Ne ovat tulleet, Koitereen ensimäiset syyskesän tuulet, ja me olemme
palanneet lauttoinemme takaisin Hopeasaaren metsien suojaan.
Ne ovat tulleet, Koitereen tuulet, ja minä olen ruvennut harrastamaan
soutu-urheilua.
Aikaisin ne joutuivatkin tänä kesänä, tuuliset ilmat. Kypsyneet
viljat ovat vielä enimmäkseen leikkaamattomina rantavaarojen pienillä
peltotieroilla. Metsillä on vielä hedelmää kantavan myöhäiskesän
kylläinen väri, ei syksyn väri, vaan elonkorjuuajan kypsä väri. Mutta
ilmat ovat koleahkot, taivas pilveilee aamusta iltaan ja rannan pitkät
kuuset taipuilevat puskupäisen vihurituulen viheltäessä.
Ja minä soutu-urheilua harrastan.
Ah, ihanaa on siellä kiikkua, Koitereen levottomina vellovilla
vesillä. Ihanaa on siellä kiikkua kevyellä "Aallottarellani" ja hyvin
terveellistä on tämä kiikkuminen minulle näihin aikoihin; pää vapautuu
joutavista ajatuksista, kun käsivarret ja hartiat, koko mies saa olla
yhtämittaisessa työssä ja huomiokyky valppaana.
Niin, niin, huomiokykyä siinä myös vaaditaan, Koitereen aallokko
paremmanpuoleisen vihurituulen puhaltaessa on täynnä kujeita ja
äkkinäisiä yllätyksiä. Ei se olekaan mitään jokapäiväistä aallokkoa,
niinkuin aavoilla ja saarettomilla selkävesillä; mikäs konsti
semmoisilla venettä hallita. Mutta kun Koitereella, vaaraisten rantojen
saartamassa kattilassa, tuuli jo luonnostaan muuttuu pyörteiseksi, ja
kun nämä pyörteet sitten vielä joutuvat etsimään tietään alituisesti
eteen tulevien saarten monimutkaisista solosista ja sokkeloista,
niin siinäpä meneekin lopulta kaikki sekaisin. Tuuli puhaltaa
monelta suunnalta yhtaikaa, aallot särkyvät ja muuttuvat vauhkoiksi
kuhilaspäiksi, rynnistelevät toisiaan vastaan niinkuin pillastuneet
varsat. Siinä niiden hulmuavien harjojen keskellä kiikkuessa pitää olla
silmät auki, muuten voi aaltojen väliseen hautaan pudotessaan saada
ohitse hyppelevästä kuhilaspäästä sellaisen kastelun, että siinä on
aivan tarpeeksi minun "Aallottareni" kokoiselle veneelle.
Mutta mainio vene on minun pieni "Aallottareni" vaahtoavien
kuhilaspäiden harjoilla keikkumaan. "Aallotar" on nyt saanut elävän
hengen ruumiiseensa, sen elävän hengen, josta Kiviharjun keisari
puhui, kokenut veneiden tekijä. Ja elävän hengen antaa minullekin tämä
riehahteleva ja hyppelevä aallokko, täynnä odottamattomia yllätyksiä se
kuljettaa minua riemutanssissaan, pärskyttää lämmintä vaahtoa ylitseni.
Välistä lävähtää aurinko pilvien lomasta ja silloin hyppelevät kaikki
sateenkaaren värit silmissäni, hyppelevät häikäisevinä ja säkenöiden.
Ah, tätä elämän ihanuutta! Mutta annas, kun puskee musta pilven
murjake auringon eteen, silloin sateenkaaren ihanat värit häviävät
ja häilähtää kuin kuolinhursti varjo veden yli. Silloin vihaisina
kuhilaspäät sähisevät, välähtelee viheriää, ilkeät silmät vaahtohyypän
alta, sähisevät, sähisevät: Varo itseäsi, tässä on hautasi, huimapää!
Mutta eipähän, ei olekaan siinä minun hautani, nopealla ja varmalla
nykäisyllä keikahtaa minun "Aallottareni" ohi, vain ohuen hurstin vettä
ja pisaroivaa vaahtoa ennätti harhaan hypännyt viheriäsilmä ylitseni
heittää, sen verran jotta vähän vaatteitani kasteli. Minä nauran
riemuiten: Tapasitkos paholainen, viheriäsilmä vaahtohyyppä! Niin minä
nauran ja pyyhkäisen pärskähtäneet vaahtopisarat kasvoiltani. Heleijaa,
elävä henki on minun "Aallottarellani"!
Hilpas se kuuliaisia jo touhuaa, kosiomatkalle valmisteleikse, mutta
minä vain soutu-urheilua harrastan. Hilpaksen matka sinne varakkaan
naissukulaisensa luo lienee hyvin onnistunut, en ole kysynyt. Minä en
ylipäänsä kysele nykyään mitään Hilpakselta, sillä minulla on näitä
muita harrastuksia.
Hilpas näyttäisi olevan hyvin halukas kertoilemaan kaikenlaisista
asioista. Kyselemättäni olen saanut tietää, että se Kaisun serkkumies
on jo hävinnyt omalle maalleen, ja Kaisu kuuluu nykyään olevan yksinään
Soidinsaaren karjamökillä. Mutta mitäpäs minua liikuttavat Kiviharjun
tyttärien asiat, minä harrastan ihanaa soutu-urheilua.
Muutamana päivänä, kun olin lähdössä, ilmestyi Hopeasaaren Hilma
lautalle. Minä istuin jo veneessäni ja huusin hänelle sieltä:
— Tuletko mukaan, Hilma, minä saatan sinut kotiin "Aallottarella",
kierrätän Hopeasaaren ympäri.
Hilma kalpeni.
— Mutta siellähän tuulee niin hirveästi.
— Ahaa, sinä pelkäät Hilma, et luota minuun ja "Aallottareen"! Sanohan,
mitä pitäisi minun luvata, jos tulisit mukaan, mitä hyvää pyytäisit?
Hilma ei sanonut mitään, vaan tuli mukaan. Minä istutin hänet jalkojeni
juureen siihen keskelle venettä. Minä selitin, että siinä oli hänen
parempi istua; perässä voi hän pahasti kastua, mutta siinä ei ollut
mitään hätää.
Ja niin me läksimme kiertämään Hopeasaaren eteläkärjen ympäri. Siellä
luotojen vaiheilla kävi sievoinen kohina, me saimme monta vesi- ja
vaahtohurstia ylitsemme. Välistä Hilma hiukan kalpeni, mutta jo...
seuraavassa tuokiossa hän hymyili ja sanoi, että tämä oli ihanaa.
Minä käärin takkini hänen hartioilleen, ja niin istui hän siinä minun
jalkojeni juuressa lyhyellä laudanpalasella. Kun välistä minun jalkani
ponnistaessa yritti luiskahtaa, painautui Hilma sitä pitelemään ja minä
nauroin, ettei hän ollut ensinkään pelkuri tyttö. Hän oli luotu rohkean
pojan naiseksi ja hänen piti saada sellainen lohkea poika ja tehdä
hänen elämänsä onnelliseksi.
Minä en kääntänytkään venettäni Hopeasaaren päästä kotiin, vaan sousin
kauas selälle ja siellä me kiikuimme koko iltapäivän. Vuoroin nousimme
vastatuuleen ja sitten laskimme viistoon myötäiseen, ja Hilma tuli
vähitellen iloiseksi kuin pieni tyttö, nauroi ja selitti, ettei hän
ikinään ollut uneksinut näin hauskasta veneretkestä.
— Ja kuitenkin sinä pelkäsit lähtiessäsi. Tunnusta pois Hilma, sinä
hiukkasen pelkäsit!
— No jos silloin vähän, mutta nyt minä jo luotan "Aallottareen" ja
sinuun!
Myöhään me palasimme Hilman kotirantaan ja sinä iltana minä menin
Hilman aittaan. Hilma oli niin iloinen ja onnellinen sen ihanan
souturetken jälkeen, en minä voinut ovelta kääntyä.
Seuraavana päivänä tuuli kiihtyi sievoiseksi lounaismyrskyksi. Vanha
Aapeli silloin lähtiessäni varoitti:
— Elähän mene tänään tuolla veneellä. Siellä on nyt leikki pois!
Mutta minä nauroin Aapelin varoitukselle ja menin, sillä juuri tänään
minä kaipasin muuta kuin leikkiä. Voimieni takaa soutaen minä sivuutin
Hopeasaaren viimeiset luodot ja jouduin niin suoraan kaukaa selältä
tulevaan aallokkoon. Korkealla ne kävivätkin tänä päivänä ja hyvin
teräväharjaisina; vihuri niitä särki, sivuttain kyntävä vihuri, sen
puhaltamina ne muuttuivat lyhyiksi toinen toistaan ajaviksi töyryiksi,
joiden lomissa uhkasi vihurin poimuttelema musta syvänne kuin
paholaisen kattila. Minä sain monta vesi- ja vaahtohurstia niskaani,
mutta minä painuin vain kauemmaksi; en huomannutkaan, ennenkuin olin
joutunut Soidinsaaren pohjoispään kohdalle.
Siinä pitkin rantaa kulkevien luotojen ulkopuolella kävi ankara
vasta-aallokko ja sepä minut havahdutti. Ahaa, tännepä siis oli
jouduttu, vaikka ei ollut tänne mitään aikomusta. No sama se, kun oli
jouduttu, niin mentiin perille asti! Ja minä sousin siinä vihaisessa
vasta-aallokossa perille asti, sain ponnistaa kaikki voimani, vettä
ja vaahtoa tuli jokaisen aallon harjalta niskaani, "Aallotar" vettä
puolillaan ja vaatteet märkänä minä laskin Soidinsaaren karjamökin
valkamaan.
Olipa se tosiaan tiukka soutumatka, käsivarsiani pakotti, hiki virtasi
kasvoiltani ja taisinpa saada muutamia rakkojakin kämmenpäihin. Mutta
perillä oltiin, vaikka vanha Aapeli varoitteli lähtiessä. Mitäs se
Aapeli, ei se vielä tainnut tietääkään, että oli meissä hiukkasen
miestä, sitä alkuaikojen voimakasta miestä, pimeänä elokuun yönä
nuotionsa virittävää, sen äärestä kivilohkareiden jymähdyksillä
omistusoikeuttaan julistavaa. Niinpä niin, olihan sitä hiukan, eiköhän
voisi vaatia omistusoikeutensa kunnioittamista. Täällä Soidinsaaren
ulottuvilla oli muutamia asiaankuulumattomia tungettelijoita, sepähän
hittoa, jottei niitä voitaisi karkoittaa näiltä vesiltä!
Minä nauroin ajatukselleni ja nykäisin veneeni vesilastissaan teloille.
Se olikin helppoa, tuulen voimasta oli vesi kohonnut niin korkealle,
että rantapenger peittyi ja alimmaiset telat uiskentelivat vesivarassa.
Potkaisin toisia ylemmäs nurmikolle ja vedin veneeni sinne asti, jotta
sain sen vedestä tyhjentymään.
Minä tapasin Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäisen emännän pikku
tupasestaan. Siellä oli hän askartelemassa ja hän joutui kovin
hämilleen ja muutenkin ihmeisiinsä minun odottamattomasta tulostani, ja
vielä näin aikaisin, melkein keskellä päivää. Hän oli kai luullutkin
minun olevan vielä Hiislahdella... jos lie muutenkaan enää minua
odottanut Soidinsaaren karjamökille.
Mutta kun hän näki minun vaatteeni likomärkinä, alkoi hän huolestuneena
touhuta valkean sytyttämistä liedelle. Pitihän minun hiukkasen
kuivatella itseäni, muuten voisin vielä vilustua. Minä luulen, että
Kaisu touhusi sitä tulen sytyttämistä enemmän vain hämminkiään
peitelläkseen. Minä nauroin, ettei tämä kastuminen ollut ensinkään niin
vaarallista. Minulla oli ollut ihana soutumatka ja jos siellä hiukkasen
kastuikin, niin sehän vain virkisti; ja minä kaipasin nykyään tällaista
virkistävää kastelua, se puisteli pois joutavan uneliaita ja muutenkin
ikäviä ajatuksia.
Näin minä puhelin nauraen, mutta Kaisu ei sanonut monta sanaa. Hiukan
arkana, ainoatakaan kertaa minuun katsahtamatta hän vain siinä lietensä
ääressä askarteli. Pyysi minua riisumaan takkini ja asetteli sen sitten
siihen huolellisesti kuivumaan. Kahvipannukin siihen pian ilmestyi,
sellainen soma ja hyvin puhtaaksi kiilloitettu kahvipannu, hauskaa oli
siinä katsella Kaisun emännöimistä.
Hyvin kodikas ja hauska oli muutenkin se soma pikku tupanen. Kaisu ei
nähtävästi nykyään enää päiväiseen aikaan asustellut aitassaan, vaan
täällä tupasessa. Maitopytyt oli nyt pikku pöydältä pois korjattu ja
siinä oli oikein kukkamaljakko, ja pöydän kohdalla tikutti pikkarainen
seinäkello, jota en aikaisemmin ollut huomannutkaan.
Siinä minä seisoskelen lieden ääressä, nautin tästä lämpimästä,
hyväilevästä kodikkuudesta. Kaisu on kumartunut pannunsa ääreen, minä
näen hänen poskilleen nousevan lämpimän hohteen, meidän käsivartemme
koskettavat joskus toisiaan ja Kaisun palmikko heilahtelee siinä niin
houkuttelevana. Miten helposti minä voisin kiertää käsivarteni Kaisun
hartiain ympäri, ja miten minusta tuntuukaan kuin Kaisu odottaisi sitä,
edes tukkansa hyväilevää kosketusta.
Mutta minä en saa kättäni liikutetuksi ja sanat huulillani, olevinaan
ystävälliset sanat, kuoleutuvat tyhjänpäiväiseksi jaaritteluksi. Minä
kyselen yhtä ja toista Soidinsaaren oloista, miten siellä ja siellä
niittytieralla oli tullut heinää, olivatko hänen sisarensa käyneet
täällä karjamökillä ja olivatko puolukat jo Soidinsaaren metsissä
kypsyneet. Kaisu vastailee hiljaa ja ykskantaan, mainitsee senkin, että
teiren poikueet jo alkavat nousta lentoon ja muutenkin siellä metsässä
alkaa jo näkyä paljon syksyn merkkejä. Ja asustelikos hän nyt jo täällä
tuvassa? Niin, täällä hän asusteli päiväiseen aikaan, täällä kun oli
hiukkasen valoisampaa.
Niin me haastelemme, aivan joutavista, jokapäiväisistä asioista.
Ja kumpikin tunnemme me, miten hiljainen tuska väräjöi näiden
merkityksettömien sanojen alla, väräjöi sydäntä ahdistaen ja
ikävöiden. Yksi hyväilevä kosketus vain, yksi ainoa sana vain toisella
äänenpainolla ja silloin se tuska häviäisi olemattomiin. Mutta sitä
hyväilevää kosketusta ei tule, sitä hyväilevää sanaa ei pääse minun
huuliltani, eikä Kaisukaan sitä sanonut. Meidän kielemme ovat kahlitut,
on niin paljon tullut väliin, mitä lienee tullutkaan käsittämätöntä ja
tukalaa.
Kahvin juotuani minä aloin hankkiutua lähtemään. Takkini oli tosin
vielä hiukan kostea, mutta minä kiskoin sen päälleni, kiskoin Kaisun
estelyitä kuuntelematta. Kaisu tuli perässäni ulos minua hyvästelemään
ja heti sinne pihamaalle tultua saattoi hyvin huomata, että tuuli
oli tällä välin arveluttavasti yltynyt. Koivut karjamökin ympärillä
huojuivat ja vääntyivät kuin notkeat vavat, tänne karjamökille saakka
kuului järveltä ankara kohina.
Silloin Kaisu näytti pelästyvän ja alkoi pyydellä, että minä jäisin
iltapäivään. Siihen mennessä tuuli varmaan hiukkasen asettuisi ja eihän
ollut mitään hauskuutta lähteä aivan tahallaan itseään kastelemaan.
Olipahan, oli siinä paljon hauskuutta! nauroin minä. Sitä hauskuutta
minä olin tullut juuri hakemaan ja nytpä näytti nousseenkin se oikea
ilma, nyt saattoi hauskutella sydämen pohjasta.
— Tulepas mukaan, tule minua saattamaan tuonne saaren pohjoispäähän
asti, niin saat itse kokea. Ja silloinpa saat vasta nähdä senkin, miten
ihana vene minun "Aallottareni" oikeastaan on!
Kaisu kalpeni huomattavasti.
— Ei, se on jumalan kiusaamista, sanoo hän hiljaa. — Elä lähde nyt
sinäkään, sitten hiukan myöhemmin...
— Mitä sitten myöhemmin? Tulisitko sitten mukaan... tulisitko?
— En tiedä jos sitten, mutta eihän nyt kukaan voi lähteä.
Silloin nauroin minä kovasti ja sanoin, että hän täisikin olla
hiukkasen pelkuri, pelkurimpi kuin Hopeasaaren Hilma. Niin, niin, Hilma
oli ollut kerran minun mukanani melkein samanlaisella tuulella kuin
nyt, ja hän sai uskoa, että se oli ollut ihana venematka, verraton.
Minä näin, miten sanani sattuivat Kaisuun. Hän katseli syrjään eikä
sanonut enää mitään, ei ennenkuin minä olin hyvästellyt ja kääntynyt
menemään. Silloin kuulin taas takaani hänen äänensä:
— Martti, etkö nyt voisi jäädä... vähäksi aikaa! Jos sinulle vielä
tapahtuu jotakin, niin... Niissä sanoissa jo värisi arka pyyntö, joka
houkutteli pysähtymään. Mutta miten lie ollut, minusta tuntui nololta
kääntyä takaisin ja niin nauroin minä vain, että hän pelkäsi joutavia.
Ei minulle mitään tapahtunut!
Kun minä sitten sousin siellä parhaissa kuohuissa, olin eroittavinani
sieltä kaukaa näköalakalliolta jotakin valkoista. Kenties minä
kuvittelin vain sellaista, minähän yleensä kuvittelin nykyään niin
paljon kaikenlaisia joutavia asioita. Tämä rivakka soutaminen oli
todella terveellistä minulle, ihanaa urheilua ja karisti pois joutavan
hempeämielisyyden.
Heleijaa, antoi vesien kuohua ja tuulen viheltää!