XIV

Minä olen saanut kirjeitä, kokonaisen tukun samalla kertaa. Suomen

postilaitos on nähtävästi ollut hyvän aikaa ymmällä kadonneen lampaansa

olinpaikasta, mutta löysipäs lopulta. Merkillinen laitos tosiaan, se

sitten etsii asiakkaansa, vaikka maan rakoon kätkeytyisit.

Minä istun tuohimajan ovella ja tarkastelen hajamielisenä kirjenipakan

moneen kertaan muuteltuja ja tahrittuja osoitteita. Vain yksi ainoa

kirje on tahrimaton ja käsiala sen kuorella on hyvin hentoa ja

huolellista. Ja siinä on vain yksi ainoa leima, Hiislahden postipysäkin

leima, viimeisen postipysäkin tällä maailman kulmalla.

Sieltä se onkin Hiislahdelta, Ailin ja Lotta tyttösen yhteinen kirje.

Postipysäkki on siinä Huurinaisella ja tytöt kertovat kirjeessä, että

kun näkivät tulevan minulle kokonaisen tukun muitakin kirjeitä, niin

siitä he saivat ajatuksen lisätä sitä tukkua vielä yhdellä kirjeellä.

Aililla ei ole paljon erikoista kerrottavaa, valittaa vain, että kun

tulivat näin tuuliset ilmat, niin eivät he uskalla enää kahdeltaan

vesille lähteä. Ja hiukan koleata on metsässäkin, näyttää jo rupeavan

syksy tulemaan, mutta ensimäisiä puolukoita he sentään ovat käyneet

etsimässä ja ovat löytäneetkin.

Niin pidättyväinen on Aili, mutta Lotta tyttönen siihen sijaan

lörpöttelee hyvin paljon kaikenlaisista asioista, ennen kaikkea

siitä, että minun pitäisi taas hyvin hyvin pian tulla heille, sillä

Aili niin... Tässä seurasi koukeroisia viivoja ja sitten Lotta

valittaa, että Aili istui siinä hänen vierellään vahtimassa, niin

ettei hän saanut kirjoittaa mitään sellaista, mitä olisi tahtonut.

Mutta tiesinhän minä muutenkin, että he molemmat ikävällä odottivat

minua ja he tulisivat niin iloisiksi, jos minä taas tulisin heille.

Ja sitten oli hänellä vielä muutakin asiaa, he olivat ajatelleet

niin ja isäkin oli siinä asiassa aivan samaa mieltä, että jos minä

tulisin heille, niin saisin ruveta heillä vaikka kirjoittamaankin.

Minä saisin kirjoittaa, jos vain tahtoisin, romaaneja ja mitä hyvänsä

kirjoittaisinkin ja minä saisin asua siellä omassa huoneessani eivätkä

he kukaan minua paljon häiritseisi, hän ei ainakaan häiritseisi, jos ei

sitten vain Aili... No nyt se taas tarttui kiinni hänen käteensä eikä

sallinut hänen enää mitään muuta kirjoittaa, mutta tiesinhän minä jo

tästäkin, että heille odotettiin minua. Ja sitten seurasi paljon paljon

terveisiä molemmilta.

Niin ne tytöt. Luettuani minä pitelen vielä hyvän aikaa kirjettä

kädessäni. Minä voin niin erinomaisen hyvin kuvitella, miten he tätä

kirjettä ovat kirjoittaneet: Lotta tyttönen on nenä kiinni paperissa

ja piirtää siinä koukeroitaan, piirtää se veitikka ja on pöyhistänyt

tukkansa ja koettaa levittää käsivarsiaan, jottei Aili vain näkisi,

mitä hän siinä kirjoittaa. Mutta Ailipa vahtii siinä vieressä, painaa

liotan päätä syrjään ja tarttuu toruen kynän varteen, kun se kynä

yrittää lähteä luvattomille teille. Tytöt riitelevät ja Ailin poskilla

hehkuu kaunis puna. Ah, ne Ailin posket olivat tosiaan saaneet terveen

värin ja kauniit olivat ne uneksivat silmät. Jos ei muuta, niin...

Mutta eteenpäin! Minähän aivan unohdan toiset kirjeet ja kun näitä on

vielä kokonainen nippu. Ovatkin ne lykänneet niitä, merkillistä väkeä

kaikki, kun ei niillä näytä olevan mitään muuta tekemistä maailmassa,

tällaiseen joutavuuteen ne vain haaskaavat kallista aikaansa.

Yhden kirjeen kuorelta sattuu minun silmääni kustantajani toiminimi.

Ahaa, siinäpä se tuli, siinä kaivataan minua, kadonnutta lammasta!

Kirje on todella kustantajalta, kohtelias kirje muuten, mutta

käsikirjoitusta siinä mangutaan. Tottahan minulla oli jo valmiina se

romaani, jonka olin luvannut kirjoittaa. Niin, olihan se sopimuksen

mukainen määräaika oikeastaan jo kulunut umpeen, niin että jos olisin

hyvä ja koettaisin jouduttaa käsikirjoituksen lähettämistä, jotta

saataisiin se ajoissa markkinoille. Vielä oli kaikenlaisia joutavia

kohteliaisuuksia aiheen mielenkiintoisuudesta ja muusta, pelkkiä

kohteliaisuuksia koko loppupuoli. Toivottiin sille uudelle teokselleni

hyvää menekkiä ja odotettiin minua kesä laitumiltani tervetulleena

takaisin rivakkaan yhteistyöhön.

Nauruun minä purskahdin sen kirjeen luettuani, äänekkääseen nauruun,

niin että vanha Aapeli, joka siinä lähellä näperteli malmikauhojen

korjaustyössä, alkoi hiukan ihmeissään udella iloni syytä.

Olipahan vain, oli minulla syytä nauraa. Se erinomainen romaani, aihe

mielenkiintoinen ja odotettiin sille hyvää menekkiä, suunnatonta! Ja

tietysti minulla oli se jo valmiina, sopi siis lähettää käsikirjoitus,

jotta se joutuisi ajoissa kärsimättömänä odottavan ihmiskunnan käsiin

tuottamaan sille huvia ja mielen virkistystä, jaloa sielullista

nautintoa!

Osasivat ne tosiaan kirjoittaa ja minä kun olin jo unohtanut koko sen

oivallisen romaanin, laskenut sen unohduksen hautaan, maan pehmeään

multaan. Kuluttavalla tulella olin koko ihanuuden polttanut ja savu

oli jo ammoin haihtunut kaikkiin ilmansuuntiin, mutta ne vain siellä

odottivat kärsimättömästi. Niillä oli nähkääs lukijakunta, alituista

henkistä nälkää poteva lukijakunta ja tottahan minäkin puolestani

toimittaisin sille hiukkasen ravintoa.

Ah, eivät ne siellä vielä aavistaneet, että minä olin sanonut hyvästit

koko sille vanhalle sivistyskaudelle ja olin täällä paljon tärkeämmissä

tehtävissä. Ei niillä miekkosilla näkynyt olevan tietoa siitä, että

minusta oli tullut suuri löytöretkeilijä, väkevä alkuaikojen mies

ja että minä kuljin täällä uuden entistä ehomman sivistyskauden

tienraivaajana, kokosin raudan siemeniä luodakseni asumattomien

erämaiden keskelle uuden voimallisen ja terveen sukukunnan onnelliset

asuinsijat. Ne kaipasivat minua sinne entisille olinsijoille. Tietysti

noissa toisissakin kirjeissä oli sitä yhtä ja samaa, niissäkin varmaan

ihmeteltiin, minne minä olin kadonnut ja toivottiin minun pikaista

palaamistani.

Mutta turhaan te siellä odotitte ja haikailitte. Mitä liikutti

minua teidän vanha ja kitisevä sivistyskoneistonne, minä olin

täällä tehnyt jo monta ihmeellistä löytöretkeä. Olin polkenut uusia

polkuja, joita teidän jalkanne eivät ole tallanneet ja toinen oli

minulla täällä unelmieni ihana maailma kuin teillä. Ah, olinpa

minä jo saanut palkinnonkin hyvistä töistäni, olin löytänyt ihanan

aarteen, minä väkevä alkuaikojen mies. Kauniiksi ja onnelliseksi oli

minun kesäni tehnyt nuori ruskeasilmä naiseni, hänen syleilyssään

minä olin uneksinut uuden tarinan kauniin maailman syntymisestä,

uusista vehmaista saarista, jotka kohoavat vesien syvyydestä meidän

huomenlahjaksemme. Mitä välitin minä teistä, väkevä ja onnellinen

löytöretkeilijä, alkuaikojen mies!

Lukematta sulloin minä koko jälellä olevan kirjenipakan

matkareppuuni ja lähdin lautalta, kapusin siinä rannalla olevalle

näköalakalliollemme. Minä en ollut pitkiin aikoihin istunut iltaani

siellä kalliolla, mutta nyt minä tahdoin istua, nauttia kesäisen iltani

ihanuudesta, oman maailmani ihanuudesta, joka oli niille kaukana

oleville vieras ja tuntematon.

Tuuli oli tyyntynyt ja muutenkin oli ilma harvinaisen lämmin, aivan

kuin keskikesän kauneimpina iltoina. Mutta ihme ja kumma, sittenkin

tuntuu jo merkillinen muutos tapahtuneen. Kun tarkastelen rantavaarojen

metsiä, niin huomaan niihin aivan näinä viimeisinä päivinä tulleen

uuden värivivahduksen ja pian minä oivallan, mikä sen vivahduksen

aiheuttaa. Koivujen lehdet siellä alkavat väriä vaihtaa, ilmestyy

joukkoon jo kellahtavia, ne rupeavat lakastumaan. Se on syksyä.

Ja kun katsahdan Liuskavaaran kylän pelloille, niin mitä siellä

näenkään: kuhilaita, kuhilaita jokaisella peltotieralla. Pari päivää

sitten ei siellä näkynyt niitä ainoatakaan, nyt on jo miten paljon

hyvänsä. Ja ihmiset näkyvät häärivän siellä parhaillaan leikkuutyössä;

Kiviharjun keisarin pellolla näkyy ruis olevan jo kokonaan leikattu ja

riihet lämpiävät jokaisessa talossa. Se on syksyä. On kiire, on tulinen

kiire saada viljat korjuuseen, ennenkuin pitkien sateiden aika alkaa,

syksyn sateiden aika.

Minulle johtuu mieleen, miltähän Soidinsaaren metsissä nyt näyttäisi.

Niin, niin, nythän muistankin, että Kaisu mainitsi sielläkin näkyvän jo

paljon syksyn merkkejä. Miksi en pyytänyt Kaisua sinne metsään... olisi

ollut hauska siellä niitä vanhoja tuttavia paikkoja tarkastella.

Ei, ei, sitä ei nyt ajatella! Ei ajatella Soidinsaarta eikä

Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäistä emäntää. Tulee liian apeaksi

mieli, jos niitä ajatellaan. Ilmankin pyrkii jo tämä yllättävä syksyn

tuntu mielen masentamaan, mitä sitten jos vielä niitä ajateltaisiin.

Korkeintaan muistellaan niitä kesän kultaisia aikoja, kun ei ollut

vielä mitään häiritsevää tullut väliin. Niitä muistellaan ja koetetaan

unohtaa kaikki muu.

Mutta syksyn mieliala, se vain hiljaa mieleen hiipii. Apea mieliala.

Pelimanni istuu myös tapansa mukaan kalliolla. Aapeli on vaihteen

vuoksi lähtenyt Hopeasaaren taloon yöksi ja Hilpas on omilla

matkoillaan. Me istuskelemme pitkän aikaa äänettöminä, pelimanni

rimputtelee laiskasti viuluaan. Hän ei yleensäkään ole tällaisina

rauhallisina iltahetkinä erikoisen halukas puhelemaan, ja sitten vielä,

pelimannilla on hyvä vaisto, ei hänelle tarvitse mennä sanomaan, että

nyt minä tahtoisin istua hetkisen häiritsemättä. Vähitellen hän antaa

sormiensakin levätä, vain silloin tällöin kuuluu heikko helähdys viulun

kieliltä.

Ilta alkaa hämärtää. Silloin minä ehdotan pelimannille, että mitäpä

jos kerran vaihteen vuoksi tehtäisiin nuotio tänne kalliolle. Eihän

nyt tosin kylmä ollut tuolla majassakaan nukkua, mutta jospa sittenkin

viritettäisiin oikein kunnollinen nuotio tänne ylös.

Mikäs siinä, valmishan pelimanni oli. Siinä lähellä ahon reunalla

oli runsaasti kuivia hylkypuita ja hetkisen kuluttua palaa lekotti

meillä iloinen nuotiotuli. Sen ääreen kantoi pelimanni vielä havuja ja

pehmeitä lehviä vuodealustoiksi.

Mutta meitä ei kumpaakaan nukuta, pelimanni loikoo siinä lämmittävän

valkean hohteessa, minä kiinnyn tarkastelemaan tuulastulia, joita alkaa

vesille ilmestyä hämärän saetessa pimeäksi yöksi. Tuulastulen näkeminen

tuo aina mieleen jotakin salaperäistä: tuulastusveneessä pitää olla

hyvin hiljaa, jotteivät kalat pelästyisi, ja niin vaikuttaa tuo tyynenä

yönä äänettömästi vesipintaa pitkin lipuva, hiukan lepattava valkea

aavemaiselta virvatulelta, varjojen sytyttämältä.

Tietysti, varjojahan ne ovatkin, miksi minä en sitä tietäisi!

Levottomia varjoja, ne ovat tulleet kalastamaan, niitä ilmestyy yhä

enemmän ja enemmän, jokaisen niemen takaa lipuu näkyviin lepattavia

valoja. Ne kalastavat, kalastavat, menneiden polvien vainajat. Johan ne

ovat minulle entuudestaan tuttavia, ne kävivät valoisina kesäöinäkin

täällä entisillä kotivesillään kalastamassa. Mutta mitäs ne nyt noin?

Silloin kesäöinä ne pitivät iloista kolketta, nauroivat ja puhelivat

toisilleen ja meille elävillekin haastelivat, potkivat nuottaansa niin

että kolisi. Niitä samojahan ne ovat, mutta mitä varten ne nyt noin

äänettöminä hiiviskelevät? Arvaanhan minä senkin mitä varten: Ne ovat

tulleet katsomaan meidän kauniin kesämme katoamista, sitä varten ne

noin kulkevat, aivan hiljaa lipuen. Ne ovat kuolinsaattoa, tuohustulia

kesän haudalla.

Ja on kuin kuuluisi tyynen yön hiljaisuudesta niiden hyminä,

kuolinmessun hyminä: Pois kesän kauneus katoaa, mitä kaipaatte enää.

Minun sydämeni täyttää raskas alakuloisuus. Pelimanni kohentelee

kekäleitä tuleen, hänen laihoille poskilleen on lämpö kohottanut

hohtavan punerruksen. On varmaan tuo pelimanni nuorempana ollut komea

mies, mutta nyt hänen nuoruudestaan on vain kajastus jälellä ja runsas

tukkakin on kovin harventunut, paljasta paistaa päälaelta. On kai

elänyt mukana aikanaan, vaikka nyt on jo väsymys miehen tavoittanut.

Ryhdyn puhelemaan pelimannille kesän katoamisesta.

— Oletkos huomannut, miten syksy on meidät yllättänyt?

— Tuntuuko sinusta jo syksyltä? naurahtaa pelimanni.

— No miltäs tämä muultakaan: kuhilaita pelloilla, metsät kellastuvat ja

entäs nuo tuulastulet sitten. Syksyä vain, syksyä joka puolella.

Pelimanni katselee tuleen.

— Niin se yllättää aina, syksy. Asia on vain niin, ettei meikäläinen

enää oikein huomaakaan kesästä syksyyn siirtymistä.

— Tuntuvatko ne sitten niin samantekeviltä?

— No jos ei nyt aivan, mutta katsos, kun osaa jo mukautua. Ja sitten,

meikäläisellä ne kesän ilotkin... mitäs niistä enää.

Pelimanni työntelee kekäleitä tuleen, vaikenee hyvän aikaa, mutta

hänellä näkyy olevan halu vielä jatkaa. Hänen poskillaan on hohde aivan

kuin kirkastunut, kun hän sanoo:

— Onhan se oma kesänsä jokaisella, muutama kesä ainakin. Ja se jos

sitten sattuukin kesken loppumaan, niin silloin tuntuu pahalta

ensimäisten kuhilaiden ilmestyminen ja noiden tuulastulien näkeminen.

— Niin, se tuntuu pahalta.

Pelimanni haasteli vielä, kertoi muistelmiinsa unohtuneena, että oli

hänelläkin ollut kesänsä, oikeastaan montakin kesää, joiden jälkeen

ei olisi niin pian syksyä toivonut. Mutta syksy, se tuli aina väliin,

hänen kohtalokseen oli joutunut soittaminen muille, ei koskaan

itselleen. Niitä yksiä kuuliaisia ei tullut milloinkaan soitetuksi,

vaikka viulu joskus tuntui käsissä niin itkevän ja ikävöivän, että

oikein sydämelle pahaa teki.

— Mutta mitäpäs niistä, nyt on jo sanottu hyvästit niille kesille,

joita ikävöidään ja itketään.

— Eihän nyt vielä pidä sellaisia ajatella!

Pelimanni kohotti päätään ja naurahti.

— Ei, en minä kuvittele enää joutavia. Minä olen kesäosuuteni

menettänyt... kenties olin aikanani tuhlari ja tuhlaamisesta, siitähän

seuraa rangaistus. Sellainen on laki elämässä ja viisainta alistua

napisematta.

Pelimanni vaikeni. Minä heitin nuotioon kimpun puoliksi kuivuneita

havunoksia. Ne syttyivät ratisten, heittivät pimeään yöhön suihkun

säkeniä, ja vielä kerran kajasti hohde nuotion ääressä viruvan

pelimannin väsyneillä kasvoilla, menneiden kesien hohde. Mutta hän oli

jo sanonut hyvästi niille kesille, joita ikävöidään ja itketään.

Ja yön peittämillä vesillä hiiviskeli tuohussaatto. Sieltä kuului

varjojen hyminä: Pois kesän kauneus on mennyt, mitä kaipaatte enää.