muistan... Olen joskus kuullut hänestä puhuttavan... Sehän on kai niitä
lintuja, joita ei voi syödä... Ei häntä ainakaan ole koskaan näkynyt
meidän pöydällämme... Siitä päättäen hänestä ei täällä paljoakaan
välitetä... Mutta olkaa huoletta, meillä on tarjottavana paljon
parempaa... Tulkaa seuraamme, yhtykää meihin, tulkaa katsomaan, mitä
kaikkea me teemme...
TILTIL. Mitä te teette?
SUURIN ONNI. Me teemme aina sitä, ettemme koskaan tee mitään... Meillä
ei ole hetkenkään lepoa... Meidän täytyy juoda, syödä, nukkua... Aika
ei tahdo mitenkään riittää...
TILTIL. Onko se hauskaa?
SUURIN ONNI. Onhan se... Sen täytyy olla, koska ei ole muutakaan täällä
Maan päällä...
VALO. Eikö todellakaan?...
SUURIN ONNI osoittaen sormellaan Valoa, hiljaa Tiltilille. Kuka on tuo
huonosti kasvatettu nuori ihminen?...
Edellisen keskustelun aikana on joukko toisarvoisia Suuria Onnia
lähennellyt Koiraa, Sokeria ja Leipää, vetäen heidät seuraansa.
Yhtäkkiä huomaa Tiltil heidät veljellisesti istumassa isäntiensä
kanssa pöydässä syömässä, juomassa ja remuamassa.
TILTIL Valolle. Näettekö!... Nekin syövät ja juovat heidän kanssaan!...
VALO. Kutsu heidät pois... muuten paha perii!...
TILTIL. Vahti!... Vahti!... Tuletko? Heti paikalla, kuuletko!... Ja te
siellä, Sokeri ja Leipä, kuka on antanut teille luvan poistua
luotani?... Mitä teillä on siellä tekemistä, senkin tottelemattomat?
LEIPÄ posket pullollaan. Etkö voisi puhua meille hiukan
kohteliaammin?...
TILTIL. Mitä? Uskallatko sinä minua sinutella? Mitä sinä oikein
ajattelet? Ja sinä, Vahti!... Noinko sinua on opetettu tottelemaan?
Heti tänne!... polvillesi! polvillesi ja heti paikalla!...
KOIRA puoliääneen pöydän päästä. Kun syön, en välitä kenestäkään enkä
kuule mitään...
SOKERI metisesti. Anteeksi, mutta emmehän voi lähteä noin vain ja
loukata näitä herttaisia isäntiämme...
SUURIN ONNI. Näettehän!... Ne näyttävät teille hyvää esimerkkiä...
Tulkaa, teitä odotetaan. Emme mitenkään salli, että kieltäydytte...
Viemme teidät väkisin! Auttakaa minua, Onnet! Kiskomme heidät väkisin
pöytään, teemme heidät onnellisiksi vasten tahtoaan!...
Kaikki Suuret Onnet kiskovat, ilosta huutaen ja kömpelösti
hypellen, lapsia, jotka koettavat panna vastaan minkä voivat,
samalla kun Röhö-Nauru kietaisee kätensä Valon vyötäisten
ympäri.
VALO. Kierrä Timanttia, kierrä pian!...
Tiltil tekee, niinkuin Valo käski. Samassa näyttämön täyttää
sanomattoman puhdas, jumalallisen ruusun hohtava, tasainen keveä
valo. Etualan raskaat koristeet, paksut ja punaiset seinäverhot
irtautuvat ja katoavat, jolloin paljastuu satumaisen suloinen
puutarha, eräänlainen lehtipalatsi sopusuhtaisine aukeamineen,
jossa tuuhean ja loistelevan, uhkuvan ja samalla järjestyneen
lehvistön komeutta ja kukkien neitseellistä huumausta ja nopeasti
virtailevien vesien viileyttä pursuaa joka taholta, ikäänkuin
pyrkien näköpiirin kaukaisimpiin ääriin saakka levittämään onnen
aatetta. Herkkupöytä vajoaa maahan jälkeä jättämättä. Suurten
Onnien sametit, kullat, kruunut heilahtavat valohenkäyksen
puhaltaessa näyttämölle, nousevat sijoiltaan, repeytyvät ja
putoavat hämmästyneiden juhlijain jalkojen juureen. Nämä
lyyhistyvät kokoon niinkuin haljenneet rakot, katselevat
toisiaan, räpyttävät silmiään heille tuntemattomien, kirvelevien
auringon säteiden niihin sattuessa. Nähtyään itsensä semmoisina
kuin todellisuudessa ovat, se on alastomina, inhottavan rumina
ja surkuteltavina, alkavat he päästellä häpeän ja kauhun huutoja,
joista ylinnä ja selvimmin kuuluvat Röhö-Naurun huudot. Ainoastaan
Onni-olla-mitään-ymmärtämättä pysyy täysin tyynenä, sillaikaa kun
hänen toverinsa häärivät hädissään, koettaen paeta ja piiloutua
loukkoihin, joiden toivoisivat olevan vieläkin pimeämpiä. Mutta ei
ole enää olemassa mitään varjoa häikäisevänä säteilevässä
puutarhassa. Silloin useimmat heistä epätoivoissaan päättävät
tunkea sen uhkaavana seisovan esiripun läpi, joka eräässä oikealla
olevassa nurkassa sulkee Onnettomuuksien luolan aukon. Joka kerta
kuin joku pakokauhun valtaamana kohottaa esiripun lievettä, kuuluu
sen takaa luolan kuilusta sadatuksia, kirouksia, häväistyksiä.
Koira, Leipä ja Sokeri hiipivät hädissään lasten luo ja piiloutuvat
heidän taakseen.
TILTIL katselee pakenevia Onnia. Kauheata, kuinka ne ovat rumia!...
Minne ne menevät?
VALO. Aivanhan ne ovat päästään pyörällä... Ne pakenevat
Onnettomuuksien luo ja minä luulen, etteivät ne sieltä enää koskaan
palaja...
TILTIL katsellen ympärilleen, haltioissaan. Oi, ihanaa puutarhaa. Oi
ihanaa puutarhaa... Missä me olemme?
VALO. Samassa paikassa, missä äsken; sinun silmäsi vain näkevät toisin
nyt kuin taannoin... Me näemme nyt oikein sen, minkä juuri ikään näimme
väärin; saamme pian nähdä niiden Onnien sielun, joiden silmät sietävät
Timantinkin kirkkauden...
TILTIL. Oi kuinka se on kaunista!... On ihan niinkuin keskellä
kesää... Kas, on niinkuin meitä lähestyttäisiin, niinkuin meitä
muistettaisiin...
Puutarhoihin alkaa todella ilmestyä enkelimäisiä olentoja,
jotka näyttävät kuin heräävän pitkästä unesta ja liukuvat
sulavasti puiden välissä. Ne ovat puetut hohtaviin vaatteihin,
joissa vaihtelevat hienot suloiset värit: puhkeavan ruusun
väri, veden väreily, aamuruskon sini.
VALO. Siinä tulevat eräät rakastettavat ja ihmeelliset Onnet, joilta
voimme saada tietää yhtä ja toista...
TILTIL. Tunnetko heidät?
VALO. Tunnen, tunnen heidät jokaisen; käyn usein heidän luonaan,
vaikkeivät he tiedä, kuka olen...
TILTIL. Katso, kuinka niitä on paljon!... Niitä tulee joka taholta!...
VALO. Niitä oli ennen vanhaan paljoa enemmän. Suuret Onnet ovat tehneet
niille paljon vääryyttä.
TILTIL. Näkyypä heitä silti riittävän...
VALO. Saat nähdä heitä vieläkin enemmän, kunhan Timantin voima vain
ehtii vaikuttaa puutarhoihin... Onnet ovat maailmassa lukuisammat kuin
luulisikaan; Ihmiset eivät vain osaa heitä löytää...
TILTIL. Siinä tulee heitä muutamia pieniä; juostaan heidän luokseen...
VALO. Ei tarvitse; ne, joita haluamme nähdä, tulevat tästä kautta.
Meillä ei ole aikaa tutustua heihin kaikkiin...
Joukko Pikku Onnia tulee hypellen ja nauraen puiden takaa,
alkaen tanssia lasten ympärillä.
TILTIL. Oi, kuinka ne ovat kauniita!... Mistä ne tulevat, keitä ne
ovat?...
VALO. Ne ovat Lasten Onnia...
TILTIL. Saako niitä puhutella?
VALO. Se olisi turhaa, he laulavat, tanssivat, nauravat, mutta eivät
osaa vielä puhua...
TILTIL ilosta säihkyen. Päivää! Hyvää päivää!... Katso tuota lihavaa
tuolla, joka vain nauraa!... Voi, voi, kuinka niillä on kauniit posket,
kuinka niillä on kauniit vaatteet!... Ovatko ne kaikki rikkaita?...
VALO. Eivät, täällä niinkuin kaikkialla muuallakin on enemmän köyhiä
kuin rikkaita...
TILTIL. Missä ovat sitten köyhät?...
VALO. Heitä ei voi erottaa. Lapsen Onni pukeutuu aina siihen, mikä on
kauneinta taivaassa ja maan päällä.
TILTIL voimatta enää pysyä paikoillaan. Tahtoisin tanssia heidän
kanssaan...
VALO. Se on suorastaan mahdotonta, meillä ei ole aikaa... Näen, että
Sininen Lintu ei ole heidän hallussaan... Sitäpaitsi, heillä on kiire,
näetkös, nyt ne menivät jo... Ei heilläkään ole aikaa hukata, sillä
lapsuus kestää kovin vähän aikaa...
Toinen joukko Onnia, hiukan suurempia kuin edelliset, hyökkää
puutarhaan ja laulaen kohti kurkkua... "Siinä ne ovat, siinä ne
ovat! Ovat nähneet meidät! ovat nähneet meidät!..." tanssii
lasten ympärillä iloisen tarandolan, jonka loputtua se, joka
näyttää olevan tuon pikku joukon johtaja, lähestyy Tiltiliä
ja ojentaa hänelle kätensä.
ONNI. Päivää, Tiltil!...
TILTIL. Siinä on vielä muuan, joka tuntee minut!... (Valolle) Minut
kohta tunnetaan kaikkialla... Ken olet?
ONNI. Etkö tunne minua?... Lyön vetoa, ettet tunne näitä muitakaan?...
TILTIL aika tavalla hämillään. En... En tiedä... En muista teitä
nähneeni...
ONNI. Kuuletteko?... Enkö arvannut!... Hän ei muka ole meitä koskaan
nähnyt!... (Kaikki muut Onnet purskahtavat nauramaan.) Mutta ethän
sinä, Tiltil parka, tunne ketään muita kuin meidät!... Mehän olemme
aina ympärilläsi!... Mehän syömme, juomme, heräämme, hengitämme, elämme
sinun kanssasi!...
TILTIL. Niinpä niin, kyllä, kyllä, minä tiedän, muistan... Tahtoisin
vain tietää nimenne...
ONNI. Näen, ettet tiedä niin kerrassa mitään... Minä olen Koti-onniesi
johtaja; ja kaikki nämä ovat niitä Onnia, jotka teillä asuvat.
TILTIL. Onko meidän kotona sitten Onnia?
Kaikki Onnet purskahtavat nauramaan.
ONNI. Kuulitteko?... Hän kysyy, onko hänen kotonaan Onnia?... Voi
sinua, kotisihan on niitä niin täynnä, etteivät ovet ja ikkunat tahdo
kestää!... Me nauramme, laulamme, remuamme ja riemuitsemme niin, että
luulisi seinien kaatuvan ja kattojen lentävän ilmaan, mutta sinä et
vain huomaa mitään, et kuule mitään... Toivon, että vanhetessasi vähän
viisastut... sitä odotellessasi tee hyvin ja tule paiskaamaan kättä
kuuluisimmille heistä, jotta tuntisit heidät helpommin, kun kerran
palajat kotiisi... Ja sittenhän voit jonakin päivänä ilahduttaa heidän
mieltään pienellä hymyilyllä, kiittää heitä ystävällisellä sanalla,
sillä he tekevät todella kaiken voitavansa keventääkseen elämääsi
ja hauskuttaakseen sitä... Minä, nöyrin palvelijasi, olen
Hyvinvoinnin-onni... En ole heistä kaunein, mutta olen tärkein.
Tunnetko minut nyt?... Tässä on Raikkaan-ilman-onni, joka on melkein
läpikuultava... Tässä on Vanhempiensa-rakastamisen-onni, jolla on
harmaa puku ja joka on aina hiukan alakuloinen, koska häntä ei koskaan
huomata... Tässä on Sinitaivaan-näkemisen-onni, jolla tietysti on
sininen puku; ja Metsässä-oleskelemisen-onni, joka tietystikin on
puettu vihreään ja jonka näet joka kerta, kun katselet ikkunasta...
Sitten on tässä vielä Päiväpaisteessa-olemisen-onni, jolla on
timantinvärinen puku, ja Kevään-onni, joka välähtelee kuin smaragdi...
TILTIL. Oletteko joka päivä yhtä kauniita?...
ONNI. Tietysti olemme, kaikissa kodeissa on aina pyhä, kun aamulla
herätään... Ja kun ilta joutuu, tulee tämä Auringonlaskun-onni,
joka on kauniimpi kaikkia kuninkaita maan päällä; ja jota
seuraa Tähtiennousun-näkemisen-onni, joka kiiltää kullalle kuin
muinaisajan jumala... Ja kun sitten tulee ruma ilma, on tässä
Sateisen-ilman-onni, jonka puku on yltyleensä helmillä koristettu, ja
Talvisen-takkatulen-onni, joka tarjoo kauniin purppuraviittansa
kohmettuneiden käsien hyväiltäväksi... En nyt esitä parasta
kaikista, koska hän on melkein niiden Suurten Taivaisten Ilojen
veroinen, jotka pian saatte nähdä, kaikista kirkkainta joukossamme,
Viattomain-ajatusten-onnea... Tässä on vielä... Mutta heitä on liika
paljon!... Heistä ei tule koskaan loppua ja minun täytyy lähettää sana
Suurille-Iloille, jotka ovat tuolla ylhäällä, perällä, taivaan porttien
luona, eivätkä vielä tiedä tulostanne... lähetän heidän luokseen
kaikista nopeimman Aamukasteessa-paljasjaloin-juoksentelemisen-onnen
(Onnelle, jonka nimen hän on maininnut ja joka lähestyy hypellen ja
kuperkeikkoja tehden.) Riennä!...
Silloin tulee esiin mustaan puseroon puettu pikku paholainen,
tyrkkien kaikkia ja päästellen suustaan käsittämättömiä
kirahduksia. Hän lähestyy Tiltiliä ja harppailee hurjasti
sinne tänne näppäisten häntä nenälle, läimäytellen ja
potkiskellen häntä.
TILTIL hämmästyksissään ja syvästi loukkaantuneena. Mikä se on tuo
villikko?
ONNI. Se on Kiusanteon-huvi, joka on päässyt karkuun Onnettomuuksien
luolasta. Häntä ei tahdo saada pysymään missään. Hän karkaa kaikkialta,
eivätkä Onnettomuudetkaan tahdo enää pitää häntä luonaan.
Paholainen kiusaa yhä Tiltiliä, joka turhaan koettaa puolustautua.
Yhtäkkiä se rähähtää nauramaan ja katoaa yhtä odottamatta kuin
oli tullutkin.
TILTIL. Mikä hänen oikein oli? Eikö hän ole hiukan hassu?
VALO. En tiedä, vaan etköhän sinä itse ole hiukan samanlainen silloin,
kun et ole kiltti. Mutta nyt meidän pitäisi odottaessamme ottaa selkoa
Sinisestä linnusta. On hyvin luultavaa, että Koti-ilojesi johtaja
tietää, missä hän on...
TILTIL. Missä hän on?...
ONNI. Hän ei tiedä, missä on Sininen Lintu!...
Kaikki Koti-onnet purskahtavat nauramaan.
TILTIL loukkaantuen. Niin, en tiedä... Mitä nauramista siinä on?
Taas he purskahtavat nauramaan.
ONNI. Kas niin, elähän suutu... mutta puhukaamme nyt totisesti... Eihän
tämä poika ole sen naurettavampi kuin Ihmiset yleensä... Siinä tulee
Aamukasteessa-paljasjaloin-juoksentelemisen-onni ilmoittamaan, että
Suuret Ilot saapuvat.
Todellakin näkyy kauniita enkelien kaltaisia, loistaviin
vaatteihin puettuja olennoita lähestyvän.
TILTIL. Katso, kuinka kauniita ne ovat!... Miksi ne eivät naura?
Eivätkö ne ole onnellisia?...
VALO. Ei nauru ilmaise suurinta onnea...
TILTIL. Keitä ne ovat?...
ONNI. Ne ovat Suuria Iloja...
TILTIL. Tiedätkö heidän nimensä?...
ONNI. Tietysti, koska me leikimme usein heidän kanssaan... Siinä on
ensiksikin etumaisena Oikeintekemisen-suuri-ilo, joka hymyilee
joka kerta, kun joku vääryys oikaistaan -- olen liian nuori,
en vielä ole koskaan nähnyt hänen hymyilevän. -- Hänen takanaan on
Hyvänä-olemisen-ilo, joka on Iloista onnellisin, mutta samalla
myöskin surullisin, ja jota on hyvin vaikea estää menemästä
Onnettomuuksien luo, joita hän tahtoisi lohduttaa. Oikealla tuolla on
Suoritetun-työn-ilo ja hänen rinnallaan astuu Ajattelemisen-ilo.
Sitten tulee Ymmärtämisen-ilo, joka etsii aina veljeään,
Onnea-olla-mitään-ymmärtämättä...
TILTIL. Minä näin hänet!... Hän meni Onnettomuuksien luo yhdessä
Suurten Onnien kanssa...
ONNI. Minä arvasin sen!... Hän on joutunut hunningolle, huonot toverit
ovat hänet kokonaan turmelleet... Mutta elä puhu siitä hänen
sisarelleen. Hän lähtisi heti häntä etsimään ja me menettäisimme yhden
ihanimpia ilojamme... Siinä on vielä yksi kaikkein suurimpia ilojamme:
Ilo-nähdä-sitä-mikä-on-kaunista, joka lisää joka päivä joitakin säteitä
siihen valoon, joka täällä vallitsee...
TILTIL. Entä tuo tuolla, kaukana, kaukana, kultapilvissä, jota tuskin
voin nähdä, vaikka kuinka nousisin varpailleni?
ONNI. Se on rakastamisen-suuri-ilo... Elä koetakaan, olet liian pieni
voidaksesi nähdä hänet kokonaan...
TIETIL. Entä nuo tuolla ihan perällä, nuo, joilla on huntu silmillä ja
jotka eivät tule lähemmä?...
ONNI. Ne ovat niitä, joita Ihmiset eivät vielä tunne...
TILTIL. Mitä ne nyt aikovat? Miksi väistyvät kaikki syrjään?
ONNI. Ne väistyvät erään uuden Ilon tieltä, joka juuri lähestyy ja joka
ehkä on kaikista Iloistamme puhtain...
TILTIL. Kuka hän on?
ONNI. Etkö tunne häntä vielä?... Mutta katsohan tarkemmin, avaahan toki
silmäsi olentosi pohjaan saakka!... Nyt hän huomasi sinut, hän huomasi
sinut!... Hän rientää luoksesi avoimin sylin... Se on äitisi ilo, se
on, se on Äidinrakkauden-ilo, jolla ei ole maailmassa vertaa.
Muut Ilot juoksevat esiin joka taholta ja tervehdittyään häntä
vetäytyvät kunnioittavasti syrjään Äidin-rakkauden-ilon tieltä.
ÄIDINRAKKAUS. Tiltil ja Mitil!... Kuinka, oletteko te täällä!...
Minulla ei ollut aavistustakaan siitä! Olin aivan yksin kotona, ja nyt
te yhtäkkiä tulette aina tänne taivaaseen saakka, jossa säteilee Ilossa
kaikkien äitien sielu!... Mutta antakaahan, kun suutelen teitä, kun
suutelen teitä!... Tulkaa syliini, molemmat, ei ole maailmassa
suurempaa onnea!... Tiltil, miksi olet niin totinen? Ja sinä myös,
Mitil?... Ettekö tunne äitinne rakkautta? Mutta katsokaahan toki,
eivätkö nämä ole minun silmäni, minun huuleni, minun käsivarteni?
Ettekö tunne niitä?
TILTIL. Minä tunnen, minä kyllä tunnen, mutta minä en tiennyt... Sinä
olet äidin näköinen, mutta sinä olet paljon, paljon kauniimpi...
ÄIDINRAKKAUS. Tietysti, koskapa en enää vanhene... ja koska joka päivä
antaa minulle uusia voimia, nuoruutta ja onnea... Jokainen hymyilysi
keventää iästäni vuoden... Siellä kotona sitä ei näy, mutta täällä
näkyy kaikki, ja se on totta se...
TILTIL ihastuneena, häntä vuoroon katsellen, vuoroon syleillen ja
suudellen. Mistä kaikesta on tehty tämä sinun kaunis hameesi?... Onko
se silkkiä vaiko hopeaa, vaiko helmiä?
ÄIDINRAKKAUS. Se on tehty suuteloista, hellistä katseista,
hyväilyistä... jokainen uusi suudelma lisää siihen uuden auringon tai
kuun säteen...
TILTIL. En olisi koskaan luullut sinua noin rikkaaksi... Mihin kummaan
sinä kätkit tuon pukusi? Oliko se siinä kaapissa, jonka avain on
isällä?
ÄIDINRAKKAUS. Eihän, se on minulla aina ylläni, vaikkei sitä näy, koska
emme näe mitään silloin, kun emme osaa katsoa... Kaikki äidit ovat
rikkaita silloin, kun rakastavat lapsiaan... Ei ole silloin köyhiä, ei
ole rumia, ei ole vanhoja... Heidän rakkautensa on aina heidän ihanin
Ilonsa... Ja kun he näyttävät olevan suruissaan, ei tarvitse muuta kuin
että he saavat tai antavat suudelman, niin muuttuvat heidän kyyneleensä
tähdiksi, jotka kimmeltävät kirkkaina heidän silmiensä pohjassa...
TILTIL katsellen häntä ihmeissään. Ei mutta, katsohan, sinun silmäsi
ovat todellakin tähtiä täynnä... Sinun silmäsi ne ovat, mutta paljon
kauniimmat... Tämä on sinun kätesi ja tuossa on pieni sormuksesi...
Siinä on vielä arpi siitä palohaavasta, joka tuli siihen eräänä iltana,
kun panit tulta lamppuun... Mutta sinun kätesi on paljoa valkoisempi,
ja voi kuinka sen hipiä on hieno!... Näyttää ihan kuin sen suonissa
virtaisi valoa... Ei kai tämä tee työtä niinkuin se, joka on siellä
kotona?...
ÄIDINRAKKAUS. Tottahan toki, tämä on kyllä sama käsi; etkö ole siis
huomannut, että se muuttuu hienoksi ja valkoiseksi ja että siinä alkaa
valo virtailla heti, kun se hyväilee sinua?...
TILTIL. Ihme ja kumma, sehän on sinun äänesikin, mutta sinä puhut
paljoa kauniimmin kuin kotona...
ÄIDINRAKKAUS. Siellä on niin paljon tekemistä eikä ole aikaa... Mutta
sitä, mitä ei sanota, sen kuitenkin kuulee... Mutta kun olet nähnyt
minut näin, mahtaisitkohan sinä tunteakaan minut enää siinä
rikkinäisessä, vanhassa hameessani, kun huomenna taas palaat sinne
mökkipahaseemme?
TILTIL. Minä en tahdo palata sinne... Koska sinä olet täällä, tahdon
minäkin olla täällä, niin kauan kuin sinäkin olet...
ÄIDINRAKKAUS. Mutta toinenhan on sama kuin toinenkin, minä olen siellä
ja me kaikki olemme siellä... Olet tullut tänne ainoastaan sitä varten,
että oppisit, kuinka sinun on minua katsottava siellä kotona...
Ymmärrätkö, Tiltil?... Sinä luulet olevasi taivaassa, mutta taivas on
kaikkialla, missä me suutelemme toisiamme... Ei kenelläkään ole kahta
äitiä eikä sinullakaan ole muuta äitiä kuin minä... Jokaisella lapsella
on vain yksi äiti, aina sama ja aina kaikista kaunein; täytyy vain
tuntea hänet ja osata katsoa... Mutta millä tavalla sinä olet päässyt
tänne, kuinka olet löytänyt tien, jota Ihmiset turhaan ovat etsineet
siitä saakka, kuin ovat asuneet maailmassa?
TILTIL osoittaen Valoa, joka hienotunteisesti on vetäytynyt hiukan
syrjään. Hän toi minut tänne...
ÄIDINRAKKAUS. Kuka hän on?...
TILTIL. Valo...
ÄIDINRAKKAUS. En ole häntä koskaan nähnyt... Minulle kerrottiin, että
hän rakastaa teitä ja että hän on ollut hyvin hyvä teitä kohtaan...
Mutta miksi hän kätkeytyy? Eikö hän koskaan näytä paljaita
kasvojaan?...
TILTIL. Näyttää, mutta hän pelkää, että Onnet pelästyvät, jos tulee
liian kirkasta...
ÄIDINRAKKAUS. Mutta eikö hän tiedä, että juuri häntähän me vain
odotamme!... (Kutsuen muita Isoja Iloja.) Tulkaa, tulkaa, sisareni!...
Tulkaa, rientäkää kaikki, Valo on vihdoinkin tullut meitä
tervehtimään!...
Liikettä Isojen Ilojen joukossa, jotka lähestyvät.
Huutoja: "Valo on täällä! Valo, Valo!..."
YMMÄRTÄMISEN-ILO työntää syrjään kaikki muut päästäkseen syleilemään
Valoa. Te olette Valo, emmekä sitä tienneet!... Olemme odottaneet
teitä vuosia ja yhä vuosia!... Tunnetteko minut?... Minä olen
Ymmärtämisen-ilo ja minä olen etsinyt teitä niin paljon, niin paljon...
Me olemme hyvin onnellisia, mutta me emme näe ulomma omaa itseämme...
OIKEIN-TEKEMISEN-ILO syleilee vuorostaan Valoa. Tunnetteko minut? Minä
olen Oikein-tekemisen-ilo, olen rukoillut teitä niin usein, niin
usein... Me olemme hyvin onnellisia... Mutta me emme näe ulomma omia
varjojamme...
ILO-NÄHDÄ-SITÄ-MIKÄ-ON-KAUNISTA syleilee häntä samalla tavalla.
Tunnetteko minut?... Minä olen Kauneuden-ilo ja minä olen rakastanut
teitä niin paljon, niin paljon... Me olemme hyvin onnellisia, mutta me
emme näe ulomma omia unelmiamme...
YMMÄRTÄMISEN-ILO. Sisko, elkää antako meidän odottaa enää... Olemme
kyllin lujat, olemme kyllin puhtaat... Poistakaa huntunne, joka vielä
peittää meiltä viimeisen viisauden ja suurimman onnen... Näettekö,
kaikki sisareni polvistuvat jalkojenne juureen... Olette
kuningattaremme ja palkintomme...
VALO kiertää huntuaan yhä lujemmalle. Sisareni, kauniit sisareni, minun
on toteltava Herraani... Hetki ei ole vielä tullut, mutta se on ehkä
tuleva ja silloin minä palajan arastelematta ja peittäytymättä...
Hyvästi, nouskaa, syleilkäämme toisiamme vielä kerran, niinkuin
sisaret, jotka ovat tavanneet toisensa, odottaen päivää, joka on pian
koittava...
ÄIDINRAKKAUS syleillen Valoa. Olette ollut niin hyvä
lapsiraukoilleni...
VALO. Olen aina hyvä niille, jotka rakastavat toisiaan...
YMMÄRTÄMISEN-ILO lähestyen Valoa. Painakaa viimeinen suudelma minun
otsalleni...
Syleilevät toisiaan kauan, ja kun he eroavat ja nostavat
päänsä, näkyy heidän silmissään kyyneleitä.
TILTIL ihmeissään. Miksi itkette?... (Katsellen toisia iloja.) Tekin
itkette!... Mutta minkätähden kaikkien silmät ovat kyyneliä täynnä?...
VALO. Hiljaa, lapseni...
Esirippu
VIIDES NÄYTÖS
KYMMENES KUVAELMA
Tulevaisuuden valtakunta.
Taivaan Sinilinnan äärettömät salit, joissa syntymättömät lapset
odottavat syntymistään. -- Silmän kantamattomaan kaukaisuuteen
ulottuvat safiiripylvästöt kannattavat turkoosiholveja. Täällä on
kaikki alkaen valaistuksesta ja lattian lapislatsuli-paasista aina
utuisen taustan häipyviin holveihin saakka, aina pienimpään esineeseen
saakka, haaveellista, voimakasta, satumaista sineä. Ainoastaan
pylväiden päät ja jalustat, holvien ylimmät kivet, jotkut istuimet,
jotkut ympäryspenkit ovat valkeata marmoria tai alabasteria. --
Oikealla pylväiden välissä opaali-ovia. Nämä ovet, jotka Aika
kohtauksen lopulla avaa, vievät nykyiseen Elämään ja Aamuruskon
rantasilloille. Kaikkialla on sopusuhtaisissa ryhmissä laumoittain
sinipukuisia lapsia. -- Toiset leikkivät, toiset kävelevät, toiset
puhelevat tai ovat mietteissään, monet nukkuvat, monet valmistelevat
pilaristojen välissä vastaisia keksintöjä; heidän työkalunsa, koneensa,
tekeleensä, kaikki kasvit, kukat ja hedelmät, joita he hoitavat tai
poimivat, ovat samaa yliluonnollista ja valoisaa sineä kuin linnan ilma
yleensä. -- Lasten joukossa liikuskelee edestakaisin muutamia vaaleaan,
läpikuultavaan sineen puettuja pitkävartaloisia ylevän kauniita,
äänettömiä olentoja, jotka näyttävät olevan enkeleitä.
Vasemmalta tulevat, ikäänkuin salaa hiipien, etualan pylväiden
välitse Tiltil, Mitil ja Valo. Heidän tulonsa herättää jonkun verran
Sinisten-Lasten huomiota, joita sitten pian juoksee esiin kaikkialta
ja jotka ryhmittyvät uteliaina näiden outojen vierasten ympärille.
MITIL. Missä ovat Sokeri, Kissa ja Leipä?
VALO. He eivät voi tulla tänne; he oppisivat tuntemaan tulevaisuuden
eivätkä enää tottelisi...
TILTIL. Entä Koira?
VALO. Ei hänenkään olisi hyödyllistä tietää; mikä häntä odottaa
vuosisatain kuluessa... Olen teljennyt heidät kirkon lattian alle.
TILTIL. Missä me olemme?
VALO. Olemme Tulevaisuuden Valtakunnassa, lasten keskuudessa, jotka
eivät vielä ole syntyneet. Koska Timantti sallii meidän nähdä selvästi
täällä ylhäällä, minne Ihmisten silmät eivät kanna, me luultavasti
löydämme täältä Sinisen Linnun...
TILTIL. Lintu on täällä tietysti Sininen, koska kaikki muukin on
sinistä. (Katsellen ympärilleen.) Kylläpä, kylläpä täällä on kaunista
kaikki...
VALO. Katso, kuinka lapset rientävät tänne...
TILTIL. Eivätkö ne soisi teidän tulleen?...