XV

Minä olin jo päättänyt jättää malmilautan, sanoa hyvästit kunnon

tovereilleni ja lähteä syksyyn kallistuvan kesän viimeisiksi viikoiksi

Hiislahden Huurinaiselle. Se Lotta tyttösen ja Ailin yhteisessä

kirjeessä tehty vierasvarainen tarjous houkutteli minua, vaikka

en paljon uskonutkaan siihen, että kykenisin siellä Huurinaisen

kodikkaassa ullakkokamarissa mitään kirjoittamaan. Siirtyminen

alkuaikojen miehen oloista romaaneja kirjoittelevan kulttuuri-ihmisen

asteelle vaatii aikansa, mutta minä ajattelinkin Huurinaisella oloani

jonkunlaiseksi mukavaksi väliasteeksi.

Niin olin siis päättänyt ja olin jo sopinut kaikki asiat valmiiksi

lauttatoverieni kanssa. Pelimannille ja Aapelille olin luvannut ikuisen

ystävyyteni ja Hilpakselle olin luvannut "Aallottareni" huomenlahjaksi,

mutta hän saisi periä sen vasta syksyllä sieltä Huurinaiselta.

Ja kun näin olin lähtöni valmistanut, ei minulla ollutkaan enää

muuta tehtävää kuin lähteä viimeiselle toivioretkelle kaikkiin

niihin paikkoihin, jotka kauniin kesän aikana olivat tulleet minulle

rakkaiksi. Minä soutelin Hopeasaaren ympäristövesillä, istuskelin

rantakallioilla ja katselin tuttavia näköaloja, jotka hymyilivät

minulle viimeisen kerran kesän katoavaa hymyä.

Ja sitten minä sousin "Aallottarellani" myös sinne kaukaiselle selän

luodolle, jossa kerran olin uneksinut tarinan maailman luomisesta.

Sinne kivikkoluodolle jäin koko iltapäiväksi, siellä yksinäisyydessäni

kauniiden selkävesien keskellä elin uudestaan kesäni kaikki muistot

ja silmäni näkivät sieltä niin kauniina elokuun kylläisten värien

seppelöimän Soidinsaaren, joka kerran oli ollut minun luvattu maani,

onnellisen löytöretkeilijän luvattu maa.

Näin minä olin valmis lähtemään, oli enää vain yksi toivioretki

tehtävä... Soidinsaaren karjamökille.

Minä tapasin Kaisun iltatöitään lopettelemassa. Hän oli jo lypsyn

suorittanut ja siinä pienen tuparakennuksen rappusilla hän nyt siivilöi

maitoa pyttyihin, jotka hän sitä mukaa kantoi porstuan perällä olevaan

puolipimeään maitosäiliöön. Pitkä lypsyesiliina yllään Soidinsaaren

karjamökin ruskeasilmäinen emäntä siinä askaroitsi, ja minusta näytti

kuin hänen olentoonsa olisi tullut jotakin entisestä poikkeavaa

hiljaista ja nöyrää ja se pani minun sydämeni oudosti värähtämään.

Siihen minä istahdin rappukivelle ja Kaisun jatkaessa työtään kerroin

hänelle, mitä varten olin tullut. Minä olin pois lähdössä näiltä mailta

ja olin nyt täällä viimeistä kertaa sanomassa hyvästi kesälleni ja

kaikelle, mitä se oli niin runsaasti minulle antanut.

Kaisu ei sanonut mitään, ei edes katsahtanutkaan minuun. Mutta minä

olin huomaavinani, että hän tästä lähtien joka kerran maitopyttyä

viedessään viipyi tarpeettoman kauan siellä porstuan perällä olevassa

maitohuoneessa. Minä sain odotella ikäväkseni eikä Kaisu näyttänyt koko

iltana saavan työtään lopetetuksi.

Yläpuolellani räystään alla liverteli pääskyspari pesänsä suulla

ja niiden puuhia minä siinä kiinnyin tarkastelemaan. Ne koettivat

rohkaista pesässä olevia poikasiaan ensimäiselle lentomatkalle,

mutta poikaset vielä epäröivät ja siinä sitä piisasi houkuttelua

ja torumista. Minä ymmärsin niin erinomaisesti, mitä ne siinä noin

kiihkeästi, aivan kilpaa nuo pääskysvanhemmat selvittivät poikasilleen.

Sitä ne toimittivat, että nyt oli jo täpärä aika ruveta vihdoinkin

lentoa opettelemaan. Syksy läheni, syksy läheni niin nopeasti ja edessä

oli pitkä matka, loppumaton taivallus, paljon suuria rannattomia meriä,

joiden yli oli levähtämättä lennettävä, ja välillä taas maita, joissa

pahat ihmiset vainosivat pientä väsynyttä matkalaista, niin ettei

sielläkään löytänyt kunnollista levähdyspaikkaa. Niin, sitä ne siinä

selvittivät nuo huolestuneet pääskysvanhemmat, ja poikaset aukoivat

pelästyneinä suitaan, mutta ensimäiselle lentomatkalle ne eivät vain

uskaltaneet lähteä.

Välillä vilkaisin minä Kaisuun ja yhä sillä piisasi vain lämmintä

vaahtoavaa maitoa tuossa hinkissään, joka oli rappukivellä melkein

minun vieressäni. Ja ties mistä mielijohteesta, aloin minä silloin

kertoa, minkä vuoksi tämä minun lähtöni oli tullut näin odottamatta.

Tärkeät tehtävät minua kutsuivat näiltä mailta, hän sai uskoa, etten

minä muuten olisi vielä lähtenyt. Mutta kun olin jo keväällä sattunut

lupaamaan kustantajalleni uuden romaanin, niin sitä kirjoittamaan tästä

nyt jo piti lähteä.

Kaisu kaatoi kauhallaan maitoa siivilään tarkaten koko ajan, että pytty

tuli juuri parahiksi täyteen. Hän ei näyttänyt hyvään aikaan edes

kuulevan minua, mutta sitten hän sanoi aivan hiljaa:

— Tietysti sitä on lähdettävä, kun niin tärkeät tehtävät kutsuvat.

Sanoi ja katosi taas sinne maitosäiliöönsä, mutta kun hän hyvän ajan

kuluttua sieltä palasi, kysyi hän tuskin kuuluvasti:

— Enkös minäkin saa sitten sitä uutta kirjaa... muistoksi tästä kesästä?

Kaisun pää oli hyvin kumarassa ja hän seisoi melkein selin minuun,

mutta jo se Kaisun hiljainen ääni vavahdutti minua. Minä kysyin:

— Tahtoisitko todella sellaisen muiston minulta?

Niin, olisi hän sen yhden muiston tahtonut, eihän hänellä mitään muuta

ollutkaan. Ja sitten, ei hän ollut lukenut vielä ainoatakaan minun

kirjaani, niin tämän yhden hän olisi mielellään lukenut, jos minä sen

hänelle lähettäisin.

— Mutta jospa sen minun lähettämäni kirjan sattuisi näkemään eräs

toinen... mitäs hän silloin sanoisi? Pahastuisi vielä, kun hän jo

muutenkin...

— Tuskinpa hän enää tulee minun kirjojani katselemaan.

— Mitä sinä sanot, Kaisu... ettei hän enää tulisi? Ja minä kun jo

luulin...

— Mitä sinä luulit?

— Että hän... että te jo olisitte sopineet kaikesta.

— Hänen kanssansa... että minä olisin myynyt itseni sillä tavoin...

toisten kauppaamana!

Kaisun poskia värjäsi heleä puna, ja ensimäisen kerran hän katsoi

suoraan minuun. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä, mutta niissä

kyyneltyneissä silmissä oli ihana loiste ja Kaisun ääni värisi harmista.

Silloin minä ymmärsin, että olin ollut aika suuri hölmö ja ettei Kaisu

ollutkaan sellainen tyttö, ei alentunutkaan sellaisiin kauppoihin kuin

hänen ylpeä Annikki sisarensa ehkä alentui. En minä tarkoin muista

mitä silloin sanoin ja tein, mutta mitäpäs siinä muistelemistakaan,

kunhan muistan sen, että minun sylissäni Kaisu oli siinä rappukivellä.

Lypsyesiliinoineen päivineen hän oli minun sylissäni, ihana ruskeasilmä

tyttöni, ja minä pyytelin häneltä anteeksi, että koskaan olin voinut

uskoa hänestä sellaista, niin alentavaa.

Ja Kaisu itki ja nauroi ja kertoi, että silloin viime kerralla hän

oli itkenyt niin niin katkerasti, kun minä saatoin olla niin kova,

niin armottoman kova hänelle, läksin vain pois myrskyn ja aaltojen

käsiin, vaikka hyvin näin miten hirveästi hän pelkäsi. Olikos hän ollut

siellä ylhäällä kalliolla? Oli hän siellä ollut, sinne hän oli juossut

heti minun lähdettyäni ja sieltä hän oli sydän vapisten seurannut

minun matkaani. Ja sitten hän oli ajatellut, ettei hän tahtonut enää

milloinkaan, ei milloinkaan minua nähdä, kun saatoin olla sellainen.

Ja hän oli silloin niin itkenyt, ja koko saari oli tuntunut yhtäkkiä

niin autiolta ja hyljätyltä, ja siellä hän oli värissyt koko sen illan

ylhäällä kalliolla, ei muistanut tuulen suojaakaan hakea.

Ah, miten hyväillen värisivät ruskeasilmän tyttöni sanat minun korvaani

ja miten ihana loiste oli hänen kyyneleisissä silmissään. Ja minä

puristin häntä syliini ja sanoin, etten lähtenytkään vielä, en lähtenyt

minnekään, vaan jäin tänne niin kauaksi, kun toisetkin toverini

viipyisivät.

Ja vasta sitten Kaisu muisti, että hänellä oli lypsyesiliinansa vielä

riisumatta, ja hän nauroi heleä väri kasvoillaan, että minun kaikki

vaatteeni hänestä tahriintuivat. Mutta minä sanoin, että hän oli

sellaisenaan lypsyesiliinoineen ihanin ja paras nainen, kauniimpi kuin

kukaan toinen. Ei valkolakkinen Aili eikä ainoakaan kaupunkilaistyttö

ollut mitään hänen rinnallaan.

Ja pääskyset ne livertelivät siinä meidän yläpuolellamme, mutta

muuten oli karjamökin pihalla aivan hiljaista. Ei edes tuulenhenki

liikahuttanut Kaisun aittamökin luona olevien koivujen lehviä. Nekin

koivut näyttivät siellä tarkkaavaisina seuraavan sitä mitä siinä

rappusilla tapahtui. Kaiken yllä lepäsi kuin hiljainen siunaus.

Ja kun ilta alkoi hämärtää, lämmin elokuun ilta, menimme me alas

rantaan, sinne somaan venevalkamaan. Kaisu tahtoi istua siellä, minun

veneessäni. Takanamme sirisivät sirkat kosteassa syysheinikossa, niitä

oli siellä kokonainen kuoro ja ne lauloivat niin kauniisti, että

kiiltomadotkin kömpivät piilostaan ja asettuivat heinänkorrelle sitä

laulua kuuntelemaan. Kaukaisen saaren rannalla tuikahti tuli. Lieneekö

se ollut malminnostajain nuotiotuli vai tuulastajain virittämä, sitä

oli näin kaukaa vaikea eroittaa. Se näkyi sieltä kuin yksinäinen

valvova silmä, joka oli pantu vartioimaan, että kaikki oli rauhaisan

yön peittämillä vesillä oikeassa järjestyksessä.

Mutta jopa ilmestyi toinenkin valo, vielä kauempana, toisen saaren

takaa. Kuu sieltä kohosi, mutta se ei noussut ylös, hiukan vain

vedenpinnan yläpuolelle, niin että se näkyi sieltä kaukaisen saaren

kainalosta kuin kylpyyn laskeutuneen yön jumalattaren alaston olkapää.

Sen valo välkkyi öisen veden tummassa kalvossa hopeaisina ailuvina,

joiden keskeltä kaukaisten saarten ääriviivat eroittuivat niin

juhlallisen totisina. Mutta yhtäkkiä tapahtui ihme, liekö tuulenhenki

liikahtanut, koko öinen ulappa, saaret ja kaikki rupesi elämään,

salaperäisesti liikahtelemaan. Oli kuin kaikki yön hengettäret olisivat

sipisseet ja supatelleet, kuiskutelleet ihastuneina toisilleen, kun

näkivät tuolla kaukaisen saaren suojassa kylpevän jumalattarensa

alastoman kauneuden.

Ja minä näin hämyssä Kaisun ruskeiden silmien syvän loisteen ja

korvaani värisivät Kaisun kuiskaukset, värisivät kuin hyväilevä

hengähdys.