään
kotinsa liekkien vallassa".
Tyyni tyhmistyneinä tapauksesta, joka saattoi heidät luotiemme
saaliiksi, soturit kokoontuivat ja syöksivät sakeana joukkona leiriämme
vastaan. Onneksi oli meillä ollut kyllin aikaa tehdä aitauksemme
mahdottomaksi valloittaa. Kekäleitä käsissään ja huolimatta luodeista,
jotka loveilivat heidän rivejänsä, kiipesi joukko uskaliaita miehiä
pyörille ja yrittivät pistää tulta kahilapeitteisin. Kun yksi kaatui,
tempasi toinen hurjistunut soturi soihdun hänen vaipuvasta kourastaan
ja miehuullisesti koetti uudistaa keskeytyneen yrityksen; mutta nyt
olivat naistemmekin sydämet karaistuneet kamalaa näytelmää näkemään, ja
useampaa kuin yhtä Tsululais-urosta kohtasi kuolema pistoolista, jonka
kauniin sukupuolen käsi laukaisi. Kaiken mitä miehet -- ja päälliseksi
uljaat miehet -- voivat tehdä, sen tekivät Lumban soturit, mutta
asemamme oli liian luja, ja kun viimeinen ankara rynnäkkö oli pettynyt,
alkoi päällekarkaajain tuimuus lannistua.
Juuri silloin toinenkin elementti tuli avuksemme. Vanha Pieter oli
ennustanut ukkosmyrskyä, ja nytpä se räjähti ylitsemme kamoittavalla
raivolla. Taistelun tulisessa kiihkossa oli meidän huomaamattamme pilvet
kasaantuneet paksuksi, koko taivaan peittäväksi vaipaksi, ja
huumaavalla ryskeellä, joka vaiensi Hollantilaisen _roer'ienkin_
paukaukset, jymähti ukkoinen ylitsemme riippuvasta pilvenjänkästä,
ja sitä seurasi leimauksien virrat, niin yhtämittaiset ja vilkkaat,
että olivat tykkänään sokaista silmämme. Ei yksikään luotu voinut
seisoa sitä vedentulvaa vastaan, joka syöksähti alas yhdessä tämän
suuren luonnonmullistuksen kanssa. Joka suunnalle pakenivat
Tsululais-päällikön soturit, ja kahdessa minuutissa olivat heiniköt
tyhjinä; ainoastaan kaatuneitten ja haavoitettujen ruumiit -- joiden
viimemainittujen väännellyt kasvot tirkistelivät sanomattoman
kauhistuttavina salamoiden kelmeihin leimauksiin -- todistivat sen
julman lauman lukumäärää, joka vähän aikaa sitten oli ollut koossa
meitä vastaan.
Vankkuriemme katoksien alla me kaikki haimme suojaa läpäisevää sadetta
vastaan, kukin omiin mietteisinsä vaipuneena ja tunnustaen sydämissämme
sen vaaran suuruuden, jonka vast'ikään olimme välttäneet. Peljästyneet
hevosemme kokoontuivat yhteen korvat lotkassa ja virtailevin kupein,
sekä näyttivät löytävän jonkinmoista hauskuutta tuttavallisesta yhdessä
olosta. Ja niinpä oli meidänkin laitamme. Kaikki likeinen vaara oli
tiessään ja Arnold Beidermann odotteli vaan yhtämittaisen ukkois-ilman
taukoomista, lausuakseen jonkun yksinkertaisen kiitosrukouksen siitä,
että olimme uhkaavasta vaarasta pelastuneet, kun ikävä seikka tapahtui
taitamattoman suupaltin Korneliuksen vuoksi, joka kumminkin kyllin
kalliisti sai maksaa mielettömyydestään.
Hottentotti oli milt'ei kivettynyt kauhistuksesta, kun Tsulujen
sotahuuto keskeytti hänen kerskailevan puheensa. Mielellään olisi hän
vielä kerran ollut hempukkoineen ja pulloineen Utrechtin
kapakkahuoneessa, jossa hänen oli tapa päästä huonosti ansaitusta
palkastaan; mutta kaikki pakoonpötkimisen toivo oli ollut ja mennyt;
jos hän mieli henkensä säilyttää, hänen täytyi liittää kohtalonsa
tovereihinsa; ja niin pelkästään epätoivoisen rohkeuden innostamana hän
otti osaa puolustukseen, laukaisten suunnatonta luikkuansa
kiitettävällä säännöllisyydellä, vaikka tosin pelkäsi liiaksi
Tsululaista assegaita, uskaltaakseen itseänsä lähelle ampumareikää
tähtäämistä varten. Kun vihollinen oli tehnyt viimeisen uljaan vaikka
onnettoman rynnäkkönsä, Hottentotin rohkeamielisyys paisui
ihmeteltävään mittaan; ja kun raju-ilma nousi sekä päällekarkaajat
lopullisesti pakenivat, niin astui hän sankarin katsannolla Pieter-ukon
luo ja ehdoitteli uhkeasti, että hän saisi johdattaa uloskarkausta
haavoitettuja ryöstämään.
Boeri oli kova mies, ja Englannissa olisi häntä katsottu raa'aksi --
kentiesi julmaksi Kafferilaista palvelusväkeänsä kohtaan, mutta tämä
ehdoitus, tullen siltä puolen kuin tuli, viritti kaiken hänen vihansa,
ja selvästi ymmärrettävällä Hollannin kielellä hän haukkui Korneliuksen
suut, silmät ja korvat täyteen, soimaten häntä häpeemättömäksi,
verenjanoiseksi roistoksi.
Suuresti äkeissään Hottentotti vetäytyi entiseen vartijapaikkaansa.
Silloinpa hoksatessaan erään raajarikkoisen, saamattoman Tsululaisen,
joka ryömiskeli pois, hän työnsi mahdottoman aseensa ulos ampumareiästä
ja tähtäsi vakavasti tuota viallista raukkaa; mutta Landela, joka
sattui huomaamaan hänen yrityksensä, tölmäisi pyssyä ja esti hänen
aikeensa, huutaen ääneensä meitä avukseen.
Ukkoisen yhtämittainen jylinä upotti imettäjäni äänen kuulumattomiin;
mutta voima, varmempi ja mahtavampi kuin mikään inhimillinen toimi,
olikin estämässä tuota irstaan julmuuden tekoa. Pitkäveteinen kiljahdus
kuului jyrisevän ukkoisenkin ylitse, ja paikalle saavuttuamme asiasta
selkoa saamaan, näimme vanhan Landelan pitelevän käsiänsä sokaistuilla
silmillään ja kirkuvan suuressa tuskassaan sekä Hottentotti
Korneliuksen venyvän hänen jaloissaan, hengettömänä kuin pölkyn.
_Roer'in_ ylöspistävä piippu oli vetänyt ukkoissähkön, joka iski
kuolijaaksi pyssyn omistajan ja täydellisesti sokaisi silmät
Landela-raukalta, joka juuri silloin hallitsi tuota kuollutta miestä
kyynäspäästä.
Naiset taluttivat hellästi vanhan imettäjäni pois ja hakivat sellaisia
yksinkertaisia lääkkeitä, lieventääkseen hänen vaivojansa, kuin
melskeessä ja sekamyllyssä voi löytää. Mitä Korneliukseen tulee,
mainitsen hänen kuolemansa johdosta omituisen asianhaaran. Tutkiessamme
hänen ruumistansa, emme voineet havaita pienintäkään merkkiä, joka
olisi osoittanut kuinka hän loppunsa sai. Tukka, vaatteet ja iho olivat
yhtä koskemattomat; mutta vetäissämme vainajan saappaat jaloista,
havaitsimme, että ne olivat rääpäleiksi revityt. Ja vankkurien pohjat,
joiden kautta leimaus iski, olivat niinikään muruiksi mureutuneet.
Mutta ilman tuota huumaavaa rankkasadetta olisivat ajoneuvot
arvattavasti syttyneet palamaan.
Tämä tapaus murehdutti minua suuresti, sillä pidin hellästi vanhasta
imettäjä-raukastani ja hänen voivotuksensa koko loppupuolen yötä täytti
sydämeni syvimmällä säälillä. Suloinen Minna Beidermann, jonka käsi oli
hempeämpi ja pehmoisempi, kuin _Vroun_ tai tämän tyttärien -- vaikka en
tällä lausunnolla suinkaan tarkoita minkäänlaista halveksimista noita
oivia naisia kohtaan -- hoiteli kärsivää vaimoa tämän ikuisen pimeyden
ensimäisinä hetkinä, kehoittaen häntä olemaan hyvillä mielin ja
tuhannella hellällä pikku palveluksella koetellen saada tuota
pakanallista potilastansa tottumaan onnettomuuteen, joka hänelle oli
tapahtunut. Myöskin Nohemu teki kaiken, mikä hänen voimassaan oli,
lieventääkseen vanhan vaimon kärsimyksiä, ja Ulaa asia niin
tyrmistytti, ett'ei vähään aikaan kyennyt sanaa sanomaan.
Lukija luultavasti arvellee sen johdosta, mitä yllä mainittiin, että
tarpeetonta on kertoa jonain tavattomana seikkana sitä, mikä itse
asiassa on ainoastaan luonnollista tunnetta. Mutta luonnollinen hellyys
on sangen usein tykkänään outo metsäläis-heimoissa; niinkuin useat
metsän-eläimet, niinpä hekin hylkäävät vialloisen henkilön
keskuudestaan ja heittävät ikäkulun tai voimattoman vitkalleen
nääntymään nälkään ja puutteesen. Sepä ainakin on tapana Tsulujen
kesken. Kun joku ihmisraukka tulee liian vanhaksi työhön kyetäkseen,
ajetaan hän säälimättä pois heiniköille siellä nälkään kuolemaan tai
muuten päivänsä päättämään niinkuin itse parhaaksi näkee.
Armahtavaisuus tai sääli sanan meikäläisessä merkityksessä on
tuntematon kansakunnalle kokonaisuudessaan; ja lempeätä päällikköä,
joka kraal'issansa elättäisi yhdenkin hyödyttömän kidan, pitäisi hänen
heimonsa tuskin hullua parempana. Onneksi tässä ihmis-rodussa löytyvät
yksilöt toisinaan osoittavat syvempää tunnetta ja kunnioitusta
vanhuutta ja kurjuutta kohtaan, ja näiden lukuun voin mielihyvällä
laskea niin Ulan kuin Nohemun; mutta kokonaisuudessaan katseltuina
ovat Tsulut sydämettömiä raakalaisia, syvästi itsekkäitä jokaisessa
elämänsä teossa, katselevat armahtamatta muiden kurjuutta sekä
näyttävät todellista ja peittelemätöntä huvia kuolevan ihmisen tai
luontokappaleen kipuja nähdessään. Tämä on julma kuvaus kokonaisesta
kansakunnasta; mutta heidän entinen ja nykyinen historiansa, heidän
rangaistus-keinonsa, samoin se pitkällinen tapa, millä viheliäisiä ja
viattomia raavaitaan teurastavat, -- kaikki on omiansa todistamaan
sanojemme totuutta.
Hitaasti ja vaivalloisesti yön pitkät hetket siirtyivät, sillä vaikka
tuskin varoimme uutta rynnäkköä ennen päivänkoitetta, ei kumminkaan
kukaan saanut unta silmiinsä. Raju-ilma oli liian ankara kauvan
kestääkseen, ja vähän aikaa sen jälkeen kuin ukkoisen viimeinen
jyrähdys oli kuollut kuulumattomiin, pilvetkin hajaantuivat ja
tyyneesti loistivat _laageriimme_ tähdet, joiden tuikkeessa saatoimme
eroittaa kaatuneiden maan-asukasten ruumiit, mutta emme nähneet
vilaustakaan heidän vielä hengissä olevista kumppaleistaan. Se oli
kamoittava, surkea valvominen, eikä yksikään meistä, joka elävissä
hengin pääsi seuraavista tapahtumista, ikinänsä voinut unhoittaa tätä
yötä, jonka vietimme kuoleman ja surmattujen metsäläisten piirittäminä.
Kauvan ennen kuin päivä sarasti, oli joka mies asemallaan; mutta kun
aurinko, nopeasti kohoten karkoitti pimeyden, ymmärsimme, ett'ei mitään
sen enempää valppautta enää kaivattu. Vihollinen oli paennut.
Niin pian kuin lisääntyvä valkeus saattoi etäiset esineet näkyviin,
silmäili Pieter-vanhus poikineen tuskallisesti karjankraal'iin päin,
josta ei ollut aina rynnäköstä alkain kuulunut yhtäkään noita
tavallisia mylvinnöitä ja ammomisia. Totta kyllä, että elukkain
äänettömyyteen saattoi olla syynä rajuilman vaikuttama kauhistus, mutta
nousevan auringon valossa havaitsimme nyt että asian laita oli kokonaan
toinen. Ei yksikään vanha hupsu lehmä enään ammunut lemmitylle
vasikalleen siitä yksinkertaisesta syystä, että kraali oli tyhjä.
Edellisenä yönä niin Boerit kuin minä olimme olleet uhkeain laumain
omistajina; nyt ei sarvea, ei sorkkaa ollut nähtävänä.
Pieter Dirksen oli noussut vankkurien katolle, josta hänellä oli laaja
näkö-ala ympärillä olevan tasangon ylitse. Vitkalleen ja äänetönnä
astui nyt tuo vanha maamies alas, jolloin hänen vaimonsa ja tyttäriensä
sanattomat kyyneleet häntä kohtasivat; sillä vaikka me kaikki tällä
aikaa olimme huomanneet vahinkomme koko laajuuden, niin eipä kukaan
tohtinut julkaista pahoja uutisia naisväen korviin. Monta myötä- ja
vastamäkeä oli tuo jämeämielinen vanhus elonsa ahteisella polulla
kohdannut; useammasti kuin yhdesti hän oli pannut härkänsä valjaisin ja
jättänyt sen seudun, jossa oli toivonut saada levossa päivänsä päättää,
sekä pelvotonna etääntynyt kesyttömille heiniköille etsimään vapautta,
jota hän niin hartaasti halusi. Mutta silloinkin, vaikka hän kotinsa
heitti, hän vei kumminkin karjalaumansa myötänsä. Jos jätit hänelle
karjaa, hän uljaasti olisi matkaillut maailman halki tuoreita laitumia
etsimään. Nytpä taaskin oli maailmalle samoominen; mutta tällä hetkellä
se oli enemmän kuin mureellista: köyhyys se oli, joka häntä vasten
irvisteli, -- ja kun Pieter Dirksen tapasi jälleen perheensä, tunsi hän
olevansa hävinnyt mies.
Ja kuinka vanha mies kohtasi tämän rusentavan iskun? Mielinpä sen
teille kertoa.
On ollut Englantilaisten kirjailijain tapana ajaa monenkaltaisia
syytöksiä näitä ihmisiä vastaan, moittia heidän raakuuttaan,
heidän ahneuttaan, heidän siivottomuuttaan sekä sitä sitkeätä
yksipintaisuutta, jolla vanhan-aikaisissa tavoissaan riippuvat, ja
kuvata monta muuta jyrkkää piirrettä, joiden tarkoitus on tehdä tuota
kärsivällistä eikä ylen älykästä ihmissukua ylenkatseen ja naurun
alaiseksi. Soimauksissa saattaa olla joku eine tottakin, eikä ole
aikomukseni, ei edes halunikaan, väittää niitä perättömiksi. Mutta sen
sanon, että moni niistä henkilöistä, joiden hienotunteisuutta Boerien
karkeat vaatteet, yksinkertainen ravinto ja alkuperäiset tavat
loukkaavat, voisi ilman haittaa mennä nöyrän tyytyväisyyden oppiin
juuri samojen ihmisten tykö, joita vakuuttavat halveksivansa. Tosin
ovat nuo vanhan-aikaiset Hollantilaiset omituisia ulkonaisissa
käytöksissään; mutta heidän keskuudessaan asuu luja uskonnollisuuden
tunne, vaikka ne, jotka eivät ole heidän seuraansa kodistuneita,
mahdollisesti eivät sitä ole unissaankaan aavistaneet; sillä
Boeri ei tuo uskontoansa näytteille eikä tiedä mitään noista
pikkulahkolaisuuksista, jotka enimmissä sivistyneissä maissa hankkivat
innokkaille kirkonkävijöille niin oivan tilaisuuden pöyhistellä omalla
vanhurskaudellaan ja tuomita toisin ajattelevat ijankaikkiseen
kadotukseen. Boerien uskonto ilmaantuu lujassa luottamuksessa Jumalaan,
joka kantaa hyviä hedelmiä ja jalosti tukee häntä kun kaikki muu apu on
poissa. Ja tämä tunne se oli, joka innosti Pieter Dirksen'in
tavallisesti tympeitä kasvoinjuonteita. Astuen vaimonsa luo hän kumarsi
valtaisen ruumiinsa suudellakseen lempeästi hänen otsaansa, ja lausui:
"Vaimo, Jumala on hyväksi nähnyt minua kovasti koetella; ja vanhoilla
päivilläni olen hävinnyt mies. Mutta ottaessaan maallisen tavarani hän
on jättänyt mulle sinut ja perheemme; ja senvuoksi, Maaria, emme saa
napista. Älkää itkekö, tytöt, vaan laittakaa suurus valmiiksi; lähin
tehtävämme on koettaa löytää kadonnutta karjaamme".
En tiedä, mitä muut ihmiset tästä puheesta aatellevat, mutta minun
puolestani saakoon se mies, joka näin puhui, monet pikkuvirheensä
anteeksi.
6:des Luku.
Onneton liikunto.
Lyhyen neuvottelun perästä päätettiin, että kaksi miestä
lähetettäisiin tiedustamaan oliko vihollinen lopullisesti peräytynyt,
vai eikö; ja satuloittuaan ratsunsa Karel ja Jan Dirksen läksivät tässä
tarkoituksessa matkalle; meidän tulevaiset liikkeemme riippuisivat
sitten heidän tuomistaan tiedoista. Ula olisi ollut paras mies tähän
toimeen, sillä itse ollen maan-asukas hän oli tottunut kansakuntansa
viekkauksiin ja petollisiin sotajuoniin; mutta Pieter-ukko luotti
täysimmässä määrässä poikiinsa, ja hänenpä käsissään oli asioiden
ylimmäinen johto.
Kahden tunnin kuluttua nuorukaiset palasivat, eivätkä, meidän
hämmästykseksemme, yksinään, sillä he ajoivat edellään viidenviidettä
lukuista härkälaumaa, jonka lähemmä tultuansa tunsimme olevan
suurimmaksi osaksi eilisiä vetohärkiämme.
Vastaukseksi huolekkaisin kysymyksiimme kertoi Karel, ett'ei
ainoatakaan elävää Tsulua ollut likitienoilla. "Silminnähtävästi ovat
tuliluikkumme panneet nuo roistot ahtaalle", hän jatkoi, "ja murtunein
mielin ovat ne vetääntyneet takaisin, tyytyen kraal'ista löytämäänsä
karjaan. Helposti saattaisimme nämätkin löytää, jos rivakasti toimeen
ryhdyttäisiin. Satuloidaan hevoset, isä, ja ajetaan viipymättä takaa.
Joka minuuti on tällaisessa tilassa kallis".
"Enpä voi käsittää, kuinka niin näppäriltä rosvoilta olisi koko karjan
arvollisin osa jäänyt huomaamatta", sanoi varovasti Pieter-ukko. "Jos
te kerran saatoitte parissa tunnissa hoksata työhärkämme, niin
täytyihän Tsuluillakin olla tieto niiden olopaikasta. Karel, tää juttu
ei tule hyvältä".
"Ei ole yhtä ainoata eläväistä musta-ihoista peninkulmain päässä
meistä", lausui nuori Boeri uudestaan; "ja ne eivät juhtalaumaa
äkänneet siitä syystä, että eilen päästettyämme härjät valjaista
ajoimme ne heiniköille, kun sitä vastoin muut elukat pistimme
kraal'iinsa. Koko juttu on täydelleen selvä, ja minun tuntoni on, että
vihollinen, saatuaan kelpo todistuksen meidän taisteluky'ystämme, on
heittävä saaliinsa, jos takaa-ajettaisiin".
Vieläkin vanha uudistalokas näytti epäilevän, ja vaikea on sanoa,
kuinka hän olisi asian ratkaissut; mutta uusia apujoukkoja tuli
tanterelle Karel'in arvelujen avuksi, ja vanhus havaitsi olevansa
sellaisessa vähemmistössä, että hän oli pakoitettu väistymään, vaikka
tämä nähtävästi oli kovin hänen mieltänsä vastaan. Ensin _Vrou_, joka
tarkasti oli kuunnellut, puuttui puheesen, kuullessaan että vielä oli
jäljellä toivonsäde saada karja takaisin, ja ahdisti miestään ottamaan
poikansa neuvon korviinsa sekä pelastamaan heidän omaisuutensa; Loviisa
ja Elisabet, vaikka kunnioitus esti heidät suutansa avaamasta,
liittyivät äitiinsä äänettömillä, mutta selvillä rukouksillaan. Minä
rohkenin suoraan vetää yhtä köyttä Karelin kanssa, sillä päätöksen
seuraukset olivat minulle suuri-arvoisia; ja niin Minna kuin isänsä
näyttivät kuin olisivat arvelleet, ett'ei käsillä olevaa tilaisuutta
sopinut päästää menemään. Yksi ainoa koko joukossa näkyi suostuvan
vanhan Dirksen'in tuumin; mutta kun hänen ajatustaan ei suorastaan
kysytty, oli hän liiaksi ylpeä tyrkyttääkseen sitä muille: tämä yksi
oli Ula.
Mutta lukuisasta vasta-enemmistöstään huolimatta kesti Boeri kumminkin,
kunnes Henrik, hänen nuorin, lempipoikansa, joka voi liikkua isänsä
suhteen vapaammin, kuin toiset unissaankaan olisivat uskaltaneet,
puheli vanhukselle heidän edessään olevista synkistä näköaloista, jos
karja auttamattomasti olisi menetetty, sekä katumuksesta, joka
vastaisuudessa lisäisi kovan onnen katkeruutta. Silloin vanha
_Boortrekker_ myöntyi, ja kun hänen suostumuksensa oli saatu, ryhdyimme
jakamaan lukumäärämme niinkuin tarpeellista olisi.
Vaikka Pieterin myönnytys oli niin sanoakseni hänen käsistänsä
kiskottu, ei hänessä kuitenkaan ollut tuota pikkumielisyyttä, joka
saattaa heikon luonteen etsimään tappionsa korvausta rääkyilevissä
ennustelmissa ja harmittavissa salavihjauksissa. Jos tässä
patriarkallisessa yhteiskunnassa isä olisi sanonut "seis", eipä silloin
yksikään olisi uskaltanut edes ajatella tottelemattomuutta hänen
mahtisanalleen, epäili sitten tämän oikeutta kuinka paljon tahansa;
niinpä, kerran annettuaan suostumuksensa, hän toi esiin kaiken
kokemuksensa ja tietonsa tuon uuden tuuman hyväksi.
"Emme voi täällä viipyä", hän sanoi, "useammastakaan syystä. Ensiksi,
täällä ei ole vettä; toiseksi, maan-asukasten ruumiit tekevät
leiripaikkamme mahdottomaksi asua; kolmanneksi, koska koti ja karja
kumpikin ovat mennyttä kalua, ei ole suorastaan pienintäkään syytä
seisoskella tällä paha-enteisellä paikalla; ja semminkin kun olemme
löytäneet tarpeeksi härkiä, voidaksemme kuljettaa neljät vankkurit
kuudesta. Nytpä on edessämme kaksi tehtävää. Meidän tulee nähdä
naisväkemme turvallisessa paikassa, ja meidän tulee löytää karjamme.
Viimemainittuun tarkoitukseen riittää vähintäin neljä miestä, ja minä
ehdoittelen että näiksi rupeavat William Thornton, Edward ynnä Jan, sekä
Ula oppaaksi. Karel, Henrik, Englantilainen Hanway, Adam ja minä, me
panemme valjaisin ja teemme siirtoa Utrecht'iin päin, asettuen öiksi
_laageriin_ ja pitäen tarkkaa silmää. Jos pastorilla ei ole mitään
vastaan, jos hän tahtoo jättää tyttärensä meidän huostaamme, voipi hän
itse matkustaa Utrechtiin niin väleen kuin hevosen kaviosta kerkiää, ja
ilmoittaa asianomaisille tapahtuneista väkivaltaisuuksista. Ei niin,
että sieltä paljokaan apua olisi toivomista", hän jatkoi Hollantilaisen
koko närkästyksellä sen johdosta että suuri Britannia äsken oli
omakseen anastanut Transvaal'in. "Meidän oma _Feld cornet'imme_ olisi
ko'onnut miehensä ja ratsastanut meille apuun; teidän kallis-arvoinen
kansanne, Wille, on lähettävä pitkän julistuksen, jossa huomautetaan
kuinka ilkeätä on katkaista kaulat naapureiltansa ja sitten ryöstää
heidän omaisuutensa. Meneepä aika läjä paperia pilalle, ennenkuin
mokoma roska minulle tuo takaisin ainoata sorkkaakaan. Oli miten oli,
sellainen on tuumani, pojat; mitä siitä arvelette?"
Se näytti oivalliselta; parempaa toden totta ei olisi löytänyt.
Sydämessäni olin suuresti äkeissäni siitä, ett'ei vanha Boeri ollut
minua valinnut seuraamaan vankkureita, jotka Minna Beidermann'issa
sisältivät paljoa mahtavamman kiinnekkeen, kuin kaikki maallinen
omaisuuteni; mutta kelpo isäntäni tarkoitti nähtävästi antaa minulle
kunniapaikan ja ylpeys esti minua pienintäkään vastenmielisyyttä
näyttämästä; mutta salaisesti kadehdin Karel'ilta ja Henrik'iltä heidän
asemaansa naisten ritareina.
Sittenkuin yksissä voimin ja suurella rehkinällä olimme saaneet härjät
valjaisin, poltimme Korneliuksen ruumiin sen paikan keskelle, jolla
_laagerimme_ oli ollut, ja harvasanaiset mutta sydämelliset jäähyväiset
jätettyämme, vankkurit vierivät raskaasti pois heinikköjen ylitse, kun
sitä vastoin se osuus, jonka johtajana minä olin, teki tiedustusretken
siihen suuntaan, minne arvelimme ryöstetyn karjan ajetuksi. Kahdet
minun vankkureistani, ne, jotka sisälsivät uuden asuntoni rakennukseen
tarpeellisia kapineita, jätettiin täksi erää; ja saatanpa hyvin heti
paikalla mainita, ett'en ikipäivinä sen koommin löytänyt vankkureita
enemmän kuin niiden sisällystäkään.
Me kuljimme hiljaista menoa, Eurooppalaiset ratsain, Ula jälkijoukkona
jalkaisin. Paitsi aseitaan, jokainen ratsastaja kuljetti muassaan
jauhopussin sekä pullollisen punaista paloviinaa; muuten oli olomme
tykkänään sen metsänriistan nojalla, jota meidän onnistui ampua. Maan
pehmoisuuden vuoksi ankaran sateen jälkeen ei ollut suurin vaikeata
löytää karjan jälkiä; sillä paljoutensa kautta oli tämä jättänyt leveän
raition, jota kokemattominkaan Bushmani[11] ei olisi kadottanut.
Eteenpäin kulkiessamme havaitsimme, että elukka-raukkoja oli kaahattu
edelleen suurella joudulla: muutaman _sprint'in_ luona seisoi kaksi
lehmää vajoontuneina mutaan, josta eivät kyenneet nousemaan, vaikka yhä
väliin tekivät vimmatuita ponnistuksia. Tsululais-rosvot olivat näet
heittäneet kurjat kuolemaan pitkällisiin tuskiin, josta me ne päästimme
luodin aivojen puhki ampumalla. Monta kertaa kuljimme kaatuneiden
luontokappalten ohitse, joiden läpitse oli assegailla pistetty ja niin
heitetty tuskissaan hirnumaan. Tämän vallattoman menetyksen näkö
ärsytti meitä ylen määrin; ja kun Edward Dirksen taas tapasi jonkun
mielihiehonsa, jonka perääntyvä joukko oli julmasti runnellut, hän
vannoi ryöstäjille kauheinta kostoa.