nykyhetkeä. Minä olin heittäynyt pitkäkseni erään pensaan juurelle ja
koettelin par'aikaa köykäisellä assegai'lla, jota, nuori metsäläinen
kuin olin, aina kuljetin muassani, kaivaa suurta sisiliskoa esiin
piilostaan maankolosta, kun vähäinen äännähdys sattui korvaani, ja ylös
hypätessäni näin rouva Beidermann'in muutaman askeleen päässä minusta,
kasvot tuhan karvaisina ja ojentaen kättänsä sitä paikkaa kohden, jossa
hänen pieni tyttärensä juuri oli leikitellyt. Silmäni seurasivat
osoitettuun suuntaan ja siellä näin näyn, joka täytti sieluni
kauhistuksella.
Istuen maassa, pikku Minna piteli vielä pienessä kätösessään vihkosta
punakukkaisia kurenpolvia, ja hänen soma päänsä, josta leveäreunainen
hattu oli pudonnut maahan, heilui hiljalleen toiselta puolen toiselle,
ikäänkuin lapsi olisi lyönyt tahtia jollekin kuulumattomalle
soitannolle. Selkä oli meihin päin, niin ett'emme voineet hänen
kasvojansa nähdä, mutta koko huomiomme kiintyi esineesen, jonka häijy
läheisyys uhkasi tyttö-pienoiselle pikaisinta kuolemaa. Kiemuroissa
kurkisti pensaan takaa, jonka yhtä virpeä lapsi vielä piteli, viheriä
_inamba_, enimmän peljätty kaikista Etelä-Afrikan käärmeistä. Matelija
oli kohottanut päänsä ylös tytön kasvojen tasalle, ja huojui silmät
kiiluvina sekä harja kohollaan hiljakseen ja sulavasti sinne
tänne, kahden jalan päässä uhrista, joka osoitteli tahtia madon
luikerruksille, silminnähtävästi kiehdottuna sen kamalasta
läheisyydestä ja voimatta hätähuutoa päästää tahi tehdä vähintäkään
ponnistusta päästä kauheata hirviötä pakoon; sillä se oli lajiansa
suurin käärme, mitä milloinkaan olen nähnyt.
Rouva Beidermann-raukka näytti yhtä lumotulta kuin pikkuinen
tyttärensäkin, ja seisoi patsaaksi jäykistyneenä. Se kauhea
hirmutapaus, joka näytti auttamattomasti olevan tulossa, oli vienyt
häneltä kaiken ajatus-ky'yn. Kerran hän katsahti rukoilevasti minun
puoleeni, mutta kohta kääntyivät hänen silmänsä takaisin matelijaan,
eikä hän tehnyt pienintäkään yritystä mennä lapsen avuksi. Käärmeen
ilkeä näkö oli hänetkin kiehtonut.
Kuljeskellessani Tsululais-poikien kanssa olin usein kohdannut
_inamboja_, joita maan-asukkaat katselevat suurimmalla kunnioituksella,
eivätkä milloinkaan rohkene tappaa myrkyllisimpiäkään lajeja; sillä
heissä on se usko vallitsevainen, että heidän esivanhempainsa henget
asuvat näiden matelijoiden ruumiissa. Tuttavuus eläimen kanssa oli sen
vuoksi päästänyt minut siitä pelvosta, joka juurrutti rouvan ynnä hänen
lapsensa kiinni maahan; ja laskeutuen polvilleni ryömin suuntaan, josta
saattaisin lähestyä matoa takaapäin. Pensaat ja pehkot peittivät minut
ryömiessäni näkymästä ja matelija oli selvästi liian toimissaan
onnettoman lapsen kanssa, huomatakseen sitä pientä rahinaa, jonka minun
lähenemiseni synnytti. Varovasti nostaen päätäni näin, että olin
päässyt aivottuun asemaani, enkä yhtään silmänräpäystä liikaa aikaisin,
sillä pikku Minnan pää kallistui todella yhä lähemmäksi tuota huojuvaa
hirviötä, joka toisessa sekunnissa olisi käärinyt hänet kuolettaviin
kiemuroihinsa.
Jännittäen kaiken päätöskykyni, nousin taas pystyyn, ja vakaasti
tähdättyäni syöksin assegai'ni käärmeen ruumiisen, juuri alapuolelle
sitä paikkaa, missä kaula kohosi ylös yhteen kääreytyneistä
kiemuroista. Hetkessä oli haavoitettu mato kietounut tärisevän assegain
varren ympäri, jonka kohta päästin kädestäni; mutta pistoni oli
naulinnut _inambon_ maahan; ja hetikohta kun sen katse oli kääntynyt
toisaalle, palasi rouva Beidermann'in ymmärrys. Paikalle rientäen hän
tempasi pikku tytön syliinsä ja pakeni kotia, minä ihan kantapäillään;
sillä olinpa aivan liiaksi pelvon vaiheella iskun vaikutuksesta, että
olisin mitään muuta ajatellut kuin päästä seuralaisteni turviin. Niin
päättyi seikkailu, joka yhteen aikaan uhkasi tuhoa Minnalle, ja usein
sittemmin olen ajatellut, että, jos olisin ollut vähäistä vanhempi ja
paremmin ymmärtänyt yritykseni vaaran, niin luultavasti olisin valinnut
varovaisemman pelastustavan, jota kentiesi sama menestys ei olisikaan
seurannut. Lapsi itse ei vähääkään aavistanut sitä peloittavaa vaaraa,
josta oli pelastunut. Ja luonnollisesti sillä ijällä ei hän kyennyt
selvittämään tunteitansa; mutta siitä päättäin, mitä hän sanoi, ne
eivät suinkaan olleet ikävää laatua. Ihmiset, jotka eivät ole joutuneet
tekemisiin käärmeiden kanssa, väittävät, että näillä ei ole voimaa
kietoa ja lumota inhimillistä olentoa; mutta vankat, vahvaruumiiset
miehet ovat aavoilla heiniköillä toisinaan olleet niiden lumouksen
alaisina ja tietävät toista virttä vetää.
Sen pienen opinmäärän, joka minussa oli ennenkuin olin Natalin jättänyt
lähteäkseni Englantiin, oli Arnold Beidermann minuun istuttanut; ja
palattuani yksitoista vuotta myöhemmin siirtokuntaan, kiiruhdin
tervehtimään vanhaa opettajaani, joka oli saanut Tsululais-kuninkaalta
luvan perustaa lähetys-aseman tämän maahan, Kagasiksi kutsutulle
paikalle, Pongola ja Mustan Unwelosi-virtojen välille. Minä näin pienen
ystäväni Minnan kasvaneen suureksi, kauniiksi kuudentoista vuotiaaksi
immeksi, isänsä tu'eksi ja turvaksi; sillä kuolema oli käynyt
vierailemassa lähetyssaarnaajan vähäisessä perheessä, ja tuo hyvä Laura
Beidermann nukkui nyt muutaman pajupensaan alla Tugela-virran äyräillä.
Vasta tämän tapauksen jälkeen Arnold oli siirtynyt sisämaahan päin,
toivoen ehkä paikkaa muuttamalla voivansa hälventää kaipaustaan
sen uskollisen puolison jälkeen, joka niin myrskyissä kuin
päiväpaisteessakin oli hänen kohtaloitaan seurannut; sillä kerran olisi
Beidermann luonnonlahjoinensa korkeammallekin saattanut lentää, kuin
vähäpätöiseksi lähetyssaarnaajaksi. Myöhemmin olen kuullut, että
Saksalla ei ollut monta syvämielisempää oppinutta, kuin vanha ystäväni,
mutta onnettomuudeksi hänen vapauden intonsa sai hänet korkeain
asianomaisten epäsuosioon -- Saksan yhdistyminen oli näet siihen aikaan
pelkkä unelma -- ja hän ajettiin pois synnyinmaastansa, ennenkuin hänen
puolisonsa oli nuorikko-aikaansa jättänyt. Omasta maastaan
karkoitettuna ja täynnänsä hengen neroa, joka ajoi hänet toimintaan,
käänsi pakolainen kykynsä tuohon kentiesi vaivaloisimpaan
ja kiittämättömimpään kaikista maailman toimista, ja tuli
lähetyssaarnaajaksi Etelä-Afrikan kesyttömäin heimojen keskelle.
Väsymättä hän teki työtä uudessa kutsumuksessaan, mutta pelkäänpä
ett'ei hän montakaan saanut käännetyksi. Kuitenkin vaikutti hänen
olonsa Tsulujen maassa hyvää. Alinomaiset soimauksensa julmuutta ja
vääryyttä vastaan sai kuninkaan varovaisemmaksi alamaisiansa
teurastaissa, koska näet luuli, että teko joutuisi ulkomaailman
kuuluville lähetyssaarnaajan kautta; ja niinpä tämä, tosin epäsuoraan,
pelasti muutaman ihmishengen. Mutta vaikka vanhan ystäväni ainoastaan
huononpuolisesti onnistui tehdä kristittyjä, saavutti hän sen sijaan
itselleen suuren maineen lääketaidostaan. Tämä oli se elämänrata, jolle
hän nuoruudessaan oli antaunut; ja olipa kuningaskin useamman kuin
yhden kerran joutunut valkoiselle papille kiitollisuuden velkaan, kun
tämä oli hänen ruumiillisia kipujansa kirvoittanut.
Mutta huolimatta siitä, että oli jonkinmoisessa kiitollisuuden
suhteessa lähetyssaarnaajan lääkintä-ky'ylle, Cetewayo kuitenkin
sydämessään -- jos hänellä sitä kalua lienee ollut -- salaisesti inhosi
Beidermann'ia ja koko hänen säätyään. Monet lähetyssaarnaajista olivat
perinpohjin vailla aistia ja koettivat pakoittamalla saada toimeen
parannuksia, jotka perille saatettuina suuressa määrin olisivat
kuninkaan valtaa heikontaneet. Vanha ystäväni ei näitä miehiä ollut;
mutta se julkinen tapa, jolla hän soimaeli hirmuhallitusta, maistui
itsevaltiaasta sangen karvaalle; ja ylenkatse, jolla hän kohteli
Tsululais-pappeja eli taikuria, veti hänelle tämänkin säädyn vihan.
Vuosia oli kuningas huokaillut lähetyssaarnaajan ikeen alla, ja oli
mielessään päättänyt, että ensi sopivassa tilaisuudessa vieraat
olisivat hänen maastaan karkoitettavat; ja samalla aikaa hän
aikoi peräyttää ne lupaukset, jotka hän, astuessaan Tsulujen
valta-istuimelle, oli Britannian hallitukselle tehnyt; jonka jälkeen
hän saattoi taas pelvotta ja esteettömästi astua samaa verenvuodatuksen
tietä, minkä hänen arvoisat enonsa Chaka ja Dingaon olivat aloittaneet.
Se ei ollut mikään äkillinen päähänpälkähdys, joka vei hänen aikeensa
sinnepäin, ei mikään metsäläisoikku tai lapsekas kiukutteleminen, vaan
luja vakaa päätös vapauttaa itsensä sivistyksen pauloista, päätös, joka
oli kypsynyt tarkassa mietinnössä ja joka oli ollut monivuotisten
kärsivällisten valmistusten silmämääränä. Käyttäen hyväkseen
velttoutta, jolla lakia ruutiaseista valvottiin tuon ensimäisen
rynnäkön aikana, mikä tehtiin Transvaalin timanttikentille, oli
kuningas saanut haltuunsa oivallisen varaston pyssyjä; ja niin pian
kuin toinen runsas lähetys saapui hänelle Delagoa-lahdelta, katsoi hän
hetken tulleeksi rikkoa rauhan Brittiläisten kanssa, sen ohessa hyvin
ymmärtäen, että joku viivytys oli välttämätön, ennenkuin meidän
hallituksemme olisi päättänyt toimeen ryhtyä, ei Cetewayo ensinkään
vastenmielisesti kuunnellut noita-pappinsa vihanpuuskahduksia Arnold
Beidermann'ia vastaan; päinvastoin niin, että niiden suosiollinen
vastaanotto sai ne kuulumaan uskottavilta hänen neuvon-antajainsakin
korvissa. Lähetyssaarnaaja oli käynyt Portugalilaisen kauppiaan luona
ja niinpä saakoon hän syykseen tämän viimemainitun antaman kiellon
hankkia ampuma-varoja. Totta kyllä, hän läksi auttamaan kauppiasta
kuumetaudin kohtauksesta, mutta se ei asiaan vaikuttanut. Tässä oli
kuninkaalla tilaisuus päästä miehestä, jota vihasi, sekä saada samalla
karjaa. Ja niin, nousten valta-istuimeltaan, yksinvaltias lausui
juhlallisesti:
"Kaksikymmentä härkää tapettakoon ja soturini juhlaelkoot. Huomenna
heidän tulee marssia Hollantilaista vastaan, ja valkoinen pappi ajetaan
maasta pois".
Tämän päätöksen neuvon-antajat ottivat vastaan määrättömillä
suosion-osoituksilla, joiden kaikuessa kuningas vetäytyi haarem'iinsa,
pysyäkseen siellä huomispäivään saakka näkymättömissä.
4:jäs Luku.
Varoitettuina ja varusteilla.
Sill'aikaa kun edellisessä luvussa kerrotut seikat tapahtuivat,
toimittivat Transvaalilaisen uudistalon asukkaat huolettomina
tavallisia tehtäviänsä. He ruokkoilivat karjaansa, kuokkivat
maatilkkuja viljeltäviksi ja maissiin tai Indiaani-ohraan pantaviksi,
loivat penkereitä, muodostellen niistä vesisäiliöitä, sillä tätä
kallis-arvoista ainetta täytyy Etelä-Afrikassa huolellisesti säilyttää;
panivat toimeen uusia kostutus-tapoja viljan kasvun ylentämiseksi ja
yrittelivät kaikenkaltaisia muitakin keinoja, joita kokemus oli
Boer'eille näyttänyt mukaisiksi saattamaan heidän viljelystään hedelmää
kantavaksi.
On tarpeetonta selvittää lukijalle, että minä en ollut saapuvilla
Cetewayon pitämässä kokouksessa, jossa päätettiin ajaa Arnold
Beidermann ulos maasta ja käydä Pieter Dirksen'in asunnon kimppuun.
Vaihtelevat asianhaarat, jotka siinä tapahtuivat, kerrottiin minulle
jälkeenpäin perinpohjin, sillä Tsululaiselle on annettu ihmeellinen
muisto yhdessä liukkaan kielen kanssa, ja hän saattaa vielä vuosien
viertyäkin kertoa jok'ainoan sanan tärkeästä keskustelusta, joka
tapahtui hänen läsnä-ollessaan. Niinpä, jos kohta täsmälleen puhuen
olenkin hiukan poikennut siitä järjestyksestä, jossa seikat tulivat
minun tietooni, olen kuitenkin säilyttänyt aikaperäisen seuraannon,
jossa tapaukset toisistaan sukeuivat.
Pari viikkoa oli kulunut metsästyksestä, jossa kuninkaan lähettiläs oli
loppunsa löynnyt, ja kasvinveljeni oli täydellisesti tointunut tuosta
peloittavasta täräyksestä, minkä hän tässä tilassa sai. Keskenämme
olimme usein puhelleet kohtalosta, joka hänen osakseen tulisi, jos
Cetewayo todella panisi uhkauksensa täytäntöön ja onnistuisi
saamaan karkulaiset käsiinsä; ja minä huomautin niin Ula'lle kuin
Landela'llekin, että paljoa viisaampi olisi heidän joksikin ajaksi
siirtyä pois rajan välittömästä läheisyydestä ja etsiä vieraanvaraa
Schwazilais-kansan luona, jonka kanssa Tsulujen kuningas oli sodassa.
Oma maa-alani Eloya-vuoren luona on todenteolla, niinkuin Pieter
Dirksen'inkin uudis-paikka, Transvaalin alueella, mutta Cetewayo yhä
vaati sitä itselleen; ja tieto siitä, että pakolaiset majailivat
maassa, jonka hän -- oikeudella tahi vääryydellä katsoi omakseen,
herättäisi itsevaltiaan koston ja luultavasti toisi murhetta
Hollantilaisen ja hänen perheensä kiireille.
Vanha imettäjäni ja hänen poikansa tajusivat kumpikin näiden ajatusten
oikeuden, ja tehtyänsä tyynesti kaikki matka-valmistukset, odottelivat
Pieter Dirksen'iä, lausuakseen kiitokset tämän vieraanvaraisuudesta ja
hyvästi jättääkseen, ennenkuin läksivät uppoomaan tuohon suunnattomaan
heinikkö-mereen. Kaiken kollomaisuutensa ohessa aavisti Boeri kumminkin
oitis tämän äkillisen lähdön tarkoituksen, ja sainpa nyt kerrassaan
nähdä hänen kankean luonteensa perinpohjin liikutettuna.
"Te ette saa lähteä", hän mörisi, lyöden jykevän nyrkkinsä pöytään
voimalla, joka pani tinalautaset ilmaan hyppimään.
"Te olette vieraani, enkä päästä teitä, en, kaikkien tämän paikan ja
Cap Town'in välillä maleksivien noitien uhalla, sitä en tee. Vai mitä
sanotte te, Henrik, Karel, laskisitteko pojan, joka seisoi isänne ja
leijonan välissä, erämaahan Cetewayon kaltaisen metsäläis-roiston
uhkauksien vuoksi? Ei, kautta --! emme ole ämmiä, joka miehen
komennettaviksi tai turhista säikkyäksemme pois järjiltämme. Viekää
pois aseenne, älkääkä antako mun enää sanaakaan kuulla lähdöstänne".
En ollut milloinkaan ennen nähnyt isäntääni sellaisessa
kiihossa. Kiitollisuus kasvinveljeäni kohtaan, yhdessä piintyneen
itsepintaisuuden kanssa, oli pohjimmaisena syynä tälle odottamattomalle
hangoittelemiselle tuumaa vastaan, mikä täytäntöön ajettuna hyvinkin
luultavasti olisi estänyt seuraukset, joita velvollisuuteni on edempänä
kertoa. Kerran saatuaan jotain päähänsä, Pieter oli yhtä jäykästi
yksipäinen, kuin hänen syntymä-ketojensa valkea sarvikuono; ja kun
tässä asiassa hänen mielipiteensä saavutti perheen yksimielisen
hyväksymisen, ei pitemmät puheet mitään auttaneet, ja Ula -- suuresti
mielissään tällaisesta kiitollisuuden osoitteesta -- jäi kuin jäikin
uudis-asuntoon.
Tarkoitukseni oli ollut lähteä matkaan Eloya-vuorta kohti,
aloittaakseni siellä rakennella asumuksiani, jotka kentiesi tulisivat
mukavammiksi kuin tavallisesti syrjäisessä uudis-paikassa nähdään;
mutta katsoinpa viisaammaksi antaa vielä jonkun viikon vierähtää, sillä
jos Cetewayo todella yrittäisi panna uhkauksiansa Dirksen'iä vastaan
täytäntöön, niin kävisi ryntäysjoukko ihan varmaan minunkin
uudis-paikkaani katsomassa ja löytäisi silloin mukaisen ajanvietteen
polttamalla poroksi rakennukset, jotka vast'ikään olisin valmiiksi
saanut. Yhdistämällä yhteen seuralaisemme, voimme saada kokoon kyllin
vahvan voiman pitämään metsäläis-parvea kurissa, kunnes hallitus
ennättäisi avuksemme; sitävastoin erillämme joutuisimme kumpikin
helpoiksi saaliiksi.
Ja niin viivyskelin uudis-asunnolla, puolustellen kaikenmoisilla
tekosyillä alkuperäisen suunnitelmani laiminlyömistä sillä enhän
uskaltanut suoraan tunnustaa varsinaisia syitä, jotka minua pidättivät,
koska hyvin tiesin, että tuo reipas vanhus nauraisi ja ivaisi
varovaisuuttani -- ja huvittelin itseäni metsästelemällä Ulan kanssa.
Tässä kesyttömässä piirissä löytyi vielä viljalta kaikenkaltaista
metsänriistaa, ja kolmentuntinen ratsastus vei meidät aina seuduille,
missä vaikeudetta saattoi tavata puhvelia, giraffia, lukemattomia
antiloopia, vieläpä satunnaisesti elehvanttiakin. Vaikka elin vanhan
Pieter Dirksen'in kodissa vieraana, oli mulla omiakin palvelijoita ja
seuralaisia, jotka pitivät vaaria karjastani, vaunuista ynnä muista
kapineistani; niin että, ollessani joka päivä kotoa poissa näillä
retkillä, ei kumminkaan mitään jäänyt rappiolle. Maanviljelystoimet
eivät minua yhtään huvittaneet, ja varustamalla pöydän tuoreella
metsänriistalla, säästin kelpo määrän omaani ja Hollantilaisen
härkäpaistia.
Ula ja minä olimme eräänä päivänä olleet tavallisuuden mukaan poissa,
ja saatuamme tapetuksi pari niittykaurista, levähdimme hetkeksi
muutaman mimosaryhmän varjossa, sill'aikaa kuin kaksi helmikanaa, jotka
olin ampunut, kiehuivat mehiläispesässä, minkä Ula älykkäästi oli
padaksi kääntänyt. Oli puolipäivän aika ja aurinko räkitti, ankarasti
paahtaen ketoa, ja tehden pienen levähdyksen suuressa määrin
suloiseksi, ennenkuin ryhdyimme paloittelemaan surmattujen otuksien
lihoja, puuryhmän päivänvarjon tapaiset lakat, joiden alla olimme
suojaa etsineet, sulkivat tykkönään tien auringon säteiltä; minä
nojasin erään puun runkoa vastaan, suurella tyytyväisyydellä savua
piipustani puhallellen ja katsellen vuoroin metsäläispoikaa, joka
säikäytteli petolintuja pois tapetuista antiloopeista, vuoroin Ulaa,
joka, noudattaen kansansa tapaa, ajoi nuuskaa kalloonsa, siksi että
kokonaiset kyynelvirrat valuivat hänen silmistään, toimitus, joka
muuten tapahtui syvimmässä äänettömyydessä ja näytti tuottavan hänelle
mitä suurinta nautintoa. Keskeyttää Tsulua tässä toimessa katsottaisiin
julkeimmaksi kohtelemattomuudeksi, ja koska en tahtonut tehdä mitään
loukkausta seurasäännöille, odotin kunnes kirpeän jauhon tuottama
nautinto oli haihtunut ja ystäväni oli saanut takaisin tavallisen
selkeän levollisuutensa, jolloin käänsin hänen huomionsa tuon
antiloopeja vartioivan pojan outoihin ja kummallisiin heiskaroimisiin.
Tämä nulikka, yhtä alastonna vieläkin kuin sinä päivänä, jolloin
maailmaan tuli, oli kiivennyt toisen otuksen raadon päälle ja viittoili
kauvas erämaahan päin, viskellen välillä käsiään hurjasti ja päästäen
kimakoita äännähdyksiä, joiden tarkoituksen matkan etäisyys teki
tajuamattomaksi.
Ula juoksi hänen rinnalleen ja tähysteli tarkalleen taivaanrantaa,
jonka ääri oli ilman kuumuudesta käynyt hämmentyneeksi ja epäselväksi.
Minä puolestani en mitään voinut eroittaa, vaikka kuinka koetin
katsella tärisevän auteren puhki, mutta kumppalini silmät olivat
terävämmät ja hän virkahti oitis: "Teidän olisi pitänyt paremmin varoa
hevostanne, Kuta; miehiä ratsujen seljässä lähestyy".
Mieliratsuni oli venähtänyt polvensa ja minä olin laskenut sen etsimään
sellaista ravintoa kuin paikkakunta voi tarjota, mutta ankara helle oli
ajanut sen mimosapuiston suojaan, missä se seisoskeli korvat letkassa
ja torjuen hännällään kärpäsiä, jotka laumoina parveilivat sen
ympärillä. Me olimme vieneet kerallamme kaksi kuormahevosta, saalista
kotia tuodaksemme, ja näitä Ula ohjasi, mutta ei mikään kiire olisi
saanut häntä käyttämään niitä pa'on välikappaleina. Köykäisenä
jaloiltaan ja rautaisilla jäntereillä varustettuna, hän luotti omiin
sääriinsä enemmän kuin minkään muun elävän, ja matka, jonka hän
väsymättä jaksoi päivässä kulkea, osoitti, että hän todella sangen
vähän vierasta apua kaipasi.
Nyt minäkin jo aloin eroittaa kaksi mustaa pilkkua, jotka joka hetki
kävivät selvemmiksi, ja kysyin siis kasvinveljeltäni, mikä neuvo nyt
paras olisi. Jos hänen ilmoituksensa, että nuo lähestyvät matkalaiset
muka olivat ratsastajia, oli oikea, ei ollut mitään peljättävää, sillä
siinä tapauksessa niiden olisi täytynyt olla Eurooppalaisia, koska
maan-asukkaat aivan harvoin kulkevat ratsain. Ehdottelinpa siis, että
hän ajaisi molemmat muut juhtamme mimosien varjoon, sill'aikaa kun
minä ratsastaisin vieraita vastaan, joita tuskin katsoin sen
vaarallisemmiksi esineiksi kuin harhailevaksi giraffi-pariskunnaksi.
Kun tämä tuuma oli hyväksytty, pinkoitin satulavyöni ja nelistin pois
suuresti suutuksissani häiriöstä, joka keskeytti kaiken läheisen toivon
saada maistaa helmikanan paistia. Lähestyessäni vieraita, näin, ett'ei
kasvinveljeni silmät olleet pettäneet; tulijat olivat ratsumiehiä,
joilla silminnähtävästi oli aika kiire, päättäin siitä joudusta, millä
ajoivat hevosiansa yli polttavan hiekka-aavikon.
"Luultavasti kaksi elehvantin-ampujaa", minä aattelin; mutta arvelo
meni kohta myttyyn, sillä yhä lyhenevä väli antoi minun nyt havaita,
että toinen ratsastajista istui laita-satulassa.
Oli ainoastaan yksi naisihminen, joka todennäköisesti saattoi ilmestyä
siltä kulmalta, mistä matkaajat kiirehtivät; ja sydän raskaana
aavistuksista, iskin kannukset Spring-buck'in, ratsuni kylkiin sekä
karautin eteenpäin heitä kohden. Vielä muutama silmänräpäys, ja
pahimmat aavistukseni saivat vahvistuksensa. Arnold Beidermann ja hänen
tyttärensä pysähtivät eteeni.
"Laupias taivas! Mitä on tapahtunut? Mikä on tuonut teidät tämän
vaarallisen aavikon ylitse, sen sijaan että tavallista tietä pitkin
olisitte tulleet", minä huudahdin, töllistellen hämmästyneenä
ystäviäni, joiden vaatteet olivat kummallisessa epäjärjestyksessä ja
joiden koko ulkomuoto ilmoitti pikemmin joutuista pakoa kuin ennalta
aivottua matkustusta.
"Vettä", ohkasi Arnold vaivaloisesti. "Tuo meille vaan vettä, sitten
kerron sulle kaikki".
Hänen tyttärensä ei muulla kuin väkinäisellä tuttavuuden-hymyllä
osoittanut huomaamansa minun läsnäoloani; ja katsellessani häntä
likemmältä, näin että ankara päivänpaahde oli kuorinut nahan sekä
kasvoista että käsistä. Väsymyksestä ja polttavasta janosta hän horjui
satulassa kuin taittunut lilja.
"Vaihdetaan hevosia Minnan kanssa", huudahdin, kutsuen häntä suruissani
tuolla tuttavalla nimityksellä, jota olimme lapsuuden päivinä
käyttäneet. "Spring-bucks on verrattain tuoreissa voimissa ja vie hänet
kymmenessä minuutissa mimosaryhmän luo. Siellä Ula meitä vuottelee ja
antaa hänelle vettä mielinmäärin".
Huolellisesti autoin uupunutta tyttöä alas väsyneen ratsun seljästä;
jonka jälkeen, muutettuani satulat ja nostettuani immen taas hevosen
selkään, näin tyydytyksekseni hänen kiitävän eteenpäin vauhdilla,
johon hänen jättämänsä eläinräähkä ei ikinä olisi kyennyt. Minun
kehoituksestani riensi Arnold Beidermann niinikään edelleen, jättäen
minut seuraamaan jalkaisin ja taluttamaan suitsista Minnan hevosta;
mutta ennen eroamistamme hän päästi suustaan lauseen, mikä teki
aavistavan levottomuuteni kaksinkertaiseksi ja anasti niin haltuunsa
kaikki ajatukseni, ett'en paljo huomannut tuota kuumaa, hitaista ja
vaivalloista matkaa puuryhmän luokse, jossa vihdoin taasen ystäväni
kohtasin.
"Lähetyshuone on tällä aikaa liekkien vallassa; ja Cetewayon soturit
marssivat Dirksen'in uutisasunnolle!"
Näin paljon oli pastori saanut suustaan lähteneeksi, ennenkuin jätti
minut, ja, kuten jokainen helposti saattaa kuvailla, sellainen onneton
viesti antoi sangen vähän tilaa muille ajatuksille.
Mimosien luo päästyäni, näin että niin isä kuin tytärkin olivat
ihmeellisesti virkistyneet vedestä, jota Ula oli heille hankkinut, kuin
myöskin ruo'asta, joka oli valmiina juuri kuin vartavasten. Koska ylen
tärkeätä oli että lähetyssaarnaajan uutiset tulisivat Pieter Dirksen'in
korviin hetkeäkään tarpeettomasti viipymättä, leikkaisin patruunan auki
ja piirsin hiiltyneellä varvulla muutaman rivin paperille varoittaen
häntä uhkaavasta vaarasta, sekä lähetin viestin Ula'n kanssa, joka, sen
hyvin tiesin, voisi hevoisiamme pikemmin ennättää paikalle. Nähtyäni
hänet matkalla, oli lähin huoleni satuloida nuo ehjät kuormahevoset
Beidermann'ia ja itseäni varten sekä käskeä Tsululais-poikaa
vitkailematta tuomaan uupuneet ratsumme uutisasunnolle. Eikä siis sen
enempää muistettu antiloopia, joita olimme aikoneet viedä kotiin.