irroittaneet talutettavansa, ja koko liuta syöksi hurjasti otusta
kohti, joka, nähdessään niiden lähenevän, peräytyi taajaan ruohostoon,
mikä oivallisesti peitti sen liikunnot. Siihenpä koirat hyökkäsivät
arvelematta, ulvoen himosta iskeä kiinni saaliisen. Mutta kuuluipa pian
kimeitä kiljauksia, sekoitettuina äkkinäisillä murahduksilla; ja kohta
senjälkeen ensin yksi, sitten toinen koira ryömi surkeasti ontuen pois
tuosta epäsuhtaisesta taistelusta, sill'aikaa kun ehjien kumppalien
uljas haukunta muuttui hurjaksi ärinäksi, jonka ylitse kuului niiden
riitaveljen luja vonkuminen. Kaikki ponnistuksemme huutaa hurjapäisiä
koiria pois olivat nyt turhat, ja mahdoton oli meidän laskettaa
ruovostoon, koska silloin luotimme olisivat voineet vahingoittaa
eläimiä, joita tahdoimme suojella.
"Pahus olkoon, tästä ei mitään lähde", huusi Pieter-ukko, kun kimakka
parahdus ilmoitti että taaskin yksi koira oli kuolin-iskunsa saanut.
"Täytyyhän lopettaa mokoma teurastus"; ja luikkunsa täysi-vireessä
läheni Boeri nyt taistelu-paikkaa.
Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kymmentä askelta kulkemaan kohti
kahilasaarta, syöksi eräs haamu hänen ohitsensa ja katosi häilyvään
ruovostoon; se oli Kotsi, pantterinsaaja, joka nyt näki tilaisuuden
sopivaksi osoittaa uljuuttaan ja taitoansa. Samassa hetkessä Ula
ilmestyi täyttä vauhtia juosten ja luikkasi, murtaen sekaisin Hollannin
ja Tsulujen kieltä: "Älkää menkö, baas (herra); takaisin, Kotsi,
takaisin; se ei olekaan pantteri; se on leijona. Te olette hukassa".
Mutta kuninkaan henkivartijoiden päämies joko ei kuullut tai ei
huolinut, ja ainoastaan kaislojen aaltoileminen osoitti, että hän yhä
liikkui eteenpäin. Äkkiäpä kuului karjunta, luja ja peloittava, joka
ajoi arjimmat musta-ihoisista lammasten lailla lähimpään suojapaikkaan,
ja samassa komea leijona hypähti esiin, assegai kyljessään. Hetkeksi se
pysähtyi tähystämään vainoojiansa, jolla aikaa se oli pilkkana
kokonaiselle tusinalle keihäitä ja luotia; mutta nämät pikemmin
näyttivät sen raivoa vaan kiihdyttävän, sillä karjahtaen toiseen
kertaan se hyökkäsi Pieter-vanhusta kohti, joka pyssy poskella seisoi
levollisesti odotellen. Minä hätäisesti laukaisin toisen piippuni
hurjistunutta petoa vastaan, mutta en saanut sen vauhtia ehkäistyksi,
ja samassa silmänräpäyksessä näin, että Boerin ase oli pettänyt.
Seuraavassa sekunnissa oli kunnon vanha isäntäni makaava runneltuna
ruumiina: inhimillinen apu näytti voimattomalta torjumaan hänen
tuhoansa.
Päästäkseni näkemästä hirmu-tapausta, jota en voinut estää, käännyin
puoleksi poispäin, pistäen joutuun uusia patruunia pyssyyn; mutta
äkkinäinen huudahdus sai minut uudelleen katsahtamaan surkealle
näkymälle, jolloin suureksi hämmästyksekseni näin vanhan Boerin vielä
pystyssä ja ravistamassa uutta sankkiruutia vanhaan luikkuunsa yhtä
kylmäverisenä, kuin jos leijonan asemesta tavallinen kotikissa olisi
ollut muutaman kyynärän päässä hänestä. Peto seisoi, etukäpälä erään
tumman esineen päällä, karjuen hurjasti ja ruoskien maata hännällänsä;
mutta nytpä jymähti Pieter-ukon tuliputki, jymähti kuin kanuuna, ja
maahan vaipui leijona, kallo lävistettynä.
Mielessä epämääräinen pelko siitä, kuka uhrina olisi, riensin auttamaan
hämmästymätöntä Boeria, joka veti kasvinveljeni kaatuneen pedon alta.
"Hän pelasti henkeni", sanoi uutistalokas; "hyökkäsi päälle
vastustaakseen leijonaa ja syöksi assegain sen rintaan. Poika parka!
Pelkäämpä, että hän on mennyt mies".
Minä olin kumartunut Ulan tunnottoman ruumiin ylitse ja koroitin käteni
hänen sydämmensä kohdalle.
"Se vielä sykkii; hän elää", huusin. "Antakaa minulle pullo, Henrik;
ehkä saamme hänet pelastetuksi".
Eikä hän ollutkaan kuollut; olipa kummallista kyllä sanoa, aivan
vahingoittamaton, lukuun ottamatta ankaraa iskua oikeaan olkapäähän
ynnä kauheata täräystä. Oliko sitten hänen odottamaton rynnäkkönsä
eläintä vastaan tätä niin tyhmistyttänyt ja hämmentänyt, sitä en tiedä,
mutta kuolettavan käpälän läimäys oli kohdannut koko voimallaan
ystäväni leveätä kilpeä, kaataen hänet maahan sellaisella vauhdilla,
että hän joutui tuiki tunnottomaksi; mutta tämä hänet pelasti kynsistä
ja osittain myöskin ehkäisi iskun ankaruutta.
Tällä välin nuori Hollantilainen musta-ihoisten keralla oli tunkeutunut
kahilasaareen tappamaan molempia pentuja, jotka he sieltä löysivät ja
tuomaan pois pantterinpyytäjän tunnottoman ruumiin, jonka tapasivat
hengettömäksi iskettynä. Hän vielä hengitti ja tilkkanen paloviinaa
virvoitti häntä niin paljon, että saattoi tuntea meidät; mutta ei hän
koskaan enää sanaa sanonut, sillä alapuoli hänen naamastaan oli
reväisty pois, ja muutaman minuutin päästä miestä ei enää ollut.
"Sanokaa hänen vä'ellensä", lausui Pieter-vanhus minulle, viitaten
Tsululais-sotureihin, jotka seisoivat ryhmässä päällikkövainajansa
ympärillä -- "sanokaa kuninkaan henkivartiaston jäsenille, että
aikomukseni oli yöksi antaa heidän johtajalleen vastaus sen
jommankumpaisen ehdon suhteen, minkä Cetewayo oli eteeni asettanut. Nyt
päätän, tämän kuolleen soturin läsnäollessa, ett'en milloinkaan heitä
alttiiksi Ula'a enempi kuin äitiänsäkään. He tulivat minulta suojaa
hakemaan, ja sen he saavatkin. Missäkään tapauksessa en heitä
ylönantaisi, mutta nyt poika", ja hän laski jykevän kätensä
kasvinveljeni olkapäälle, "on henkeni pelastanut, ja mielimpä näyttää
hänelle, että Hollantilainen ei hyvää työtä unhoita. Mennään kotia,
pojat, ruo'alle; minun on nälkä".
3:mas Luku.
Itsevaltias neuvostossaan.
Cetewayo, Tsulujen kuningas, oli haarem'issaan (vaimolassa),
Umpongenissa olevassa suur-kraal'issa. Hänen ympärillään oli kaikki,
mitä olisi luullut yksinvaltiaan sydämmen saattavan halata. Siin' oli
vaimoja ja jalkavaimoja viljalta, valmiina silittämään kuninkaallista
otsaa, jos liian lukuisat olvihaarikan kallistukset saisivat
tynnyriseppiä ohimoihin; siinä kolme rykmenttiä sotureita, joiden
tarkoitus oli hyppiä hänen majesteettinsa edessä tahi jos verenvuodatus
oli enemmän heidän herransa mieleen, nuo hyväset olivat valmiit
piirittämään ja teurastamaan naapuri-kraal'in asukkaita taikka tekemään
mitä muuta julmuutta hyvänsä, jota tirannin oikullinen mieliala
saattaisi hänen käskemään. Olisipa luullut, että Cetewayo tällaisissa
suhteissa olisi ollut onnen poika. Mutta niin ei ollut asia. Syvä
tyytymättömyys pilveili kuninkaallisissa kasvoissa, ja sellaisten
kurjain eläinten asema, joita velvollisuus kutsui hallitsijan
läheisyyteen, oli kaikkea muuta kuin kadehdittava.
Viime aikoina olivat asiat käyneet vastoin suuren kuninkaan toiveita.
Helppo oli hänen _Imbongo'nsa_[8] tervehtiä häntä "elehvantin
vasikaksi", "lehmän pojaksi" ja "miesten ylentäjäksi"; mutta, vaikkapa
myönnettäisikin tällaiset nimitykset asianmukaisiksi, ne eivät
kuitenkaan tehneet minkäänlaista vaikutusta Delagoa lahdella
oleskelevaan Portugalilaiseen kauppiaasen, joka, tuotettuaan häntä
varten halvasta hinnasta runsaan lähetyksen takaaladattavia pyssyjä,
nyt epäsi hankkia ampumavaroja muuten kuin mitä ylettömimmillä
ehdoilla; ja ilman patruunia olivat aseet tietysti hyödyttömiä.
"Elehvantin vasikkana"-olo ei kuninkaalle tuonut karjaa kauppiaan
vaatimusten tyydykkeeksi, ja näkyipä enemmän kuin luultavalta, että
hänen lopulta oli pakko eritä muutamista mieli-raavaistaan. Sitäpaitsi
olivat ne miehet, jotka olivat Kotsia seuranneet, edellisenä yönä
palanneet kuninkaan kraal'iin ja tehneet tiettäväksi hänen suosikkinsa
kuoleman ynnä vanhan Pieter Dirksen'in kiellon jättää Landelaa
enempi kuin tämän poikaakaan hänen käsiinsä. Kaikki nämät seikat
yksinvaltiasta tuikeasti kiukuttivat, ja hänen kilvenkantajansa, jonka
tehtävänä oli pitää suurta kilpeä herransa ja auringon välillä --
toimitus, joka antoi hänelle oivallisen tilaisuuden tutkistella
kuninkaan kasvonpiirteitä -- näki kyllin selvään, että myrsky oli
puhkeamassa, ja toivotti vaan hartaasti, että se lankeisi jonkun toisen
pään päälle, kuin hänen omansa.
Tämän ohessa oli vielä kolmaskin seikka ilmaantunut itsevaltiaan
mielenrauhaa häiritsemään, pieni, jokapäiväinen tapaus, jota tuskin
kannattaisi mainita, ell'ei se olisi kääntänyt kuninkaan ajatuksia
erääsen suuntaan ja vienyt päätöksiin, jotka minulle ja ystävilleni
olivat ylen tärkeitä.
Lukija ehkä muistaa, että olin lahjoittanut kasvinveljelleni
kaleidoskoopin. Tämä kalu joutui tietysti Ulan tuomion jälkeen
Cetewayon käsiin ja käytettiin joksikin aikaa valtiaan joutohetkiä
sulostuttamaan, mutta heitettiin vihdoin hänen lempivaimonsa, hänen
nuorimman puolisonsa vartioittavaksi. Tumma kaunotar, käänneltyään
syvimmällä ihmetyksellä putkea ylt'ympäri, joutui polttavan
uteliaisuuden valtaan saada yht'aikaa nähdä useita noista kirjavista
esineistä, ja arvellen että sisusta oli ajettu lukemattomia kuvia
täyteen, hän koetti vetää niitä ulos, sillä seurauksella, että leikki
kalu särkyi. Suurella viekkaudella oli nuori rouva pannut syyn erään
aivan viattoman palvelusneitsyeensä niskoille, joka kuninkaan käskystä
joutui julmasti ruoskittavaksi; mutta paitsi että kapineelle tapahtunut
haitta äkäytti kuningasta, saattoi se hänet lähettämään kalun
Saksalaiseen Lähetyspaikkaan sillä pyynnöllä, että pastori oitis panisi
sen täyteen kuntoon. Tämän Arnold Beidermann ilman suurempaa vaikeutta
tekikin; mutta tuodessaan onnettoman lelun takaisin, hän katsoi
tilaisuuden sopivaksi sekaantuaksensa asiaan tytön puolesta, jota
kuningattaren rikoksesta oli rangaistu, ja soimaeli siis itsevaltiaan
vääryyttä ankarimmilla sanoilla, sillä uhri näet oli yksi lähetyskoulun
entisiä opetuslapsia. Tämä seikka oli edellisenä päivänä tapahtunut ja
karvastelipa vielä kuninkaan muistossa moite, jonka oli kaikkein neuvon
antajainsa kuullen saanut pitää hyvänään. Niinpä, kuten ennen olen
sanonut, Cetewayo'lla oli paljo kiukuteltavaa, ja vaikka hän nuuskasi
kokonaisia kourallisia, ajaen lusikalla sitä tavaraa sieramiinsa ja
vetäen sisäänsä niin suurissa määrissä, että kyyneleitä viljalta
tippuili pitkin pöhöttyneitä poskipäitä, niin eipä tupakka-aine eikä ne
ankarat siemaukset olvihaarikasta, joita hän nielaisi, voineet
tyynnyttää myrskyistä mieltä, ja hänen kilvenkantajansa näki
sisällisellä vapistuksella, että ennen tai myöhemmin rajuilman täytyi
räjähtää.
Nytpä saapui _Imbongo_ tuomaan sanan, että joukot olivat
taistelu-asennossa, sota-katselmusta odotellen, ja oitispa läksi
kuningas pois, seurassaan poika, joka kantoi hänen nuuska-rasiaansa,
sekä aivan kantapäillä kilvenkantaja, joka suurimmalla huolella piteli
suojustintaan niin, ett'ei yksikään päivänsäde voisi tuohon jaloon
herraansa sattua.
Cetewayon edellä kulki "Ylistäjä", virkamies, jonka velvollisuudet
Eurooppalaisten silmissä ehkä näyttäisivät hieman hassumaisilta.
Ensimmältä tämä juoksenteli pitkin tasankoa, heilutellen käsiänsä
myllynsiipein lailla, ja kuroittaen kaulaansa kamelikurjen tavoin;
sitten hän viskautui maahan nelinryömin ja mylvi äänellä, joka olisi
sonninkin saanut kateudesta halkeamaan, väännellen ruumistaan
monenlaatuisiin muotoihin, joiden hän arveli kuvaavan leijonan
liikuntoja; viimeinpä tuo verraton toimitusmies nosti yhden
käsivartensa korkealle ilmaan, köyristi koukkuun selkänsä ja rämpätti
kimakasti, jolla kuvauksella hän koetti esittää elehvanttia; ja kun
tämä hullunkurinen ilveilys tapahtui auringon kuumasti paahtaissa, niin
tippui hiki raskaina karpaloina tuosta puolihullusta raukasta, jonka
toimitus todentotta ei ollut mitään laiskan virkaa, se kun kysyi sekä
suurta notkeutta että vaskenlujia keuhkoja; sillä joka kuvauksen
jälkeen luikkaili _Imbongo_ kuninkaan arvonimiä, ylentäen hänet kaikkia
maailman valtiaita korkeammalle, ja niin tykkänään kaikesta sielustaan
siihen toimeen kiintyneenä, että kun Cetewayo vihdoin oli istahtanut
jonkinmoiselle kannettavalle valta-istuimelle, vastapäätä sotureitansa,
"Ylistäjä" lojui pitkänään maan tomussa, todellisen tahi teeskennellyn
tunnottomuuden tilassa.
Rykmentit marssivat nyt hänen editsensä, jolloin joka soturi, herransa
ohitse kulkeissaan, alensi kilpeänsä ja kumarsi otsaansa maahan.
Silloin tällöin eräs päälliköistä osoitti jotain etevää soturia, jonka
jälkeen pysäys tapahtui ja suosionalainen henkilö hyökkäsi ulos
rivistä, näytelläkseen notkeuttaan usealla hypyllä ja loikkauksella,
ihmeellisellä nähdä. Muuan vanhus-parka, jonka jänteitä ajan kourat
olivat vähän kangistuttaneet, ei osannutkaan toimittaa tätä narripeliä
hallitsijan mieliksi, ja joutui hetipaikalla viimemainitun käskystä
säälimättä knob-kirreillä möyhittäväksi.
Sittenkun joukot olivat kulkeneet ohitse, määräsi kuningas, että yksi
härkä oli teurastettava kutakin rykmenttiä varten, jonka jälkeen
soturit, osoitettuaan kiitollisuuttaan pitkäveteisillä huudoilla,
pistivät nuo tuomitut raavaat assegai'illaan kuoliaaksi, ja nytpä
sotaväen katselmus oli päättynyt.
Virvoitettuansa itseään syvillä olvisiemauksilla, Cetewayo kutsui
ko'olle neuvon-antajansa ja lausui julki ilman esipuheita ne eri syyt,
jotka hänen mielensä rauhaa häiritsivät. Tätä Tsululais-senaatti
kuunteli suurimmalla huomiolla, mutta tuomatta kuitenkaan esiin mitään
keinoa, jolla vaikeudet saataisiin poistetuiksi. Vihdoinpa, kun
kuninkaan muodosta alkoi näkyä selvään että äänettömyys oli
katkaistava, lausui Nkungulu, ylimmäinen tietäjä, näin:
"Kuninkaalla on vihamies", hän alkoi, karjahtaen ympäri piirin, jonka
jokainen jäsen tunsi maahan vaipuvansa petturin katseesta, sillä syytös
tähän malliin tiesi omaisuuden ryöstöä, ell'ei kuolemaa. "Kuninkaalla
on vihamies: katsokaamme ken pahantekijä on. Delagoan kauppias ei tahdo
antaa Tsuluille ampumavaroja, ja ilman niitä meidän kansamme ei voi
nielaista Brittiläisiä, jotka ovat tunkeinneet kuninkaan maalle ja
suojelevat kuninkaan vihollisia. Nyt on asia, että tuo Portugalilainen
ei koskaan olisi uskaltanut moiseen ryhtyä, ellei hänen mieltänsä olisi
myrkytetty kuningasta vastaan. Ja kuka sen on saattanut tehdä? Nkungulu
tietää sen; hän on pappi ja voi vainuta pahantekijän".
Neuvon-antajat katsahtivat toisiinsa kauhistuksella, sillä nythän oli
tietty, että yksi heidän luvustaan mainittaisiin; mutta tietäjän
tarkoitus ei ollutkaan syyttää ketään omasta kansakunnastaan. Hän
katseli lähetyssaarnaajia, joille entinen kuningas-vainaja, Panda, oli
antanut luvan asettua maahan asumaan, katkeralla vihalla, sillä nehän
olivat useammassa kuin yhdessä tilaisuudessa koitelleet paljastaa
niitä typeriä narrinkonsteja, joihin hän turvasi petoksiansa
harjoitellessaan, eikä Arnold Beidermann ollut omalletunnolleen
laskenut julistaa häntä kerrassaan roistomaiseksi petturiksi, joka
lähimmäistensä kustannuksella etsi omaa parastaan. Usein hän oli
käyttänyt koko vaikutusvoimaansa kiihdyttääkseen Cetewayoa, ennustellen
nälkää ja kuivuutta, ellei vieraita maasta karkoitettaisi, mutta
kuningas tunsi itsensä kykenemättömäksi ilman kruuti-aseita mittelemään
voimiansa Eurooppalaisten keralla ja oli liian viisas ryhtyäkseen
toimeen, joka ihan varmaan veisi hänet käsikähmään Brittiläisten
kanssa. Äsken oli kumminkin runsas lähetys pyssyjä saapunut Tsuluille,
ja noita välttämättömiä ampumavaroja vaan kaivattiin, että kuningas
saattaisi olla aivan huoleton mahtavain naapureinsa vihojen suhteen.
Ja että Cetewayon aikomus oli rikkoa rauha naapuriensa kanssa niin
pian kuin hänen armeijansa olisi tarpeeksi varusteilla, sen tiesi
noita-pappi; edellisenä päivänä hän oli ollut saapuvilla, kun
Saksalainen lähetyssaarnaaja oli soimannut kuninkaan vääryyttä tämän
rangaistessa viatonta henkilöä kuningattaren rikoksesta. Nkungulu näki,
että herransa, tottumaton kun oli vähimpäänkin vastustukseen, oli juuri
sellaisessa mielentilassa, jolloin pikkuinen viekas yllytys avaisi
hänen korvansa jokaiselle syytökselle, jota valkoisia miehiä vastaan
tehdä voitaisiin; ja tunnottoman metsäläisen koko kavaluudella hän nyt
kerrassaan astui tarkoituksiansa täyttämään.
"Nkungulu voi haistaa pahantekijän", hän jatkoi, "mutta pahantekijä ei
ole täällä"; -- huojennuksen huokaus pääsi kokoontuneiden senaatorien
rinnoista, joka viekkaalta puhujalta ei jäänyt huomaamatta, hän kun
tiesi, että pelko saisi muut vetämään yhtä köyttä joka jutussa, jonka
hän katsoisi parhaaksi kutoa kokoon -- "ei, hän ei ole täällä, mutta
eilen hänen läsnä-olonsa saastutti ilman ja karvasteli sieramissani".
"Puhu!" puhkesi Cetewayo kesken; "nimitä pelvotta, ken on pahantekijä";
sillä tuo kehno juoniniekka verutteli, niinkuin ei olisi tahtonut
julkaista epäluuloisen henkilön nimeä.
"Se on valkoinen pappi", sanoi tietäjä, näin vaadittuna, "valkoinen
pappi, joka asuu Kagasissa ja joka eilispäivät ratsasti pois
kuninkaallisesta Kraal'ista".
"Niin, niin, hän se on -- hän on", kaikui kokoontuneesta neuvostosta,
joka täydestä sydämestään riemuitsi siitä, ett'ei ketäkään heistä eikä
heikäläisistä nimitetty surman suuhun joutumaan. "Kuulkaa Nkungulua;
hän puhuu totuuden".
Noita-pappi oli tarkastanut herraansa syytöksen tehdessään, ja
huomatessaan kohta kuninkaan muodosta, ett'ei puheensa ollut
vastenmielinen, hän uhkeasti jatkoi:
"Valkoinen pappi se oli, joka esti Portugalilaista kauppiasta tuomasta
ampumavaroja, uhaten ilmiantaa hänet Brittiläisille. Valkoinen pappi se
on, joka aina on osoittainut kuninkaan vihamieheksi. Eikö hän evännyt
antaa karjaa sotureille, jotka olivat lähetetyt noita rikoksellisia,
Landelaa ja Ulaa, etsimään, vielä naureskellenkin kuninkaallisen arvon
pahanpäiväiseksi ja suoraan ilmoittaen toivonsa, että pahantekijät
pääsisivät karkuun? Eikö tuo Englantilainen Kuta eli Thornton
vieraillut kuukautta hänen kattonsa alla ja siellä häneltä oppinut
niskoittelemaan kuninkaallista arvoa vastaan? Eikö hän matkustanut
tänne kohtaamaan Portugalilaista kauppiasta, vaikka me häntä
koettelimme estää? Ennen sitä käyntiä oli jo luvattu, että ampumavaroja
piti hankittaman; valkoinen pappi sanoi kauppiaalle, että maksua siitä
ei koskaan tulisi, ja niin tämä epäsi sitä lähettää. Edespäin, eikö hän
neuvoston kuullen kuningasta solvaissut? Ja, vihdoinkin, eikö hän ole
näyttänyt olevansa noita asettaissaan tuon monikirjavan perkeleen
takaisin taikaputkeensa, Vaikka me omilla silmillämme nä'imme, ett'ei
tämä mitään muuta sisältänyt kuin joitakuita pieniä lasinsäröjä?
Kallistakoon kuningas ja hänen kansansa korviaan Nkungulu'n sanalle ja
ajakoon maasta ulos väärintekijät, jotka hänelle niin paljo kiusaa
saattavat, jotka suojelevat pahantekijöitä, ja jotka kaikkialla
nuuskivat hänen toimiansa piirrellen niitä paperilapuille, niin että
ihmiset tuhansien penikulmien päähän saavat tiedon siitä, mitä
Kuninkaallisen Kraal'in pyhässä piirissä tapahtuu. Älköön kuningas
laupeutensa vuoksi tuomitko tuota noitaa kuolemaan, niinkuin
ansaitsisi, vaan lähettäköön hänet viipymättä maasta pois, ja
karjalaumat, jotka hän Tsuluilta oli ryöstänyt, silloin lisäävät
kuninkaan varoja ampumavarain maksamista varten. Kun salanuuskijat on
maasta pyyhkäisty, silloin kruuti ja luodit ennenpitkää tulevat
näkyviin".
"Hyvin puhuttu", huusivat neuvon-antajat yhtä kurkkua. "Valkoinen pappi
ajettakoon ulos ja kuningas lähettäköön sotajoukkonsa nielemään tuon
hävyttömän Hollantilaisen, joka ei tahdo jättää rikoksentekijöitä hänen
käsiinsä".
Tsululaiset ovat kentiesi maailman suurimpia puhujia, jos kukaan vaan
viitsii heitä kuunnella, ja nytpä jokainen kokouksen jäsen alkoi
ladella esiin jotain lähetyssaarnaajille haitallista juttua, keittäen
semmoisella taidolla yhteen totta ja valhetta, että ennakkoluulosta
vapaan kuuntelijan olisi auttamattomasti täytynyt pitää Cetewayoa
rakastettavana, hyvän laatuisena hallitsijana, jonka oikeille laeille
valkeat papit olivat osoittaneet röyhkeintä tottelemattomuutta,
yllytellen kansaa kapinaan heidän herraansa ja kuningastansa vastaan ja
tuoden maahan eripuraisuutta rauhan asemesta, jonka sanansaattajia
julistivat olevansa.
Ja täytyy mun tässä mainita, että Nkungulun syytös suureksi osaksi
perustui tosiasioihin. Arnold Beidermann oli ottanut minut kattonsa
alle, kun tämän maan kurja kuumetauti oli saattanut minut vuoteen
omaksi, oli tyttärensä keralla hellästi mua hoidellut sekä vihdoin
seurannut Ulaa ja minua maa-alan etsintään, joka sitten päättyi niin
että valitsin itselleni kaistaleen Eloya-vuoren läheisyydessä. Olipa
todellakin pääasiallisesti tuon Saksalaisen paikkakunnallisten tietojen
ansioksi luettava, että minun onnistui saada haltuuni niin ihana
niittupiiri ja mahdollisesti toivo, että tulisimme naapureiksi --
Etelä-Afrikassa, näet, jokainen sadan peninkulman päässä asuva on tähän
nimitykseen oikeutettu -- sai hänet minun hyväkseni uhraamaan enemmän
kuin tavallisen hyväntahtoisuutensa; sillä tämä tilaisuus ei suinkaan
ollut ensimäinen, jossa lähetyssaarnaaja ja minä jouduimme tekemisiin
toistemme kanssa.
Silmäillessäni taaksepäin aikaisimpaan lapsuuteeni, on Arnold
Beidermann'in pitkä ja laiha haamu sekä lempeät sinisilmät mielestäni
olleet vanhoja tuttavia, alkain niin kaukaa entisyydestä, kuin muistoni
saattaa selittää. Muistampa millä kunnioituksella, ollessani vielä
poikanulikkana Tugela-virran äyräillä, Ula ja muut Tsululais-vesat
seuranani, katselin rouva Beidermann'ia ja mitä uteliaisuutta
herätti hänen pieni, kiharatukkainen tyttärensä niin minussa kuin
tovereissanikin. Hyväsydäminen rouva olisi mielellään ottanut
minut, pikku hurjapää kuin olin, helmoihinsa ja ollut minulle
äidin sijaisena, jonka olin kadottanut; mutta tähän ei suostunut
uutistalokas, jonka huostaan minut oli uskottu; sillä hän oli
yksipintainen ja ymmärtämätön, vaikka hyvää tarkoittava mies, joka
muiden mielijohteidensa muassa suuresti ylenkatsoi lähetyssaarnaajia ja
niiden toimia. Kumminkin taivutti rouva Beidermann hänet sen verran,
että minulla tuontuostakin oli lupa viettää päiväni lähetyspaikassa; ja
eräässä tilaisuudessa, kun muuan odottamaton seikka kutsui äidin pois,
sain huolekseni hoitaa pikku Minnaa. Silloimpa sattui tapaus, joka ei
milloinkaan muistostani hälvene.
Tähän aikaan olin yhdeksän vuotias ja Minna Beidermann oli kaksi vuotta
minua nuorempi. Meitä oli ankarasti varoitettu jättämästä lähetyspaikan
nurkkia, mutta kun pikku seuralaiseni lausui halunsa saada poimia
joitakuita niistä monenkarvaisista arokelloista, jotka purppuraisissa
värivaihdoksissa koreillen, kaunistivat ketoa, niin en paljon
varoitusta muistanut, vaan seurasin häntä kielletylle alalle. Olinhan
Ulan kanssa tuntikausia samoillut heiniköillä paljoa laveammalta kuin
se kenttä olikaan, jolla pastorin asunto seisoi, eikä ollut
kummallekaan meistä koskaan mitään haittaa tapahtunut; mitä vaaraa
voisi sitten siinä olla, että nyt muutaman kukkasen poimimme?
Pikku Minna oli ilon innossa kukkaisaarteista, jotka häntä kaikkialla
ympäröivät ja heittäytyi hilpeästi jokaisen loistavan parven keskelle,
säälimättä nykäisten maasta kukkia, jotka muutaman askeleen
kuljettuamme taas viskattiin pois jättääksensä sijaa toisenlaatuisille.
Minulle monenkirjavat kukkaset eivät mitään uutta olleet; olin tottunut
huomiotta niiden sivuitse kulkemaan, ja suurta mielihyvää herätti
minussa, että pikku seuralaiseni saattoi sellaisesta rihkamasta huvia
löytää; olisivat kellukat edes olleet syötäviä marjoja, silloinpa
olisin minäkin yhtynyt hänen kanssaan samoihin nautinnon tunteisin.