E-text prepared by Tapio Riikonen
LÄHETYSSAARNAAJAN TYTÄR
Kertomus Tsulujen maasta ja Cetewayo'sta
Kirj.
CHARLES H. EDEN
Suomennos.
Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1880.
SISÄLLYS:
1. Kasvinveljeni
2. Kuninkaan lähettiläs
3. Itsevaltias neuvostossaan
4. Varoitettuina ja varusteilla
5. Leirissä
6. Onneton liikunto
7. Murhenäytelmän jälkeen
8. Ilmaus heiniköillä
9. Nomteba, noita-akka
10. Keski-öinen vieras
11. Kulku rajan ylitse
12. Voi sua, veljeni
1:nen Luku.
Kasvinveljeni.
"Kuta,[1] herätkää; itäinen taivas punoittaa ja päivä kohta koittaa".
Minä olin nukkunut rauhassa ja raittiisti tuota syvää, häiritsemätöntä
unta, joka aina on ankaran työn ja yksinkertaisen ravinnon seurauksena,
kun yllä-olevat sanat kuuluivat korviini, Vahvistettuina vienolla
kosketuksella oikeaan olkapäähäni. Silmänräpäyksessä olin jalkeilla ja
melkein ehdottomasti kuroitin käteni sinne päin, missä ladattu pyssyni
riippui vuoteen äärellä; sillä oleskelin puolisivistyneessä
metsäläismaassa, jossa ihmisen elämä on itsekunkin oikean käden
varalla, ja äkkinäistä äännähdystä saattaa usein selittää pikemmin
kutsuksi taisteluun kuin kutsuksi pitoihin. Matala, heleä nauru
kumminkin toinnutti höpertyneet aistimeni, ja ojentaen käsivarteni
ottamaan erästä välttämätöntä vaatekappaletta, joka oli tuolilla
vuoteeni ohella, aloin pukea päälleni, ennenkun seurasin sitä henkilöä,
joka niin säälimättömästi oli keskeyttänyt suloisen uneni,
vesilammikolle, missä aikomuksemme oli ottaa raitis aamukylpy.
"Lupaako päivä hyvää?" kysyin, sill'aikaa kun umpimähkään puolipimeässä
etsin kadonnutta pyyhinliinaa.
"Puolessa tunnissa on kaste ruohosta haihtunut ja karja ulkona
heinikoilla. Joutukaa Kuta, joutukaa!" Ja kumartuen maahan kumppalini
ojensi minulle hukassa olleen vaatteen, jonka hänen terävä silmänsä
vaivatta oli keksinyt.
Ensimmäiset terveydenhoidon alkeet ihan selvästi säätävät, että
aamukylpy on voimallisempi terveyden ylläpitäjä, kuin kaikki muut
tohtoroimiset; mutta muistellessani kaipauksella lämmintä, mukavaa
vuodettani, kaduin hetkeksi varomattomuuttani, johon olin tehnyt itseni
syypääksi menneenä yönä, kun pyysin ystävääni herättämään itseäni vähän
aikaisemmin, kuin välttämättömän tarpeellista olisi. Kuinka olikin
asia, niin eipä mikään epäys enää auttanut, ja niin tallustin ulos
taivas-alle, minne Ula[2] jo ennen minua oli mennyt, ja seurasin häntä
alas lammikolle, jonka ihana välkkynä yllin kyllin palkitsi uneni
keskeyttämisen.
Aurinko kohosi, kun olimme päättämäisillämme pukemisemme, ja toinen
päivä virkosi -- päivä, joka ei luvannut tulla sen rikkaammaksi
erinomaisista tapauksista, kuin edeltäjänsäkään. Minä seisoin odotellen
seuralaistani, joka ravistettuaan pitkäveteisellä ja taitavalla
pudistuksella, aivan kuin pörheä villakoira, vesipisarat notkeasta
ruumiistaan, nyt ryhtyi hivuttelemaan itseänsä kiireestä kantapäähän
jollain öljymäisellä aineella, jota hän kaatoi pienestä pullosta, mikä
paremman säilypaikan puutteessa riippui sulavasti häilyen hänen
oikeasta korvalehdestään. Lammikon sileä pinta oli kuvastimena, johon
hän silmäili sanomattomalla tyytyväisyydellä, asetellen ruumistaan
mukaviin asentoihin, ja silminnähtävästi suuresti mielissään
loistavasta peilikuvasta, jonka vesi heijasti; sillä ystäväni oli
leikkari, oikea naisten-hempukka kansansa keskuudessa.
Sana _ystävä_, hyvä lukija, ei ole lausuttu ajattelemattomasti, vaan
täysimmässä merkityksessä, jonka siihen nimitykseen sovittaa voipi.
Ula, maanpakolainen Tsululais-päällikkö, oli ystäväni, vieläpä
sellainen, josta joka mies Jumalan luoman maan pinnalla olisi saattanut
olla ylpeä. Ja päälliseksi olimme enemmän kuin ystäviä, olimme veljiä,
sillä molemmat olimme riippuneet samoilla rinnoilla, molemmat olimme
saaneet ravintoamme samasta lähteestä: hänen äitinsä oli ollut minun
imettäjäni; Ula ja minä olimme kasvinveljeksiä.
Muutama sana selvittää, kuinka asiat näin olivat sattuneet. Vanhempani
kuolivat kohta maailmaan tultuani, jättäen jälkeensä minun, kurjan
pienokaisen, ainoastaan muutaman kuukauden ikäisenä. En millään muotoa
ollut vesijätöttä tavallisessa merkityksessä, ja hyvänluontoinen
uudistalokas, jonka holhojat olivat määränneet pitämään huolta
viljelysmaista ala-ikäisyyteni aikana, suostui, jalomielisesti kyllä,
ottamaan minutkin hoiveensa; ja sittenkuin oli hankittu Tsululainen
imettäjä, minut vietiin pois Natal'in rajamaahan Puhveli-virran
rannoille, jossa osassa siirtokuntaa minun uudistaloni oli. Siellä
kasvoin enemmän pienen metsäläisen kuin kristityn ihmisen tavoin, ja
kaikessa muussa, paitsi valkeassa ihonvärissäni, oli mahdoton
eroittaa minua neekeri-nulikoista, jotka seurakumppaleinani olivat.
Kymmenvuotiaana minut lähetettiin Englantiin, koska holhojissani
vihdoinkin oli herännyt joku tunto vastuun-alaisuudestaan; ja muistanpa
vieläkin surun, jolla heitin metsäläis-elämäni, antautuakseni
sopivaisuuden ikävän kurin alaiseksi. Mitä sydäntä-särkevää, niin
henkistä kuin ruumiillistakin tuskaa tuotti mulle opin ensi alkeiden
harjoitus; kuinka vaatteet, jotka minua pauloittivat, kihnasivat
pohkeitani ja ehkäisivät liikuntojeni vapautta; kuinka armottomasti
koulutoverini minua kiusasivat, kun eräs pilkkakirves heidän
seassaan, joka oli lukenut Gordon Cumming'ia, kohta risti minut
"Bechuanilais-metsäläiseksi", jonka nimen sain pitää niin kauvan kuin
oleskelin tohtori ----s'in luona. Kuinka yksinäiseltä ja kurjalta
tuntui olla viskattuna uuden kansan keskelle, outojen kumppanieni
seuraan, jotka nauroivat minua, tekivät minusta pilaa, saattoivat
elämäni onnettomaksi; ja kuinka hartaasti halusin entisen
leikkitoverini ja veljeni, Ulan, seuraan ynnä sen hellän huolenpidon
alaiseksi, jolla hänen äitinsä olisi kumpaakin lastaan hoitanut.
Silloin pidin holhojiani julmina ja jumalattomina, riistäessään minut
kaikesta, jota rakastin; nyt ymmärrän, että he ainoastaan tekivät
velvollisuutensa. Vielä muutama vuosi sellaisessa kesyttömässä
rappiotilassa, niin olisipa metsäläis-luontoni juurtunut niin syvään,
ettei sitä ikipäivinä olisi saanut lähtemään.
Oleskellessani Englannissa, saapui minulle Natal'ista kummia uutisia
kasvatusäidistäni, Landela'sta. Että hän oli erään mahtavan
Tsululais-päällikön leski, jota Panda tiranni oli väärin syyttänyt
noituudesta ja julmasti surmannut, sen olin kuullut lapsuudessani,
mutta sillä ijällä olin sitä asiaa aivan vähän tullut ajatelleeksi.
^olijojani nyt saattoi tietooni kirjeessään, että nykyinen hallitsija,
Cetewayo, oli peruuttanut pannajulistuksen, jonka alaiseksi imettäjäni
oli joutunut, kutsunut takaisin sekä hänen että kasvinveljeni Ula'n
kraaliinsa[3] ja luvannut asettaa viimeksimainitun oikeuksiinsa
heimokunnan ylimysten seassa, niin pian kuin tämä olisi päässyt täyteen
miehen ikään. "Tää seikka", lausui holhojani edespäin, "on oleva
suureksi eduksi sinulle palatessasi siirtokuntaan. Huhu tietää, että
entinen kumppalisi on kuninkaan suuressa suosiossa, ja luultavasti
hänen avullaan ynnä perinpohjaisen taitosi kautta Tsulujen kielessä,
saat tilaisuuden, myytyäsi nykyisen tilasi, asettua johonkin paikkaan
siinä ihanassa niittymaassa, joka rajoittuu Transvaal'iin ja jota
Boer'itkin, katsoen sen läheisyyteen sotaisten Tsulujen kanssa,
pikemmin kammovat. Ula'n vaikutusvoima takaa sinulle suosiollisen
vastaanoton kuninkaallisessa kraal'issa".
Kolme vuotta ennen sitä päivää, jona tämä kertomus alkaa, kun jo olin
saanut täys'ikäiseksi ja astuin laillisesti omistamaan usean tuhannen
acren suuruista perintötilaani -- paperilla kyllä valtava maa-ala,
mutta vuotisten tulojensa suhteen sangen pieni -- niin purjehdin taas
Natal'iin, ja tavattuani maanmiehen, joka suostui ostamaan tilukseni,
suistuin iloiten hänen ehtoihinsa, ja sittenkuin oli kauppa tehty,
nousin lähteäkseni tervehtimään kasvinveljeäni, joka silloin oleskeli
Cetewayo'n pääkaupungissa, niin kutsutussa Suuressa Kraal'issa. Matkan
yksityisseikkoja en lähde kertomaan, sillä myöhemmin tulemme usein
kohtaamaan Tsululais-valtiaan, eikä tarpeeton kierteleminen minua
suinkaan huvita. Kylliksi olkoon, kun mainitsen, että niin Landela kuin
hänen poikansa ottivat minut vastaan hartaimmalla innolla. Jälkimäinen
oli kasvanut jalonnäköiseksi soturiksi, vaikka hän ei vielä ollut
saavuttanut sitä arvonmerkkiä, joka Tsulujen maassa eroittaa "miehet"
pojista, hän ei vielä saanut pitää päätään ajettuna kehänmuotoon laen
ympärillä. Cetewayo niinikään suvaitsi kohdella minua armollisesti,
vakuuttaen, ett'ei minun tulisi peljätä mitään häiritsemistä, vaikkapa
asettuisinkin tuolle riidan-alaiselle alueelle Pongola-virran
pohjoispuolelle. Myös antoi hän Ula'lle luvan seurata minua etsiessäni
mukavia karja- ja viljelysmaita.
Matkamme ei suinkaan ollut seikkaluja paitse, vaikka en tässä niistä
huoli kertoa; asiaankuuluva tarkoitus on saavutettu, kun mainitsen,
että läheisessä Eloya-vuoristossa löysimme maakaistaleen, joka
ihmeellisesti soveltui sekä viljelykselle että karjanhoidolle, ja jonka
nyt olin haltuuni. Sittenkun päätoimemme oli suoritettu, Ula palasi
Umpangeni'hin, Kuninkaan kraal'iin, minä taas läksin muutamiin
Transvaalilaisiin uudistaloihin hankkimaan itselleni karjaa ynnä muita
välttämättömän tarpeellista asioita. Mielinpä tässä huomauttaa, että,
vaikka oleskelemiseni Englannissa oli tykkänään muistostani pyyhkinyt
Tsulujen kielen, niin palasi taitoni siinä jälleen ikään kuin
taikavoimalla, kun jouduin takaisin tämän kansan keskuuteen, ja siihen
aikaan kun Ula jätti minut palatakseen Suureen Kraaliin, voin taas
puhua yhtä sujuvasti Tsulujen kuin Englanninkin kieltä.
Mutta oleskellessani vierasvaraisten Boer'ien uudisasunnoissa, tulin
havaitsemaan, että tietoni maanviljelyksessä olivat liian ahtaat
vakuuttamaan minulle menestystä, jos uskaltaisin omin neuvoin
tilanviljelykseen ryhtyä. Suuri kokemus oli tarpeen, jos mieli saada
karjanhoitoa voittoa tuottavalle kannalle, ja tämä kokemus oli minun
vielä hankittavanani; ja niin menin oppiin erään hyvänsävyisen, vanhan
Hollantilaisen, lähimmän naapurini luokse, oleskellakseni hänen
kattonsa alla siihen asti, kun olisin oppinut sen toimen salaisuudet,
johon oli aikomukseni antautua.
Hyvän, vanhan Pieter Dirksen'in ja hänen rehellisen perheensä
keskuudessa pysyin koturina lähes kaksi vuotta, hankkien itselleni
käytännöllisiä tietoja kaikissa tilanhallituksen haaroissa, ja
ostellen karjaa, kun vaan siihen tilaisuutta oli. Oma tilani pysyi
viljelemättömänä, mutta olin juuri aikeessa lähteä tarkastamaan
kömpelöiden rakennuksieni salvamista, jommoisia Transvaalilainen
karjanviljelijä tarvitsee, kun, palatessani eräänä päivänä
puhvelin-ajosta, kohtasin Karel Dirksen'in, isäntäni vanhimman pojan,
joka ilmoitti minulle, että muuan Tsululaismies ja vaimo olivat poissa
ollessani saapuneet uudistilalle, ja että nämät tuskallisesti olivat
tiedustelleet, koska mahtaisin palata takaisin. Tämä ei ollut mikään
tavaton tapaus, sillä minä olin maineelta hyvin tuttu useimmille
heimon jäsenille, jotka useasti tulivat kiusaamaan minua rupeamaan
välittäjäksi heidän pienissä riitajutuissaan Eurooppalaisten
naapuriensa kanssa, ja minä ratsastin siis kotiin sen enemmän asiaa
ajattelematta: mutta suunnaton oli hämmästykseni kun vanha toverini
Ula, murheellisen, nääntyneen ja surkeasti laihtuneen näköisenä astui
luokseni erään pienen ulkohuoneen ovelta, ja sanaa sanomatta talutti
minut kädestä ainoaan suojaan, joka tässä löytyi. Siellä, karkealla
lautavuoteella, ylt'ylitsensä jauhopölystä ryvettyneenä, makasi
elatus-äitini, Landela surkeassa nääntymyksen tilassa, kärsien
päälliseksi peloittavasta haavasta, joka silminnähtävästi assegai'lla
tai muulla senlaatuisella teräkalulla oli isketty hänen sääreensä. Hän
oli liian heikko voidakseen puhua, mutta selvitettyäni _Vrou'lle_
(perheen-emännälle) suhteeni onnettomiin metsäläisiin, tämä riensi
tuomaan heille ravitsevaa ruokaa, jolloin hetken päästä vanha
imettäjäni tointui sen verran, että saattoi selvittää minulle syyn
heidän ilmaantumiseensa tässä armoitettavassa tilassa, tieto, jonka
aikaa sitten olisin voinut saada Ula'lta, ell'ei hänen äitinsä
viittauksilla olisi kieltänyt häntä puhumasta. Kärsimystensä kertominen
selvään tuotti vaimoraukalle tällä hetkellä enemmän kuin mikään muu
lohdutusta.
Nyt kävi selville, että Ula oli päässyt korkeampaan kunniaan
Tsululais-valtiaan kasvoin edessä, kuin yksikään hänen kumppaleistaan:
ja erityisen suosion merkiksi oli Cetewayo viitannut siihen, että aikoi
kohottaa nuoren soturin seuraavassa suuressa juhlassa miesten arvoon
sekä antaa samalla hänelle takaisin karjan ja muun omaisuuden, joka
hänen isänsä väärän tuomion johdosta oli pantu takavarikkoon. Mutta
tämä aivottu takaisinlahjoitus ankarasti harmitti eräitä kuninkaan
mahtavimmista neuvon-antajista, jotka, syystä että olivat saaneet
osansa surmatun isän omaisuudesta, eivät tunteneet vähintäkään
taipumusta heittää väärin saatuja tavaroitaan hänen elossa olevalle
edusmiehelleen.
Kafferilaiselle on karjansa ylen suuriarvoinen; hän laumoistansa
pitää kuin silmäteristään, ja pikemmin hän toisinaan luopuisi
lempivaimostaan, kuin jostain mielihärjästä. Kun näin on asian taita,
ja kun oikeuden mitta Suuressa Kraalissa oli ylenmäärin matalassa, niin
eipä ollut kumma että nuo vaaran alaiset ylimykset liittyivät yhteen ja
kokivat estää kuninkaan valtiollisesti mieletöntä, vaikka oikeata,
aikomusta. Eikä ollut suinkaan vaikeata kylvää epäluuloa oikullisen
metsäläisruhtinaan sydämeen; samat välikappaleet, jotka pontevasti
olivat vaikuttaneet tuon surmatun päällikön perikatoa, olivat vieläkin
saatavissa, kun tahdottiin syyttää hänen poikaansa, ja Cetewayo'n
ylimmäisen tietäjän eli noitapapin neuvoista vihjaistiin valtiaalle,
että Ula ynnä äitinsä juonittelivat yhdessä valkeiden miesten kanssa
hänen kukistamistaan; ja päälliseksi, että molemmat harjoittivat
noituutta. Todistukseksi tälle viimeksi mainitulle syytökselle
väitettiin, että Ula ja hänen äitinsä oli muka nähty tähtäilemässä
kuninkaan asuntoa jollain oudolla ja voimallisella kapineella.
Hallitsija käski pitää heistä vaaria, ja havaittuaan, että tämä osa
syytöksestä oli pääasiassa tosi, hän vangitsi ja tuotti eteensä
onnettomat ystäväni ynnä sen häijyn kapineen kanssa, jolla he
harjoittelivat ilkeitä taikatemppujaan. Tämä ei mitään sen
vaarallisempaa ollut, kuin kaleidoskoopi[4]-romu, jonka ensikerran
palattuani siirtokuntaan olin lahjoittanut kasvinveljelleni. Hyvin
tuntien Cetewayo'n ahnaan luonteen, hän oli kumppaleiltaan tykkänään
salannut omistavansa aarteen; mutta illoin, kun päivän työt olivat
suoritetut, niin äiti kuin poikakin asettuivat maahan lähelle
asumustönönsä ovensuuta ja huvittelivat itseänsä pimeään asti
kääntelemällä putkea ja ihailemalla monivärisiä kuvia, jota jokainen
uusi liikunto synnytti. Onnettomuudeksi heidän pienen kotonsa
sisäänkäytävä ammoitti juuri kohti kuninkaan asumusta, ja niinmuodoin
kapine näytti alituisesti uhkaavan kuninkaallista hallitus-kartanoa.
Turhaan Ula-parka koitti selvittää toimituksensa viatonta laatua;
Cetewayo näki, että hän oli salannut leikkikalua, ja yksin tämä seikka
kiukutti häntä suuresti, sekä teki hänen liiankin alttiiksi niille
häijyille parjauksille, joita Nkungulu ja muut asianomaiset
ajoivat hänen korviinsa. Epäilemättä hän myöskin oli mielistynyt
kaleidoskoopiin; ja kammoi sitä ajatusta, että se jälleen joutuisi
oikean omistajansa huostaan; mutta, oli asia miten oli, ainakin hän
julisti, että syytös oli toteen näytetty, ja tuomitsi sekä Landelan
että hänen poikansa kuolemaan, jälkimäisen seivästettäväksi, edellisen
paistettavaksi tulikuumilla paasilla, niinkuin tapana on tämän kansan
keskuudessa.
Mestaus oli määrätty seuraavaksi aamuksi, mutta varmaankin omatunto
hieman vaivasi hallitsijan kivikovaa sydäntä, koska yön aikana sana
kuninkaan asunnosta kutsui vartijat hetkeksi pois ja vangit eivät
silmänräpäykseksikään jättäneet käyttämättä edullista asemaa, joka
heille näin annettiin. Kun juuri olivat pääsemäisillään viimeisen
asunnon sivutse, tämän omistaja, luullen karkulaiset karjanvarkaiksi,
nakkasi heitä assegailla, joka sattui imettäjäni sääreen. Mutta Ula,
notkeana ja nopeana kuin antilopi, jolta hän oli nimensä lainannut,
kaappasi äidin syliinsä ja kantoi hänet suojaan lähimmästä vaarasta.
Helppo on kuvitella niitä peloittavia vaivoja, joita saivat kestää,
aseettomina ja ilman ruokaa kuin olivat Afrikan erämaissa,
kaikellaatuisten metsänpetojen ja käärmeiden seurassa; sillä vaikka
tosin usein kulkivat maamiestensä kraalien näkyvitse, täytyi heidän
karttaa yhtymistä kaikkein lähimmäistensä kanssa, jotka siinä
tapauksessa olisivat ottaneet heidät karkulaisina kiini, ja lähettäneet
takaisin kuolemaan, mistä niin töin ja tuskin olivat päässeet.
Vihdoinkin kurjat pakolaisraukat pääsivät Pieter Dirksen'in
uutisasunnolle, jossa, niinkuin olemme nähneet, saivat ruokaa ja
suojaa, sittenkun olivat Hollantilaiselle ilmoittanut suhteeni heihin.
Tämä tapaus oli sattunut noin kuukautta ennen sitä päivää, jona
kertomus aloitteleikse, jolla aikaa Landelan haava oli parannut, ja Ula
oli täydellisesti tointunut matkan ankarista ponnistuksista; ja kun hän
nyt tänä Afrikan suloisena aamuhetkenä seisoi edessäni lammikon
äyräällä, en saattanut olla ajattelematta, mikä jalo ilmaus kansastaan
ystäväni oli, enkä miettimättä, kuinka ennakkoluulojen sokaisemia ne
ihmiset ovat, jotka eivät myönnä mitään avuja heidän mustien veljiensä
rinnoissa löytyvän.
Olimme päättäneet uimisemme, ja Ula katseli iki-ihastuksissaan
kiiltävän ruumiinsa vesikuvaa sill'aikaa kuin minä mukavasti pu'eskelin
ylleni vaatteustani, joka, vaikka kyllä käsitti harvoja
vaatekappaletta, kumminkin oli täydellisempi kuin Tsululaisen
kumppalini. Äkkiä huudahdus veti huomioni viimeksi mainitun puoleen, ja
näin hänet kumarruksissa lammikon äyrääsen päin sekä tyystin
tarkastelemassa jotain esinettä tuossa nopeasti valkenevassa
koitteessa.
"Yksi, kaksi, kolme", hän luki ääneensä, osoittaen selviä käpälänjälkiä
pehmeässä mudassa. "Kolme pantteria on, Kuta, käynyt yöllä täällä
juomassa".
"No sitten täytyy panna ajo toimeen", vastasin kovin huolissani karjan
tähden. "Toivompa, ett'eivät vielä ole kerinneet vahinkoa tekemään".
"Selvään nälkä niitä on pinnistänyt, muuten eivät ikinä olisi
uskaltaneet niin lähelle ihmis-asuntoa", sanoi taas kumppalini, joka
yhä oli tutkinut jälkiä. "Aivan oikein, kolme niitä on ja yksi onkin
aika mötkäle; katsokaas tätä käpälänsijaa, se on enemmän leijonan kuin
pantterikissan".
Samassa ehti korviimme laukaus kotoa päin, ja rientäissämme sitä
suuntaa kohtasimme Henrikki Dirksen'in, Boerin nuorimman pojan, joka
meidät nähdessään huudahti:
"Kolme raavasta on teiltä, William, tapettu ja kaksi meiltä, paitse
useita pahoin revittyjä. Tuo lurjus Papalatsa, jonka tuli vartioida, on
varmaankin viime yöksi paiskaunut nukkumaan ja sitten lähtenyt karkuun,
välttääkseen ruoskaa", ja nuori Hollantilais-jättiläinen heristi
uhkaavasti jambokiansa (härkä-ruoskaa) sinne päin, missä karjapiha oli.
Nämä olivat huonoja uutisia; sillä ell'emme saisi tapetuiksi rosvoja,
uudistaisivat ne arvattavasti tänä päivänä pimeän tultua käyntinsä.
Läksimme siis kolmisin asunnolle, antamaan vanhalle Pieter'ille
tietoa onnettomuudesta. Boeri oli juuri äsken tullut näkyviin
makuuhuoneestansa, kun me astuimme sisään, ja hänen poikansa,
lausuttuaan kunnioituksella hyvää huomenta, kertoi mitä oli tapahtunut,
jota kuunnellessa vanhuksen otsa vähitellen yhä enemmän synkistyi.
Pieter Dirksen oli hienointa lajia, mitä voi löytää siinä jämeässä
Hollantilaisessa uudistalokas-rodussa, joka Transvaalissa kasvoi. Hänen
jättiläis-vartaloansa -- saappaat jalassa hän oli kolme kyynärää 4
tuumaa pitkä -- ei kuudenkymmenen kesän työ ja ponnistukset olleet
koukistumaan saaneet; ja väkevin hänen rotevista pojistaan olisi
kauhistunut mitellä voimiansa jäntevän isä-ukon keralla. Hänen kasvonsa
olivat rypyissä ja harvat suortuvat lumivalkeita, mutta se vaan antoi
hyväntahtoisen vivahduksen hänen muodolleen, joka nuoruudessa kentiesi
ansaitsi kollomaisuuden nimitystä; sillä Dirksen'in elämä oli kulunut
Etelä-Afrikan erämaissa, hänen oppinsa oli rajoitettu pieneen
luvunlaskun taitoon, jota hänen virkansa kysyi, sekä lukukykyyn niin
paljon, että taisi sunnuntaisin tavailla läpi yhden luvun Raamatusta,
ja niinmuodoin oli sekin henkinen äly, joka hänessä alkuansa oli,
heitetty nukkumaan. Tyyni päättäväisyys ja taipumaton tahto olivat
johtavat piirteet hänen kasvoissaan, vaikka ajan suopea käsi oli
kylvänyt niihin lempeätä hyväntahtoisuutta, joka teki hänen muotonsa
sangen miellyttäväksi. Ja kuitenkin, Pieter-ukolla oli monta vikaa,
yhteistä koko sille ihmis-luokalle, johon hän kuului. Ei mikään härkä
voinut olla häntä yksipintaisempi; ja kun äijä kerran oli jotain
saanut päähänsä, silloin ei puheet eikä uhkaukset voineet vaaksankaan
vertaa häntä luovuttaa aikomuksesta, jonka hän kerran mielessään
oli päättänyt. Hän oli viekas kauppa-asioissa, mutta samalla
vieraanvarainen; mutta harvoinpa hän näyttäytyi kohteliaimmassa
muodossaan, jos hänen vieraansa sattui olemaan Englantilainen, sillä
hän katseli meikäläisiä sukukuntansa koko ennakkoluuloisuudella. Eikä
hän minullekaan toisinaan voinut olla purkamatta katkeruuttansa,
vaikka, hyvin tietäen että hänen valituksissaan usein oli liiaksikin
perää, minä en noista puheista ollut millänikään, ja olenpa varma, että
vanhus katseli minua enemmän isän, kuin isännän silmillä. Hänen
mielipiteensä vaan valkean ja mustan väestön keskinäisestä suhteesta
oli niinikään täydellisesti ristiriitaisia meidän Englantilaisten
käsityksien kanssa. Hän, näet, katsoi, että alku-asukasten
tulisi tykkönään olla Eurooppalaisten alamaisia, ja hylkäsi yhtä
mielettöminä kuin haitallisinakin kaikki meidän kauniilta kaikuvat
aatteemme tasa-arvosta. Siitä huolimatta hän kuitenkin kohteli
neekeri-palkollisiaan hyvyydellä ja kohtuudella, vaikka toiselta puolen
armottomasti parkitsi heidän virtahevois-nahkaansa jokaisen
laiminlyönnin tähden. Ja tunnustanpa, ett'ei olisi mieleni tehnyt olla
Papalatsan selkänahan omistajana, kun Henrikki oli kertomuksensa
lopettajaisiksi ilmoittanut seuraukset tuon pojan huolimattomuudesta.
Englantilainen, kuullessaan että joku hänen eläimistään oli surmansa
saanut, olisi luultavasti käskenyt väkensä hevosen selkään ja oitis
ratsastanut pahantekijöitä etsimään; niin ei tehnyt vanha Pieter
Dirksen. Hänpä ei ennenkään eläissään ollut mihinkään ryhtynyt asiaa
perinpohjin miettimättä, eikä ollut luultavasti tässäkään seikassa
tarkoituksensa kiirehtiä mihinkään rivakkaan toimeen. Hän kuunteli,
kulmakarvat rypyssä, kunnes poikansa oli sanottavansa sanonut, ja
sitten, harkittuaan asiaa jonkun minuutin, asteli makuukammionsa ovelle
sekä puhutteli tyynesti vaimoansa: "Maaria, tuo meille siekailematta
suurusta".
Havaitessani selväksi että ajo oli tulossa, läksin huoneeseni muutamaa
pyssyn-patruunaa hakemaan. Mutta eipä vielä oudot tapaukset olleet
tältä aamulta menneet, sillä äkkiä vanha imettäjäni syöksi sisään,
huutaen: "Sanansaattaja on saapunut kuninkaalta. Ettehän, Kuta, anna
jättää meitä heidän kynsiinsä?"
"Se on Kotsi", huomautti Ula, vilkaistuaan äsken tullutta; "meidän
katkerin vihamiehemme".
"Sittenpä paha on tulossa. Mutta ole huoletta, Landela, Hollantilainen
ei teitä anna ylön. Pysykää vaan täällä kumpikin, kunnes palajan". Ja
raskaalla mielellä menin kohtaamaan soturia, joka täysissä aseissa
kulki Boerin huoneelle.
2:nen Luku.
Kuninkaan lähettiläs.
Viimeinen havainto, jonka Ula oli lausunut, enensi muretta, jonka
ystäväini turvallisuuden tähden tunsin. Kotsi oli, niin mies kuin
maineensakin, minulle hyvin tuttu, ja olinpa vakuutettu, ett'ei
mikään vähäpätöinen asia ollut syynä hänen ilmestymiseensä kuninkaan
lähettiläänä Pieter Dirksen'in tilalle. Tämä soturi oli yksi
Cetewayon uskotuimpia seuralaisia, hän kun oli _Induna-e-nkholu_
eli erään mieli-rykmentin, niin kutsuttujen _Onoba ponkueiden_
(pantterin-saajain) päällikkö; nimitys, joka tuli siitä, että nämät
tirannillisen herransa käskystä olivat ottaneet pantterin elävältä
kiinni ja tuoneet sen niin hallitsijan eteen. Kotsi oli vasta nuori
poika, kun tämä tempaus tehtiin, mutta hän oli siinä tilassa tehnyt
itsensä huomatuksi sen pelottomuuden kautta, jolla hän julmaa petoa
ahdisti ja myöhemmät todistukset jäykästä rohkeudesta nostivat hänet
nykyiseen korkeaan asemaansa. Niinkuin enimpiä villejä itsevaltiaita,
vaivasi Tsululais-kuningastakin ajatus, että muka salajuonia oli
tekeillä hänen valtansa kukistamiseksi, ja varoen että hänen
sorron-alaiset alamaisensa kerran hänet surmaisivat, oli hän
ympäröinnyt itsensä valituista miehistä ko'otulla vartija-joukolla,
jotka, syystä että hänen kuolemansa kautta kadottaisivat kaikki,
mitäkään voittamatta, oman parhaansa tähden suojelisivat häntä
vaarasta, Kotsi oli tämän joukon päällysmies, ja tiesinpä että
ainoastaan joku tärkeä toimi voi saattaa kuningasta päästämään
suosikkiansa pois läheisyydestään.
Tällä välin soturi oli ehtinyt asunnon avonaiselle ovelle, ja
koputettuansa useita kertoja _knob-kirri'llänsä_,[5] seisahtui
levollisena vartoomaan vastausta kolkutukseensa. Varmaankin hän oli
äkännyt minun lähestymiseni, vaikk'ei ollut tietävinään läsnä-olostani,
seikka, joka itsessään tiesi pahaa ystävilleni. Mainiten häntä nimeltä,
lausuin hänet tervetulleeksi tänne uutis-asunnolle; mutta hän ei
vähääkään huolinut tervehdyksestäni, vaan kiinnittäen synkän katseensa
huoneen perälle, asettui täydellisesti minusta huolimattomaksi,
tyynellä ylhäisellä kopeudella, joka pani kuuman veren kovaan
koetukseen. Onneksi vanha Pieter astui sisään ennenkuin ennätin
tyhjentää sappeani lähettilääsen, ja hänen puoleensa kääntyi
viimemainittu, tehtyään ylpeän pään-nyykäyksen. Vaikka Boeri auttavasti
taisi Tsulujen kieltä, oli puhe kumminkin sekä hänelle että pojillensa,
jotka myöskin olivat tulleet huoneesen, suuressa määrin käsittämätön,
sillä soturi laski lauseensa äärettömällä nopeudella, ponnistaen
itsensä puheen kestäissä vähitellen oikeaan innostuksen hurjuuteen. Hän
ei yhtään huolinut kenestäkään muusta kuin vanhasta Dirksen'istä,
vaikka hyvin tiesi että minä kuuntelin hänen loruansa; mutta
lopetettuansa hän puolittain nyykkäsi minulle, silminnähtävästi
lausuaksensa: "Sellainen on sanottavani; tehkää se nyt ystävillenne
tiettäväksi".
Minä olin kauheasti levoton siitä rajattomasta röyhkeydestä, jota
kuninkaan suosikki jok'ainoassa liikenteessään osoitti -- käytös, joka
niin suuresti erosi siitä, jolla maan-asukkaat tavallisesti
Eurooppalaisia kohtelivat. Selvästi hän toimi saamiensa käskyjen
mukaan, sillä ilman herransa lupaa ja tietoa ei yksikään Tsululainen
olisi uskaltanut astua valkoisen miehen huoneesen ja lausua sellaisia
uhkauksia hänen läsnä-ollessaan. Jos karsin lähettilään lauseista pois
kaikki kukkais-kuvat, joilla hän puhettaan somisteli, kuuluisi se
melkein seuraavasti, vaikka mahdoton on kynällä ja läkillä tuoda julki
sitä harjoitettua hävyttömyyttä, jolla jokaista uhkausta höystettiin.
"Vanha valkoinen mies. Minä olen Kotsi, pantterinsaajain päällikkö,
jonka velvollisuus ja huvitus on vartioida suuren Cetewayo'n pyhää
majesteettia, päämiesten päämiestä, Mustain Mustaa, lukemattomain
karjalaumain herraa, kansain Valtiasta, sukukuntain Surmaajaa. Hänen
luotaan tulen minä sinun, valkean vanhuksen luo sanomaan hänen
nimessään: Valkea vanhus, lumi hiuksinen, ilman lupaa olet asettunut
minun maalleni, ottaen haltuusi lavean kaistaleen minun alueestani ja
syöttäen siinä karjaasi ja laumojasi. Tämän voin antaa anteeksi, sillä
minä rakastan valkoisia miehiä ja tahdon asua rauhassa heidän ja heidän
sukunsa kanssa. Mutta sinä olet enemmän tehnyt. Tyytymättä vieraan
alueen anastukseen, olet ottanut suojaasi rikollisia, joita heidän
maansa la'it ovat kuolemaan tuominneet; olet suonut alttiin turvapaikan
pahantekijöille, jotka ovat laskeneet juonia minua, heidän
kuninkaansa henkeä vastaan. En saata uskoa, että olet tämän tehnyt
tietämättömyydestä, sillä kattosi alla on ihminen, jolle noiden
rikoksen-alaisten käytös on liiankin hyvin tuttu, joka päälliseksi
antoi heille aseen, millä henkeäni väijyivät. Mutta kaikesta huolimatta
on sydämmeni lempeä valkeille miehille, ja minä tahdon ennemmin uskoa,
että sinua on petetty, kuin että outo käytöksesi on mieliltämielin
mietittyä. Sentähden, kaikessa hyväntahtoisuudessa ja ystävyydessä,
lähetän luoksesi Kotsi'n, vartija-joukkoni päällikön, tekemään sinulle
tiettäväksi, ett'ei sinulla eikä sinun perheelläsi, ei karjallasi eikä
palvelijoillasi ole mitään peljättävää minun ala-maisteni puolelta,
Päälliseksi annan sinulle luvan ottaa haltuusi Eloya-vuoren juurella
olevan alueen, jonka Englantilainen William Thornton aikoo anastaa;
sillä hänen juonensa minun henkeäni vastaan peräyttää kaikki meidän
väliset sopimukset. Tämän kaiken tahdon tehdä, mutta vaan yhdellä
ehdolla. Sinun täytyy jättää molemmat pahantekijät, jotka nykyään
oleskelevat kattosi alla, Kotsi'n käsiin ja lähettää luokseni
Thornton'iin tuon Englantilaisen, kaiken karjan. Kumpikin rikollinen on
kohtaava kuolemansa, johon heidät tuomittiin, ja päätös on osoittava
tuolle kolmannelle, että minä en ole se mies, jota voi rankaisematta
uhata. Mieti tätä ehdoitusta ja ilmoita päätöksesi uskolliselle
palvelijalleni Kotsille. Jos teet mieleni mukaan, on asuntosi turvassa
ja sinulla itselläsi ystävä; mutta jos hylkäät tarjoukseni, niin minä
lähetän soturini ottamaan rikoksentekijät kiinni ja hävittämään
asuntosi; ja silloin, jos vastarintaa yritetään, teidän verenne on
lankeeva omien päittenne päälle".
Tällainen oli sen puheen sisältö, jonka Kotsi piti meidän
läsnä-ollessamme, ja epäilemättä olisi hänen, kun oli tähän pisteesen
päässyt, kaikkein lähetyskunnallisten sääntöjen mukaan, pitänyt odottaa
Boerin vastausta; mutta oman kaunopuheliaisuutensa pyörteen viemänä ja
täynnänsä katkerinta vihaa Landelaa ja hänen poikaansa vastaan, hän
vielä omasta puolestansa lisäsi sanottavaansa pienen neuvon
Pieter-ukolle.
"Niin, valkea mies, ja sen kuninkaani on tekevä. Minä, Kotsi,
pantterinsaaja, sanon teille, että hän on sen tekevä. Cetewayo on
elehvantti; hän musertaa teidät jalkansa alle, ell'ette tottele. Hän on
leijona, ja jäsen jäseneltä hän teidät repii, jos vastustatte hänen
lakiansa; hän nielaisee teidät, niinkuin hyena musertaa teurastetun
vasikan luut. Tottele häntä, sinä valkopäinen vanhus, taikka vapise
itsesi ja lapsiesi puolesta".
Tämän puheen kestäissä olivat uudisasukkaan vaimo ja tyttäret
levollisesti hiipineet sisään, ja epäilemättä heidän läsnä-olonsa sai
lähettilään ottamaan uhkaavaisemman äänen, toivossa, että vaimoväen
arkuus Pieter-vanhuksen päätökseen vaikuttaisi. Eikä suinkaan ollut
pantterinsaajain päällikkö mikään miellyttävä esine, kun hän, puheensa
päätettyä, seisoi tuijotellen ympärilleen, ja kotkansulkaset, jotka
koristivat paljaaksi ajeltua kehää hänen kiireellänsä, vapisivat
mielenkiihosta, ja leopardinnahka, joka muodostui jonkinlaiseksi
költeriksi hänen vyötäistensä ympärille, joutui liehuvaan liikkeesen.
Hän oli huimaavan näköinen metsäläinen, mutta samalla peloittava, ja
pikku Liisu, kolmentoista vuotias kiharapäinen tyttönen, syöksi
peljästyneenä ovesta ulos, kun Kotsi, lopettajaisiksi, kumahutti
ankaralla voimalla pöytää knob-kirri'llänsä.
Mutta tuo jämeämielinen vanha Boeri ynnä poikansa eivät niinkään äkkiä
olisi säikähtyneet, vaikka kokonainen leegio sellaisia julmia sotureita
olisi ollut tulossa heitä vastaan; ainakin, kun päällikkö iski pöytää,
osoitti Karel Dirksen niin silminnähtävää taipumusta viskata vieraan
avonaisesta ovesta pihalle, että minun täytyi laskea käteni hänen
olalleen, pidättääkseni nuorta äkkipikaista jättiläistä rivakasta
teosta, jota maan asukkaat eivät ikinä olisi unhoittaneet. Saadakseni
väkivaltaisuudet estetyiksi, käänsin kohta lähettilään lauseet vanhalle
uudistalokkaalle, joka kuunteli niitä alusta loppuun, ilman että
pieninkään piirre hänen kasvoissaan osoitti, mitä hänen mielessään
liikkui.
Muutaman minuutin mietittyänsä, isäntäni vastasi: "Sano Tsululle,
ett'ei koskaan ole tapani hätäillä ajatellessa. Käske hänen tulla
takaisin illalla, kun palaamme päivän töistä, silloin tahdon antaa
hänelle vastaukseni. Ja koska lähdemme noita metsäkissoja tappamaan,
niin sano hänelle, että hän ynnä miehensä saavat tulla mukaan, jos
mielivät. Nyt, Maaria, anna suurusta; ja sitten, pojat, lähtöön".
Kotsi oli, Pieter-ukon puhuessa, rävähtämättä kiinnittänyt terävän
silmänsä tämän kasvoihin ja pettynyt toivo pimensi hänen tummia
piirteitään, kun hän näki sen hämmentymättömän levon, jolla
uudistalokas Cetewayo'n viestiä kuunteli. "Oletteko hänelle totuuden
oikein lausunut?" hän kysyi äkkiä minuun kääntyen. "Oletteko sanonut
hänelle, että hänen kraalinsa hävitetään ja niin hän kuin perheensä
surmataan?"
"Puheesi olen juurta jaksain tulkinnut", vastasin, "ja vastauksen olet
saanut. Suostutko tulemaan osamieheksi metsästykseen?"
"Aikooko Ula olla saapuvilla?" kysyi lähettiläs, palaen sisällisestä
malttamattomuudesta saada valkoisille miehille osoittaa uljuuttaan,
mutta kumminkin epätietoisena salliiko sopivaisuus hänen yhdistyä
huvitukseen, missä olisi osallisena se mies, jonka kuolemaa hän
yritteli.
"Ula _aikoo_ olla saapuvilla", sanoi kasvinveljeni, joka tässä hetkessä
astui huoneesen täysissä aseissa, kilpi ja assegai käsissään. "Ula
_aikoo_ olla saapuvilla, ja silloin näyttäköön Pantterinsaajain
päällikkö, joka käy sotaa heikkoja akkoja vastaan, hänenkö
_issikokonsa_[6] vai Ulan, tuon 'poikanulikan' ajamaton kiire on oleva
edellä petoa ahdistamassa".
Molemmat miehet seisoivat, villien vihollisten koko raivolla kyräillen
toisiansa, ja hyvinkin pian olisi iskut seuranneet tätä nopeata
taistelu-kutsua, ell'ei Karel Dirksen olisi työntäynyt heidän väliinsä
ja siten tehokkaasti estänyt heitä iskemästä toisiinsa muuten, kuin
hänen läpitsensä.
"Ei mitään väkivaltaa tämän katon alla", minä huusin Tsululaiselle.
"Ettekö voi ehtoosen pysyä irrallanne toistenne kurkuista. Heittäkää
sikseen vihanne siihen asti, ja kulkekaa rinnakkain maamiesten eikä
vihamiesten tavoin. Sinä, Ula, lupaat olla päällikölle vahinkoa
tekemättä, ja hän, toiselta puolen, ei käytä hyväkseen tilaisuutta
teitä vastaan. Olkaa muutamaksi tunniksi kumppanukset, murisematta
vihaisten rakkien lailla toisillenne".
Tsululais-luonne ei ole tykkänään paitsi, mitä nimittäisimme raa'aksi
ritarillisuudeksi, ja kun minä vielä huomautin sitä suurta etua, joka
meillä olisi niin oivan metsästäjän avusta, kuin Kotsi oli, niin tämä
musta soturi hieman lauhtui, ja niinpä vihdoin saatiin molempain
miesten kesken aselepo toimeen, jonka tuli kestää siihen asti, kuin
aivotusta metsästyksestä olisi palattu. Ja olipa metsäläis-luonteen
suhteen hyvin valaisevaista tarkastella, kuinka vapaasti vihamiehet
keskustelivat, sittenkun jää heidän väliltään kerran oli murtunut,
kaikki karvaat tunteet näyttivät jääneen sikseen ja sijaan oli tullut
hieno kiista, kumpi siinä vaarallisessa toimessa, johon olimme
ryhtymäisillämme, enintä rohkeutta osoittaisi. Kotsi ja Ula läksivät
yksissä siihen hökkeliin, jossa viimemainittu asui, ja siellä Landela
nyt valmisti runsaan aterian vieraalle, jonka tulo alkuansa oli ollut
yhtä vastenmielinen kuin odottamatonkin.
Sittenkuin _Vrou_ oli asettanut pöydälle suuren vadillisen
metsän-otusta, sekä kahvia kurkun kastimeksi, koko perhe kävi ruo'an
kimppuun yhtä huolettomasti, kuin jos Cetewayo laumoineen olisi ollut
päiväntasaajan pohjoispuolella! Tuhannet myötä- ja vastamäet
siirtolaisen elämässä, yhdessä hidasmielisyyden kanssa, joka ominaisuus
on eriämättömästi Boerin luonteesen yhdistynyt, tekivät, että tämä
arvoisa perhe enemmän suri nelijalkaisten rosvojen tuhotöitä, jotka
uhkasivat heidän karjaansa, kuin oli huolissaan tuosta uutisesta, että
Tsululais-valtias aikoi kostollaan heitä etsiskellä, ell'ei eräisin
mahdottomiin ehtoihin suostuttaisi. Eikä kukaan, joka näki Pieter-ukon
rauhassa istuvan nauttimassa riistapaistiansa, olisi millään hänen
ulkomuodostaan voinut arvata, että vast'ikään hänen sormiinsa oli
tullut viimesana mahtavalta ja kostonhimoiselta metsäläiseltä. Ja
kuitenkaan ei viesti rahtuakaan hänen mielensä rauhaa häirinnyt, sillä
kaikki ajatukset olivat nyt kiintyneet hänen karjaansa, ja nuo kaksi
leopardin tappamaa nautaa harmittivat häntä paljoa enemmän, kuin Kotsi
kaikkine uhkauksinensa.
Kun suurus oli syöty, nousimme oven edustalle tuotujen ratsujemme
selkään. Neekeri-palvelijoiden naamat selvään osoittivat suurta
uteliaisuutta sen asian suhteen, joka oli Kotsin äkkinäiseen
ilmaantumisen uudisasunnolle aikaan saanut; mutta tämä henkilö oli
liian korkeassa asemassa heidän kansakunnassaan, että olisivat voineet
suorastaan kysellä mitään, ja valtioviisaus tai muut syyt estivät häntä
julkaisemasta lähetyksensä salaisuutta. Puoli tusinaa aseistettuja
sotureita, jotka häntä olivat seuranneet, mutta jotka tähän asti
huolellisesti olivat pysyneet näkyvistä, astui nyt esiin, ja muutaman
minuutin päästä matkue läksi liikkeelle. Boeri ja hänen poikansa olivat
varustetut raskailla yksipiippuisilla roer'eilla (tuliluikuilla), jotka
Hollantilaisten siirtolaisten kesken ovat yleisessä suosiossa.
Tsululaiset kantoivat kukin kilpeänsä ynnä assegai-ryhelmäänsä; ja
minulla oli aseena ainoastaan kaksipiippuinen takaaladattava pyssy.
Useat uudistalokkaan palvelusväestä taluttelivat vitjoista ankaria
metsäkoiria, ja parvi kaikensuuruisia ja -värisiä kotirakkia haukkui ja
räyski ratsujemme ympärillä, tottelematta niistä huimista läimäyksistä,
joita mustaihoiset assegaittensa peristä niiden raatomaisiin
kylkiluihin jakelivat.
Mielimpä tässä kohden hyväksi, joille asia on tuntematon, mainita, että
Tsululais-soturi, oli hän metsästysretkillä taikka noilla vielä
vaarallisemmilla sotateillään, kuljettaa muassaan kahta lajia asetta
päällekarkausta varten, ja kolmannen kapineen, jota käyttää ainoastaan
puolustaidessaan. Nämät ovat: assegai, knob-kirri ja kilpi.
Ensin mainittu on leveä-lappeinen rautasäilä, tavallisesti vaan
asukasten omaa työtä, johon liittyy noin viiden jalan pituinen
varsi, niin että kahvan paksumpi pää on lähinnä kantaa. Jokainen
soturi kantaa useita tällaisia aseita ja tavallisesti linkoo niitä
viholliseen noin neljänkymmenen kyynärän matkalta. Chaka, kuuluisa
Tsululais-tiranni, kielsi assegain käytännön heittoaseena,
pakoittaakseen siten väkensä lähikahakkaan vihollisten kanssa ja
käyttämään asetta pistimenä tai väkipuukkona. Mutta hänen seuraajansa
palasivat entiseen käytäntöön ja nyt assegai'ta käytetään kummallakin
tavalla -- s.o. soturi taittaa varren joutuessaan käsikahakkaan; ja
käyttää näin lyhennettyä asetta säilänä.
Knob-kirri on vaan nuija kovasta ja raskaasta puusta, ja useimmiten
soturi, taisteluun mennessään, jättää sen kotiin, jota vastoin
tavallisesti ottaa sen matkaansa metsästys-retkille.
Kilpi lausuu itse tarkoituksensa eikä kaipaa selvitystä. Se on
härjänvuodasta tehty, noin puolen viidettä jalan pituinen,
kahdeksantoista tuuman levyinen, yleisesti soikea muodoltaan ja
kannetaan kädensijasta, joka on kiinnitetty alipuolelle keskustaa.
Tämän aseen väristä tunnetaan omistajan rykmentti ynnä arvo. Hyödytöntä
olisi näillä lehdillä ryhtyä tekemään selkoa kaikista Cetewayo'n
kummallisista arvo-eroituksista; olen päässyt tarkoitukseni perille,
kun huomautan, että kaikki _miehet_ -- s.o. naineet, issikoko'lla ja
ajellulla päälaella varustetut soturit -- kantavat valkoisia siipiä,
kun sitä vastaan mustat kilvet ovat _pojille_ eli nuorille miehille
kuuluvia, joista toiset jo kuitenkin saattavat olla neljänkymmenen
ikäisiä.
Useilla etevimmistä päälliköistä ja sotureista on ruutipyssyjä, mutta
assegai on heidän kansallinen aseensa.
Tiemme kävi kraal'in eli laajan ympyriäisen aitauksen ohitse, johon
karja yön ajaksi on suljettuna. Kaikki eläimet olivat nyt hajaantuneet
ylt'ympäri heiniköille, kymmenen tai kaksikymmentä parvessa. Nuo vakaat
lehmät ja härjät söivät rauhassa, ja hilpeämmät vasikat huvittelivat
huimasti loikkimalla ja laukkailivat iloisissa piireissä, hännät
oikoisina. Se oli näky, omiansa siirtolaisen sydäntä riemastuttamaan,
eikä yhtään ikävän riippuvaisuuden tunnetta voitu eroittaa Pieter
Dirksen'in kasvoissa, kun hän ammovaa karjaa katseli, joka häntä
isännäkseen nimitti. Mutta ilmaantuipa yht'äkkiä outo liike
palvelijoihimme, jotka peljäten, että joku metsän-otus pääsisi meiltä
huomaamatta, tirkistelivät joka pensaasen ja pehkoon sadan kyynärän
matkalla ylt'ympäri tiemme. Joukko huudahduksia Tsulujen kielellä ynnä
sirahdus muutaman musta-ihoisen naisen suusta, joka, lapsi vyötettynä
kupeillensa, oli näin kauvas meitä seurannut, saattoi meidät iskemään
kannukset ratsujemme kylkiin ja nelistämään paikalle, jolloin sekä
hämmästykseksemme että kauhuksemme löysimme Papalatsan, tuon kadoksissa
olleen paimenen, runnellun ruumiin, sen miehen, jonka poissa oloon
olimme selkäsaunan pelvon syyksi arvelleet. Ei voinut erhettyä sen
tavan suhteen, jolla poika raukka oli surmansa saanut. Hänen vaimonsa,
hänen nykyinen leskensä, jonka kiljahduksen olimme kuulleet, oli
polvillaan pitäen sylissään hervotonta päätä, jonka takaraivo oli
munankuoren lailla musertunut pantterin voimakkaan käpälän
raappauksesta. Kasvot olivat rauhalliset ja vääntymättömät, ja lukuun
ottamatta punaista juovaa, joka vuoti kummastakin sieramesta, ei
muodossa vähintäkään tuskan tai kärsimisen merkkiä ollut havaittavana.
Mutta ruumiin alipuoli oli kauhistuttavasti raadeltu ja täynnänsä niin
hampaiden kuin kynsien jälkiä; silminnähtävästi olivat pedot
herkutelleet kurjan paimenen ruumiista.
"Kuinka tää on saattanut tapahtua?" kysyi Pieter-vanhus; "poika ei
koskaan itsestään olisi kuljeskellut puolen peninkulman[7] päässä
kraal'ista".
Ula ja Kotsi, jotka olivat tutkineet maata, osoittivat nyt meille, että
leopardi tahi leijona oli kiskonut ruumiin sen nykyiselle asemalle. Oli
nähtävissä jälki, jonka toinen uhrin laahaava käsi oli viistänyt, ja
hänen keveän vyötäisvaatteensa repaleita näkyi okaisissa
orjantappuroissa, jotka olivat sattuneet peräytyväin petojen tielle.
"Onpa seikka kyllin selvä", Kotsi lausui minuun kääntyen; "leopardi
kahden penikan keralla on tappanut pojan. Se on loikannut kraal'in
aitauksen ylitse ja surmannut karjaa, mutta havainnut voimansa liian
pieniksi kuljettamaan eläimenraatoa poikasilleen, joilla ei vielä ollut
kykyä aidan ylitse kiivetä. Varmaankin on Papalatsa koettanut ajaa
sitä pois, silloin kuin sai surmansa, ja nähdessään hänet härkää
köykäisemmäksi, kiskoi peto hänet tälle paikalle, jossa penikat saivat
häiritsemättä herkkuilla, eikö ole asia semmoinen, Ula?"
Kasvinveljeni nyykkäsi vastineeksi, ja pitempi tutkiminen toi ilmi
usean pantterin jäljet sekä osoitti soturin arvelun oikeaksi.
"Meidän on aika rientää", huusi Pieter-vanhus. "Pedot ovat paenneet
Slangopies-vuoren rotkoon, jossa tapaamme heidät ruoansulattajaisia
nukkumassa. Poikarukan vaimoa auttakoot muut naiset sopivalla tavalla
ruumista hautaan laskemaan".
Me läksimme edellemme, mutta katsellen satulasta taaksepäin,
näin lesken istuvan liikkumattomana entisessä asennossaan,
pidellen polvillaan murskattua päätä ja surullisesti tirkistellen
kasvonjuonteita, jotka ikuisiksi ajoiksi olivat jäykistyneet. Ei huutoa
päässyt tuon yksinäisen surijan huulilta, hänestä näytti vielä
mahdottomalta käsittää sen onnettomuuden täyttä laajuutta, mikä häntä
oli kohdannut. Näytti sydämmettömältä jättää yksikseen surun-iskemää
vaimoa, yrittämättä häntä lohduttaa; mutta karjan turvallisuus riippui
siitä, onnistuisiko meidän hävittää villit rosvot, jotka olivat tiensä
karjan-kraal'iin osanneet; ja ennenkuin olimme ehtineet sataakaan
kyynärää ruumiista, musta-ihoiset naureskelivat ja pilailivat,
hyppiessään sellaista vauhtia heinikön ylitse, että hevostemme oli
vaikea seurata. Kuoleman läheisyys ei paljon näitä ihmisiä liikuta; ja
ruumista katselevat pikemmin kauhistuksen kuin säälin silmillä.
Jylhää, metsäistä solaa pitkin syöksi pieni joki vuorenharjanteelta ja
katosi alapuolella olevaan laaksoon. Tänne musta-ihoiset arvelivat
petojen valinneen tyyssijansa, ja päästyämme alangon suulle,
Pieter-ukko pysähtyi neuvotellakseen, kuinka ne parhain saataisiin
ajetuksi suojapaikastaan aukealle. Lyhyen keskustelun perästä
päätettiin, että parvi Tsululaisia Ulan johdolla kiertäisi takaa päin
solaa ja, asettuen linjaan, etenisi meitä kohden, tutkien joka vaaksan
alan tiestään ja ajaen otukset, joka sorkan, meihin päin. Meidän
Eurooppalaisten tuli asettua puoli-ympyrään ja varustautua lämpimin
kourin pantteria vastaanottamaan.
Kahden tunnin ikävän odotuksen jälkeen alkoi ajajain ääniä kuulua, ja
astuttuamme maahan hevosilta, valmistausimme ampumaan. Yht'äkkiä
etenevien musta-ihoisten huikea kiljunta sanoi, että otus oli nähty, ja
Kotsi, joka kiihosta vapisevana seisoi rinnallani, kaappasi kiinni
käsivarteeni, viitaten kellertävään esineesen, joka liukkaasti
hiiviskeli pensaasta toiseen.
"Siin' on pantteri", hän kuiskasi. "Houkkoja kuin ovat, päästivät
koirat kahleista".