lapsetkin jo saattavat teidät sen salaperäisen kauhun valtaan, joka
teki meistä ne orjat, joita aina olemme olleet... Mutta ei!... Tästä on
tuleva loppu!... Koska on niin, koska tämä tilaisuus ei koskaan
uudistu, niin menen minä yksin, minä vanha ja vaivainen, minä sokea ja
rujo ja rampa, minä menen yksin verivihollista vastaan!... Missä hän
on?...
Haparoiden kepillään hän lähestyy Tiltiliä.
TILTIL vetää veitsen taskustaan. Minuako tuo äijä tavottelee
kepillään?...
Nähdessään veitsen, Ihmisen salaperäisen ja voittamattoman aseen,
kaikki Puut kirkaisevat kauhistuneina ja pidättävät Tammea.
PUUT. Sillä on veitsi!... Varokaa!... Sillä on veitsi!...
TAMMI pyrkien irti. Päästäkää!... En välitä... Sama se, veitsikö vai
kirves!... Kuka minua pitelee? Mitä? Kaikkiko?... Mitä? Oletteko kaikki
yhtä mieltä?... (Heittää keppinsä) Olkoon sitten!... Raukkoja meitä!...
Tulkoot sitten Eläimet meitä vapauttamaan!...
SONNI. Hyvä on!... Minä olen valmis!... Kerran viillän sarvillani, niin
se on tehty!...
HÄRKÄ ja LAMMAS pidättäen häntä hännästä. Elä sinä sekaannu tähän!...
Elä tee tyhmyyksiä!... Se on paha juttu!... Se päättyy huonosti!... Me
saamme maksaa sen selkänahallamme. Jätä se Metsäeläinten asiaksi...
SONNI. Ei! Ei!... Tämä tehtävä sopii juuri minulle!... Odottakaa!...
Pidättäkäähän toki, etten saa aikaan onnettomuutta!...
TILTIL Mitilille, joka kirkuu. Elä pelkää!... Asetu taakseni... Minulla
on veitsi...
KUKKO. Se on topakka poika tuo...
TILTIL. Onko siis todella aikomus käydä minun kimppuuni?...
AASI. Nytkö vasta se alkaa sinulle selvitä?
SIKA. Parasta, että siunaat sielusi, viimeinen hetkesi on tullut. Elä
peitä tuota pikku tyttöä selkäsi taa... Anna, kuu ilahdutan hänellä
silmiäni... ja sitten syön hänet suuhuni...
TILTIL. Mitä pahaa minä olen teille tehnyt?...
LAMMAS. Et mitään, pienokainen, et mitään muuta kuin syönyt pikku
veljeni, kaksi siskoani, kolme setääni, tätini, isäni ja äitini...
Mutta maltahan, maltahan, on ne hampaat minullakin, jahka makaat tuossa
maassa...
AASI. Ja minulla kaviot...
HEVONEN korskeillen. Saattepa vielä nähdä sen, minkä vielä saatte
nähdä!... Puraisenko hänet kuoliaaksi vai potkaisenko?... Kummin
tahansa! (Hän lähestyy suurenmoisin elein Tiltiliä, mutta kun tämä
näyttää hänelle veistään, säikähtää Hevonen, pyörähtää perin ja laukkaa
pois.) Oohoh! Ei sillä tavalla! Ei tuo ole rehellistä peliä... Rupeaa
vastustelemaan!...
KUKKO voimatta salata ihailuaan. Näittekö, se poika ei ole arkalasta
kotoisin!...
SIKA Karhulle ja Sudelle. Hyökätkäämme yhdessä heidän kimppuunsa...
Minä autan teitä, takaa... Me tyrkkäämme heidät kumoon ja panemme pikku
tytön miehiä myöten, niin pian kuin hän makaa maassa...
SUSI. Narratkaa heitä katsomaan tuonne... Minä sill'aikaa teen
kiertoliikkeen...
Kiertää Tiltilin taa ja hyökkää hänen selkäänsä
ja kaataa hänet kontalleen.
TILTIL. Juudas! Petturi!... (Hän nousee toiselle polvelleen, huitoo
veitsellään ja suojaa parhaansa mukaan pikku sisartaan, joka huutaa
hädissään. -- Huomatessaan, että Tiltil on puoleksi maassa, kaikki
Eläimet ja Puut lähestyvät ja koettavat iskeä. Yhtäkkiä tulee hämärä.
Epätoivoissaan huutaa Tiltil apua.) Auttakaa! Auttakaa! Vahti! Tulehan
tänne! Tule tänne!... Vahti! Vahti!... Missä on Kissa?... Vahti!
Vahti!... Mirri! Mirri!... Joutukaa! Auttakaa!
KISSA teeskennellen, syrjästä. En pääse... nyrjäytin käpäläni...
TILTIL torjuen iskuja ja puolustautuen parhaansa mukaan. Avuksi,
Vahti!... Minä uuvun!... Heitä on liian monta!... Karhu! Sika! Susi!
Aasi! Kuusi! Pyökki!... Vahti! Vahti!
Laahaten perässään katkaisemiaan siteitä hyökkää Koira esiin
Tammen rungon takaa ja tyrkkien tieltään Puita ja Eläimiä hän
heittäytyy Tiltilin eteen ja puolustaa häntä raivoisasti.
KOIRA vimmatusti purren. Tässä olen! Tässä olen!... Elä pelkää, pikku
jumala!... Ei hätää mitään!... Hampaistani saakoot senkin!... Siinä
sait, Karhu, paksuihin pakaroihisi!... Hahhaa!... Kuka tahtoo vielä?
Siinä sait, Sika, siinä sait, Hevonen, siinä sait häntääsi, Sonni!...
Hei, hei!... Siinä ratkesivat Pyökin pöksyt!... Siinä repesi Tammen
kauhtana!... Korjaa luusi, senkin Kuusi!... Hei vain! On vähän vari,
vaan ei se mitään...
TILTIL nääntymäisillään. En jaksa enää!... Sypressi iski minua
päähän...
KOIRA. Ai, se on Paju, joka iski... Löi käpäläni poikki!
TILTIL. Nyt ne hyökkäävät taas!... Kaikki yhdessä!... Nyt se on
Susi!...
KOIRA. Malta, kyllä minä sinut höyhennän!...
SUSI. Hullu... Etkö ole veljemme? Hänen vanhempansa hukuttivat
pentusi!...
KOIRA. Siinä tekivät oikein!... Hyvä, että heidät hukutettiin, koska
olivat sinun näköisesi!...
KAIKKI PUUT ja KAIKKI ELÄIMET. Luopio!... Pöllö!... Petturi!...
Katala!... Juudas!... Jätä hänet!... Pelasta henkesi!... Tule meidän
puolellemme!...
KOIRA hehkuen tulta ja uhrautuvaisuutta. En! En!... Yksin kaikkia
vastaan... En, en!... En petä jumaliani! parhaimpia! kaikkein
suurimpia!... (Tiltilille) Varo Karhua!... Varo Sonnia!... Käyn häntä
kurkkuun... Ai! Aasi potkaisi minulta kaksi hammasta!
TILTIL. En jaksa enää, Vahti!... Ai! Jalava iski... Katso, kädestäni
vuotaa verta... Se oli joko Susi tai Sika...
KOIRA. Odota, pikku jumala... Anna, kun suutelen sinua, nuolaisen
haavaa, se auttaa... Seiso takanani... Ne eivät uskalla enää tulla...
Nyt ne tulevat taas!... Nyt on leikki kaukana!... Mutta ei hätää
mitään!... Pystyyn vain!...
TILTIL vaipuu maahan. En jaksa enää...
KOIRA. Tullaan! Kuulen, vainuan!...
TILTIL. Missä? Kuka?...
KOIRA. Tuolla, tuolla! Se on Valo!... Hän on löytänyt meidät!... Olemme
pelastetut, pikku kuningas! Suutele minua!... Pelastetut!... Katso! Ne
jo väistyvät, hajaantuvat... Ne pelkäävät...
TILTIL. Valo! Valo!... Tulkaahan!... Joutukaa!... Ne kapinoivat!... Ne
ovat kaikki meitä vastaan...
Valo tulee; sitä mukaa kuin hän lähestyy,
valaisee Aamurusko metsää.
VALO. Mitä tämä on?... Mitä on tapahtunut?... Etkö sinä, onneton, siis
tietänyt?... Kierrä Timanttia!... Ne palajavat Hiljaisuuteen ja
Hämäryyteen; etkä sinä enää näe heidän tunteitaan...
Tiltil kiertää Timanttia. -- Heti kohta kaikkien Puiden henget
rientävät runkoihinsa, jotka sulkeutuvat. Eläinten henget katoavat
samalla tavalla; kauempana näkyy vain rauhallinen Lehmä ja Lammas
y.m. laitumella. -- Metsä on käynyt vaarattomaksi, hiljaiseksi.
Tiltil katselee ympärilleen.
TILTIL pyyhkien veistään. Minne ne hävisivät?... Mikä niitä vaivasi?...
Olivatko ne tulleet hulluiksi?...
VALO. Eivät, sellaisia ne ovat aina; mutta sitä ei tiedä, koska sitä ei
näe... Sanoinhan sinulle, että on vaarallista herättää heidät, kun minä
en ole mukana...
TILTIL. Ei se mitään, mutta ilman Koiraa... ja jos minulla ei olisi
ollut veistäni... En olisi koskaan uskonut heitä niin ilkeiksi...
VALO. Nyt näet, että Ihminen on yksin maailmassa, yksin kaikkia
vastaan...
KOIRA. Pitelivätkö ne sinua hyvin pahoin, pikku jumala?
TILTIL. Hiukan vain, mutta ei sillä väliä... Mitiliin ne eivät edes
koskeneetkaan... Mutta entä sinä itse, Vahti hyvä?... Suustasihan
vuotaa verta ja käpäläsi on poikki?...
KOIRA. Ei se mitään... Huomenna on kaikki hyvin... Mutta kovalle se
otti!...
KISSA tulee nilkuttaen pensaikosta. Kyllä otti kovalle! Härkä puski
minua vatsaan... Se ei näy päälle päin, mutta sitä särkee niin... Ja
kun Tammi löi minulta käpälän poikki...
KOIRA. Olisi hauskaa tietää, minkä käpälän...
MITIL silitellen Kissaa. Mirri parka, voi sinua, Mirri parka, ihanko
totta?... Missä sinä olit, kun en sinua lainkaan nähnyt?...
KISSA ulkokullaillen. Rakas, pikku äiti, minä haavoituin heti
käydessäni Sian kimppuun, kun se ilkimys aikoi syödä sinut suuhunsa...
Silloin Tammi iski minua niin, että olin vähällä pyörtyä...
KOIRA Kissalle, hampaittensa välistä. Minulla olisi sanottavana sinulle
pari sanaa, senkin... Mutta olkoon, perästähän kuuluu...
KISSA valitellen Mitilille. Pikku äiti, kuuletko, se haukkuu minua...
Se aikoo tehdä minulle pahaa...
MITIL Koiralle. Jätä hänet rauhaan, ilkeä elukka...
Menevät.
Esirippu
NELJÄS NÄYTÖS
KUUDES KUVAELMA
Esiripun edessä.
Tiltil, Mitil, Valo, Koira, Kissa, Leipä,
Tuli, Sokeri, Vesi ja Maito tulevat.
VALO. Haltijatar Berylune on lähettänyt minulle tiedon, että Sininen
Lintu mahdollisesti on täällä...
TILTIL. Missä?
VALO. Täällä, hautuumaalla, joka on tämän muurin takana... Luultavasti
se piilee jonkun tässä hautuumaassa lepäävän vainajan haudassa... Kun
nyt vain saisi tietää, kenen... Heidät on tarkastettava järjestänsä
jokainen...
TILTIL. Tarkastettava? Miten se voisi tapahtua?...
VALO. Sopivin hetki on keskiyön aika; silloin ei tarvitse pelätä, että
heitä liiaksi häiritään... Sinä kierrät Timanttia ja näet heidän
lähtevän haudoistaan, tai näet sinä hautainsa pohjassa ne, jotka eivät
tule ulos...
TILTIL. Eivätkö ne pane pahaksensa?...
VALO. Eivät vähääkään, niillä tuskin on siitä aavistustakaan... Ne
eivät pidä siitä, että heitä häiritään, mutta kun heillä yleensä on
tapana olla liikkeellä keskiyön aikana, ei se heitä rasita...
TILTIL. Miksi Leipä, Sokeri ja Maito ovat niin kalpeita? Miksi ette
sano mitään?...
MAITO horjuen. Minua pyörryttää...
VALO hiljaa Tiltilille. Elä heistä välitä... Ne pelkäävät vainajia...
TULI hypellen. Minä en heitä pelkää... Olen tottunut heitä
polttamaan... Ennen aikaan minä poltin heidät kaikki; se oli paljon
hauskempaa kuin tätä nykyä...
TILTIL. Mutta miksi Vahtikin vapisee?... Pelkäätkö sinäkin?...
KOIRA hampaat kalisten. Minäkö?... Enhän minä vapise... Minä en koskaan
pelkää; mutta jos sinä menet pois, tulen minäkin...
TILTIL. Miksi ei Kissa virka mitään?...
KISSA salaperäisesti. Minä tiedän, mitä se on...
TILTIL Valolle. Tuletko sinä meidän kanssamme?...
VALO. En, on parempi, että Ilmiöiden ja Eläinten kanssa jään hautuumaan
portille. Aika ei ole vielä tullut... Valo ei voi vielä päästä
tunkeutumaan kuolleiden luo... Jätän sinut yksin Mitilin kanssa...
TILTIL. Eikö Vahti voisi jäädä luoksemme?...
KOIRA. Minä jään tänne, minä jään... Minä tahdon jäädä pikku jumalani
luo...
VALO. Se on mahdotonta... Se on Haltijattaren käsky, ja sitä täytyy
totella; eikä teidän muuten tarvitse mitään pelätä...
KOIRA. Hyvä, hyvä, mutta jos he aikovat tehdä sinulle pahaa, tee vain
näin (Hän viheltää), niin minä tulen... Sitten tehdään, niinkuin
tehtiin metsässä: Hau! Hau! Hau!...
VALO. Kas niin, hyvästi nyt, pienokaiset... Olen tässä lähellä...
(Suutelee lapsia.) Olen aina lähellä niitä, jotka minua rakastavat ja
joita minä rakastan... (Ilmiöille ja Eläimille.) Te muut, tulkaa!...
Hän poistuu Ilmiöiden ja Eläinten kanssa. Lapset jäävät yksin
keskelle näyttämöä. Esirippu avautuu ja seitsemäs kuvaelma
paljastuu.
SEITSEMÄS KUVAELMA
Hautuumaa.
On yö. Kuutamo. Maaseudun hautuumaa. Paljon hautoja, nurmipenkkejä,
puuristejä, hautakiviä.
Tiltil ja Mitil seisovat erään pilarinpuolikkaan vieressä.
MITIL. Minua pelottaa!...
TILTIL koettaa olla rohkea. Minua ei milloinkaan pelota...
MITIL. Sano, ovatko kuolleet pahoja?
TILTIL. Eivät, koska eivät elä...
MITIL. Oletko sinä nähnyt kuolleita?...
TILTIL. Näin minä kerran, silloin kun olin hyvin pieni...
MITIL. Mimmoista se on, sano?
TILTIL. Se on ihan valkoista, ja hyvin kylmää, eikä se liiku, eikä
puhu...
MITIL. Näemmekö heidät, sano?...
TILTIL. Kyllä varmasti, koska Valo sanoi...
MITIL. Missä kuolleet ovat?
TILTIL. Täällä, nurmen alla tai näiden suurten kivien alla...
MITIL. Ovatko ne siellä koko vuoden?...
TILTIL. Ovat.
MITIL osoittaen hautakiviä. Nuoko ovat heidän huoneidensa ovia?
TILTIL. Ne.
MITIL. Tulevatko ne ulos kauniilla ilmalla?
TILTIL. Eivät ne voi tulla ulos muulloin kuin yöllä...
MITIL. Miksi ei?
TILTIL. Koska ovat paitasillaan...
MITIL. Tulevatko ne ulos, kun sataa?...
TILTIL. Eivät ne tule silloin, kun sataa...
MITIL. Onko siellä hyvä olla?
TILTIL. Sanotaan, että siellä on hyvin ahdasta...
MITIL. Onko siellä pieniä lapsia?...
TILTIL. Totta kai, koska siellä on kaikkia niitä, jotka kuolevat...
MITIL. Mitä he syövät?...
TILTIL. Juuria...
MITIL. Saammeko me nähdä heidät?
TILTIL. Totta kai, koska saa nähdä kaiken, kun on Timanttia
kiertänyt...
MITIL. Mitä ne sanovat?...
TILTIL. Eivät mitään, koska kerran eivät puhu...
MITIL. Miksi ne eivät puhu?
TILTIL. Koska heillä ei ole mitään sanomista...
MITIL. Miksi heillä ei ole mitään sanomista?...
TILTIL. Ole vaiti...
He ovat vaiti hetken aikaa.
MITIL. Milloin sinä kierrät Timanttia?
TILTIL. Kuulithan sinä, että Valo käski odottamaan keskiyötä, koska
silloin emme häiritse heitä...
MITIL. Miksi emme silloin häiritse heitä?
TILTIL. Koska he silloin muutenkin lähtisivät hengittämään raitista
ilmaa...
MITIL. Eikö ole jo keskiyö?
TILTIL. Voitko erottaa tornikellon taulun?...
MITIL. Voin, minä näen sen pikku viisarinkin...
TILTIL. Nyt se soi... kuuletko?
Kuuluu keskiyön kaksitoista kellonlyöntiä.
MITIL. Mennään pois...
TILTIL. Nyt se on myöhäistä, koska minä heti paikalla kierrän
Timanttia...
MITIL. Elä, Tiltil, elä tee sitä!... Mennään pois!... Minua pelottaa,
minua pelottaa niin kauheasti!
TILTIL. Eihän tässä ole mitään hätää...
MITII. Minä en tahdo nähdä kuolleita!... Minä en tahdo heitä nähdä!...
TILTIL. Eihän sinun tarvitsekaan. Sulje silmäsi!...
MITIL tarttuu Tiltiliä vaatteihin. Tiltil, minä en voi!... En
mitenkään! Ne nousevat maan sisästä!...
TILTIL. Elä nyt vapise noin... Nehän tulevat vain tuokioksi...
MITIL. Sinähän vapiset itsekin... Ne hirvittävät minua!...
TILTIL. Nyt on oikea hetki, aika rientää...
Tiltil kiertää Timanttia. Lyhyt, kaamean hiljaisuuden ja
liikkumattomuuden hetki; sen kuluttua ristit alkavat
hiljalleen horjua, nurmipenkit avautuvat, hautakivet
nousevat paikoiltaan.
MITIL kyyristyy Tiltiliin kiinni. Nyt ne tulevat!... Siinä ne ovat!
Silloin alkaa auenneista haudoista vähitellen koheta kukinta,
ensin hento ja arka niinkuin vesihöyry, sitten vaalea ja puhdas
ja yhä enemmän tiivistyvä, nousten yhä ylemmä, käyden yhä
runsaammaksi ja ihmeellisemmäksi ja vallaten vastustamattomasti
kaikki esineet; hautuumaa muuttuu satumaiseksi hääpuutarhaksi,
jota alkavat valaista aamun koin ensimäiset säteet. Kaste välkkyy,
kukat aukenevat, tuuli humahtelee puissa, mehiläiset surisevat,
linnut heräävät ja ilmaan tulvii tulvimalla heidän laulujensa ensi
hurmaa, joilla he ylistelevät aurinkoa ja elämää. Hämmästyneinä,
häikäistyneinä seisovat Tiltil ja Mitil käsikädessä; sitten he
astuvat muutamia askeleita kukkasten keskessä ja etsivät hautoja.
MITIL etsien nurmikolta. Missä ovat kuolleet?
TILTIL samoin etsien. Kuolleita ei olekaan...
Esirippu
KAHDEKSAS KUVAELMA
Esiripun edessä, joka kuvaa kauniita pilviä.
Tiltil, Mitil, Valo, Koira, Kissa, Leipä, Tuli,
Sokeri, Vesi ja Maito tulevat.
VALO. Nyt luulen olevani Sinisen Linnun jälillä. Ihme, ettei se heti
johtunut mieleeni... Vasta tänä aamuna, saadessani uusia voimia aamun
koista, välähti se mielessäni kuin taivaasta tullen... Olemme nyt
lumottujen puutarhojen perillä, missä ovat kohtalon valvonnan alaisina
kaikki Ihmisten Ilot ja Onnet...
TILTIL. Onko niitä siellä paljon? Saako ne omakseen? Ovatko ne pieniä
vai suuria?
VALO. Niitä on pieniä ja suuria, karkeita ja hienoja, hyvin kauniita ja
myöskin vähemmän miellyttäviä... Rumimmat heistä karkoitettiin joku
aika sitten näistä puutarhoista ja ne pakenivat Onnettomuuksien
turviin. -- Sillä on huomattava, että Onnettomuudet elävät luolassa,
joka on aivan lähellä Onnen puutarhaa. Sen erottaa siitä vain
jonkunlainen sumuharso tai hieno esirippu, jota yhtä mittaa häilyttelee
Oikeuden korkeuksista tai Iäisyyden ääriltä puhalteleva ilman henki...
On sentähden oltava hiukan varuillaan... Yleensä Onnet ovat hyvin
siivoa väkeä, mutta on heidän joukossaan kuitenkin joitakuita, jotka
ovat vaarallisempia ja kavalampia kuin suurimmat Onnettomuudet...
LEIPÄ. Tulin ajatelleeksi, kuulkaahan!... Jos ne ovat vaarallisia ja
kavalia, eikö olisi ehkä viisainta, että me odottaisimme portilla,
ollaksemme heti valmiina rientämään apuun, jos lapset olisivat
pakotetut pakenemaan?...
KOIRA. Ei yhtään niin! ei yhtään niin!... Minä tahdon seurata
kaikkialle pikku jumaliani!... Jääkööt portille kaikki ne, jotka eivät
uskalla tulla sisään!... Me emme tarvitse (katsoo Leipään) pelkureita
emmekä (katsoo Kissaan) pettureita...
TULI. Minä menen mukana!... Näyttää kuin siellä tulisi olemaan
hauskaa!... Siellä luultavasti tullaan tanssimaan...
LEIPÄ. Saako siellä syödäkin?
VESI vaikeroiden. En ole ikänäni tuntenut pienintäkään Onnea. Tahdon
hänet kerrankin nähdä...
VALO. Olkaa vaiti! Ei kukaan kysy teidän mielipidettänne... Olen
päättänyt näin: Koira, Leipä ja Sokeri menevät lasten mukana. Vesi ei
mene, koska hän on liian kylmä, eikä myöskään Tuli, koska hän on liian
levoton. Maitoa kehoitan mitä hartaimmin jäämään ulkopuolelle, koska
hän on liian herkkä vaikutuksille; Kissa saa tehdä, niinkuin itse
tahtoo...
KOIRA. Kissa pelkää!...
KISSA. Minä pistäyn ohi mennen tervehtimässä eräitä Onnettomuuksia,
jotka ovat vanhoja ystäviäni ja asuvat tässä lähellä...
TILTIL. Entä sinä itse, etkö sinä tulekaan?...
VALO. En voi tässä asussani tulla sinne, missä Onnet asuvat; useimmat
heistä eivät voi minua sietää... Mutta minulla on tässä tiivis huntu,
jonka heitän ylleni mennessäni tervehtimään Onnellisia ihmisiä... (Hän
käärii auki pitkän hunnun ja kiertää sen huolellisesti ympärilleen.) En
tahdo, että säde sielustani sattuisi heihin ja säikähdyttäisi heitä,
sillä monet Onnet ovat onnestaan arkoja, eivätkä ole edes
onnellisiakaan... Kas näin, nyt heidän ei tarvitse mitään pelätä, ei
vähemmän kauniiden eikä edes kaikkein rumimpienkaan...
Esirippu avautuu ja yhdeksäs kuvaelma paljastuu.
YHDEKSÄS KUVAELMA
Onnen puutarhat.
Esiripun avautuessa näkyy puutarhojen etualalla eräänlainen korkeiden
marmoripylväiden muodostama sali; pylväiden välissä riippuu
kultanuorien varassa raskaita, purppuranpunaisia verhoja, peittäen koko
taustan. Laitteet johtavat mieleen venetsialaisen ja flaamilaisen
(Veronese, Rubens) renesanssitaiteen aistillisimpia ja komeimpia
esityksiä. Köynnöksiä, runsaudensarvia, kiehkuroita, maljakkoja,
veistoksia, ylellisiä kultauksia kaikkialla. -- Keskustassa on jykevä
ja satumaisen ihana pöytä jaspiksesta ja kullatusta hopeasta, jonka
päällä on kynttiläjalkoja, kristallilaseja, kulta- ja hopea-astioita ja
mitä merkillisimpiä ruokia. Tämän maailman suurimmat Onnet syövät,
juovat, meluavat, laulavat, heittelehtivät, vetelehtivät tai nukkuvat
pöydän ympärillä paistien, ihmeellisten hedelmien, vesikannujen ja
viiniruukkujen keskessä. Ne ovat suunnattoman suuria, sanomattoman
lihavia ja punottavia, samettiin ja kirjailtuihin pukuihin puettuja,
päässä kultakruunuja, helmiä ja kalliita kiviä. Kauniit orjattaret
tuovat lakkaamatta sulkatöyhdöillä koristettuja ruokia ja vaahtoavia
viinejä. -- Soitto on meluavan jokapäiväistä ja räikeitä, jossa
vaskitorvet ovat voitolla. -- Raskas, punainen valaistus. --
Tiltil, Mitil, Koira, Leipä ja Sokeri seisovat aluksi hiukan peloissaan
Valon ympärillä etualalla, oikealla. Kissa menee sanaakaan sanomatta
perälle, oikealle, kohottaa erästä tummaa esirippua ja katoaa.
TILTIL. Keitä ovat nuo lihavat herrat, joilla on niin hauska ja jotka
syövät noita herkkuja?
VALO. Ne ovat Maailman Suurimmat Onnet, ne, jotka voi nähdä paljaalla
silmällä. On mahdollista, että Sininen Lintu joskus on eksynyt heidän
joukkoonsa, vaikkei se olekaan luultavaa. Elä sentähden vielä huoli
kiertää Timanttia... Tarkastamme kiireimmittäin ja vain muodon vuoksi
tämän osan salia.
TILTIL. Uskaltaako heitä lähestyä?...
VALO. Epäilemättä. Ne eivät ole pahoja, vaikka ovatkin hiukan raakoja
ja huonosti kasvatettuja.
MITIL. Kylläpä niillä on makeita leivoksia!...
KOIRA. Ja metsällistä ja makkaroita ja lammasta ja vasikan maksaa...
(julistaen) Ei mikään koko maailmassa ole parempaa, ei mikään ole
ihanampaa, eikä mikään ole sen veroista kuin vasikan maksa!...
LEIPÄ. Paitse kaikkein hienoimmista vehnistä leivotut neljän kilon
leivät!... Oo, ne ovat suurenmoisia, ne ovat ihmeen ihania!... Ne ovat
suurempia kuin minä...
SOKERI. Pyydän anteeksi, pyydän tuhat kertaa anteeksi... Sallitteko...
En tahtoisi loukata ketään, mutta elkäähän toki unhottako kaikkia näitä
imeliä, jotka ovat tämän pöydän kunnia ja joiden loisto ja ihanuus, jos
niin saamme sanoa, voittaa kaiken, mitä on tavattavana ei ainoastaan
tässä salissa, vaan luultavasti kaikkialla muuallakin...
TILTIL. Katsokaahan, kuinka ne ovat tyytyväisen ja onnellisen
näköisiä!... Kuulkaahan, kuinka ne huutavat ja nauravat!... Nyt ne
näkivät meidät...
Ja todella onkin kymmenkunta Suurempaa Onnea noussut pöydästä
alkaen vaivaloisesti ja vatsojaan pidellen lähestyä lapsia.
VALO. Elä pelkää, ne ovat hyvin ystävällistä väkeä... Ne tulevat
luultavasti pyytämään sinua pöytäänsä... Elä suostu mihinkään, elä ota
vastaan mitään, muuten voit unohtaa tehtäväsi...
TILTIL. Enkö saa ottaa pikku leivostakaan? Miksi en? Ne ovat niin
makean näköisiä, niin tuoreita, niin hyvin sokeroituja, niiden päällä
on hedelmäsylttiä, katsokaa, ne ovat kermalla voideltuja, miksen saa?
VALO. Ne ovat hyvin vaarallisia, ne voisivat lamauttaa tahtosi. Täytyy
osata uhrata jotain sen velvollisuuden vuoksi, joka on täytettävänä.
Kieltäy kohteliaasti, mutta varmasti... Siinä ne ovat...
SUURIN ONNI ojentaa kätensä Tiltilille. Päivää, Tiltil!...
TILTIL ihmeissään. Tunnetteko minut?... Ken olette?...
SUURIN ONNI. Olen Suurin Onni, olen Rikkaana-olemisen-onni, ja tulen
veljieni puolesta pyytämään teitä, teitä ja perhettänne, läsnäolollanne
kunnioittamaan meidän ainaista ateriaamme... Tulette istumaan siellä
tämän maailman oikeiden ja suurinten Onnien parhaimmiston seurassa.
Sallikaa minun esitellä teille heistä huomattavimmat. Tässä
on vävypoikani Omistamisen-onni, jolla on vatsa pullea kuin
päänala. Tässä on pulloposkinen Tyydytetyn-turhamaisuuden-onni.
(Tyydytetyn-turhamaisuuden-onni tervehtii suojelevasti.) Tässä on
Onni-juoda-juotuaankin ja Onni-syödä-syötyäänkin, ne ovat kaksoset ja
niiden jalat ovat makaroonista. (Ne tervehtivät horjuen.) Tässä
on Onni-olla-mitään-tietämättä ja hän on kuuro kuin kampela, ja
Onni-olla-mitään-ymmärtämättä, ja hän on sokea kuin myyrä. Tässä on
Onni-olla-mitään-tekemättä ja Onni-nukkua-enemmän-kuin-on-tarpeen;
niillä on kädet leivän sydämestä ja silmät hedelmähyytelöstä. Tässä on
vihdoin Röhö-Nauru, jolla on suuta korvia myöten ja jota ei kukaan voi
vastustaa...
Röhö-Nauru tervehtii nauraen katketakseen.
TILTIL osoittaen sormellaan erästä Suurinta Onnea, joka pysyttelee
hiukan syrjässä. Entä tuo, joka on selin eikä uskalla lähestyä?...
SUURIN ONNI. Antakaa hänen olla, hän hiukan ujostelee, eikä hänestä ole
lasten seuraan... (Tarttuu Tiltiliä käsiin.) Mutta tulkaahan toki!
Juhla-ateria alkaa... Tämä on kahdestoista sitten auringon nousun...
Kaikki muut ovat jo saapuneet... Ettekö kuule, kuinka kaikki vieraat
yhteen ääneen kutsuvat teitä... En voi esittää teitä kaikille, koska
heitä on niin äärettömän monta... (Tarjoten käsivartensa lapsille.)
Sallikaa minun saattaa teidät kunniasijalle...
TILTIL. Kiitän nöyrimmästi teitä, herra Maailman Suurin Onni... Ikävä
kyllä en voi... Valitettavasti täytyy meidän... Meillä on kovin kiire,
etsimme Sinistä lintua... Ette sattumalta tiedä, missä hän piilee?