aamusella, kun läksin kotoa huoletonna tulevaisuudesta, ja kuinka
sanomattoman pitkältä, vaivaloiselta ja ikävältä nyt näytti tuo
jäljetön aukea! -- ratsastuksemme kestäessä sain kuulla ystäviltäni
kaikki mitä tiesivät Tsululais-kuninkaan odottamattomasta käytöksestä,
ynnä heidän pakoretkensä yksityisseikat ja ne asianhaarat, jotka
tekivät heille mahdolliseksi välttää vainoojiansa. Lyhyesti mainitsen
nämät tapaukset seuraavassa.
Sain tietää, että Lumba, yksi päälliköistä, jotka olivat olleet
saapuvilla Cetewayon kokouksessa, oli melkoisessa kiitollisuuden
velassa Arnold Beidermann'ille; sillä lähetyssaarnaaja oli kerran hänet
kirvoittanut vaarallisesta taudista, minkä muutaman villin puhvelin
puskema haava huonon hoidon tähden oli tuottanut. Tämä mies oli
kuningattaren veli -- tuon nuoren naisen, joka tutki kaleidoskoopin
sisärakennusta -- mutta vaikka sukulaisuus kuninkaallisen perheen
kanssa olisikin päästänyt hänet ikävyyksistä, jos kohta hän
olisi epäillyt Nkungulun syytöksiä ja miehekkäästi puolustanut
hyväntekijäänsä, niin joku selittämätön usko noituuden voimaan sitoi
kumminkin hänen kielensä. Päällikkö oli uljas soturi, lempeä isä ja
runsaalla älykkäisyydellä lahjoitettu -- todenteolla mies, jonka
sivistyskanta oli muita kansalaisiaan melkoisesti korkeammalla -- ja
kumminkin erään noiturin pelko niin tykkönään valtasi hänet ja ehkäisi
jokaisen kiitollisuuden tunteen, että hän arvelematta yhtyi kiljuntaan
Beidermann'in karkoittamista. Kokouksen loputtua kutsui sana kuninkaan
luota Lumban kuninkaalliseen asuntoon, missä hallitsija määräsi hänet
johtamaan retkeä, jolle seuraavana aamuna oli lähteminen, väkivallalla
äskeisiä päätöksiä toimeen panemaan. Tällainen luottamuksen osoite
ilahutti soturia äärettömästi, ja laulettuansa ylistystä Cetewayo'lle
mitä hassuimmilla sanoilla, hän riensi sisarensa majaan kertomaan siitä
korkeasta suosiosta, joka hänen osakseen oli tullut, onnitellen yhä
väliin itseään, kun muka niin hyvin tunsi Beidermann'ien jokapäiväiset
kotitavat, joka seikka saattaisi ilman vaikeutta taikurin tyttärineen
hänen käsiinsä. Taika-uskoisuus pimitti hänen mielensä siihen määrään
että voi ryhtyä näin alhaiseen petokseen.
Pahaksi onneksi tuon kunnianhimoisen päällikön tuumille, hän selvitti
aikeensa sen tytön kuullen, jota kaleidoskoopi-jutun johdosta oli
vääryydellä ruoskittu. Mainittakoon vieläkin, että tämä kerran oli
oppinut rakastamaan niin lähetyssaarnaajaa kuin hänen tytärtäänkin. Ja
kiitollisuus siitä innosta, jota Arnold vast'ikään oli hänen hyväkseen
osoittanut, eli hänessä yhä vielä; niin että kuultuaan kuninkaan
aikomukset valkoista pappia kohtaan hän päätti, maksoi mitä maksoi,
varoittaa tätä uhkaavasta vaarasta.
Käyttämällä melkoista sukkeluutta yhdessä jonkun pienen petoksen
kanssa, onnistui tytön päästä ulos kraal'ista, ennenkuin portit yön
ajaksi suljettiin, ja oitis hän nyt painui erämaahan, tavoittaen kohti
Kagasia. Hänellä oli kuljettavana matka, jonka aseellinen joukko
saattoi kulkea kahdessatoista tunnissa; mutta tie oli pitkä ja
vaivaloinen, hänellä ei ollut mitään evästä ja, ennen kaikkia, hän
vielä sairasti ruoskimisen tuottamia haavoja; sillä viikkoja menee,
eikä päiviä, ennenkuin Tsululais-ruoskan jäljet ovat tuntumattomiin
haihtuneet.
Kuinka tuo hento lapsi saattoi voittaa ne vaarat ja vastukset, jotka
häntä tiellä kohtasivat, pysyy ainaiseksi meille kaikille ihmeenä.
Arvattavasti hänen omaa synnynnäistä uljuuttansa lisäsi se tieto, että
peloittava tuomio häntä odottaisi, jos hän kiinni joutuisi. Yksinään
karkaus kuninkaallisesta Kraal'ista oli hengen-asia; mutta sen henkilön
kuolemanrangaistukseen, joka rohkeni auttaa taikuria, lisättäisiin
pitkä ja kauhistuttava kidutus. Monta leveätä ja ryöpeää virtaa, joiden
vesissä vilisi alligaatoreita, aaltosi Umpangenin ja Kagasin välillä,
ja kuitenkin Nohemu[9] empimättä syöksi niihin ja uljaan rohkeutensa
suosimana pääsi eheänä ylitse. Metsän petojen karjunta kajahteli
yössä ylt'ympäri, kun hän vapisten istui muutaman puun oksalla,
minne oli noussut turvassa ollakseen; ja kerran parvi inhoittavia
paviaani-apinoita karkasi hänen päällensä, jolloin hänen ainoastaan
henkensä vaaralla, erään virran poikki uimalla, onnistui välttää
takaa-ajajiansa. Kolme yötä ja kaksi päivää tyttö kesti uljaasti, ja
aikaisin kolmantena aamuna hän pääsi uupuneena ja nälästä ynnä
käymisestä rähjääntyneenä, mutta kuitenkin ennen kuninkaan sotureita ja
ajoissa antaakseen ystävilleni kelpo varoituksensa, jonka kautta nämät
saattoivat nousta hevoisilleen ja pikaisella pa'olla henkensä pelastaa.
"Niinpä kyllä", Arnold Beidermann jatkoi, "olimme vast'ikään
aamurukouksemme päättäneet, kun Minna päästi heikon huudahduksen, ja
luodessani silmäni ylöspäin näin Nohemun seisomassa kuistilla, yltäänsä
pölyisenä ja ryvettyneenä sekä ylenpalttisesta nääntymyksestä
horjuvaisena. 'Teidän täytyy paeta', hän huusi; 'menkää hetipaikalla,
niin te kuin valkea tyttökin. Cetewayon laumat ovat tunnin matkan
päässä; he ovat tuominneet teidät taikuriksi'. Minä ymmärsin, mitä hän
tarkoitti, William, ja niinpä, satuloittuani hevosparin, Minna ja minä
läksimme viipymättä, yrittämättä pelastaa yhtäkään esinettä. Me
valitsimme tien halki erämaan, ei ainoastaan siitä syystä, että se oli
melkeästi lyhempi, vaan myöskin koska sangen luultavalta näytti, että
Lumban kaltainen viekas soturi oli lähettänyt osaston sulkemaan tuon
tavallisen tien. Eipä milloinkaan lie pako ollut niin täpärällä.
Itsestäni en suurin välitä; mutta mikä kohtalo olisi Minnan osaksi
tullut moisen raakalaisen käsissä kuin Tsululais-kuningas on?"
Minä ratsastin edelleen, kauhistuen niitä ajatuksia, joita viime
kysymys minussa herätti.
"Ehkä arvelet, että, koska meidät oli ainoastaan maasta ajettaviksi
määrätty, niin ei mitään sen pahempaa meille olisi tapahtunut", jatkoi
taas ystäväni; "mutta olenpa jonkun aikaa sitten saanut tietää, että
kuninkaalla on ollut aikomus päästä lähetyssaarnaajista, ja koska hän
pelkää niitä tietoja, joita nämä kentiesi saattaisivat levitellä
hänestä ja hänen ilkeästä hallitusmenostaan, niin katsonpa sangen
todennäköiseksi pienen vihjauksen hänen puoleltaan Lumballe, että
jos sattumalta jotain pahaa minulle tapahtuisi, ei hän sitä niin
kovin sydämelleen laskisi. Minä tunnen noiden Tsulujen kamalan
viekastelemisen vieläkin paremmin kuin te, William. Tuo urhea tyttö
Nohemu, se meidän henkemme pelasti".
"Ja kuinka kävi hänen?" minä kysyin. "Nohemu -- -- Nohemu", jatkoin,
muistoani söyrien; "ihan varmaan se nimi kuuluu inttämättä".
"Ehkä kasvinveljenne on hänestä puhunut", sanoi neiti Beidermann.
"Kerran Nohemu tunnusti minulle, että he lempivät toisiansa".
Nyt muistin, että niin oli asianlaita. Niin Ulan kuin Landelankin olin
kuullut tätä soreata Tsululais-impeä mainitsevan; ja ihmetellen, kuinka
ei Beidermann'it olleet häntä matkaansa ottaneet -- sillä varmaankin
tiesivät, mikä kohtalo häntä odottaisi, jos joutuisi kiinni -- kysyin
uudestaan, miten tytön nyt on käynyt.
"Me kiusasimme kovasti häntä tulemaan kerallamme", lausui Minna, "mutta
ei se auttanut. Hän vastasi, että kiipeilemällä vuorten yli hän ehtisi
Dirksen'in uudis-asunnolle ennen Lumban väkeä, joka hyvinkin tietysti
pysähtyisi pitämään suurta juhlaa meidän raavaittemme kanssa; ja
varustettuaan itsensä jauhopussilla, hän taasen katosi".
"Niimpä todella, kaikki kehoituksemme olivat turhat", lisäsi Arnold;
"mutta tuollahan uutistalo onkin. Pietar-vanhus näkyy vitkailematta
toimiin ryhtyneen".
Uutispaikka tarjosi vilkkaan näytelmän, sillä vaikka Ula oli vaan
puolentuntia ennen meitä paikalle ennättänyt, olivat Boerit heti
oivaltaneet vaaran uhkaavan läheisyyden ja kohta käyneet käsiksi
suojellakseen itseänsä sitä vastaan. Tämä ei suinkaan ollut ensimäistä
kertaa, kuin nuo karskit Hollantilaiset olivat pakoitetut vastustamaan
rynnäkköä maan-asukasten puolelta, ja he ryhtyivät varustelemaan
_laager'ia_ eli vahvistettua leiripaikkaa taidolla ja joutuisuudella,
jonka ainoastaan pitkällinen kokemus heinikoilla opettaa.
"Aivotte kai hakata ampumareikiä ja puolustaida huoneissa", huusin
nähdessäni, että härjät olivat valjastetut raskaiden vankkurien eteen,
niinkuin olisi n.s. _trek_ eli poismuutto hankkeissa.
"Tuo metsä on liian lähellä asunnoita, voidaksemme niissä pysyä",
vastasi Pieter-ukko levollisimmalla äänellä. "Se antaisi suojaa noille
Tsululais-roistoille ja saattaisivatpa helpostikin sytyttää tuleen
olkikatot päidemme päällä. Ei, meidän on pakko tehdä varustuksemme
aukealle, likelle karjan kraal'ia, ja niin luullakseni voimme kelpo
lailla vastaan ottaa Cetewayon parvikunnat".
Nähdessäni että tuo vanha _Boortrekker_[10] oli oikeassa ja luottaen
hänen kykyynsä, heittäydyin alas ratsultani ja yhdyin edessämme oleviin
töihin.
Ne toimet, joihin Pieter Dirksen jo oli ryhtynyt, osoittivat
ihmeteltävää päällikönkykyä ja perinpohjaisia tietoja sen vihollisen
tavoista, jonka kanssa olimme tekemisissä. Kohta sanani saatuansa hän
oli pannut Henrik'in kokoilemaan heiniköillä kuljeskelevaa karjaa ja
ajamaan sen kraal'iin, jossa muutoin aina yönsä vietti. Tämä aitaus oli
noin puolen penikulman päässä asunnoista; ja kuuluipa meihin saakka
sorkkien töminä, kun Kafferilaiset paimenet meluten ja huutain ajoivat
elukat sisään. Sill'aikaa Pieter'in toiset pojat olivat ajaneet
vetohärät kokoon ja valjastaneet ne vankkurien eteen, joihin oli
ladottu kallisarvoisempia huone- ja tarvis-kaluja, runsas varasto
muonaa, ja kaikki saapuvilla olevat aseet ynnä ampumavarat. Minulla oli
kolme vaunullista omaa kalua, ikkunanpieliä, salvumiehen kapineita ja
muita aineksia, joita tarvitsin asettaissani kotiani Eloya-vuoren
juurelle. Pieni omaisuuteni oli jo silloin valmiiksi ladottu yhteen
tuota likeistä siirtoani varten, ja koska olin otaksunut pitkän tien
matkustettavaksi ilman vettä, oli tyhjä sammio pantu jokaiseen noista
kömpelöistä vankkureistani. Älykkäällä huolenpidolla oli uutistalokas
määrännyt vaimomäkensä niitä vedellä täyttämään; sillä arvattavasti
vihollinen sulkisi meiltä pääsön _sprint'in_, lammikon luo, ja olomme
riippuisi yksinomaisesti niistä vesivaroista, joita kanssamme olisimme
kuljettaneet.
Huimalla kiljunnalla ja luikkinalla Hollannin, Englannin ja Tsulujen
kielellä, pantiin härät valjaisin, ja raskaat vankkurit vierivät
eteenpäin ruoskanläjäysten ja kirousten kaikuessa. Vrou istui
vilkkaiden tyttöjensä keralla rauhallisena ja hiiskumatonna
saviastioiden ja muun perhekaluston keskellä, jota oli kasattu heidän
ympärilleen. Minna oli asettunut Dirksen'in naisten seuraan sekä näytti
tyyneltä ja lujamieliseltä, vaikka kyllä vielä näkyi hänessä väsymyksen
ja niiden vaivojen jäljet, joita vast'ikään oli kärsinyt.
Niiden lukiaini hyväksi, jotka eivät ole Etelä-Afrikan oloihin
tutustuneet, tulee minun lausua muutama sana noiden vankkurien suhteen,
jotka siirtolaisten kesken ovat käytännössä; sillä näistä ajokaluista
oli aikomuksemme muodostaa varustus tulevaa rynnäkköä vastaan; ja
Englantilaiset vaunut täytetyt heinällä tai muulla maantuotteella
osoittavat aivan niukalta yhtäläisyyttä Kap'in vankkureiden kanssa.
Koska näiden viimemainittujen monessa tapauksessa on määrä kuukausia
olla omistajansa ja tämän perheen kotina, ovat ne sangen ko'okkaita,
tavallisesti noin 11 jalan pitkiä ja 4 jalkaa leveitä. Laidat ovat
korkeudelleen 2 tahi 3 jalkaa ja niiden ylitse kohoaa katos eli
kattotelineet, joiden päälle purjekangasta on piukoitettu, mikä suojaa
matkustajaa ja hänen kapineitansa yhtä paljo kovalta kasteelta ja
ankarilta sadeilmoilta, kuin auringon polttavalta helteeltä.
Kapilaisten vankkurien sisusta on varustettu monenlaatuisilla
laatikoilla, jotka ovat sijoitetut eri asentoihin sen mukaan kuin
kokemus on osoittanut tarkoituksenmukaiseksi; mutta kuin aikomukseni ei
ole ruveta laajemmin selvittelemään kysymyksessä olevaa ajokalua, vaan
pikemmin ainoastaan antaa joku yleinen kuva sen ulkomuodosta, niin en
tahdo luetella niitä tuhansia asioita, joita nää säiliöt sisältävät.
Etelä-Afrikalaisten vankkurien asukkaat nukkuvat vuoteilla, jotka
riippuilevat kattotelineiden kaarista, ja voipa vetää aika makeata unta
näissä heiluvissa makuukammioissa. Vaunut ovat muuten kestäviksi,
vaikka hatariksi raketut ja liikkuvat neljän valtaisen pyörän
kannattamina.
Härät ovat ne juhdat, joita ilman poikkeusta käytetään Kap'in
vankkureita vetämään, ja kahdentoista lukuinen valjakko on enimmissä
tiloissa tavallinen, mutta saattaapa raskas kuorma vaatia kaksikin sen
vertaa. Yksi pari härkiä valjastetaan kiinni tankoon eli keskiaisaan ja
muut asetetaan pitkin nahkaista, _trektow'iksi_ nimitettyä köyttä.
Vaununkorien alapuolella keinuu telinerakennus, jonka on määrä kantaa
patoja, kattiloita ynnä muuta kaikellaista kamsua, mitä niinmuodoin
riippuu vaunujen pohjan ja maanpinnan vaiheella. Jokainen vähänkin
vikkelä mies voi ryömiä Englantilaisten vaunujen alle näiden seisoessa;
mutta Kap'in vankkurien suhteen on sellainen yritys mahdoton tuon
äskenmainitun telinerakennuksen kautta, seikka, joka tekee ne
ihmeellisen sopiviksi puolustus-tarkoituksiin.
Pieter Dirksen'in johdolla vankkurit ajettiin yhteen onteloksi
neliöksi, sitä karjanpihan kylkeä vastaan, josta arvelomme mukaan
vihollisen pitäisi käydä päälle; tällainen puolustustapa, yleinen
Boerien kesken, nimitetään _laager'in_ luomiseksi. Kuusi vankkuria
piiritti tilavaa nelikulmiota, jonka keskelle sijoitimme puolen tusinaa
ratsuhevosia ja pari härkää muonaksi, jos piiritys tulisi kauvan
kestämään.
Linnoituksemme oli juuri saatu valmiiksi ja tehtävänä oli
enään ainoastaan tutkia joka aukko, minkä kautta joku Tsulu
saattaisi ruumiinsa sisään pujotella. Tämä asia suoritettiin
orjantappura-pensasten avulla, joita lähipaikoilla kasvoi ylenmäärin;
ja hakattuamme vankkuriemme katosten ulkoseiniin ampumareikiä, joiden
läpitse peloittavalla vaikutuksella voimme käyttää ruuti-aseitamme,
ryhdyimme edelleen vahvistamaan asemaamme kaivamalla valliojan
_laager'in_ ulkopuolelle ja ajamalla ylöstuodun soran pyöräin väliin,
kun Pieter-ukon ääni käski meidän pitää varamme, koska muka etummainen
vihollinen jo oli näkyvissä.
Kiiveten nopeasti itselleni määrättyyn paikkaan, näin tumman haamun
liikkuvan joutuun pensaasta toiseen ja meitä kohden.
"_Donder!_" ärjäsi Karel Dirksen; "mielimpä panna tuon roiston hieman
käiväröitsemään; tuokaa pyssynne tänne, William".
Minä tein niin, ja nuori jättiläinen tähtäsi vakavasti; mutta juuri kun
sormensa painoi liipaisinta, kyhnäsi Ula häntä kyynärpäällänsä ja luoti
lensi kauvas syrjään aivotusta pilkustaan.
Kauheasti kiukustuneena kääntyi Boer ympäri, mutta kasvinveljeni lausui
levollisesti.
"Eihän lie aikomuksenne tyttöjä ampua! Nohemu se on".
5:des Luku.
Leirissä.
Niiden kahden vankkurien välille, jotka olivat karjankraal'iin päin,
oli jätetty aukko, tarpeeksi suuri hevosen päästä sisään; ja kun
nopeasti oli vedetty pois sulku, joka tukki aukon, astui Tsululaistyttö
leiriin. Heille kaikillekin oli hänen tulonsa tervetullut, mutta
etenkin Arnold Beidermann'ille ja hänen tyttärelleen, joiden tähden
Nohemu oli uskaltanut ja kärsinyt niin paljon. Vanha Landela istutti
uupuneen pakolaisen viereensä, hyväillen häntä lämmöllä ja ylpeydellä
sekä antaen hänelle sitä ruokaa, mitä käsillä sattui olemaan.
Nytpä saimme kuulla, että asiat olivat käyneet johonkin määrin niinkuin
olimme arvelleet, ja pastori oli väkisinkin pakoitettu kuultelemaan,
kun tyttö heimonsa koko liukkaudella kuvaili Lumba'n soturein tuloa;
heidän pettymystään ja raivoansa nähdessään, että linnut olivat
tiehensä lentäneet, ja karjan ryöstöä sekä lähetys-asunnon polttamista,
silloin kun ilo oli noussut korkeimmilleen. Noiden ilkiötöiden näkijänä
oli Nohemu vasten tahtoaan ollut, sillä varoitettuaan ystäviäni, olivat
tuon uljaan lapsen voimat tykkänään rauenneet, ja kykenemätönnä
pakoansa jatkamaan, hän haki piilopaikan läheisessä vuorenhalkeamassa,
josta hän huomaamatta voi nähdä kaikki hävityksen kauhut. Vasta pimeän
tullessa sytytettiin huoneukset tuleen, ja silloin levosta
virkistyneenä sekä varoen, että kentiesi joku noista hurjistuneista
metsäläisistä sattuisi horjahtumaan hänen piilopaikkaansa, hän
salavihkaa pujahti metsään ja oikaisi Boerin tilalle. Sallimuksen käsi
taaskin häntä varjeli, niin ettei yhtäkään villipetoa tai vieläkin
villimpää metsäläistä ilmestynyt hänen kulkuansa katkaisemaan.
Kello oli nyt noin kolmen vaiheilla iltapuolella, ja Nohemu'n laskun
mukaan ainakin kaksi tuntia vielä kului ennenkuin vihollinen oli
saapuva. Tämän tervetulleen loman kulutimme täyttämällä jokaisen
pitävän astian _sprint'in_ vedellä sekä kastelemalla kahilasta, joka
oli ajettu vankkuria kattavan purjekankaan ja sitä kannattavain kaarten
väliin. Myöskin teimme usean matkan hevosen selässä kotiin tuodaksemme
sieltä unhottuneita kapineita; ja sillä välin _Vrou_ tyttöineen
käytti tilaisuuden keittääkseen runsaan aterian, jolle me kaikki
ruokahalullamme osoitimme kiitosta ja kunniaa. Päivä oli juuri levolle
menemäisillään, kun Ula, joka oli lähetetty tähystelemään, palasi
ilmoittaen, että vihollinen tuossa paikassa olisi saapuvilla.
Meitä oli yhteensä seitsemäntoista henkeä, joiden tuli puolustaa leiriä
kiukkuista metsäläisparvea vastaan, ja näissä seitsemässätoista oli
kuusi naista, pastori, tappelematon mies kuin oli -- vaikka Arnold ei
suinkaan vähintäkään hangoitellut vastaan taistella, jos täytymys
tulisi -- vartioitsi karjankraal'in puolista varustuksen kylkeä, koska
siltä taholta vähin vaara oli varottavana; ja tässä toimessa häntä
auttoi Kornelius, muuan Hottentottilainen ajaja minun palveluksessani,
joka, ehkä kyllä uljas urho silloin kuin istuttiin leirivalkeiden
ääressä ja viileteltiin "Kap'in sauhuja", (paloviinaa), ei kuitenkaan
ollut oikein luotettava, kun tosi hätä tuli käteen. Loput meistä,
yhdeksän luvultaan -- nimittäin vanha Pieter Dirksen ja hänen neljä
poikaansa, Karel, Jan, Edward ja Henrik, James Hanway, eräs salvumies,
jonka olin palkannut pirttiäni kolottamaan Eloya-vuoren luona; Aatami,
muuan Hottentotti-lurjus, puolittain elehvantinpyytäjä, puolittain
härkäin ajaja niinikään minun joukkoani; Ula, kilpi ja assegai aina
varalla, mutta kuitenkin tässä tilassa varustettuna toisella minun
kaksipiippuisistani; ja vihdoin minä -- me kaikki asetuimme vankkurien
ampumareikäin suulle ja odottelimme rauhassa vihollisen tuloa.
Mustat palvelijamme olimme niin Boeri kuin minäkin laskeneet hajalle
oitis kun karja oli kraal'iin ajettu, käskien heidän pitää huolta
omasta turvallisuudestaan. Meillä ei ollut mitään tietoa, aikoivatko
nuo kelpopojat yhtyä vihollisemme rynnäkköön vai piiloitella kunnes
onni jommalle kummalle puolelle kallistuisi.
Pimeä alkoi nyt äkkiä laskea, kaukaiset esineet rupesivat
häämöittämään epäselvinä, eikä vieläkään vihollinen millään osoittanut
läheisyyttänsä. Leirissämme ei muuta ääntä kuulunut kuin _Vroun_
sukkavarrasten sileä niksutus, sillä kiireissäänkin oli hän huomannut
ottaa nämä kalut mukaansa, ja toimitti koneentapaisesti tuota
tavallista työtänsä -- sekä Hottentottini Korneliuksen käreä ääni, joka
huvitteli Arnold Beidermann'ia kertoilemalla, kuinka hän eräässä
edellisessä tilaisuudessa oli niin ja niin monta Tsulua pitänyt kurissa
ja kiittelemällä tuliputkensa ansioita, joka kokoon, painoon ja
ylenpalttiseen könttyräisyyteensä katsoen helposti olisi saattanut
hajoittaa vaikka elehvantin näkymättömiin siekaleisin. Karja ammui ja
möläsi yhä väliin kraal'issaan, sammakot _sprint'in_ pillistössä
kohottivat yön hiljaisuudessa kurnuttelevan köörinsä, hevosemme
korskuttivat vitsaan survotuita ehtoollissuppujaan; ja kaikki osoitti
pikemmin lepoa ja rauhaa, kuin taistelun aattoa, joka elämän ja
kuoleman ratkaisisi.
Kello tuli yksitoista, eikä vielä yksikään hiiskaus ilmoittanut
vihollisen lähestymistä. Pimeys oli nyt kokonaan meidät piirittänyt ja
kun yö oli pilvinen, oli mahdoton eroittaa esineitä kymmenen askeleen
päähän _laager'ista_.
"Ompa ukkosen ilma tulossa, ell'en perin erhety", huomautti
Pieter-vanhus, joka puolittain nojasi erästä kirstua vasten, lähellä
vartijapaikkaansa; "päivän helle on ollut tavattoman ankara".
"Nuo maankulkijat eivät ikinä uskalla käydä kimppuumme tällaisessa
pimeässä", arveli Karel Dirksen haukotellen. "Puolet meistä voisi
seurata äidin esimerkkiä ja mennä maata. Mitä aattelette siitä isä? Ne
eivät voi mitään toimittaa ennen päivännäköä".
Ikäänkuin pilkaksi nuoren Boerin ehdoitukselle kajahti äkkiä tuhannesta
kurkusta kiljuna, pitkä, julma ja kamoittava, joka herätti vapisevat
naiset unenhorroksista ja tukki kuin taialla tuon hikoilevan
Korneliuksen suun. Joka mies töytäsi jalkeille ja tähtäili
tuskallisesti pimeään, josta ei mitään voitu havaita, vaikka sellainen
huuto oli noussut, kuin koko helvetti peikkoineen olisi päälle
käymässä.
"Täältä tulevat", Ula huusi, jonka silmät olivat tottuneemmat kuin
meidän, esineitä yön pimeässä eroittamaan. "Ne syöksevät päällemme kuin
Tugela-virran tulvavedet"; ja sen sanottuaan hän laukaisi molemmat
piippunsa lähenevän vihollisen paksuimpaan parveen, päättäin niistä
kahta kauheammista ulvomisista, jotka hänen pyssynsä pamausta
seurasivat.
"Tuli ja leimaus! tuolla ovat", urahti Pieter-ukko, ja hänen
raskas _roer'insa_ jymähti. Leimaus valaisi suuria joukkoja
metsäläis-sotureita, jotka joka suunnalta leiriänsä kohden samosivat.
"_Bliksem_, hiis vieköön olemmeha saarretut!" huusi Karel. "Muutamain
täytyy lähteä toisiin vaunuihin".
"Aivan niin; te, Jan ja Edward" uutistalokas sanoi yhtä kylmäverisenä
kuin jos olisi asiana ollut vieroittaa vasikkaa emästään. "Rientäkää,
pojat taikka vievät voiton pastorilta".
Taistelu muuttui nyt sarjaksi yksityis-kahakoita, ja muusta kuin
pyssyjen laukauksista oli vaikea päättää kuinka toisten vaunujen
asujamet jaksoivat. Lukumäärämme salli kaksi miestä asettua jokaiseen
ajokaluun, paitsi yhteen, ja urhea _Vrou_ sijoittui muskeeti kädessä
samaan vaunuun vanhan Pieter'in keralle, ladaten ja laukaisten
suurimmalla uljuudella ja pelottomuudella sekä oivallisesti täyttäen
vahvemman sukupuolen sijan. Uudistalokkaan tyttäret, Minna ja kaksi
mustaihoista naista latasivat ja pitivät varalla aseita taisteleville,
niin että enimmäkseen lakkaamaton tuli salamoitsi metsäläis-laumaa
vastaan, joka kiehui kiukkuisen vaapsiaisparven tavalla varustuksemme
ympärillä.
Mitä ikänä arveltanee yksityisen Tsululaisen rohkeudesta, eipä kukaan
voi kieltää, että joukossa ja kiihkosta tulistuneina he taistelevat
kuin sankarit. Meidän pyssyntulemme, laukaistuna ainoastaan jonkun
jalan päästä lakaisi heitä maahan kuin niittomiehen viikate heinää,
eikä kuitenkaan heidän raivonsa vähintäkään laimistunut, vaan terveitä
sotureita syöksi kaatuneiden ruumiiden päällitse ja ryntäsi
ampumareikiä kohden, joiden läpitse hurjimmat työnsivät aseensa,
koettaen tarttua pyssyjemme ulospistäviin suihin. Toiset heistä
kämärtyi yksipintaisesti pyörien puihin kiinni, hakkailivat
assegaillaan vimmatusti katoksien purjekankaan lävitse; mutta iskut
ainoastaan osoittivat, millä kohden olivat ja luotimme kaatoivat oitis
maahan uskaliaat ryntääjät.
"Katsokaa, Kuta!" Ula huusi, "ne sytyttävät vanhan Boerin asunnon. Nyt
voimme nähdä, mitä te'emme".