Kauniit ovat syksyn kuulaat haavan lehdet Soidinsaaren metsissä ja
kypsinä paistavat siellä honkapuiden juurilla puolukkamarjat. Minä
olen nähnyt ne metsät, syksyn kuulaiden värien koristamat metsät, olen
poiminut siellä honkapuiden alla niitä kypsinä hohtavia puolukoita.
Minä olen nähnyt siellä, niissä metsissä, myöhäisen jälkikesän
kauneuden, ja maailma on auennut minulle uutena ja avartuneena syksyn
kuulauden kirkastamana. Minä olen kirjoittanut kustantajalleni, että
kuu palaan täältä takaisin, niin kirjoitan uuden ja paremman kirjan
sen kesken jääneen romaanin sijasta, joka jo ennen syntymistään oli
kellastunut ja näivettynyt.
Kaisu uskoo, että siitä minun uudesta kirjastani tulee hyvä, ah, se
ruskeasilmä tyttöni uskoo minusta niin paljon hyvää. Eikä hän mitään
muuta pyydä itselleen, hän odottaa vain sen minun uuden kirjani
ilmestymistä ja hänen lämpimät toivotuksensa seuraavat minua matkalleni.
Ja me olemme lauttoinemme olleet kaukana saaren selällisen rannalla.
Sieltä löysimme uusia rikkaita aarrehautoja, siellä tuulastelimme
lämpiminä syysiltoina ja siellä loimottavan nuotion ääressä uneksimme
vielä kerran olevamme alkuaikojen voimakkaita miehiä, joille ihmiskunta
saa olla kiitollinen siitä hyvästä, että olemme etsineet sille raudan
siemenen.
Mutta nyt me olemme palanneet lauttoinemme takaisin Hopeasaaren
rantaan ja lauttaa puretaan paraikaa talviteloilleen. Tuohimaja on jo
viety maalle ja sinne viedään myös kelopuinen ponttuu, kunhan se on
saatu irroitelluksi alkuosiinsa. Iltapäivään mennessä pitää kaiken
olla valmiina, sillä silloin tulee Möhkön ruukin hinaaja, meidän
rahalaivamme, ja Aapeli ja minä lähdemme mukaan.
Pelimanni ja Hilpas jäävät tänne. Onnellinen Hilpas, hänellä on ensi
sunnuntaina kuuliaiset Kiviharjun keisarin korkeassa kodissa ja meidän
pelimanni on siellä soittamassa. Kiviharjun keisari yritti ensin panna
tiukasti vastaan, mutta lopulta hän antautui ja lupasi siunauksensa
Annikin ja Hilpaksen liitolle. Ja itse keisari se nyt sitä Hilpaksen
talonostoa järjestelee.
Onnellinen Hilpas, hän on niin hartaasti pyytänyt minua ja Aapelia
jäämään hänen kuuliaisiinsa, mutta meillä on pitkä matka edessä ja
Möhkön ruukin rahalaiva antaa meille ilmaisen kyydin. Sen vuoksi meidän
on nyt lähdettävä.
Hilpas saa minun "Aallottareni" hoitoonsa, mutta jos minä ensi kesänä
palaan näille maille, saan minä häneltä takaisin rakkaan veneeni.
Sellainen on välipuhe.
Eilisiltana minä menin viimeisen kerran Soidinsaaren karjamökille
ja vasta varhain tänä aamuna minä palasin sieltä. Kaisu oli minua
saattamassa Soidinsaaren pohjoispääkalliolle asti. Armas ruskeasilmäni,
häntä hiukan paleli perää pitäessään, ja silloin käärin minä takkini
hänen hartioilleen.
Ja kun hän sitten istui minun takkiini käärittynä, muistui minulle niin
elävästi mieleen eräs sumuinen kevätkesän päivä ja muuan kalastajavene,
joka sukelsi sieltä sumuseinästä näkyviin ja tuli meidän lauttamme
viereen. Siinä veneessä oli soutajana resuiseen miehen takkiin kääritty
tyttölapsi, jolta näkyi vain hiukan nenän nypykkää ja vilkkaat ruskeat
silmät sen takkiresun kauluksen sisästä.
Minä kysyin Kaisulta, muistiko hän vielä sitä sumuista kevätkesän
päivää ja sitä tyttöä, joka niin ujosteli, kun hänen piti suojella
hamosensa helmoja venepohjalla hölkähtelevässä vedessä kastumasta.
Kaisu hymyili: Hyvin hän sen hupsun tytön vielä muisti, se ei ollut sen
päivän jälkeen enää paljon muuta ajatellut kuin sitä muukalaista, jonka
hän silloin siellä malmilautalla näki. Ah, se tyttönen oli silloin
vielä niin lapsellinen.
Siellä autiolla rantakalliolla me erosimme. Kaisu ei itkenyt, vain yksi
ainoa kyynel välähti hänen ihanissa silmissään ja niissä silmissä oli
syvä loiste, kun minä hänet puristin viimeiseen syleilyyn.
Aallokko kävi jo korkeana, ja kun minä sysäsin veneeni rannasta,
kehoitti Kaisu minua pitämään varani, jotten vain saisi vettä
"Aallottareeni". Minä nauroin hänelle ja kun olin etääntynyt hyvän
matkaa rannasta, nousin seisalleni ja huusin:
— Kaisu, minä tulen kerran takaisin, odota minua!
Samassa heitti korkea aalto minun venettäni, Kaisu huudahti
pelästyneenä, mutta minä olin jo airoissa ja pian oli "Aallotar"
minun vallassani. Minä nousin uudestaan seisalleni, nauroin Kaisun
säikähdykselle ja huusin toistamiseen:
— Minä tulen takaisin ensi kesänä ja sitten otan minä Soidinsaaren ja
sinut ikuisesti omakseni!
Minä olin jo kaukana selällä, mutta vielä seisoi Kaisu siellä autiolla
rantakalliolla. Sieltä hän, Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen
emäntä, huiskutti huivillaan minulle viimeiset jäähyväisensä.
Möhkön ruukin rahalaiva on tullut, meidän malmivarastomme on jo
siirretty proomuun. Rannalle on ilmestynyt muutamia ihmisiä, näen
siellä joukossa myös Hopeasaaren Hilman. Hän istuu kivellä hiukan
erillään toisista, minä menen hänen luokseen ja puristan lujasti hänen
kättään:
— Hyvästi Hilma ja kiitos kauniista kesästä!
Sinne jäi Hilma kivelle istumaan, kun meidän laivamme kääntyi. Minä
luulen, että Hilman silmissä välkkyivät kyyneleet.
— Hyvästi kaunis Hopeasaari! Hyvästi pelimanni ja Hilpas! Olkoon sinun
naimakauppasi onnellinen ja sinun siemenesi olkoon runsas, niinkuin
raudan siemen Koitereen pohjavesissä!
Mukana on jo koko joukko reippaita malmimiehiä toisilta lautoilta. Ne
puhelevat ja nauravat ympärilläni, mutta minä katselen viimeisen kerran
Liuskavaaraa ja Kiviharjua. Viimeisen kerran näen kauniin Soidinsaaren,
jonka yllä lepää aurinkoisen syyspäivän kuulas kirkkaus.
— Hyvästi minun luvattu maani, minä palaan takaisin!
Laivamme on kääntynyt, jälkeemme jäivät Hopeasaari ja kaikki nämä
tuttavat vedet rantavaaroineen. Edessämme kohoaa uusia saaria, uusia
rantavaarojen jonoja, tuolta kaukaa luoteesta näkyy Kivilahti. Tunnen
sieltäkin monta reipasta miestä, tunnen Penttisiä ja muita, suuria
eränkävijöitä, malminnostajia.
Kuljemme kahden suuren saaren välisessä salmessa. Ahaa, täällähän
tullaankin taasen tuttaville vesille: Tuossa on se saari, jonka
rannalla kävimme Ailin kanssa malmimiesten nuotiolla, ja tuolta,
tuoltahan jo vilahtelee Hiislahden Huurinaisen uljaan talon punaiset
päädyt.
Me pysähdymme siihen saaren rannalle, siellä ovat ne tuttavat
malmimiehet meitä odottamassa. Heidän varastonsa siirretään proomuun ja
he tulevat myös mukaan.
Minä tarkastelen Hiislahden vesiä, sieltä näkyy lahden suulta jotakin,
pieni valkoinen pilkku, joka keinuu aalloilla. Olisikohan se Lotan ja
Ailin venonen, olisivatkohan tytöt siellä soutelemassa?
Minä olen kuullut, että Lotta tyttönen ei menekään täksi talveksi
kaupungin kouluun, vaan jää kotiin, ja Aili kuuluu jäävän hänen
opettajakseen koko talveksi. Ja Huurinainen ei kuulu tuovankaan sieltä
Enon puolelta uutta ehtoisaa emäntää komeaan taloonsa, mitä lie tullut
siihen väliin. Kun ei vain Aili jäisi hyvin hyvin pitkäksi aikaa
Huurinaiselle. Onnellinen Aili, jos olet sen osan valinnut, Huurinainen
on vielä mies parhaissa voimissaan. Hänen rakkautensa on suuri ja
voimallinen!
— Hyvästi Aili ja ihastuttava Lotta tyttönen!
Me kuljemme Lamminsaarten ja mantereen väliä. Tuolta näkyy Kirvesvaara
ja tuolta korkea Lylyvaara, uljaita vaaroja ja niiden lomista siintävät
kaukaiset salot. Kaikkialla on syksyn kuulautta, ihana on satasaarinen
Koitere katsella tällaisena päivänä.
Ah, nyt loppui Lamminsaari ja mitäs tuolta näkyy kaukaa koilliselta
rannalta, tuttavia rantavaaroja?
Soidinsaari!
Sieltä se näkyy selkien takaa, näkyy kuin seesteiseen ilmaan
kohonneena, minun luvattu maani.
Olihan laivan perämiehellä kiikari ja sillä minä tarkastelen saarien
lomasta esille sukeltanutta unelmieni maata. Minä voin aivan hyvin
eroittaa sieltä sen korkean näköalakallion, ja olisiko kiikarissa vika
vai kuvittelenko minä vain sellaista: sieltä ylhäältä kalliolta näkyy
valkoista.
— Niin, odota siellä, odota ruskeasilmä tyttöni! Kun ensi kevät saapuu
suurena ja ihanana Koitereen vesille, kun Ylä-Koida tulvii ja joutsenet
laulavat lahden sulassa kevättervehdyksensä, silloin minäkin palaan,
otan Soidinsaaren ja sinut ikuisesti omakseni. Täällä minä olen saanut
väkevät käsivarret ja uuden elämänuskon ja tänne minä takaisin saavun.
Ja sitten me pidämme häät, koristamme sen koivikon suojassa olevan
pienen ja soman aittamökkisi oven tuoreilla koivunlehvillä. Siellä
sisällä lemuaa hajuheinä ja pihlajan kukat, se on meidän häähuoneemme,
siellä on meidän ihana hääyömme. Kuka siellä kaukaisissa kaupungeissa
voisi mitata meidän onnemme suuruuden. Sen onnemme näkee vain
aamuauringon ensimäinen säde, kun se väräjöiden kurkistaa kurkihirren
ja katon välisestä raosta sisään.
— Odota minua!
Ympärilläni on suuri joukko malminnostajia. He puhelevat ja nauravat,
kaikki järjestään he ovat reippaita poikia, ahavoittuneita ja
voimakkaita alkuaikojen miehiä, ja minä olen yksi heistä.