XI

Seuraavana sunnuntaina oli Kiviharjussa jumalanpalvelus.

Parina edellisenä päivänä oli käynyt ukonilmoja, jotka olivat

puhdistaneet ilmakehän pitkien helleviikkojen aikana kertyneistä

palosavuista. Kuulaan kirkas oli lämmin elokuun sunnuntaiaamu, metsien

vehreyden keskeltä paistoivat rantavaarojen pienet viljapellot

jo puolikypsinä, kellanvivahteisina. Pian tuleentuu kaunis

jumalanvilja Koitereen ympäristön korkeilla päivärinteillä, tuskin

on keräilemällä tapahtuva heinänteko pienissä niittynotkelmissa

ennätetty lopettaa, kun, on jo kiireimmän kaupalla riennettävä sirppi

kädessä pellolle. Muuten varisee rutosti kypsynyt jyvä täyteläisenä

nuokkuvasta tähkäpäästä ja viikkokausien vaivannäkö jää silloin

huonosti palkituksi. Vaan kun on joutuisa, niin on palkintokin hyvä,

raskasjyväisen sadon antavat nämä ylävien maiden kiviperäiseen multaan

muokatut peltotilkut.

Tänä heinänteon ja elonkorjuun välisenä aikana pidetään Koitereen

takaisissa kylissä tavallisesti jumalanpalvelus. Kirkkomatka

Ilomantsin pokostalle on tältä kaukaiselta perukalta liian pitkä,

viisi-kuusikymmentä kilometriä, ja se matka on sen lisäksi kesän

aikaan kovin monimutkainen ja vaivaloinen. Pitäisi kulkea pitkiä

huonoja kiertoteitä suuren Koitereen ympäri, tai sitten soutaa parin

peninkulman alkutaival veneellä ja loppumatkaksi pitäisi lainata

ajopelit onnellisemmassa asemassa olevista toisen rannan kylistä.

Niin jäävätkin kirkkomatkat talviseen aikaan, mutta kesällä saapuu

sielunpaimen kerran tai pari kaukaisia seurakuntalaisiaan tervehtimään.

Silloin on yleinen ripilläkäynti, silloin kastetaan lapsia, joskus

kaukaisimmilla perukoilla ruumiitakin siunataan väliaikaiseen hautaan.

Se on suuri tapahtuma siis, papin saapuminen näille takamaille. Ja

suuri kunnia on se myös sille talolle, jossa jumalanpalvelus silloin

pidetään.

Tällä kertaa oli tämä kunnia langennut Kiviharjun keisarin talon osalle

ja se ei joutunutkaan silloin väärään paikkaan. Olihan keisarin talo

jo melkein puolimatkassa taivaan portille noustessa, sieltä muita

korkeamman vaaransa laelta se näkyä kellotti kauas joka suunnalle, niin

että hyvin sinne jumalanpalvelukseen saapuva rahvas keltään kyselemättä

tien osasi.

Jo varhaisesta aamusta alkaen näkyy vesillä runsaasti liikkeellä

veneitä. Kun käy vireä tuulenhenki, on moniin veneisiin airomiesten

avuksi nostettu koivuinen purjepuu ja siellä purjepuun vehreiden

lehvien alla istuu Sunnuntaipukuista juhlakansaa kaikki paikat täpäten

täynnä. Kaikki on tänä päivänä otettu mukaan, vaivaiset vanhukset ja

pienet lapsetkin. Useat rantakylien taloista ovat varmaan jääneet aivan

autioiksi, elo- ja vaateaitat on vain lukittu ja asuinrakennuksen

lukottomalle ulko-ovelle on pistetty pönkkäpuu. Ja niin sai talo tänä

rauhan sunnuntaina jäädä jumalan huomaan, ei varkaitakaan pelätty.

Mutta niin se onkin, ettei tällaisena päivänä monesti tapahdu mitään

varkauksia eikä muita tihutöitä. Jos varas pahoissa aikeissa hiipii

metsän peitosta tällaisen autioksi jätetyn talon pihamaalle, niin

voi käydä sillä tavoin, että sen pihamaan ja koko ihmisettömän talon

täyttävä hiljainen sunnuntairauha saa hiipijän hetkiseksi muihin

ajatuksiin. Se voi esimerkiksi unohtua katselemaan siinä sipuli- ja

tupakkipenkkien ääressä raaputtelevia kanoja, ja siinäpä se onkin hyvä

alku ajattelemiselle. Siitä voi lähteä muistoja vilisemään niinkuin

punaista lankaa, tulee mieleen pieni kotimökki, jonka pihamaalla hän

kerran lapsosena tepasteli, ja sielläkin oli tuollainen penkkejä

raaputteleva kana ja oli siellä paljon muutakin, joka kaikki nyt taas

jostakin salaisesta kätköstään sukeltaa mieleen niin ilmielävänä.

Ja silloin hän säikähtää pahoja aikeitaan, silmäilee vielä kerran

hämillään ympärilleen ja hiipii pois aution talon pihamaalta. Niin

voi käydä tällaisena kesäisenä sunnuntaipäivänä, sellainen hiljainen

jumalan rauha suojelee hyvin ihmisetöntä taloa.

Mekin hankkiudumme jo aamusta alkaen jumalanpalvelukseen lähtemään.

Hilpas ei ollut lautalla, hän oli jo pari päivää sitten lähtenyt sitä

varakasta naissukulaistaan taivuttelemaan ja sillä matkallaan hän

saattoi viipyäkin hyvän aikaa. Mutta me muut varustaudumme parhaaseen

pyhäasuun, parrat puhdistetaan huolellisesti Aapelin puukkoveitsellä,

jota välistä käytettiin kalojen ruokkoamiseenkin, mutta joka siitä

huolimatta oli mainiossa terässä. Korkeintaan muutamia haavoja se

veteli miesten kiiltäviksi hangattuihin leukapieliin, mutta sehän nyt

ei ollut vahinko eikä mikään.

Kiviharjun rannassa oli tuhottomasti jumalanpalvelukseen saapuneen

kansanpaljouden veneitä ja olipa siellä väkeä Kiviharjun pihamaallakin.

Koko tilava pihamaa oli täpäten täynnä juhlakansaa ja papin pöytä

oli siellä aittarakennuksen vieressä suurten pihakoivujen ja

pihlajapehkojen siimeksessä. Nämä lehtevät puut antoivat suojaavaa

varjoa myös ensimäiselle nurmikolle asetetulle penkkiriville ja

siellä aivan ensimäisellä penkillä näkyi Kiviharjun keisari istuvan

perheineen. Siellä he olivat ylimmällä kunniasijalla niinkuin asiaan

kuului, siellä oli valju ja sairasteleva emäntä, jota Helvi ja Annikki

hellästi tukivat kahden puolen, ja siellä istui Kaisukin isänsä

rinnalla, istui totisen hartaana ja näkyi pitävän silmällä kahta

pienempää siskoaan, jotka olivat muun lapsilauman mukana painuneet

nurmikolle aivan papin eteen.

On paljon mieltäylentävää tällaisessa luojan vapaan taivaan alla

tapahtuvassa juhlahartaudessa. Minua eivät milloinkaan ole erikoisesti

miellyttäneet meikäläiset kirkot, joiden sisustus muutamia harvoja

poikkeuksia lukuunottamatta on kerrassaan liian alastonta ja

askeettista, omansa tuomaan mieleen vain ahdistavaa ikävää. Jo lapsena

tunsin minä tuollaista mielenahdistusta kirkossa ollessani, mitä varten

piti sen alttarin yläpuolella riippuvan Kristus-kuvan välttämättä olla

niin surkean näköinen. Paljon enemmän minua miellytti siinä ristin

juurella oleva Maria Mataleena, jonka täyteläinen naisellisuus ja

lempeät silmät hyvin sopivat edustamaan suurta rakkautta.

Näistä häiritsevistä mielikuvista en sitten myöhemminkään ole kirkossa

käydessäni päässyt vapautumaan, mutta jumalan aurinkoisen taivaan alla

ei ole mitään sellaista häiritsevää. Ja eiköhän liekin niin, että

kauniin luonnon keskellä se ihmisten hartaus on vasta taivaan herralle

otollinen.

Hyvin pian minä olin paikan löytänyt, josta saatoin mainiosti nähdä

sinne ensimäiselle penkille asti. Asetuin koivun juurelle, jonka edessä

istui ja seisoskeli suuri joukko sylilapsiaan piteleviä naisia ja

kukkeita naimaikäisiä tyttäriä. Ne minua hyvin suojasivat, ensimäiseltä

penkiltä tuskin olisi saattanut minua huomata, jos ken olisi arvannut

ruveta etsimäänkin.

Mutta kukapas siellä arvasikaan, ei ainakaan Soidinsaaren karjamökin

ruskeasilmäinen emäntä. Maahan hän katseli enimmän ajan, vain silloin

tällöin kohotti kauniit silmänsä pappiin, mutta laski ne sitten jälleen

alas ja painoi päänsäkin kumaraan. Silloin näin vain hänen komean

palmikkonsa, joka ulottui alas vyötärölle. Ei sellaista palmikkoa

ollutkaan kellään toisella, ei siinä penkkirivissä eikä muuallakaan.

Kaisu näkyi seuraavan hartaustoimitusta hyvin tarkkaavaisesti.

Minä luulen, että hän silloin tällöin hiukkasen itkeä tihersikin,

koska näkyi painavan ruudukkaista nenäliinaa silmilleen, Jos lienee

muukin naisväki siinä ympärilläni vetistellyt, en sitä niin tarkoin

pannut merkille. Minä en ylipäänsä kuullut enkä nähnyt paljon mitään

siitä, mitä ympärilläni tapahtui. Papin sanat soivat vain epäselvänä

huminana korvissani, kuin unessa näin minä edessäni ja ympärilläni

alas hartauteen painettuja päitä, suuren lapsiparven, joka siinä

papin edessä nurmikolla kyyhöttäen suurin totisin silmin seurasi tätä

menoa, josta se ei vielä paljon ymmärtänyt. Minä näin selvästi vain

ruskeasilmän tyttöni alas painetun pään, näin vain hänen nöyryytensä

ja ihanat ajatukset täyttivät sydämeni. Kukapa mies ei tuntisikaan

liikuttavaa hellyyttä, kun näkee rakastamansa naisen painavan päänsä

jumalan kasvojen edessä, sillä se nöyryys, se puhuu sydämen suuresta

rakkaudesta.

Minä kuulin ympärilläni olevista naisista jonkun kuiskaavan toiselle:

— Jopahan on Kiviharjun vallaton tytärkin tullut katumukseen.

Ja siihen toinen supisi päätään nyökytellen:

— Niin näkyy, niin näkyy, kun se katumus sitten vain lähtisi oikealta

pohjalta.

Minä halusin heille supista vastaan, että olkaa huoletta, aivan

huoletta. Se pohja oli oikea ja pitävä, sillä minäpä tiesin, mikä se

pohja oli. He eivät sitä tietäneet, mutta minä tiesin sen.

Ja kun viimeistä kiitosvirttä veisattaessa näin Kaisun kohottavan

kirkkaat silmänsä ylös, oli minun mielestäni oikein ja kohtuullista,

että koko seurakunta yhtyi hartaudella siihen virteen. Vai eikö

ruskeasilmäisen tyttöni sielunrauha olisi ollut yhden kiitosvirren

arvoinen.

Papilla oli vielä monenlaista tekemistä, mutta hän oli väsynyt ja

tahtoi hiukan levähtää ennen kastetoimituksen alkamista. Olikin niitä

kastettavia, kokonaisen vuoden sato oli kerätty laajalta alueelta ja

se ei ollut mikään vähäinen sato. Taivaan siunaus näkyi lepäävän tämän

harvaan asutun seutukunnan yllä, onnellisina äidit tungeskelivat esille

kantamuksineen, kummeja huudeltiin ja etsittiin valmiiksi paikalleen,

koko rahvasjoukko joutui levottomaan liikkeeseen.

Kaisu oli hävinnyt pihamaalta, mutta Annikki järjesteli siihen puiden

siimekseen papille ja muille valiovieraille kahvipöytää. Kesken

tämän työnsä hän sattui minut huomaamaan, pyörähti tervehtimään ja

alkoi udella, että eikös sieltä meidän lautalta muita ollutkaan

hartausmenoissa. Nähtävästi Annikin levottomassa mielessä pyöri se

Hilpaksen matka, varmaan Annikkikin oli äsken vähän itkeskellyt ja

huokaillut sen puolesta, että Hilpas onnistuisi pehmittämään sen

varakkaan naissukulaisensa sydämen.

Annikki sai minut houkutelluksi siihen vieressä olevaan tyttärien

yhteiseen aittaan kahvia odottamaan. Mutta katua sain sinne menoani,

sillä kenenpä tapasinkaan siellä ensimäiseksi? En ketään muuta kuin sen

Kaisun kaukaisen serkkumiehen, jonka luulin jo ikipäiviksi hävinneen

näiltä mailta. Kaisu itse ei sillä hetkellä ollutkaan aitassa, se

serkkumies vain sisarineen ja Kaisun Helvi sisko. Ja sitten oli

Hopeasaaren Hilma myöskin siellä. Hän tuli minut tavatessaan hyvin

hämilleen, sillä me emme olleet nähneet toisiamme sen jälkeen, kun

siellä hänen aittansa ovella erosimme.

Ja sitten ilmestyi Kaisu aitan ovelle ja hämilleen hänkin tuli, tuskin

tervehtiessään katsahtikaan minuun. Mutta se Kaisun serkkumies,

sepä ei tullutkaan hämilleen, itsetietoisesti ja nenäkkäästi hän

alkoi tiedustella, mitenkäs se minun kaupunkilaisen aika oli

kulunut malmilautalla. Hän tuntui erikoisesti korostavan sanaa

"kaupunkilainen", nauroi sitten ja selitti, että jo minä olin todella

hiukkasen päivettynyt, jo sen verran, että olisi saattanut melkein

erehtyä, jollei olisi tietänyt mistä minä olin kotoisin.

Oli selvää, että näissä nenäkkäissä sanoissa piili joku tarkoitus,

Kaisun serkkumies vainusi minussa kilpailijaa. Minä vilkaisin Kaisuun,

hänen näkyi olevan hyvin vaikea pysyä alallaan.

Mutta se mies ei ollut mitään huomaavinaan, alkoi vain naureskellen

kertoa, että hän oli minut huomannut jo saarnan aikana. Hän oli

sisarineen istunut melkein minun vieressäni, mutta minäpäs vain en

ollut heitä huomannut, mitä lienen muuta katsellut koko ajan niin

tarkasti, yhtä ainutta kertaa päätäni kääntämättä.

Poika nauroi jälleen, ja silloin minun sisuni kuohahti. Minä selitin

kuivasti, etten todellakaan ollut häntä jumalanpalveluksen aikana

sattunut huomaamaan, mutta vielähän tässä nytkin hyvin ehdittiin

tuttavuus uudistaa.

Kaisu nousi äkisti ja häkelsi jotakin, että hänen piti mennä auttamaan

kahvin valmisteluissa. Aitassa tuli vähitellen painostava hiljaisuus,

vihdoin pujahti Hilmakin ulos ja hänen perästään läksin minä.

Miten harmistuneena, sydän täynnä pahoja epäluuloja minä läksinkään,

miten tarkoin oli särkynyt se ihana tunnelma, johon olin tuudittautunut

hartausmenojen aikana. Ah, minun kauniit kuvitelmani, mihin ne olivat

joutuneet, miten arkipäiväiseen todellisuuteen minä olin äkkiä

pudonnut. Niin, tämä naurettava arkipäiväisyys, se minua juuri enimmän

harmitti. Mitä minulla oli enää täällä tekemistä, tässä seurassa? Että

Kaisu sallikin typerän serkkumiehensä tuolla tavoin, ja minä kun olin

ajatellut Kaisusta niin toista, niin kokonaan toista. Oli tuskallista

tällä tavoin erehtyä, pois täältä piti paeta viipymättä.

Mutta enpäs vain päässyt pakenemaan, aitasta ulos tultuani olin

vähällä törmätä yhteen Hiislahden Huurinaisen kanssa. Huurinaisella

olivat leveässä vanavedessään valkolakkinen Aili ja Lotta tyttönen ja

Huurinainen julisti ensi sanoikseen, että nytpäs en enää pääsisi heidän

käsistään karkuun pujahtamaan. Juuri minua etsimässä he olivatkin,

olivat saaneet Annikilta kuulla, että minä täällä tyttöjen aitassa

piileskelin ja nyt he veisivät minut mukanaan. Niin oli jo kotoa

lähtiessä päätetty eikä siinä auttanut ruveta vastaan hangoittelemaan.

Vai niin, vai olivat he sillä tavoin kotoa lähtiessään päättäneet.

Todellakin! Ja samassa hengenvedossa minä jo julistan, että olin valmis

hetkeäkään viivyttelemättä heitä seuraamaan, niin, oikeastaan minä

olin jo hiukan odotellut tätä tilaisuutta. En tiedä, miten minusta

tällä hetkellä heidän ystävällinen vierasvaraisuutensa tuntuikin niin

houkuttelevalta, suorastaan onnelliselta käänteeltä. Kun tarkemmin

asiaa ajattelin, niin minulla olikin ollut jo pitemmän aikaa näillä

vesillä ikävä, kuolettavan ikävä, minä kaipasin todella vaihtelua ja

siellähän oli mieluisaa vaihtelua tarjolla.

Minä vilkaisen Ailiin ja enkös vain huomaa hänen jo hiukkasen

päivettyneen ja muutenkin reipastuneen. Se oli mieluisa huomio, hyvin

mieluisa minulle. Vaan mitäpäs nyt yksinään Ailista, olihan siellä myös

tuo herttainen Lotta tyttönen ja kaiken kruununa itse Huurinainen,

mainio mies, ja virkistävät keskustelut tieteellisistä asioista.

Niin että missäs mies olisi viihtynyt, jollei siellä. Joutavia tässä

harmittelemaan!

Me joudumme kaikki siihen kahvipöydän ääreen. Siinä oli Kaisukin

kahvia tarjoilemassa ja minä luulen huomanneeni, että hänen kätensä

hiukkasen vapisi Ailille ja Lotalle kahvikupposta ojentaessa. Ja

Lotta lörpöttelee minulle, että hepä olivat jo laittaneet sen entisen

huoneenkin siellä ylhäällä valmiiksi minua varten kuntoon. Ja Aili oli

jo tänä aamuna vienyt sinne kukkiakin, hyvin kauniita kukkia.

— Eläpäs nyt joutavia! toruu Aili vahvasti punastuen.

Minä sanon Lotalle, että viipyisinkin nyt siellä heillä hyvän aikaa.

Mitä varten minä sen sanoin siinä aivan kaikkien kuullen. Eihän sen

sanominen olisi ollut niin tuiki tarpeellista, mutta ihminen sanoo

välistä tahtomattaan sellaista, joka voi tuntua jostakin toisesta hyvin

tuskalliselta.

Kun me lähtiessämme hyvästelimme Kiviharjun väkeä, huomasin minä Kaisun

vetäytyvän kaikkein takimmaiseksi. Ja kättään ojentaessaan hän painoi

päänsä alas.

Ja yhtäkkiä minusta tuntui pahalta lähteä sillä tavoin. Aivan kuin

olisin menettänyt jo kesän ja kaikki, kun läksin pois näiltä vesiltä.