kuuletko, ei kukaan, jotka raottavat tätä ovea, vaikkapa vain
hiuskarvankaan verran, ole elävänä palannut päivän valoon... Koska
kaikkein kauhein, kaikkein hirmuisin, kaikkein pelottavinkaan maan
päällä ei ole mitään verrattuna siihen, mikä valtaa Ihmisen, niin pian
kuin hän näkee viattomimmankin vilahduksen siitä kuilusta, jota hän ei
uskalla edes nimeltä mainita... Se on siihen määrin kamalaa, että minun
itsenikin täytyy, jos et kaikesta huolimatta luovu koskemasta tähän
oveen, pyytää sinua odottamaan, kunnes olen päässyt ikkunattoman
tornini turviin... Ja nyt mieti, mitä teet...
Mitil pillahtaa itkuun, kirkuu kauheasti ja koettaa
vetää pois Tiltiliä.
LEIPÄ hampaat kalisten. Elkää tehkö sitä, pieni herrani!... (Heittäytyy
polvilleen) Säälikää meitä!... Pyydän teiltä sitä polvillani...
Näettehän, että Yö on oikeassa...
KISSA. Teillä ei ole oikeutta panna alttiiksi kaikkien meidän
henkeämme...
TILTIL. Ei auta, minun täytyy avata...
MITIL polkee jalkaa, samalla kuin itkee. Et saa... Et saa...
TILTIL. Sokeri ja Leipä ottakoot Mitilin mukaansa ja menkööt... Nyt
minä avaan...
YÖ. Pelastukoon, ken voi... Tulkaa!... Tulkaa, kun vielä on aika!...
Pakenee.
LEIPÄ pakenee, poissa suunniltaan. Odottakaa ainakin niin kauan, että
olemme ehtineet toiseen päähän salia...
KISSA samoin paeten. Odottakaa!... odottakaa!...
He piiloutuvat salin toisessa päässä olevien patsaiden suojaan.
Tiltil yksin jää Koiran kanssa pääoven luo.
KOIRA läähättäen ja hikoillen pidätetystä kauhusta. Minä jään, minä
jään... Minä en pelkää... Minä jään... Minä jään pikku jumalani luo...
Jä-hä... Jä-hän...
TILTIL taputtaen Koiraa. Se on oikein, Vahti, se on oikein... Syleile
minua... Meitä on kaksi... Ja nyt, jumala meitä auttakoon... (Hän panee
avaimen lukon reikään. Kuuluu kauhun huuto toisesta päästä salia, minne
pakenijat ovat piiloutuneet. Tuskin on avain koskettanut oveen, kun sen
molemmat puoliskot aukeavat keskeltä, liukuvat sivulle ja katoavat
seinään, toinen oikealle, toinen vasemmalle, jolloin tulee näkyviin
mitä ihmeellisin, satumaisin yöllisten unelmien puutarha, jossa tähtien
ja kuun loistossa lentelee jalokivestä jalokiveen, kuun säteestä
toiseen tarumaisia Sinisiä Lintuja, kierrellen ja kaarrellen
lakkaamatta ja sulavin liikkein aina taivaan ääriin saakka, ja niin
lukuisina, että ne näyttävät olevan tämän ihmepuutarhan sininen ilma,
sen henkäys, se aine, mistä se on tehty. -- Tiltil seisoo puutarhan
valon huikaisemana, haltioituneena.) Oh, sitä taivasta! (Kääntyen
niiden puoleen, jotka ovat paenneet.) Tulkaa pian!... Ne ovat
tuolla!... Ne on niitä... Ne on niitä... Ne on niitä... Nyt me ne
vihdoinkin löysimme... Siellä on tuhansia sinisiä lintuja...
Miljoonia!... Miljardeja!... Emme voi ottaa kaikkia... Tule, Mitil!...
Tule, Vahti!... Tulkaa kaikki!... Auttakaa minua!... (Rientäen lintujen
joukkoon.) Niitä voi ottaa kuinka paljon tahansa!... Ne ovat kesyjä!...
Ne eivät pelkää!... Tänne, tänne!... (Mitil ja muut juoksevat sinne.
Kaikki, paitsi Yö ja Kissa, menevät puutarhaan.) Näettekö?... Niitä on
liika paljon!... Ne lentävät suoraan syliin!... Katsokaahan, ne syövät
kuun säteitä!... Mitil, missä sinä olet?... On niin paljon sinisiä
siipiä, lentäviä höyheniä, ettei näe mitään!... Vahti, elä pure
niitä!... Elä tee niille pahaa!... Ota niitä varovasti!
MITIL sinisten lintujen ympäröimänä. Minulla on jo seitsemän!... Oi,
kuinka ne räpyttävät siipiään!... Enhän voi niitä kaikkia pitää!...
TILTIL. En minäkään!... Minulla on niitä liiaksi!... Nyt ne pääsevät.
Nyt ne tulevat takaisin!... Vahdillakin on!... Ne vievät pian meidät
mukanaan!... Ne vievät meidät pian taivaaseen!... Tule, mennään täältä
kautta!... Valo odottaa meitä!... Kyllä hän ilostuu... Tänne, tänne...
He rientävät ulos puutarhasta, kädet täynnä lintuja, jotka
räpyttelevät siipiään irti päästäkseen, juoksevat salin läpi,
sinisten siipien tuiskussa ja poistuvat oikealle, josta
olivat tulleet; Leipä ja Sokeri, jotka eivät ole ottaneet
lintuja, seuraavat heitä. -- Yksin jäätyään Yö ja Kissa
rientävät perälle ja katsovat levottomina puutarhaan.
YÖ. Saivatko he linnun?...
KISSA. Eivät... Hän istuu tuolla tuon kuun säteen päällä... He eivät
ulottuneet, se oli liian korkealla...
Esirippu laskee. Heti sen jälkeen tulevat samaan aikaan Valo
vasemmalta ja Tiltil, Mitil ja Koira oikealta; nämä juoksevat
esiin ottamiensa lintujen peitossa. Linnut näyttävät kuitenkin
elottomilta, niiden päät riippuvat ja siivet ovat rikki; ne ovat
muuttuneet heidän käsissään elottomiksi ruumiiksi.
VALO. No... löysittekö?...
TILTIL. Löysimme! Löysimme!... Siellä oli niin paljon, kuin halusimme.
Siellä oli tuhansia, miljoonia!... Kas tässä!... Näetkö!... (Ojentaa
lintunsa Valoa kohti ja huomaa samassa, että ne ovat kuolleet) Ne eivät
enää elä... Mikä niille tuli? Sinun lintusiko myös, Mitil?... Ja Vahdin
linnut myös... (Heittää vihoissaan pois lintujen ruumiit.) Voi
surkeutta... Kuka ne tappoi?... Minulla on niin hirmuisen ikävä...
Peittää päänsä käsivarsiinsa ja näyttää hytkyvän nyyhkytyksistä.
VALO sulkee hänet äidillisesti syliinsä. Elä itke, lapseni... Et
tavannut sitä, joka voi elää päivän valossa... Se lensi jonnekin
muuanne... Me kyllä hänet vielä saavutamme...
KOIRA katselee kuolleita lintuja. Olisikohan noista syötäväksi?...
Kaikki menevät oikealle.
Esirippu
VIIDES KUVAELMA
Metsä.
Metsä. -- On yö. -- Kuutamo. -- Kaikenlaisia vanhoja puita, muun muassa
tammi, pyökki, jalava, poppeli, kuusi, sypressi, lehmus, kastanja.
Kissa tulee.
KISSA tervehtien kaikkia puita. Terve kaikille puille!...
LEHDISTÖN HUMINA. Terve...
KISSA. Tämä päivä on tärkeä päivä!... Meidän vihamiehemme tulee pian
tänne päästämään vapaaksi teissä piilevät voimat ja itse menettämään
vapautensa... Hänen nimensä on Tiltil, hän on puunhakkaajan poika, sen,
joka on tehnyt teille niin paljon pahaa... Hän etsii Sinistä Lintua,
jota te siitä lähtien, kun maailma luotiin, olette pitäneet Ihmiseltä
kätkössä ja joka yksin tuntee meidän salaisuutemme. (Lehvistössä
humahtaa) Mitä sanoitte? Poppeliko puhui?... Niin on, hänellä on
hallussaan Timantti, jolla on se voima, että se hetkeksi voi vapauttaa
henkemme; se voi pakottaa meidät luovuttamaan Sinisen Linnun ja silloin
me olemme lopullisesti Ihmisen vallassa. (Lehvistössä humahtaa) Kuka
puhui? Tammiko? Kuinka voitte? (Tammen lehvissä humahtaa) Aina vain
nuha?... Eikö Lakritsa enää hoida teitä?... ja ainako luuvalo vain
vaivaa?... Teidän ei pitäisi pitää niin paljon sammalia jalkojenne
ympärillä, se tulee siitä... Onko Sininen Lintu yhä teidän hallussanne?
(Tammen lehvissä humahtaa) Mitä sanoitte?... Niin juuri, koska nyt
sattui niin sopivasti, hänet on tuhottava... (Lehvistössä humahtaa)
Mitä?... On, hänellä on mukanaan pikku sisarensa; kuolkoon hänkin.
(Lehvistössä humahtaa) On kyllä, heillä on Koira mukanaan; häntä on
mahdoton saada haihdutetuksi... (Lehvistössä humahtaa) Lahjoako?...
Mahdotonta... Olen koettanut kaikkea... (Lehvistössä humahtaa) Kuusiko
siellä puhui?... Hyvä on, sahauta vain arkkulaudat valmiiksi... Siellä
on vielä Tuli, Sokeri, Vesi ja Leipä... He ovat kaikki meidän
puolellamme, paitse Leipä, joka on hyvin epäluotettava... Valo yksin on
kokonaan Ihmisen puolella, mutta hän ei tule... Olen yllyttänyt
pienokaiset pujahtamaan tänne häneltä salaa, hänen nukkuessaan... Näin
mainiota tilaisuutta ei enää koskaan tule... (Lehvistössä humahtaa)
Kuka puhui? Ahaa, Pyökki!... Olette oikeassa: on ilmoitettava
Eläimille... Onko Kaniinilla rumpunsa kunnossa?... Kai hän on näillä
mailla?... Hyvä, rummuttakoon hän heidät koolle heti paikalla... Siinä
ne tulevat!...
Kuuluu Kaniinin rummun etenevä ääni. Tiltil, Mitil
ja Koira tulevat.
TILTIL. Täälläkö?
KISSA matelevasti, makeillen, hätiköiden, rientäen lapsia vastaan. Ah,
siinähän te olette, pikku hallitsijani!... Olettepa te taas terveen
näköinen ja kaunis tänä iltana... Riensin tänne ennen teitä
ilmoittamaan tulostanne... Kaikki käy hyvin... Tällä kertaa me varmasti
saamme Sinisen Linnun kiinni... Lähetin juuri Kaniinin rummuttamaan
kokoon tämän paikkakunnan huomattavimmat eläimet... Ne tulevat jo
tuolla puiden takana... Kuuletteko?... Ne hiukan arkailevat eivätkä
uskalla lähestyä... (Kuuluu lehmien ammuntaa, sikojen röhkinää,
hevosten hirnuntaa, aasien huutoja y.m.s. Hiljaa Tiltilille, vetäen
hänet syrjään.) Miksi otitte mukaanne Koiran?... Sanoinhan jo, että hän
on riidassa koko maailman kanssa, jopa puidenkin... Pelkään pahoin,
että hänen läsnäolonsa heitä ärsyttää ja että kaikki menee myttyyn...
TILTIL. En päässyt hänestä erilleni... (Koiralle, häntä uhaten.)
Menetkö tiehesi, inhoittava elukka!...
KOIRA. Minäkö?... Kuka?... Minkätähden?... Mitä pahaa olen tehnyt?...
TILTIL. Mene tiehesi!... Aina sinä vain pyörit jaloissa!... Sinä
kyllästytät minua, nyt sen kuulit!...
KOIRA. En tule hiiskumaan halaistua sanaa... Seuraan sinua kaukaa... Ei
kukaan minua näe... Tahdotko, että teen jonkun tempun?...
KISSA hiljaa Tiltilille. Kuinka voitte suvaita tuollaista
tottelemattomuutta?... Lyökää häntä kepillä turpaan, hän on suorastaan
sietämätön!...
TILTIL lyöden Koiraa. Siinä saat, niin opit heti tottelemaan!...
KOIRA ulvoen. Ai! ai! ai!
TILTIL. Mitäs siitä sanot?
KOIRA. Sanon, että minun täytyy suudella sinua, koska... minua löit...
Suutelee ja hyväilee kiihkeästi Tiltiliä.
TILTIL. Hyvä... hyvä!... Riittää jo!... Mene tiehesi!...
MITIL. Ei, ei, minä tahdon, että hän jää... Minua pelottaa, kun Vahti
on poissa...
KOIRA hypähtää ja on vähällä kaataa Mitilin rajuilla ja innokkailla
hyväilyillään. Oo, sinä hyvä pikku tyttö!... Oo, kuinka sinä olet
kaunis!... Oo, kuinka sinä olet hyvä!... Hyvä, hyvä ja hellä... Anna
minä syleilen sinua! Vielä, vielä, vielä!...
KISSA. Semmoinen pöllöpää... Mutta kyllä vielä nähdään... Elkäämme
kuluttako aikaa hukkaan... Kiertäkää Timanttia...
TILTIL. Mihin minä asetun?...
KISSA. Tähän, tämän kuun säteen kohdalle; siitä näette parhaiten.
Siihen niin! ja nyt kiertäkää hiljakseen...
Tiltil kiertää Timanttia; heti kohta käy pitkä värähdys läpi
oksien ja lehtien. Vanhimmat ja mahtavimmat rungot aukenevat
päästääkseen ulos kukin henkensä. Nämä henget eroavat
ulkomuodoltaan ja luonteeltaan toisistaan sikäli kuin ne
puutkin, joita ne edustavat. Niinpä esim. Jalavan henki on
raskaasti hengittävä, isovatsainen, äreä maahinen, Lehmuksen
henki hiljainen, ystävällinen, leikkisä; Pyökin henki siro
ja uljas; Koivun henki valkoinen, umpimielinen ja levoton;
Pajun henki pienikasvuinen, hajahapsinen, surkeileva. Kuusen
henki on pitkä, laiha, vaitelias. Sypressin henki murheellinen;
Kastanjan henki vaatelias, hiukan keikarimainen; Poppelin henki
vilkas, isotilainen, puhelias. Toiset tulevat rungostaan
hitaasti, kankeasti, venytellen jäseniään kuin vuosisatoja
kestäneen vankeuden ja unen jälkeen, toiset vapautuen yhdellä
ainoalla reippaalla tempauksella. Ne asettuvat kaikki lasten
ympärille, pysyen samalla mikäli mahdollista sen puun
läheisyydessä, josta ovat syntyneet.
POPPELI juosten ensimäisenä ja huutaen täyttä kurkkua. Täällä on
Ihmisiä!... Pikku Ihmisiä!... Niille voi puhua!... Ei tarvitse enää
vaieta. Ei tarvitse enää vaieta!... Mistä he tulevat?... Kuka tuo
on?... Ketä he ovat?... (Lehmukselle, joka tulee rauhallisesti,
piippuaan poltellen.) Tunnetko heidät, ukko Lehmus?...
LEHMUS. En muista nähneeni...
POPPELI. Varmaan tunnet... Sinähän tunnet kaikki Ihmiset, sinähän aina
käyskentelet heidän talojensa ympärillä...
LEHMUS tarkastellen lapsia. En tunne heitä... Ovat liian nuoria...
Tunnen vain rakastuneita, jotka kuutamossa tulevat minua tervehtimään;
ja kannun kallistajoita, jotka maistelevat oluviaan oksieni alla...
KASTANJAPUU olevinaan, hypistellen silmälasejaan. Keitä ne ovat nuo?...
Mieron kiertäjiäkö?...
POPPELI. Senjälkeen kun teistä, herra Kastanjapuu, on tullut
suurkaupunkien bulevardipuu, te luulette, että kaikki, jotka...
PAJU lähestyy linkuttaen puukengissä. Voi, hyvä jumala, voi hyvä
jumala... Joko ne taas tulevat nylkemään nahkani parkiksi?...
POPPELI. Hiljaa!... Tammi tulee linnastaan... Onpa hän taas aika huonon
näköinen... Eikö hän mielestänne ole vanhentunut? Kuinka vanha hän
oikeastaan lieneekään?... Kuusi sanoo, että hän on neljän tuhannen
vuoden vanha, mutta minä luulen, että kuusi liioittelee... Olkaa vaiti,
hän sanoo meille, mitä tämä kaikki tietää...
Tammi astelee hitaasti esille. Hän on tarumaisen vanha, päässään
mistelikruunu ja yllään pitkä, vihreä kauhtana, joka on koristettu
sammalilla ja jäkälillä. Hän on sokea, hänen valkea partansa
liikkuu tuulessa. Hän nojaa toisella kädellään ryhmysauvaan ja
toisella nuoreen tammeen, joka opastaa häntä. Sininen Lintu istuu
hänen olkapäällään. Hänen lähestyessään muut puut asettuvat
kunnioittaen riviin ja kumartavat.
TILTIL. Hänellä on Sininen Lintu... Pian, pian... Tulkaa tänne!...
Antakaa se minulle!...
PUUT. Vaikenehan toki!...
KISSA Tiltille. Paljastakaa päänne, se on Tammi!
TAMMI Tiltille. Kuka sinä olet?...
TILTIL. Nimeni on Tiltil... Milloin minä voin saada Sinisen Linnun?...
TAMMI. Tiltil, puunhakkaajan poika?
TILTIL. Niin.
TAMMI. Isäsi on tehnyt meille paljon pahaa... Ja minunkin perheestäni
hän on surmannut kuusisataa poikaani, neljäsataa seitsemänkymmentä
viisi setää ja tätiä, tuhat kaksisataa orpanaa, kolmesataa
kahdeksankymmentä miniää ja kaksitoista tuhatta lastenlasta...
TILTIL. Enhän tiedä... Ei hän ole tehnyt sitä tahallaan...
TAMMI. Mitä sinulla on täällä tekemistä? Ja miksi olet tullut
päästämään henkemme heidän asunnoistaan?
TILTIL. Pyydän anteeksi, jos olen teitä häirinnyt... Mutta Kissa sanoi,
että te sanoisitte, missä on Sininen Lintu...
TAMMI. Tiedän, sinä etsit Sinistä Lintua, se on: ilmiöiden ja onnen
suurta salaisuutta, jotta Ihmiset voisivat tehdä orjuutemme vieläkin
kovemmaksi...
TILTIL. Ei suinkaan sitä varten, vaan että Haltijatar Berylunen pikku
tyttö tulisi terveeksi...
TAMMI vaatien häntä vaikenemaan. Kiittää... Eikö Eläimiä jo kuulu?...
Missä ne viipyvät?... Tämä koskee heitä yhtä paljon kuin meitäkin... Ei
ole asianmukaista, että me Puut yksin otamme vastuullemme seuraukset
niistä ankarista toimenpiteistä, joihin on ryhdyttävä... Sinä päivänä,
jona ihminen saa tietää, että olemme tehneet sen, mitä aiomme tehdä, on
hän ryhtyvä meille kamalasti kostamaan... Päätöksemme tulee olla
yksimielinen, jotta jokainen olisi pakotettu vaikenemaan...
KUUSI katsellen toisten puiden yli. Eläimet saapuvat... He tulevat
kaikki Kaniinin jälestä... Siinä on Hevosen henki, siinä Sonnin, siinä
Härän, siinä Lehmän, siinä Suden, siinä Lampaan, siinä Sian, siinä
Kukon, siinä Vuohen, siinä Aasin ja siinä Karhun...
Eläinten henget tulevat perätysten siinä järjestyksessä kuin
Kuusi luettelee ja istuutuvat puiden väliin, kaikki muut paitsi
Vuohi, joka kuljeksii erillään, ja Sika, joka alkaa tonkia
puunjuuria.
TAMMI. Ovatko kaikki saapuvilla?
KANIINI. Kana ei voinut jättää muniaan, Jäniksen oli juostava jonnekin
asialle, Hirven sarvia särki, Kettu on sairas -- tässä on lääkärin
todistus -- Hanhi ei ymmärtänyt, mistä on kysymys, ja Kalkkuna suuttui
eikä tullut...
TAMMI. Heidän poissaolonsa on kovin valitettava asia... Mutta onhan
meitä sentään riittämään asti... Te tiedätte, rakkaat veljet, mistä on
kysymys. Tuo poikanen tuossa voipi taikakalun avulla, jonka hän on Maan
Valloilta saanut, saada käsiinsä Sinisen lintumme, ja niin ryöstää
meiltä salaisuutemme, joka on ollut hallussamme Elämän alusta...
Tunnemme Ihmisen tarpeeksi hyvin tietääksemme, mikä on oleva
kohtalomme, niin pian kuin tuo salaisuutemme on hänen tiedossaan.
Sentähden on minusta, niinkuin kaikkinainen epäröiminen olisi yhtä
typerää kuin rikoksellistakin... Hetki on vakava. Tämä lapsi on
tuhottava, ennenkuin se on myöhäistä...
TILTIL. Mitä hän puhuu?...
KOIRA kierrellen Tammea ja näyttäen hampaitaan. Varo itseäsi, senkin
lahopökkelö!...
PYÖKKI suuttuen. Hän uskaltaa parjata tammea!... Uskallatko sinä
parjata Tammea?...
TAMMI. Oliko se Koira?... Ajakaa hänet ulos! Pois petturi
seurastamme!...
KISSA hiljaa Tiltilille. Toimittakaa pois Koira... On olemassa
väärinkäsitys... Minä kyllä selvitän kaiken... Mutta toimittakaa ensin
Koira pois niin pian kuin suinkin...
TlLTIL Koiralle. Mene tiehesi siitä!...
KOIRA. Antakaa minun repiä sammaltohvelit tuon vanhan rähjän
jaloista!... Pidettäisiin hauskaa vähän!...
TILTIL. Vaiti sinä!... Mene tiehesi!... Totteletko vai, elukka!...
KOIRA. Hyvä, hyvä. Minä menen... Mutta minä tulen, kun minua
tarvitset...
KISSA hiljaa Tiltilille. Olisi ehkä varovaisinta sitoa hänet, muuten
hän tekee tyhmyyksiä; puut suuttuvat ja kaikki päättyy pahoin...
TILTII. Milläpäs hänet sitoisi? Olen hukannut hänen kahleensa...
KISSA. Tuolla tulee juuri Muratti, häneltä saat lujat kahleet...
KOIRA muristen. Minä tulen takaisin, tulen takaisin!... Senkin rujo ja
rampa pökkelö!... Senkin rääsyäijät!... Senkin lahokannot,
räkäpetäjät!... Se on Kissa, joka heitä yllyttää... Mutta maltahan...
Mitä sinä siinä kuiskuttelet, Juudas, Tiikeri, Iskariotti... Hau...
hau, hau...
KISSA. Nyt sen näet, hän haukkuu kaikkia...
TILTIL. Hän on sietämätön, eihän täällä enää kuule omaa ääntään...
Herra Muratti, olkaa hyvä ja sitokaa hänet!...
MURATTI lähestyy pelokkaasti Koiraa. Jos se puree?...
KOIRA muristen. Päinvastoin! päinvastoin!... Minä vain suutelen
sinua!... Koeta, niin saat nähdä... Tule lähemmä... Ka, tule lähemmä,
senkin narukerä!...
TILTIL uhaten häntä kepillään. Vahti!...
KOIRA ryömien Tiltilin jalkojen juureen ja heiluttaen häntäänsä. Mitä
käsket, pikku jumala?...
TILTIL. Laskeu pitkällesi, vatsallesi!... Tottele Murattia... Anna
sitoa itsesi! Joll'et, niin...
KOIRA muristen hampaittensa välistä, Muratin häntä sitoessa. Senkin
narukerä!... Senkin hirttonuora!... Vasikan kytkyt!... Sikain side!...
Hyvä, rakas pikku jumala... katsohan... Se sitoo käpäläni... Se
kuristaa minut kuoliaaksi!...
TILTIL. Syytä itseäsi!... Ole vaiti, pysy paikoillasi, olet
sietämätön!...
KOIRA. Samapa se. Olet väärässä... Heillä on paha mielessä... Ole
varuillasi, pikku jumala!... Nyt se sitoo kuononi... En voi enää
puhua...
MURATTI on käärinyt Koiran kuin paketin. Mihin tämä on vietävä?... Nyt
sillä on semmoinen kapula suussa, että ei ääntä päästä...
TAMMI. Sitokaa hänet lujasti tuonne, minun runkoni taa, paksuun
juureeni!... Sittenpähän saamme nähdä, mitä hänelle on tehtävä...
(Muratti ja Poppeli kantavat Koiran Tammen rungon taa.) Onko se
tehty?... Hyvä on, ja nyt, kun olemme päässeet ikävästä todistajasta ja
luopiosta, käykäämme päättämään, mitä oikeutemme ja totuutemme meille
käskee... En tahdo teiltä salata, että mieleni on järkytetty ja että
olen levoton... Ensi kerran on meille suotu tilaisuus tuomita Ihmistä
ja antaa hänen tuntea voimaamme... Kaiken sen jälkeen, mitä hän on
meille tehnyt, kaiken sen kuulumattoman vääryyden jälkeen, jota hän on
meitä kohtaan harjoittanut, en luule olevan pienintäkään epäilystä
siitä, mikä tuomio häntä odottaa...
KAIKKI PUUT ja KAIKKI ELÄIMET. Ei, ei, ei!... Ei mitään epäilyä...
Hirteen!... Kuolemaan!... Liian kauan on vääryys...! Hän on kauheasti
käyttänyt väärin!... Murskatkaa hänet!... Syötäköön hänet!... Heti
paikalla!... Heti paikalla!...
TILTIL Kissalle. Mikä heitä vaivaa?... Mistä he ovat tyytymättömiä?...
KISSA. Rauhoittukaa... He ovat hiukan hermostuneita siitä, että Kevät
on myöhästynyt... Minä kyllä selvitän... luottakaa vain minuun...
TAMMI. Koska siis olemme yhtä mieltä, niinkuin luonnollista olikin, on
meidän nyt toiseksi ratkaistava, kostotoimenpiteitä välttääksemme, mikä
rangaistustapa olisi sopivin, mukavin, nopein ja varmin, mikä vähimmin
jälille johtava, kun Ihmiset löytävät metsästä heidän pikku
ruumiinsa...
TILTIL. Mitä tämä on?... Mitä hän aikoo?... Alan kohta saada
tarpeekseni... Koska hänellä on Sininen lintu, niin antakoon hän sen ja
heti...
SONNI astuu esiin. Mukavin ja varmin keino on se, kun puskaisen heitä
vatsaan. -- Saanko?
TAMMI. Kuka puhuu?
KISSA. Sonni...
LEHMÄ. Minun mielestäni olisi parasta malttaa mielensä... Minä en
ainakaan sekaannu koko asiaan... Minun on jyystettävä puhtaaksi niitty,
joka näkyy tuolla kuutamossa... Minulla on työtä tosissakin...
HÄRKÄ. Minulla myös. Muuten hyväksyn edeltäpäin kaiken, mitä muut
tekevät...
PYÖKKI. Ylin oksani on käytettävänänne, jos haluttaa hirttää heidät
siihen...
MURATTI. Minä sidon surmansilmukan...
KUUSI. Minä lahjoitan arkkulaudat...
SYPRESSI. Minä annan aitani haudan paikan ikuisiksi ajoiksi...
PAJU. Heittäkäämme heidät johonkin minun jokeeni... Minä kyllä otan sen
tehdäkseni...
LEHMUS sovitellen. Mutta kuulkaahan toki... Onko nyt välttämätöntä
ryhtyä noin äärimäisiin toimenpiteisiin? He ovat vielä niin nuoria...
Estäkäämme heitä tekemästä pahaa sulkemalla heidät johonkin aitaukseen,
jonka minä kyllä otan laittaakseni heidän ympärilleen...
TAMMI. Kuka puhui niin?... Eikö se ollut Lehmuksen vetinen ääni?
KUUSI. Oli...
TAMMI. On siis petturi meidänkin keskuudessamme, samoin kuin
Eläinten?... Tähän saakka meidän ei ole tarvinnut surra muiden kuin
Hedelmäpuiden lankeemusta, jotka oikeastaan eivät olekaan mitään
Puita...
SIKA mulkoillen ahnaita silmiään. Minä olen sitä mieltä, että se pikku
tyttö on ensiksi syötävä... Sen liha on varmaankin hyvin mureaa...
TILTIL. Mitä sinä puhut?... Odotahan, senkin...
KISSA. En tiedä, mikä heitä oikein vaivaa; mutta tämä alkaa näyttää
pahalta...
TAMMI. Hiljaa!... Nyt on ratkaistava, kuka meistä saa kunnian antaa
ensimäisen iskun; kuka on poistava päältämme vaaran, jota suurempi ei
ole uhannut meitä sitten Ihmisen syntymän...
KUUSI. Se kunnia on oleva teidän, meidän kuninkaamme ja
patriarkkamme...
TAMMI. Kuusiko puhui? Olen liika vanha. Olen sokea, raihnainen.
Kangistuneet käsivarteni eivät enää minua tottele... Ei, minusta ei
ole, mutta teidän, veli, teidän, joka pysytte vihreänä, aina seisotte
suorana, joka olette nähnyt melkein kaikkien näiden puiden syntyvän,
teidän on saatava minun sijassani tehdä se kunniakas, kaunis liike,
joka meidät vapauttaa...
KUUSI. Kiitän teitä, arvoisa isä... Mutta koska vainajien viimeisen
asunnon valmistaminen joutunee minun kunniakkaaksi tehtäväkseni,
pelkään herättäväni kohtaani virkatoverieni oikeutettua kateutta; ja
niinpä arvelen, että meidän jälkeemme vanhin ja arvokkain tähän
tehtävään on Pyökki, hän, jolla myöskin on siihen sopivin nuija...
PYÖKKI. Tiedättehän, että sydämeni on madonsyömä, ja että en voi
luottaa nuijaani... Mutta Jalavan ja Sypressin aseet eivät petä...
JALAVA. Minä kyllä mielelläni muuten, mutta tällä haavaa minä tuskin
voin pysyä pystyssä... Myyrä väänti viime yönä sijoiltaan ison
varpaani...
SYPRESSI. Olen kyllä valmis... Mutta joskaan minulla, niinkuin
veljelläni Kuusella, ei ole etuoikeutta valmistaa heille viimeistä
leposijaa, on minulla kuitenkin oikeus ennen muita itkeä heidän
haudallaan... Olisi kohtuutonta, jos sen lisäksi vielä... Ehdottaisin,
että kysyisitte Poppelilta...
POPPELI. Minultako?... Mitä te ajattelette?... Mutta minun puunihan on
yhtä pehmoista kuin lapsen ruumis!... Ja sitäpaitsi, en tiedä, mikä
minua oikein vaivaa... Horkkako minua pudistanee... katsokaahan
lehtiäni... Luultavasti vilustuin tänä aamuna auringon noustessa...