Kun on kauniina elokuun sunnuntaina tehnyt pitkän purjehdusmatkan
Koitereen vesillä, ei sitä ikinään unohda. Meillä oli juuri sellainen
ihana matka, tuulta parahiksi sen verran, että se hyvin veti ilman
airomiesten apua. "Aallotar", jonka minä olin ottanut mukaan
paluumatkaani varten, tuli kauniisti kelluen Huurinaisen suuren
viislaidan vanavedessä. Soutajiksi varatut Huurinaisen naapurimiehet
rallattelivat joutilaina kokkateljolla, Huurinainen itse hoiteli
tottuneesti peräsintä, minä purjenuoria ja Aili ja Lotta livertelivät
iloisina siinä purjepuun alla. Aili oli riisunut pois valkoisen
lakkinsa, jottei silloin tällöin häilähtävä purje pyyhkäiseisi sitä
mukaansa. Tuuli sai näin aivan vapaasti pöyhiä hänen tukkaansa, joka
oli harvinaisen vaalea ja kihartui somasti ohimoilla. Kun kauemmin
katselin sitä tukkaa, tulin vähitellen vakuutetuksi, ettei se ollut
ensinkään hullumman näköinen. Se sopi mainiosti Ailin kasvojen väriin,
joka oli muuttunut entisestään paljon terveemmäksi ja reippaammaksi.
Aili ja Lotta kertoilivat kilpaa niistä ihmeellisistä löytöretkistä,
joita he olivat tehneet metsiin. Niin, Aili ei nyt enää pelännyt
metsässä käärmeitä, jo olivat he käyneet etsimässä teirenpoikueitakin,
joista minä silloin viime kerralla olin puhunut. Ja olivat he jo
pari kertaa olleet malminnostajana lautallakin. Niitä olikin nykyään
useampia lauttueita siellä heidän lähettyvillään, ja tottahan minäkin
heidän kanssansa lähtisin niitä tervehtimään, kun itsekin kuuluin
siihen samaan joukkoon. Tietysti minä lupasin lähteä, sitä varten
minä olin ottanutkin "Aallottaren" mukaan, että sillä tehtäisiin
pitkiä soutumatkoja, ja sittenpä he vasta saisivatkin nähdä, miten
oivallinen minun veneeni oli. Ei se heidän veneensä ollut mitään minun
"Aallottareni" rinnalla.
Me sivuutimme matkalla monta malminnostajain lauttaa, huutelimme
heille ohimennessä tervehdyksiämme. Muitakin vesillä liikkujia
tapasimme runsaasti, tänä kauniina elokuun sunnuntaina oli Koitereella
harvinaisen vilkas liike. Kaikki oli kaunis päivä houkutellut
venematkoille, jossakin Kivilahden puolella kuului olevan häät ja
varsinkin sinne päin oli runsaasti menijöitä. Peninkulmaisten taipalien
takaa, Koitereen toiselta puolelta oli lähtenyt venekuntia täynnä
ilakoivaa nuorisoa.
Näimmepä muutamassa leveässä salmessa lähellä Hiislahtea vielä
harvinaisemmankin ihmeen: komea hirviperhe, emo ja kaksi puolikasvuista
poikaa siellä uida viiletti saaresta mantereelle. Kauniina näkyvät
vehmaat saaret ne houkuttelevat välistä tämän Koitereen ympäristöllä
niin runsaslukuisena esiintyvän jalon otuksen tällaisille
löytöretkille, ja kenties oli tämäkin perhekunta sillä tavoin, saaresta
saareen uiden, retkeillyt yli koko Koitereen.
Aili ja Lotta seurasivat ihastuneina hirvien matkaa ja komeapa olikin
se näky, kun nämä uljaat otuksen päät korkealla vedestä hyvää vauhtia
aaltoja halkoen pyyhkäisivät melkein meidän veneemme editse. Hyvin
siinä taival katkesi, sievoista kyytiä olisi venemies saanut soutaa
perässä pysytelläkseen. Viimeiksi näimme nämä vesille uskaltautuneet
komeat metsien otukset, kun ne kahlaten nousivat rantamatalalle,
puisteleutuivat siinä pitkät koivet huojahdellen ja sitten nopeasti
katosivat sakean rantametsän suojaavaan syliin.
Huurinaisella oli varattu minulle todellakin ihanat olot ja sattui
vielä niin mainiosti, että juuri siellä ollessani tulivat elokuun
ensimäiset kuutamoillat. Hyvin minun olisi siis pitänyt siellä viihtyä
ja kuitenkin valtasi mieleni jo ensimäisinä päivinä kumma levottomuus.
Minä ikävöin takaisin omille vesilleni, omalle malmilautalleni vanhan
Aapelin ja pelimannin seuraan. En oikein tiedä, mitä lienenkään
ikävöinyt, mutta aivan ventovieraalta tuntui minusta koko Hiislahden
ympäristö, vaikka se on aivan yhtä kaunista kuin siellä Kiviharjun ja
Liuskavaaran seuduillakin.
Huurinainenkin huomasi pian levottomuuteni. Hänellä oli kokonainen
koskematon laatikollinen sitä tavaraa, jonka ääressä tavallisesti
tieteellisistä asioista puhutaan. Mutta se laatikko jäikin melkein
niinikään koskemattomaksi, minusta ei oikein ollut Huurinaisen
puhekumppaniksi, ja Huurinainen on sitä lajia mies, ettei hän yksinään
osaa tieteistä puhua. Hän kyllästyi minuun jo toisena iltana ja alkoi
murista, ettei hän ollut kutsunut minua luokseen Koitereen vettä
juomaan. Sitä kun minä sain aivan tarpeeksi oman lauttani vierestä, ei
sitä varten tarvinnut peninkulmien päähän soutaa.
— Mutta Koitereen vesi on hyvin terveellistä. Vesi yleensäkin on hyvin
terveellistä juomaa ja Koitereen vesi aivan erittäin. Siinä on näet
niin perhanasti rauta-aineen puolta, niinkuin meidän Aapeli sanoo. Ja
se rauta-aineen puoli, se se juuri antaa miehelle luontoa.
— Eläpäs haastele roskaa, murahti Huurinainen. — Sinusta on hävinnyt
rauta-aineen puoli ja muu luonto aivan olemattomiin. Ei sinusta näy
enää olevan tieteistä puhumaan, saat mennä hameväen pariin.
Ja niin jätti Huurinainen minut hameväen pariin. Itse hän seuraavana
päivänä hävisikin kokonaan näyttämöltä, selitti että hänellä oli
muutamia tärkeitä metsäasioita Enon puolella ja sinne hänen piti nyt
lähteä.
Aililta minä sain suurena salaisuutena kuulla, että taisi Huurinaisella
siellä Enon puolella olla hiukan muitakin kuin metsäasioita.
Huurinainen oli leskimies, ja Aili kuiskutteli hiukan punastellen,
että siellä jossakin Enon kirkolla päin huhuiltiin hänellä olevan
uuden mielitietyn. Joka toinen viikko Huurinainen kuului sinne matkoja
tekevän ja saattoi käydä niin, että vielä tänä syksynä pidettäisiin
Hiislahdella komeat häät, Huurinainen toisi uuden ehtoisan emännän
uljaaseen taloonsa.
Ahaa, siinäpä sitä oltiinkin, Huurinaisen itsensä mieli paloi hameväen
pariin ja minut oli hän tänne houkutellut vain kotimieheksi, jottei
Ailille ja Lotta tyttöselle tulisi kahdeltaan kovin ikävä. Ovela
veijari tosiaan se komeapartainen, iloluontoinen Karjalan priha, mutta
pitihän minun alistua kohtalooni ja olla kotimiehenä.
Me teimme tyttöjen kanssa ahkerasti "Aallottarella" souturetkiä,
koetimme hiukan kalastellakin ja käväisimme monta kertaa muutamalla
malmilautalla, joka oli aivan siinä Hiislahden suulla parin pikku
saaren rantoja puhdistamassa. Tämän lautan miehet kertoivat olleensa
melkein koko kesän sieltä kauempaa selältä näkyvien saarien luona
ja kuului sinne vieläkin jääneen toinen lauttue. Reippaita poikia
kuuluivat olevankin kaikki ne sinne selkävesille jääneet, olisi meidän
kannattanut käväistä kerran niitäkin tervehtimässä.
Muutamana kauniina kuutamoiltana me Ailin kanssa sitten lähdettiinkin
sinne. Olimme silloin siinä lahden suulla "Aallottarella" soutelemassa
ja huomasimme sieltä kaukaa saaren selällisen rannalta pienen
nuotiotulen tuikkavan. Aili alkoi udella, että mikähän se tuli mahtoi
olla, näkyi sieltä niin houkuttelevan salaperäisenä, niinkuin mikähän
satujen virvatuli. Minä selitin, että luultavasti se oli juuri niiden
malmimiesten nuotiotuli.
— Voi, uskaltaisikohan sinne mennä hiukan lähemmäs katsomaan? puhui
Aili melkein kuiskaten.
— Mikähän siinä, jottei uskaltaisi, soudetaan vain perille asti.
Ah, sepä olisi!
Ailin ääni vapisi. Luultavasti ensimäisen kerran tarttui Koitereen
yön salaperäinen lumo häneen ja nyt oli tulossa oikea seikkailu.
Minun hiljaa soutaessani hän kertoi, että jo hänen monta kertaa oli
tehnyt niin mieli tuonne saariin selällisiin lähtemään, mutta kun nuo
malmimiehet näyttivät hiukan villeiltä.
— Eivät ne puraisematta niele! nauroin minä.
— Ja oikeastaan, sitä samaa joukkoahan minäkin olen, niin jospa minä
tänä yönä tekisinkin sinulle sen, jota pelkäät niiden villien miesten
tekevän. Minä näetkös olen myöskin jo hiukan villiintynyt, saanut
sellaisia ryövärin tapoja.
Enhän minä mitään sellaista tekisi, naurahti Aili. Mutta hänen
äänessään ja naurahduksessaankin oli vavahdus, hänen sydämensä värisi
jännittävän seikkailun odotuksesta.
Nuotiotulella oli todellakin malminnostajia. Olivat vaihteen vuoksi
nousseet lautalta maihin yöksi ja virittäneet siihen rantakallion
suojaan oikein kunnollisen rakovalkean. Siinä he häärivät
illallispuuhissa meidän saapuessamme. He näyttivät siinä loimottavan
nuotion valossa todella hiukkasen villeiltä, ja minä tunsin miten Aili
vapisi, kun minä autoin hänet veneestä rannalle.
— Mitäs vieraita sieltä tulee? kuului nuotion äärestä.
Oltiinhan vain, vähän niinkuin samaa joukkoa. Ja minä kerroin heille
terveisiä Aapelin, vanhan ruukinsepän lautalta ja pelimannilta.
Tottahan he tunsivat vanhan Aapelin ja pelimannin?
Kukapas ei niitä miehiä olisi tuntenut, hyvin ne tunnettiin. Ja vai
niin, jotta Aapelin toverejakos minä olinkin.
— Taidat ollakin se kaupunkilainen, joka siellä Aapelin lautalla kuuluu
malmirahtia opiskelevan?
— Sama mies.
— Ja sinullapa taitaa olla oikein soma hempukkakin mukanasi. No tyttö,
mitäs siinä, tule vain lähemmäksi eläkä joutavia kainostele!
— Eikös tämä olekin se Huurinaisen herrasneiti? alkoi toinen
tunnustella.
— Sama se, tyttö kuin tyttö! Kun olet kerran meikäläisen mukaan
lähtenyt, niin tule vain tänne istumaan.
Ja me istuimme hyvän aikaa siinä nuotiotulella malmimiesten kehässä.
Ailillekin tarjottiin hiilillä paistettua kalaa ja hän kehui sen
mainiolta maistuvan. Mutta sepä olikin suoraan vedestä siihen hiilille
joutunut, se ei ollut ehtinyt kitua ja näivettyä, niin että ihmekös
oli, jos se maistui hyvältä. Mielellään sitä hiukan sormiaankin nokesi,
kun sai syödä sellaista kalaa.
Lopuksi ryhtyivät miehet meidän kunniaksemme ampumaan hiilipaukkuja
siinä kalliolla. Konsti on hyvin yksinkertainen: syljetään vain
kalliolle, pannaan siihen syljen päälle hehkuva hiili, varpujen varaan
hiukkasen koholle; sitten pudotetaan päälle niin suuri kivi, minkä
mies jaksaa päänsä tasalle kohottaa. Ei se sen ihmeellisempi, mutta
juhlallisen se antaa jymähdyksen tyynenä ja kuutamoisena elokuun yönä
Koitereen saarisien selkien keskellä. Ja kaiku kiiriskelee niin kauan,
että sen sammumista on ikävä odottaa.
Miehet innostuivat kilpailemaan, kuka saisi ammutuksi kovimman
jymähdyksen; hikipäissään he häärivät siinä kallion ja nuotion väliä.
Kun me sousimme pois rannasta, näyttivät nuo loimottavan nuotion
heijastuksessa suuria kivilohkareita heittelevät miehet oudoilta.
Tulen loimo suurensi mittasuhteet, sadun jättiläisiksi he muuttuivat,
menneiden alkuaikojen uroiksi, jotka pimeänä elokuun yönä nuotionsa
äärestä kuuluttivat mahtiaan ja vapausoikeuksiaan kauas ympäristöönsä.
Ja sieltä kaukaa vastattiin heille, heidän heimoveljiään siellä oli
toisilla nuotioilla, yhdessä he julistivat kaikelle maailmalle, että
tämä tienoo kaikkineen oli heidän omaansa. Vieraan tungettelijan ei
ollut enää hyvä virittää ansaansa näille saloille, laskea verkkoaan
näille viljaville vesille.
Minä unohdan aironi vedessä viistämään, kuvittelen olevani yksi
noita voimakkaita alkuajan miehiä. Tietysti minä olen yksi heistä ja
siellä... siellä Soidinsaaren korkeimman kallion alla, siellä palaa
minun nuotiotuleni. Ja siellä korkealla kalliolla minä ammun raskaalla
kivijärkäleellä kaikkein kovimman jymähdyksen, julistan hiljaisena
elokuun yönä omistusoikeuteni piiriin Soidinsaaren rantavesineen,
kalankutulahdelmineen, kaikkineen. Sitten laskeudun minä alas nuotiolle
ja siellä majan ovella meheviä kaloja hiilillä paistaen odottaa minua
hän... ruskeasilmä naiseni, jonka vasta samana päivänä olen löytänyt.
Hänen poskensa hehkuvat nuotion lämmöstä ja kutsuvasti hän minulle
hymyilee, naisista ihanin, nuori ja voimakas. Nuotion loimossa me
syömme yhteisestä kalasta ja sitten menemme nuotiotulen lämmittämään
majaan... siellä pehmeällä hukansammalvuoteella me rajussa syleilyssä
otamme toinen toisemme. Ja kuutamo valaa taikavaloaan yli Soidinsaaren
metsien, yli liikkumattomien vesien, joiden keskellä me olemme onnemme
löytäneet.
— Tämä on ihmeellistä! kuiskaa Aili. — En vielä milloinkaan ole
kuvitellut tällaista!
Minä havahdun ja kohotan veteen unohtuneet aironi.
— Niin, täällä on kaikki ihmeellistä, eikös olekin! Mutta tulehan
tänne minun rinnalleni, täältä on mukavampi katsella tuonne nuotiolle.
Ja Aili tuli, vavisten hän painautui minun viereeni. Mutta minä
jatkoin vielä, kerroin hänelle, minkä vuoksi täällä kaikki oli niin
ihmeellistä. Se oli sen vuoksi, että täällä oli elämä väärentämätöntä
ja sellainen elämä oli aina ihmeellistä, siinä oli ihana tenhovoima.
Rakkauskin oli täällä sellaista, mutta sitä ei pitänyt pelätä,
sillä silloin se särkyi ja menetti lumouksensa. Se muuttui silloin
arkipäiväiseksi eikä siitä kannattanut silloin enää unelmoida.
Ja Aili, valkolakkinen kaupunkilaistyttö, antautui vapisten sen
tenhovoiman valtaan. Hän oli tähän asti melkein pelännyt alkuperäistä
luontoa ja metsien suuri ihanuus oli ollut hänelle sulettu kirja. Nyt
se kirja avautui hänelle, hän eli elämänsä ensimäisen ihmeellisen
yön Koitereen kuutamoisilla vesillä, ja kaukaa saaren rannalta näkyi
malmimiesten loimottava nuotiotuli. Mutta minä kuvittelin olevani
siellä... Soidinsaaren nuotiolla.
Seuraavana päivänä tuli Hiislahden Huurinainen kotiin. Minä pakenin
omille vesilleni.