luumupuu, johon kiipesit aina minun poissaollessani... Se on yhä täynnä
kauniita, punaisia luumuja...
TILTIL. Mutta paljon, paljon kauniimpia kuin ennen...
MITIL. Ja siinä on vanha laulurastas, vieläkö se laulaa?...
Rastas herää ja alkaa laulaa täyttä kurkkua.
ISO-ÄITI TTL. Näetkö nyt... heti kohta, kun häntä ajattelit...
TILTIL huomaten hämmästyksekseen, että lintu on ihan sininen. Mutta
sehän on sininen... Siinähän se nyt on... Sininen lintu, joka minun on
vietävä Haltijattarelle... ettekä hiiskuneet sanaakaan siitä, että se
on täällä... Oi, kuinka se on sininen, ihan sininen, niinkuin sininen
lasikuula... (Rukoillen) Hyvä, rakas ukki, hyvä, rakas mummi, antakaa
se minulle.
ISO-ISÄ TIL. Ota vain... vai mitä sinä sanot, äiti Til?
ISO-ÄITI TIL. Ota vain, ota vain... Mitäpä se täälläkään... eihän se
muuta kuin nukkuu... Eihän se koskaan laula...
TILTIL. Minä panen sen häkkiin... Mutta missä on häkkini?... Ah,
minähän unhotin sen suuren puun taa... (Hän juoksee puun luo, noutaa
häkin ja sulkee linnun siihen.) Ihanko totta, ihanko totta, te annatte
sen minulle?... Kyllä Haltijatar nyt tulee hyvilleen... Ja Valo myös...
ISO-ISÄ TIL. Linnusta en ota vastatakseni... Pelkään pahoin, ettei se
totu levottomaan elämään siellä ylhäällä, ja ensimäinen myötätuuli tuo
hänet tänne takaisin... No, senhän sitten näkee... Pane se tuohon
hetkeksi ja tule katsomaan lehmää...
TILTIL huomaa mehiläispesät. Kuinka mehiläiset voivat?...
ISO-ISÄ TIL. Kyllä ne voivat hyvin... Ne eivät elä nekään, niinkuin
siellä maailmassa sanotaan; mutta työtä ne tekevät uupumatta...
TILTIL lähestyen pesiä. Niin... Tuntuu hunajan tuoksu... Pesät mahtavat
olla raskaat... Kaikki kukkaset täällä ovat niin kauniita... Pienet
sisarvainajani, ovatko nekin täällä?...
MITIL. Ja minun kolme pienintä veljeäni, jotka haudattiin, missä ne
ovat?
Tuskin ovat sanat lausutut, kun seitsemän pientä erikokoista
lasta tulee huoneesta toinen toisensa jälestä.
ISO-ÄITI TIL. Siinä ne ovat... Tuskin heitä ajattelet, tuskin heistä
puhut, niin siinä ne näet!...
Tiltil ja Mitil juoksevat lapsia vastaan. Tyrkitään, syleillään,
tanssitaan, lennetään, huudahdellen ilosta.
TILTIL. Pekka, Pekka! (Tarttuvat toisiaan tukkaan.) Ollaanko
tukkanuottasilla niinkuin ennen muinoin... Ja Robert... Päivää,
Hanna... Missä sinun hyrräsi on?... Leena ja Paavo, Liisa ja Kerttu...
MITIL. Kerttu, voi, katsokaa Kerttua... Hän käy vielä nelinkontan...
ISO-ÄITI TIL. Niin, hän ei tule sen suuremmaksi...
TILTIL huomaten pikku Koiran, joka haukahtelee heidän ympärillään. Kas
Kikiä, jolta minä leikkasin hännän Liisan saksilla... Ei sekään ole
muuttunut...
ISO-ISÄ TIL syvämietteisesti. Niin on, niin on, täällä ei mikään muutu,
ei mikään muutu...
TILTIL. Ja Leenalla on yhä näppylä nenässä...
ISO-ÄITI TIL. Niin, se ei mene pois, sille ei voi mitään...
TILTIL. Oi, kuinka ne ovat terveen näköisiä, kuinka ne ovat lihavia ja
pulskia!... Ei ole ollut ruuasta puutetta...
ISO-ÄITI TIL. He voivat paljon paremmin, kun eivät enää ole elossa...
Ei tarvitse enää mitään pelätä, ei olla mistään levoton, kun ei kukaan
koskaan sairastu...
Huoneessa lyö kello kahdeksan.
ISO-ÄITI TIL hämmästyen. Mitä se oli?
ISO-ISÄ TIL. Niin, mitähän se oli? Olisiko se ollut seinäkello...
ISO-ÄITI TIL. Mahdotonta... Eihän se koskaan lyö...
ISO-ISÄ TIL. Niin, kun emme enää ajattele, paljonko se on... Ajatteliko
kukaan, paljonko kello on?
TILTIL. Minä ajattelin... Paljonko se on?...
ISO-ISÄ TIL. Niin, paljonkohan se oli... En enää osaa sanoa...
Kahdeksan kertaa se löi, se oli kai sitä, niinkuin ennen sanottiin
siellä maailmassa, että kello on kahdeksan.
TILTIL. Valo odottaa minua neljännestä vailla yhdeksän... Nyt minun
täytyy mennä, Haltijatar pahastuu... Se on aivan välttämätöntä... Minun
täytyy mennä...
ISO-ÄITI TIL. Vaan ettehän te nyt mitenkään voi lähteä ilman
illallista... Pian, pian, katetaan pöytä tuohon oven eteen... Minulla
on aivan verratonta kaalisoppaa ja ihanoita luumutorttuja...
Tuodaan pöytä huoneesta oven eteen ja katetaan, kannetaan
ruuat, lautaset y.m. Kaikki ovat mukana auttamassa.
TILTIL. Koska minulla nyt jo on Sininen Lintu... Ja koska on
kaalisoppaa pitkästä aikaa... En koko sinä aikana, kun olen ollut
matkoilla... Hotelleissa ei koskaan saa kaalisoppaa.
ISO-ÄITI TIL. Kas niin... Nyt se on valmis... Tulkaa syömään, lapset...
Elkäämme hukatko aikaa, koska teillä kerran on kiire...
Lamppu on sytytetty ja soppa pantu lautasille. Vanhukset ja
lapset istuutuvat illalliselle, tyrkkien, meluten ja nauraen.
TILTIL ahnaasti syöden. Sepä vasta maistuu... Herran päivät, kuinka se
maistuu... Minä tahdon vielä!... Vielä!
Heiluttaa puulusikkaansa ja takoo sillä lautastaan.
ISO-ISÄ TIL. Ei saa sillä tavalla, maltahan toki... Sinähän olet yhtä
vallaton kuin ennenkin; särjet vielä lautasesi, poika!
TILTIL kohottautuen jakkaraltaan. Minä tahdon vielä, minä tahdon vielä!
Hän vetäisee eteensä soppamaljan, joka kaatuu, kuuma soppa
hulahtaa pöydälle ja siitä syömämiesten syliin. Huutoja ja
kirkumisia.
ISO-ÄITI TIL. Siinä sen nyt näet!... Johan minä sanoin...
ISO-ISÄ TIL läimäyttäen Tiltiliä korvalle. Siinä saat!...
TILTIL ei saa ensin sanaa suustaan, mutta panee sitten käden
poskelleen, ihastuksissaan. Sehän... sehän lätkähti aivan niinkuin
ennen eläessäsi... Ukki, sepä vasta tuntui hyvälle... Anna, kun minä
syleilen ja suutelen sinua...
ISO-ISÄ TIL. Suutele vain; on täällä enemmänkin sitä makeata, jos
mielesi tekee...
Kello lyö puoli yhdeksän.
TILTIL hypähtäen. Puoli yhdeksän... (Heittää lusikkansa) Mitil, meidän
täytyy heti lähteä!...
ISO-ÄITI TIL. Elkäähän nyt!... Viipykää vielä hetkinen... Eihän nurkka
ole tulessa... Kun niin harvoin tavataan...
TILTIL. Ei, ei, kyllä meidän täytyy... Valo on niin hyvä... Minä
lupasin hänelle... Mennään nyt, Mitil!...
ISO-ISÄ TIL. Aina ne nuo Elävät vain niine kiireineen ja touhuineen...
TILTIL ottaa häkin ja syleilee kiireesti kaikkia. Hyvästi ukki...
hyvästi mummo... Hyvästi veljet ja sisaret, hyvästi Robert, Hanna,
Leena, Liisa, Paavo ja Kerttu, ja sinä myöskin, Kiki... Minä tunnen,
ettemme voi viipyä täällä kauemmin... Elä itke, mummi, me tulemme usein
teitä tervehtimään...
ISO-ÄITI TIL. Tulkaa joka päivä...
TILTIL. Me tulemme niin usein kuin suinkin mahdollista...
ISO-ÄITI TIL. Se on meidän ainoa ilomme, meillä on suuri juhla aina,
kun ajatuksenne tulevat meitä tervehtimään!...
ISO-ISÄ TIL. Meillä ei ole mitään muuta huvia...
TILTIL. Pian, pian... Missä on häkki? Missä lintu?
ISO-ISÄ TIL antaen hänelle häkin. Tässä ne ovat, mutta minä en vastaa
mistään, niinkuin sanoin; ja jos sen väri ei kelpaisi!...
TILTIL. Hyvästi, hyvästi!...
VELJET ja SISARET. Hyvästi, Tiltil!... Hyvästi Mitil!... Muistakaa
rintasokeria!... Hyvästi... Tulkaa pian takaisin... Tulkaa pian
takaisin...
Kaikki heiluttavat nenäliinojaan Tiltilin ja Mitilin poistuessa
verkalleen. Mutta viimeisten sanojen aikana on usva asteittain
tullut takaisin ja äänet heikontuneet, niin että kohtauksen
lopussa kaikki on hävinnyt sen taa. Esiripun laskeutuessa
huomaavat Tiltil ja Mitil olevansa yksin näkyvissä suuren
tammen alla.
TILTIL. Mennään tätä tietä, Mitil...
MITIL. Missä Valo on?
TILTIL. En tiedä... (Katsellen lintua häkissä.) Kas, lintu ei olekaan
enää sininen... Se on muuttunut mustaksi...
MITIL. Anna minulle kätesi... Minua pelottaa ja paleltaa...
Esirippu
KOLMAS NÄYTÖS
NELJÄS KUVAELMA
Yön linna
Suunnattoman suuri sali, rakenteeltaan ankaran komea, raudan jylhä ja
hautamainen, vaikuttaen kuin kreikkalainen tai egyptiläinen temppeli,
jonka pylväät, orret ja lattiakivet ovat mustaa marmoria, kultaa ja
elefantinluuta. Sali on puolisuunnikkaan muotoinen. Basalttiraput
jakavat salin kolmeen tasoon, jotka asteittain kohoavat taustaa kohti.
Oikealla ja vasemmalla pylväiden välissä tummasta pronssista tehtyjä
ovia. Perällä jykevä vaskiovi. Epämääräinen valo, joka näyttää tulevan
marmorin ja elefantinluun omasta loisteesta, on linnan ainoana
valaistuksena.
Esiripun noustessa Yö, joka on hyvin kaunis nainen ja verhottu pitkiin
mustiin vaatteisiin, istuu keskimäisen tason portaalla kahden lapsen
välissä; toinen niistä on melkein alaston, niinkuin Amor, ja hymyilee
syvään uneen vaipuneena, toinen seisoo liikkumatonna ja hunnutettuna
päästä jalkoihin asti. -- Oikealta puolen etualalta tulee Kissa.
YÖ. Kuka siellä?
KISSA lyykähtäen uupuneena marmoriportaalle. Minä, äiti Yö... En jaksa,
en jaksa enempää...
YÖ. Mikä sinua vaivaa, lapseni? Olet kalpea, laihtunut ja liassa
viiksiäsi myöten... Oletko taas tapellut katonräystäillä, sateessa ja
tuiskussa?
KISSA. Kunpa ei olisikaan muusta kysymys... Ei nyt ole aikaa
semmoiseen. Meidän salaisuutemme on vaarassa... Nyt kohta kaikki menee
menojaan!... Pääsin hetkeksi pujahtamaan tänne teitä varottamaan; mutta
minä pelkään pahoin, ettei se enää ole autettavissa...
YÖ. Miksei?... Mitä on sitten tapahtunut?
KISSA. Olenhan jo puhunut teille pikku Tiltilistä, puunhakkaajan
pojasta, ja siitä ihmeellisestä Timantista... No niin, hän tulee tänne
vaatimaan teiltä Sinistä Lintua...
YÖ. Vaadittu ei ole vielä saatu.
KISSA. Mutta hän saa sen, jollei ihmettä tapahdu... Näin ovat asiat:
Valo, joka häntä johtaa ja joka pettää meidät kaikki, sillä hän on
asettunut kokonaan Ihmisen puolelle, Valo on juuri saanut tietää, että
Sininen Lintu, se oikea ja ainoa, joka voi elää päivän valossa, piilee
täällä unien sinisten lintujen joukossa, jotka elävät kuun säteistä ja
kuolevat kohta, kun näkevät auringon... Hän tietää, että hänet on
kielletty astumasta teidän linnanne kynnyksen yli; mutta hän lähettää
tänne lapset; ja koska te ette voi estää Ihmistä avaamasta
salaisuuksienne ovia, en tiedä, kuinka tämä kaikki tulee päättymään...
Jos kävisi niin onnettomasti, että he saisivat käsiinsä oikean Sinisen
Linnun, ei meillä olisi muuta neuvoa kuin hävitä...
YÖ. Herra armahtakoon meitä, millaiset ovatkaan nämä nykyiset ajat!...
Minulle ei suoda hetkenkään lepoa... En ole enää moneen vuoteen
ymmärtänyt, mitä Ihminen oikein tahtoo... Mihin hän pyrkii?... Pitääkö
hänen päästä kaiken perille? Kolmannen osan salaisuudestani hän jo
tietää. Kaikki Kauhuni on vallannut pelko eivätkä ne enää uskalla
liikahtaakaan. Aaveeni ovat pakosalla, suurin osa Taudeistani
sairastaa...
KISSA. Minä tiedän, äiti Yö, minä tiedän, että ajat ovat kovat, ja me
olemme melkein yksin jälellä taistelemassa Ihmistä vastaan... Kuulen
heidän tulevan... On olemassa vain yksi keino... Kun he ovat lapsia, on
heidät pelotettava niin, etteivät uskalla pitää kiinni vaatimuksestaan
eivätkä avata suurta peräovea, jonka takana Kuun linnut ovat... Toisten
luolien salaisuudet riittävät johtamaan heidän huomionsa toisaalle tai
saattamaan heidät kauhun valtaan...
YÖ kuulostaa ulkoa kuuluvia ääniä. Mitä se on? Onko heitä useampia?
KISSA. Ei se ole mitään vaarallista, ne ovat meidän ystävämme Leipä ja
Sokeri; Vesi voi pahoin ja Tuli ei voinut tulla, koska hän on Valon
sukulainen... Kaikki muut ovat meidän puolellamme paitsi Koira, mutta
häntä ei saa koskaan heistä haihdutetuksi...
Oikealta, etualalta tulevat arastellen Tiltil, Mitil,
Leipä, Sokeri ja Koira.
KISSA rientää Tiltiliä vastaan. Täältä kautta, täältä kautta, pikku
herrani... Olen ilmoittanut Yölle tulostanne ja hän on ihastunut
saadessaan ottaa teidät vastaan... Hän ei ole oikein terve, sentähden
hän ei voi tulla teitä vastaan...
TILTIL. Hyvää päivää, rouva Yö.
YÖ loukkautuneena. Hyvää päivääkö? Mitä se on?... Voisit sanoa minulle:
hyvää yötä, tai ainakin: hyvää iltaa...
TILTIL nolona. Anteeksi, rouva... En tiennyt... (Osoittaen sormellaan
kahta lasta.) Ovatko nämä teidän lapsianne? Ne ovat kai kovin
kilttejä?...
YÖ. Ovat, toisen nimi on Uni...
TILTIL. Miksi hän on niin lihava?...
YÖ. Siksi, että hän nukkuu hyvin...
TILTIL. Entä tuo toinen, joka on piilossa?... Miksi hänellä on huntu
kasvoillaan?... Vai onko hän sairas?... Mikä on hänen nimensä?...
YÖ. Hän on Unen sisar... On parasta olla mainitsematta hänen
nimeänsä...
TILTIL. Miksi?
YÖ. Koska hänellä on nimi, jota ei kernaasti mainita... Mutta
puhukaamme muusta... Kissa sanoi minulle juuri, että tulette tänne
etsimään Sinistä lintua?...
TILTIL. Niin, juuri sitä varten tulimme, rouva hyvä... Olkaa hyvä ja
sanokaa minulle, missä se on...
YÖ. Sitä en tiedä... En voi sanoa mitään muuta kuin että täällä se ei
ole... En ole koskaan sitä nähnyt...
TILTIL. Kyllä se on täällä... Valo sanoi minulle, että se on täällä; ja
hän tietää, mitä hän sanoo... Olkaa hyvä ja antakaa minulle
avaimenne...
YÖ. Mutta ymmärräthän toki, ystäväiseni, etten voi antaa avaimiani
kenelle tahansa... Minun tulee vartioida kaikkia Luonnon salaisuuksia,
olen niistä vastuussa ja minua on ehdottomasti kielletty ilmaisemasta
niitä kenellekään, kaikista vähimmin lapsille...
TILTIL. Teillä ei ole oikeutta salata niitä Ihmiseltä, kun hän tahtoo
ne nähdä... minä tiedän sen...
YÖ. Kuka sinulle on sen sanonut?...
TILTIL. Valo....
YÖ. Aina ja aina vain se Valo ja Valo... Mitä hänellä oikeastaan on sen
kanssa tekemistä?
KOIRA. Tahdotko, pikku jumala, että minä otan ne häneltä väkisin?...
TILTIL. Vaiti sinä, pysy paikallasi ja koeta olla kohtelias... (Yölle)
Kas niin, olkaa hyvä ja antakaa minulle avaimenne...
YÖ. Onko sinulla mitään valtakirjaa?... Missä se on?...
TILTIL koskettaen lakkiaan. Tässä... tämä Timantti...
YÖ on pakotettu taipumaan. No niin... Siinä on, sillä aukeavat salin
kaikki ovet... Mutta syytä itseäsi, jos sinulle tapahtuu joku
onnettomuus... Minä en vastaa mistään.
LEIPÄ kovin levotonna. Onko se hyvinkin vaarallista?
YÖ. Vaarallista?... En ainakaan minä itse tiedä, kuinka siitä
selviäisin, jos jotkut näistä pronssiovista avautuisivat kuiluun...
Siellä on tuolla tämän salin ympärillä, sen basalttiluolissa, kaikki
kivut, kaikki vitsaukset, kaikki taudit, kaikki kauhut, kaikki
onnettomuudet, kaikki salaisuudet, jotka maailman alusta alkaen ovat
elämää ahdistaneet... Vaivoin olen saanut heidät Kohtalon avulla sinne
teljetyiksi; ei ole helppoa pitää kurissa noita kurittomia olioita.
Pian näkyy, mitä tapahtuu, kun jokukaan heistä pääsee karkuun ja
ilmestyy maailmaan...
LEIPÄ. Ikäni, kokemukseni ja uskollisuuteni nojalla olen minä näiden
lasten luonnollinen holhooja; sallikaa sen vuoksi, rouva Yö, minun
asettaa vastattavaksenne eräs kysymys...
YÖ. Kysykää...
LEIPÄ. Vaaran uhatessa, mitä tietä voi parhaiten päästä pakoon?...
YÖ. Sitä tietä ei ole olemassa.
TILTIL ottaa avaimen ja lähtee nousemaan ensimäisiä portaita.
Alkakaamme täältä... Mitä on tämän pronssioven takana?
YÖ. Minä luulen, että siellä ovat Aaveet... On hyvin pitkä aika siitä,
kun olen sitä ovea avannut ja kun he ovat olleet ulkona...
TILTIL panee avaimen lukon reikään. Katsokaamme... (Leivälle) Onko
teillä Sinisen Linnun häkki?...
LEIPÄ hampaat kalisten. Minä en suinkaan pelkää, en suinkaan, mutta
eikö ehkä olisi viisaampaa olla aukaisematta ja tyytyä tirkistämään
avaimen reiästä?...
TILTIL. En tarvitse neuvojanne...
MITIL pillahtaa itkemään. Minua pelottaa... Missä on Sokeri?... Minä
tahdon mennä kotiin...
SOKERI hätiköiden, mielistellen. Minä olen tässä, neiti, tässä... Elkää
itkekö, minä taitan yhden sormistani ja annan teille karamellia...
TILTIL. Toimeen siis...
Hän kiertää avainta ja raottaa varovasti ovea. Heti paikalla
pujahtaa sieltä ulos viisi tai kuusi erimuotoista ja
eriskummaista Aavetta, jotka hajaantuvat kaikille haaroille.
Kauhuissaan nakkaa Leipä häkin maahan ja kätkeytyy salin
perälle, sillaikaa kuin Yö, Aaveita takaa ajaen, huutaa
Tiltilille:
YÖ. Pian, pian!... Ovi kiinni!... Jos ne pääsevät karkuun, emme voi
mitenkään saada heitä kiinni... Heidän aikansa käy siellä pitkäksi, kun
Ihminen ei enää heihin usko... (Hän ajaa takaa Aaveita, koettaen saada
heitä käärmepiiskalla pakoitetuksi takaisin vankilaan.) Auttakaa
minua!... Tulkaa tänne!... Tulkaa tänne!...
TILTIL Koiralle. Autahan toki, Vahti, autahan!...
KOIRA laukkailee ja haukkuu. Minä autan... au-hauta-hau-autan!...
TILTIL. Ja missä on Leipä?...
LEIPÄ salin perältä. Täällä... Minä olen täällä ovella estämässä heitä
pääsemästä ulos...
Mutta kun Aaveet lähestyvät, pakenee hän minkä pääsee,
pelosta ulvoen.
YÖ kolmelle Aaveelle, jotka on saanut kauluksesta kiinni. Tätä
tietä'... (Tiltilille) Raota ovea hiukan... (Hän työntää Aaveet
luolaan) Kas niin, hyvä on... (Koira tuo muut) Ja vielä ne... Sisään
vain... Saatte pysyä siellä Pyhäinmiesten päivään saakka... Sulkee
oven.
TILTIL mennen toiselle ovelle. Mitä on tämän oven takana?
YÖ. Mitä se nyt hyödyttää? Johan sanoin, ettei Sininen Lintu ole
täällä... Vaan tee, niinkuin tahdot... Avaa vain, jos se sinua
huvittaa... Siellä ovat taudit...
TILTIL avain lukon reiässä. Onko avattava varovasti?...
YÖ. Ei tarvitse... Ne pikku raukat kyllä pysyvät aloillaan... Ne
viettävät kovin onnetonta elämää, sittenkun Ihminen alkoi käydä heidän
kimppuunsa sillä tavalla... Varsinkin sen jälkeen kun mikroobit
keksittiin... Aukaise, niin näet...
Tiltil avaa oven selkoselälleen; ei näy mitään.
TILTIL. Eivätkö ne tule ulos?...
YÖ. Sanoinhan jo... ne melkein kaikki ovat sairaita ja alakuloisia...
lääkärit eivät ole erittäin ystävällisiä heitä kohtaan... Käyhän
sisään, niin näet...
TILTIL menee luolaan ja tulee takaisin melkein samassa.
TILTIL. Sininen Lintu ei ole siellä... Taudit siellä ovat todella hyvin
sairaan näköisiä... Eivät edes nostaneet päätään... (Muuan pikku Tauti,
jolla on tohvelit jalassa, yllään aamunuttu ja päässään yömyssy, pääsee
pujahtamaan ulos ja alkaa harppailla salissa). Kas tuota pientä, kun
pääsi... Mikä se on?...
YÖ. Ei se ole mitään, se on vain kaikista pienin. Nuha... Kun sitä
ahdistetaan vähemmän kuin muita, voi se paremmin kuin muut... (Kutsuen
Nuhaa) Tulehan tänne, pienokainen... Tulit ulos liika varhain; täytyy
odottaa jäiden lähtöä...
Aivastellen, rykien ja nenäänsä niistellen palaa Nuha
luolaan ja Tiltil sulkee oven.
TILTIL menee seuraavalle ovelle. Nyt katsomme tänne... Mitä täällä
on?...
YÖ. Ole varuillasi... Siellä on Sodat... Ne ovat kauheammat ja
voimakkaammat kuin koskaan ennen... Jumala tietää, mitä tapahtuisi,
jos joku heistä pääsisi irti... Onneksi he ovat kömpelöitä ja
hidasliikkeisiä... Mutta meidän on kaikkien oltava valmiina painamaan
ovea, sillaikaa kun sinä vilkaiset sisään...
Hyvin varovasti avaa Tiltil ovea sen verran, että silmä
mahtuu näkemään raosta. -- Samassa hän koko voimallaan
painaa ovea kiinni, huutaen:
TILTIL. Pian, pian!... Painakaahan toki!... Ne näkivät minut!... Ne
tulevat kaikki!... Ne avaavat oven!...
YÖ. Hei, kaikki tänne!... Painakaa!... Leipä, miksette paina?...
Painakaa!... Ne ovat kauhean väkeviä!... Aha! Hyvä tuli...
Taipuivatpas... jo olikin aika!... Näitkö ne?...
TILTIL. Näinhän!... Ne olivat äärettömiä, hirmuisia!... Ei Sininen
Lintu voi olla siellä...
YÖ. Ei totisesti... He olisivat jo aikoja sitten syöneet sen... No,
joko riittää?... Näethän, ettei siitä tule mitään...
TILTIL. Minun on nähtävä kaikki... Valo sanoi...
YÖ. Valo sanoi... On helppo sanoa, kun itse pelkää ja pysyy kotonaan...
TILTIL. Menkäämme seuraavalle ovelle... Mitä tämän takana on?...
YÖ. Sen taa olen sulkenut Pimeydet ja Kauhut...
TILTIL. Saako avata?
YÖ. Niin paljon kuin haluttaa... Ne ovat verrattain rauhallisia
olentoja, niinkuin Tauditkin...
TILTIL avaten puoleksi oven, hiukan epäillen ja vilkaisten luolaan.
Eivät ne ole siellä...
YÖ katsoen vuorostaan luolaan. Hoi! Pimeydet, ettekö kuule?... Tulkaa
hetkeksi ulos vähän verrytteleimään... Ja Kauhut myös... Ei teidän
tarvitse mitään pelätä... (jotkut Pimeydet ja jotkut Kauhut esiintyvät
hunnutettuina naisina, edelliset mustien, jälkimäiset vihertävien
huntujen peitossa, astuvat pelokkain askelin ulos luolasta, mutta
pakenevat sinne takaisin, niin pian kuin Tiltil tekee pienen liikkeen.)
Jääkäähän toki... Sehän on vain lapsi, ei hän tee teille mitään
pahaa... (Tiltilille) Ne ovat tulleet niin kauhean aroiksi; paitse
suuret, ne, jotka näkyvät perällä...
TILTIL katsellen luolan perälle. Oo, mitä hirviöitä!...
YÖ. Ne ovat kahleissa... Ne ovat ainoat, jotka eivät pelkää ihmistä...
On kuitenkin parasta, että suljet oven, jotteivät ne suuttuisi.
TILTIL mennen seuraavalle ovelle. Kas!... Tämä ovi on muita synkempi...
Mitä on sen takana?...
YÖ. Sen takana on joukko Salaisuuksia... Jos välttämättömästi tahdot,
voit avata senkin... Mutta elä mene sisään... Ole varuillasi ja
olkaamme valmiina painamaan ovea, niinkuin teimme Sodille...
TILTIL raottaa ovea mitä varovaisimmin ja pistää pelokkaasti päänsä
sisään. Hui, kuinka kylmä!... Silmääni ihan polttaa!... Sulkekaa
pian... Painakaahan toki... Ne työntävät sieltä... (Yö, Koira, Kissa ja
Sokeri painavat ovea.) Kauheata!...
YÖ. Mitä sinä näit?
TILTIL järkytettynä. En tiedä, mutta kauheaa se oli... Ne istuivat
kaikki siellä niinkuin silmittömät hirviöt... Mikä oli se jättiläinen,
joka tavotti minua?...
YÖ. Luultavasti Hiljaisuus; hän vartioi tätä ovea... Taisi hiukan
säikäyttää? Olet vieläkin kalpea ja vapiset...
TILTIL. En olisi uskonut... En ole koskaan nähnyt... Käsiänikin ihan
palelee...
YÖ. Tulee vielä pahempaa, jos jatkat...
TILTIL menee seuraavalle ovelle. Mitä täällä on?... Onko täälläkin yhtä
kauheaa?
YÖ. Ei ole, siellä on vähän minkä mitäkin... Minä säilytän siellä
virattomat Tähdet, omat yksityistuoksuni, kaikenlaiset pikku loistoni,
niinkuin virvatulet, kiiltomadot ja kiiltoperhot; sinne minä myöskin
suljen Kasteen, Satakielen Laulun j.n.e.
TTLTIL. Tähdet ja Satakielen Laulun... Mutta silloin tämä lienee se
oikea ovi...
YÖ. Avaa vain, jos tahdot; sieltä päin et tarvitse pahaa pelätä...
Tiltil avaa oven selkoselälleen. Heti kohta Tähdet, kauniina
nuorina tyttöinä, verhottuina eri väreissä loistaviin huntuihin,
vapautuvat vankilastaan, leviävät saliin ja muodostavat siellä
pitkin portaita ja pylväiden välissä siroja sikermiä, joista
heijastuu tumma loisto. Melkein näkymättömät Yön Tuoksut,
Virvatulet, Tuliperhot ja Läpinäkyvä Kaste liittyvät heihin,
samalla kuin Satakielten Laulu aaltoillen ulos luolasta tulvii
yli yöllisen linnan salin.
MITIL ihastuneena, taputtaen käsiään. Katsokaa noita kauniita
tätejä!...
TILTIL. Kuinka hyvin ne tanssivat!...
MITIL. Ja kuinka hyvälle ne tuoksuvat!...
TILTIL. Ja kuinka kauniisti ne laulavat!...
MITIL. Ketä ne ovat nuo, joita tuskin näkee?...
YO. Ne ovat minun varjoni Tuoksut...?
TILTIL. Entä nuo tuolla, jotka ovat kuin lasilangasta tehdyt?...
YÖ. Se on metsien ja niittyjen kastetta... Mutta riittää jo... Ne eivät
koskaan lakkaisi... Niitä on melkein mahdoton saada sinne takaisin, kun
kerran ovat päässeet tanssin makuun... (Taputtaa käsiään) Kas niin,
pian, Tähdet!... Ei nyt ole tanssin aika... Taivas on paksussa
pilvessä... Kas niin, sisään kaikki, tai minä menen ja kutsun auringon
säteen...
Tähdet, Tuoksut y.m. pakenevat kauhuissaan luolaan, joka suljetaan
heidän jälkeensä. Samaan aikaan taukoo Satakielen Laulu.
TILTIL menee peräovelle. Siinä on nyt keskiovi...
YÖ vakavasti. Sitä elä avaa...
TILTIL. Miksi ei?...
YÖ. Koska se on kielletty...
TILTIL. Sininen Lintu on siis siellä, Valo sanoi...
YÖ äidillisesti. Kuulehan, lapsi... Olen ollut sinulle hyvä ja
ystävällinen... Olen tehnyt mieliksesi, mitä en tähän saakka ole tehnyt
kenellekään... Olen paljastanut sinulle kaikki salaisuuteni... Sinä
miellytät minua, säälin sinua, kun olet niin nuori ja niin viaton,
puhun sinulle kuin äiti omalle pojalleen... kuule minua ja usko minua,
luovu aikeestasi, elä mene ovea edemmä, elä kiusaa Kohtaloa, elä avaa
tätä ovea...
TILTIL epäröiden. Mutta minkätähden?...