Tärkeä tapahtuma, me olemme muuttaneet Hopeasaaren selänpuoleiselle
rannalle. Tosin jäi sinne mantereen puolelle vielä kokemattomia
paikkoja, mutta ne säästetään myöhemmäksi. Nyt keskikesän tasaisten
ilmojen aikana puhdistamme Hopeasaaren ulkoreunat ja sitten
syksypuoleen palaamme takaisin Hopeasaaren suojaan myrskyjä piiloon.
Palaamme, jollei satu matka vetämään jonnekin kauemmaksi. Mistä ne näin
etukäteen tietää omat mielihalunsa, aarteenetsijää houkuttelevat uudet
löytöpaikat.
Siellä rannan puolella olikin jo kaikki tuttua, täällä on aivan
toisenlaista: Avartuneita näköaloja, laajoja selkiä, melkein Koitereen
suurimpia, joita rajoittavat kaukana Keski-Koitereen suuret vehmaat
saaret; siinä välillä muutamia pikku saaria ja luotoja. Siellä on
tiirojakin, kirkuvia tiiroja parvittain jokaisen luodon ympärillä. Se
on täällä uutta, selkävesien raikas tuntu ja houkutus, mutta jotenkin
turvattomia me täällä olemme, jos nousee myrskytuuli ja paha ilma.
Ei ole täällä niinkuin mantereen puolella suojaisia poukamia, missä
sääpitoa pitää.
Ja sitten kaipaan minä myös niitä tuttuja rantavaaroja, Liuskavaaraa,
Kiviharjua ja muita; ne kaikki jäivät Hopeasaaren metsien suojaan.
Ja vielä kaipaan minä sitä kaunista rantakalliota, joka oli siellä
vakinaisen ankkuripaikkamme vieressä. Se on sitä aarteenetsijän
kotipaikkarakkautta, sattuivat ensimäisiä näkemiäni olemaan nuo paikat
täällä malmilautalla ollessani, ja niin niitä nyt ikävöin.
Ei täällä ole mitään niiden vastinetta, mataloita ja rosoisia ovat
rantakalliotkin; mikä lie vihainen jättiläisvoima niitä aikojen
alussa runnellut. Tästä kovasta kohtalostaan ne näyttävät kovin
loukkaantuneen, epäystävällisesti ja salakavalasti ne tunkevat rosoiset
jalustansa monin paikoin veden alle kauas rannasta, vaanivat siellä
varomatonta venemiestä. Jos tahtoo malmilauttansa niiden ohi edes
jonkunlaiseen suojaan keinotella, niin siinäpä on vasta puuhaa.
Hopeasaaren ainoa talo näkyy tuolta vähän matkan päästä metsän
aukeamasta. Mitään muita taloja ei olekaan tänne näkyvissä, Hopeasaaren
Hilman koti on ainoa.
Hilma käy nykyään harva se päivä meidän lautallamme. Hänestä on tullut
meidän vakituinen muonittajamme ja tunnollisesti hän tämän tehtävänsä
täyttää, tuo kantamuksittain meille tuoretta ja hyvää ruokatavaraa.
Hilpas ei enää paljon välitä Hilmasta, hän on tätä nykyä korviaan
myöten rakastunut Kiviharjun ylpeään Annikkiin. Mutta pelimanni
juttelee mukavia Hilmalle ja Hilma hymyilee yhtenään, tuollaista hiukan
alakuloista hymyä. Minäkin saan joskus osani Hilman hymyilystä ja vasta
nyt minä olen alkanut huomata, ettei Hilma ole ensinkään hullumman
näköinen tyttö. Hänen pehmeä naisellisuutensa on vain sellaista lajia,
ettei se vaikuta äkkiyllätyksenä, se sulattelee, sulattelee vähitellen
routaiset paikat. Minä luulen, että Hilma ikävöi miestä, hän on jo
siinä kypsyysijässä; hänen pitäisi saada rakkautta ja alituista
hellittelyä, silloin hän varmaan olisi naisista parhaimpia.
Hilma luo kaihoisia katseita minun "Aallottareeni", minä arvaan, että
hän läksisi sillä niin mielellään soutelemaan. Kenties vienkin joskus
Hilman soutelemaan, mutta nykyään on minulla muuta ajattelemista.
Soidinsaaren karjamökillä on tällä viikolla ruskeasilmäinen Kaisu
emäntänä ja siellä asuvat minun ajatukseni. Pitäisihän Hilman se
tietää, siellä ovat minun ajatukseni aamusta iltaan ja hyvissä ajoin
iltapäivällä, usein jo keskipäivällä karkaan minä itsekin sinne.
Mitäkö Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä sanoi minun
veneestäni? Ah, ihastunut hän siihen oli, se oli kaikin puolin hänen
mielensä mukainen. Melkein liian hienoksi hän arvioi "Aallottaren" ensi
näkemällä, liian hienoksi näihin täkäläisiin oloihin.
Mutta kun minä sanoin, ettei "Aallotar" ollut ensinkään liian hieno
hänelle näytettäväksi, niin silloin sain Kaisun silmistä katseen,
joka puhui paljon. Ja sitten Kaisu alkoi huolellisesti tarkastella
"Aallotarta", siveli hyväillen sen maalattuja laitoja, paineli
hellävaroen sormillaan tullakseen vakuutetuksi, etteihän se maalaus
vain koskettaessa nuhrautunut, kun se näytti vielä aivan tuoreelta.
Minä kerroin Kaisulle, mitä hänen isänsä oli sanonut "Aallottaresta".
Kaisu nyökkäsi hyväksyvästi.
— Isä tekee itsekin veneitä, niin totta hän silloin myös ymmärtää, mikä
on hyvä vene.
Me olemme tehneet "Aallottarella" unohtumattomia soutumatkoja,
kierrelleet ja tarkastelleet Soidinsaaren eteläpään rannikkoa.
Harvinaista on tämä rannikko, vuoroin kohoaa äkkijyrkkä kallio suoraan
vedestä, joka siinä kallion varjossa kuvastelee sinisen mustana ja
syvänä, niin että melkein väristystä tuntee siihen kallion alle
pikku veneellä soutaessaan. Kallion vieressä avautuu pienen pieni
lahdenpoukama, sen rannalla on metsä ikuista ryteikköä, jättisuuret
lenkokuuset kallistuvat kauas vedenpinnan yläpuolelle. Niiden alle
katoaa vene kokonaan ja siellä varjossa saa tarkastella näiden kuusten
juuria, joiden alta aallot vuosien vieriessä ovat onttaneet maaperän
pois, niin että koko juurikehys on jäänyt korkealle ilmaan. Mutta
pitkillä väkevillä varpaillaan ne sentään toisella puolen tavoittavat
vankkaan kallioperustaan, välistä ne ovat kietoutuneet suuren kiven
ympärille ja eikös vain kivi ole vähitellen vääntynyt maasta koholle
niiden heltiämättömässä otteessa. Se on metsän itsepäistä taistelua
päälle tunkevaa vihollista vastaan, rantakuuset eivät väisty
paikaltaan, kun ne on kerran pantu siihen etuvartijoiksi. Mutta pari
aironvetoa vain tämän ikimetsän ryteikön alta ja niin ollaan toisessa
lahdelmassa, parhaassa rehevyydessään koreilevan niittypataman alla,
jossa hyväilee silmää pieni hiekkaläikkä ja jossa kisailevat jänikset
ovat rantapenkereen sakeaan putkiheinään polkujansa tallanneet.
Me nenästämme veneen hiekkarannalle pienen puronuoman suulle ja
nousemme niitylle. Korea on se silmälle ja hyvää on angervon ja
putkilehvän sekainen heinikko, niin pitkää ja sakeata se on, että
oikein työlästä on siinä kahlata. Ja siellä suikertelee se puronen
heinikon alla, kirkasvetinen elämänsuoni, siellä suikertelee ja
polveilee se kokonaan mättäiden piilossa. Ei sen kulkusuuntaa
tottumaton voi keksiäkään mutta tottuneen silmä sen heti huomaa: sen
äyräillä on kukkien väriloisto helakampi kuin muualla ja kasvullisuus
muutenkin runsaampi, sen salassa piileskelevän elämänsuonen siunaama.
Kaisu tietää, että nyt ovat mesimarjat jo kypsyneet, ja näitä marjoja
me nyt lähdemme etsimään, seurailemme purosen uomaa, kunnes metsän
reunaa lähetessä heinikko hiukkasen ohenee ja puron äyräsmättäät
muuttuvat sammaleisiksi. Näillä sammalmättäillä se mesimarja kasvaa,
osaa se marja jumalan luoma, pohjolan paras ja hienointuoksuinen marja
hyvin kasvamispaikkansa valikoida. Siellä se kypsyy salassa suikertavan
niittypurosen äyräillä, pehmeää sammalta kasvavien mättäiden kyljissä,
melkein sammaleen sisään peittyneenä. Kaisu tiesi ne kätköpaikat, pian
on meillä tuokkonen täynnä kauniita ja mehukkaita marjoja. Ja sitten me
lähdemme etsimään niitä metsän peitossa piileviä lähteitä, joista nämä
niittypuroset saavat alkunsa. Siellä lähteen reunoilla kasvaa ihania
kukkia, niin kauniita, ettei niiden veroisia ole missään muualla. Sylin
täyden me niitä poimimme ja istahdamme sitten siihen lähteen partaalle
korkean metsän siimekseen saalistamme valikoimaan. Kaisu rakentelee
kukkavihkoa, minä kiskon valkoisen koivun kyljestä tuohta, laitan siitä
pienen lipposen ja sillä maistelemme lähteen kylmää ja kirkasta vettä,
oikeata elämänvettä. Ei sitä sen makuista vettä olekaan muualla kuin
näissä Soidinsaaren lähteissä.
Sellaisia löytöretkiä me teemme ja miten paljon Kaisu tietääkään
kertoa lempisaarensa merkillisyyksistä, miten tarkoin hän tunteekaan
kaikki paikat, jokaisen sokkelon tässä kauniissa, muiden silmiltä
kätketyssä valtakunnassaan. Eräällä lähteellä hän sanoo asuvan itsensä
Soidinsaaren haltijan, ja sillä lähteellä kävivät jänikset hyvin
ahkerasti juomassa. Tietäähän sen, haltija rakasti niitä turvattomia
olentoja; niillä oli niin paljon vihollisia, mutta haltijapa olikin
niiden ystävä ja suojelija. Tätä lähdettä lähenemme me aina hyvin
varovasti, hiljaa hiipien, jottemme vain säikähdyttäisi haltijaa ja
hänen suojattejaan. Ja emmekös vain kerran tavanneetkin siellä kolmea
jäniksen poikasta. Siellä ne meidän lähetessämme istuivat aivan veden
partaalla, kaikki kolme rinnakkain, pitkiä korviaan heristäen, pienet
etutöppöset somasti lerpallaan. Niin ne istuivat korvat keppinä
puikottaen, niin liikkumattomina kuin kivestä tehdyt pikku patsaat. Me
painaudumme pensaan juureen ja Kaisu sopottaa minun korvaani:
— Katsohan, miten ne ovat somia!
Näinhän minä, että ne olivat somia. Mutta niiden suojelija, itse
haltijapa kyyhöttääkin siinä minun rinnallani, kyyhöttää metsän
lumoavasta tenhosta vapisten. Ruskeasilmä tyttöni, ei hän tällä
hetkellä huomaakaan, että minun käsivarteni kiertyy hänen hartiainsa
ympäri ja hänen tukkansa hyväilee minun kasvojani. Ja millainen
on hänen poskiensa hehku, ihana haltijani! Ja nytpä hän onkin
minun vankinani, oman lempilähteensä äyräällä minä hänet syliini
puristan. Ja tuuhea lehtikatos kätkee meidän onnemme hetken, vain
hiukan lehtien raoista vilahtelee taivaan sinikatto, pilkoittaa kuin
pienistä, huimaavassa korkeudessa olevista ikkunoista. Ah, olisinko
voinut olla syliini puristamatta metsän tenhosta vapisevaa, hehkuvaa
ruskeasilmääni. Eihän muut nähneet kuin hyvät enkelit korkealta
ikkunoistaan meidän onneamme, ja enkelit eivät koskaan kerro näkemiänsä.
Mutta me teemme "Aallottarella" kauemmaskin löytöretkiä. On siinä
Soidinsaaren kohdallakin kaukana selällä muutamia pieniä luotoja ja
sinne me lähdemme tiiran pesiä etsimään. Soidinsaaren rannalle näkyy
sieltä vain muutama kivi, mutta kun soudamme lähemmäs, onkin siellä
kokonainen luotoryhmä, hyvä ala kuivaa maata, kaunista hietikkoa ja
keskellä röykkiönään suuria kiviä. Kevätjäät ne ovat kasanneet kivet
yhteen siihen luodon korkeimmalle harjalle ja siihen niiden ympärille
ovat aallot tulvan aikana tuoneet paljon muutakin tavaraa, joka siinä
alkaa vähitellen maatua. Jo on siihen ripahtanut saraheinän siemen, jo
yrittelee kiven koloissa juolukkapensas kasvuaan. Muutama vuosi vielä
aikaa ja jo ilmestyy siihen ensimäinen puuntaimikin, uusi saari on
silloin valmis, kaunis Koitere on tullut sitä rikkaammaksi.
Niin se tapahtuu maailman luomistyö. Miten hyvin tällaisella
yksinäisellä luodolla suurten selkävesien keskellä ymmärtääkin
raamatun luomistarun: Ja kaunis maa kohosi kuohuvien vesien
syvyydestä, neitseellisen puhtaana ja synnittömänä se tuli näkyviin
ja uhkuvilla parmaillaan se kantoi elämän siementä, joka vain odotti
hedelmöittämisen hetkeä. Ei ollut vielä muita eläviä kuin kalat vesissä
ja taivaan linnut, jotka eivät paljon jalallensa leposijaa kaivanneet.
Mutta nyt syntyivät myöskin maan eläimet ja kauniit metsät rupesivat
kasvamaan tulvavesien hedelmöittämillä lietteillä. Ja nuori maa peittyi
kukkasiin ja puissa kypsyi monenlaisia hedelmiä, jotka olivat ihanat
nähdä ja hyvät syödä.
Niin, tällaisella yksinäisellä luodolla on tämä tarina kirjoitettu.
Yksinäinen mies, joka puusta koverretulla ruuhellaan meloskeli
selkävesien syvyydestä kohoavien luotojen vaiheilla, hän se kirjoitti
tämän tarinan. Nousi ruuhestaan levähtämään luodon kiville, katseli
siinä ympärilleen, näki jo kaukaa vehmaita saaria, jotka ensimäinen
nuori metsä oli seppelöinyt. Ja silloin hän kirjoitti luvun maailman
luomisesta, ja palkinnoksi tästä antoi jumala hänen löytää ihanan
naisen, joka teki hänen elämänsä päivät suloisiksi ja hänen yönsä
onnellisiksi.
Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä, minun ruskeasilmä
naiseni, miten hyvin hän ymmärtää luonnon suurta runoutta. Monta
kertaa me olemme muistelleet täällä Koitereen kauniiden selkien
keskellä tarinaa maailman luomisesta, ja vaikka se on ikuisesti
vanha tarina, tuntuu se meistä täällä aivan uudelta, kuin olisi se
vasta eilispäivänä kirjoitettu. Ja sitten me kuvittelemme itsemme
ensimäisiksi ihmisiksi tässä vesien syvyydestä kohoavassa nuoressa
maailmassa. Meidän omaamme ovat kaikki nuo vehmaat saaret, joita
näemme joka puolella ympärillämme, ja nyt olemme täällä uudella
löytöretkellä, odotamme tämän uuden saaren syntymistä. Meille on
tämä saari luvattu huomenlahjaksi ja kauniina meidän silmämme kerran
näkevät tämän Soidinsaaren rannalta tuoreessa vehmaudessaan, kun metsä
on tänne kasvanut ja nyt vielä paljas maanpinta saanut peitteekseen
kukkaseppeleen. Paljon on täällä jo nytkin elämää, monta tiiran pesää
olemme löytäneet, monta muuta ihmeellistä aarretta keksineet, me
onnelliset löytöretkeilijät. Paljain jaloin istuu minun ruskeasilmä
naiseni pehmeällä hietikolla ja siihen hänen syliinsä kannan minä
löytöjäni, kirjavia tiiran munia, koukeroisia järvisimpukoita, aaltojen
sileiksi hankaamia pikku kiviä ja kosteita lumpeenkukkia, joita hyvin
saan käsiini rantavedessä olevien kivien vierestä.
Kerran yllätti meidät luodolla ollessamme sadepilvi. Silloin vedimme me
"Aallottaren" maalle ja käänsimme sen kumoon siihen hietikolle suuren
kiven viereen. Mainio sateen suoja oli meillä sen alla, ruskeasilmä
naiseni lepäsi minun sylissäni ja siinä pehmeällä hietikolla otin
minä hänet omakseni, naisista ainokaisen, jota ei yhdenkään miehen
käsi ennen minua ollut koskettanut. Ja Kaisu puristautui rajusti
minun kaulaani ja sopotti palavin kuiskauksin korvaani, etten minä
saanut enää mennä Hiislahden Huurinaiselle. Jos minä vielä kerran
menisin sinne, tulisi hän hyvin mustasukkaiseksi sille valkolakkiselle
kaupunkilaisneidille. Niin, hän oli jo nytkin hiukan mustasukkainen
ja tiesipä hän sen valkolakkisen nimenkin, Aili, se oli. Mistäkö hän
sen tiesi? Tiesipähän vain, vai luulinkos minä, ettei hän olisi sitä
tietänyt. Ja tiesipä hän senkin, että Aili ikävöi tätä "Aallotarta" sen
vuoksi, että se oli minun veneeni. Eikös muka ikävöinyt? Ikävöipähän,
ikävöi hyvin paljon! Siitä hän sen tiesi, kun oli löytänyt »Aallottaren»
valkoisesta reunalaudasta sellaisen kirjoituksen. Minulla ei tietysti
ollut siitä mitään aavistusta, mutta olipas hän sen salaisuuden
keksinyt; sellaisella lapsellisella käsialalla se oli siihen töherretty.
— Sen on Lotta tehnyt, se ajattelematon tyttönen. Mutta eiväthän hänen
sanansa mitään merkitse!
Vai eivät muka merkinneet mitään, merkitsivätpähän! Kyllä hän
hyvin tiesi, että ne merkitsivät paljon ja sen vuoksi minä en enää
saanutkaan sinne mennä. Pois hän oli jo hangannut sen kirjoituksenkin
ja siinä oli ollutkin aika puuha, kun piti varoa, ettei kaunis maalaus
nuhraantuisi. Milloinkako hän oli sen hangannut? Kaisu nauraa hihitti
silmiään siristäen. Olinkin minä aika sokko, en tietänyt paljon
mistään, mutta hänpäs tiesi kaikki minun salaisuuteni, aivan kaikki.
Ja hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että se valkolakkinen Aili
vielä kerran istuisi "Aallottaressa". Ei, yksinään hän tahtoi pitää
minut ja "Aallottaren", aivan yksinään tämän kesän ajan. Ei saanut
se valkolakkinen ajatellakaan minua, mitä oikeutta hänellä oli minua
ajatella ja ikävöidä "Aallotarta". Mutta hänpäs tiesi, että Hilmakin
olisi niin mielellään lähtenyt "Aallottarella" soutelemaan ja enköhän
vain jo liene ollutkin Hilman kanssa, kun Hilma yhtenään kävi siellä
meidän lautallamme.
Minä sanoin, että Hilma kenties olisi lähtenyt, mutta minäpä en
huolinut häntä veneeseeni. Ei ainoatakaan kertaa Hilma ollut vielä
"Aallottaressa" istunut eikä istuisikaan. Eikä Ailikaan enää istuisi.
Mitä merkitsivätkään minulle Aili ja Hilma ja kaikki muut naiset, kun
olin kerran saanut katsoa niin syvälle hänen ruskeisiin silmiinsä. Ja
minä tahdoin katsoa niihin vielä syvemmälle, unohtaa koko muun maailman
olemattomiin. Armas ruskeasilmäni, kun olin tämän sanonut, tahtoi hän
tukehuttaa minut suudelmillaan. Ja hän itki ja nauroi ja soperteli
minun korvaani, että kaikki saikin mennä olemattomiin tämän kesän
jälkeen. Tämän yhden kesän hän tahtoi vain minut pitää, ja sitten saisi
tapahtua mitä hyvänsä, ei hän siitä enää paljon välittänyt.
Ruskeasilmä tyttöni, miten hyvä olit minulle sinä päivänä siellä
yksinäisellä Koitereen luodolla, kun sadepilvi yllätti meidät ja me
makasimme sylityksin, kumoon käännetty "Aallotar" suojanamme, pehmeä
lämmin hiekka vuoteenamme. Miten paljon rakastit minua niinä nopeasti
kiitävinä iltapäivän hetkinä.
Sade oli jo aikoja sitten tauonnut, aurinkokin oli jo painunut lähelle
taivaanrantaa. Vasta silloin me lähdimme paluumatkalle. Sateen jälkeen
näyttivät etäiset metsäsaaret niin tuoreilta, todella oli tämä maailma
vielä nuori, meidän uusi maailmamme.
Rinnatusten me istuimme, emme paljon soutaneet, sillä tuulenviri
oli myötäinen. Liplattavat aallot hyväilivät "Aallottaren" laitoja,
kuljettivat sitä eteenpäin.
Ja Kaisulla oli helmassaan ne kosteat lumpeenkukat. Ah, hän oli itsekin
vielä niin tuores, ruskeasilmä naiseni. En minä enää ikävöinyt uusille
löytöretkille, kun hän oli minun rinnallani.
X
Mennyt on se ihana viikko, kesän kaunein viikko, ja Soidinsaaren
pienillä niittypatamilla on nyt alkanut heinänteko. Kaisu ei ole enää
yksinään karjamökillä, itse Kiviharjun keisarikin on siellä ja paljon
muuta heinäväkeä. Soidinsaaren pienellä karjamökillä kuhisee kaikki
paikat täpäten täynnä ihmisiä ja ruskeasilmä Kaisu häärii koko sen
suuren väkijoukon emäntänä. Enkä minä saa enää mennä tapaamaan Kaisua,
ruskeasilmäistä tyttöäni. Hän ei tahdo, että kukaan muu kotiväestä
aavistaisi mitään siitä, mitä meidän välillämme on tapahtunut. Siksi
minun pitää pysyä poissa Soidinsaaren karjamökin lähettyviltä.
Minulla on ikävä, kuolettava ikävä malmilautalla. Ilmatkin muuttuivat
sellaisiksi, ettei voi olla muu kuin ikävä, tulivat heinäkuun
loppupuoliskon hiottavat helteet. Ja koillisella ilmanrannalla,
jossakin kaukana rajasaloilla on syttynyt suuria metsäpaloja, joista
savu pitkän tyvenen vallitessa leviää tänne Koitereelle asti. Se
kohoaa vaalean harmaana autereena pilvettömälle auringon radalle, se
käärii kaukaisemmat rantavaarat ja saaret pehmeään, liikkumattomaan
harsovaippaan. Keskipäivällä nousee lämpö melkein tukahuttavaksi,
ilmassa on kitkerää palon katkua, öljytyyni vedenpinta näyttää
pihisten kiehuvan raskaana painavan ilmakehän alla. Silmäluomia rupeaa
kirveltämään, kun hetkisen sitä yhteen menoon katselee.
Ah, tätä painostusta! Ei lehti liikahda rannan puissa, uneliaina
närähtelevät sorsat lahdelmissaan. Kaikki veneet ovat vesiltä
hävinneet, ihmiset ahertavat heinätöissään saarien ja rantanotkelmien
pienillä niittytieroilla. Me olemme yksin unohdetut ja hyljätyt,
vietämme horrostilaan nukahtaneen vesierämaan keskellä jonkunlaista
nuivaa varjoelämää.
Ikävä on muillakin eikä vain minulla. Pelimanni kulkee päivät päästään
puolinukuksissa, vanha Aapeli valittelee rähmäävien silmiensä savusta
kärsivän. Eikös hän sitten ole siellä ruukinpajassa savuun tottunut?
Onpa tietenkin, miksei hän olisi savuun tottunut, mutta ei se siellä
niin pahasti käy kuin täällä päivänkilossa kiehuvien vesien keskellä.
Täällä se ottaa vanhan miehen silmiin niin turkasesti.
Niin se tietysti ottaa, mutta on yksi mies, joka ei savusta eikä
mistään kärsi. Se on meidän Hilpas. Hän menestyisi varmaan, vaikka
vietäisiin Saharan keskelle. Yhtenään hän pulikoi haaleaksi käyneessä
vedessä ja väliajat oljentelee puolialastomana lautalla; hänen
kuparinkarvaiseksi paahtunut ihonsa aivan välähtelee terveyttä ja
hyvinvointia.
Onnen lellipoika, hänelle valkenivat makean leivän päivät, kun
Kiviharjun valpas keisari meni Soidinsaareen heinätöitä johtamaan.
Annikki on nyt melkein yksinään kotimiehenä, vain pikku sisaret ja
sairasteleva äiti ovat hänen seuranaan, mutta niistähän ei Hilpaksen
öisille retkille ole paljon haittaa.
Niin ne vaihtuvat osat tässä maailmassa, ja Hilpas ottaakin nyt asian
oikein toden kannalta. Se pojan vintiö suunnittelee salakavalaa
hyökkäystä itseensä keisarin linnaan tai ainakin siihen linnan
liepeille. Asia on nimittäin niin, että toinen siinä Kiviharjun
palteilla olevista pikku taloista kuuluu nykyään olevan melkein
isännätön, ja Hilpas on uskonut minulle suurena salaisuutena, että sitä
taloa hän nyt katselee itselleen ja Annikille. Mistäkö hän muka rahat
saisi sen isännättömän talon ostoon? Hilpas nauraa virnistää, vai hänkö
ei muka rahoja saisi. On hänellä muuan varakas sukulainen, vanhempi
naisihminen, ja kun sen luo mennään, niin eiköhän vain rahoja heltiä.
Aina hän on ennenkin naisista selvinnyt, ja nyt seuraavat häntä vielä
matkalla Annikin lämpimät toivotukset.
Ja sitten kun se talo on vallattu, sitten kosimaan ja niin pesiydytään
lujasti siihen vaaran palteelle. Siitäpä on sitten mukava kavuta
vaikka hiukan ylemmäs, kunhan keisarista aika jättää. Kadehdinko
minä Hilpasta? En tiedä, mutta hiukan liian jokapäiväiseltä
hänen sotasuunnitelmansa haiskahtaa. Vanhan naikkosen turvin,
josta Hilpas tähän päivään asti ei ole luultavasti hiventäkään
välittänyt, niin, senpä turvin hän nyt käy keisarin ylpeätä tytärtä
omakseen kosiskelemaan. Ja ylpeä Annikki antaa suunnitelmalle
siunauksensa, kenties kirjoittaa vielä Hilpaksen mukaan makean kirjeen
pehmitelläkseen sen vanhan leski-ihmisen sydämen. Ah, Annikki, missä
on nyt sinun ylpeytesi, kenokaula nainen. Niin talonpoikaismaista,
niin perin talonpoikaismaista, mutta arvaapas suostuisiko Kaisu, minun
ruskeasilmä tyttöni, sellaiseen. Mentäisiinpäs hänelle ehdottamaan,
suostuisiko!
Sinähän hommasit Kaisullekin miestä. Huolehdit ja holhosit ensin
muuten ja sitten toimitit sieltä Uimaharjun puolelta sen serkkumiehen,
itsetietoisen nulikan. Mutta missäs hän onkaan nyt, se sinun
toimittamasi serkkumies, eipäs häntä ole sen päivän perästä näillä
mailla näkynyt. Taisi Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä
antaa sille pitkät lähtöpassit!
Mutta tämä on laihaa iloa minulle. Ruskeasilmä tyttöni on otettu
minulta pois ja minut on tuomittu yksinäisyyteen. Minä jätän
kuparinkarvaiseksi paahtuneen Hilpaksen haaveilemaan ovelaa
sotasuunnitelmaansa ja soudan pois lautalta, soudan kauas avaroille
vesille, Hopeasaaren kohdalta näkyvien tiiraluotojen lähettyville.
Vedenpinta uinuu rasvatyynenä, mitä iloa on minulle tällaisella ilmalla
kauniista "Aallottarestani". Ah, nousisipa myrskytuuli, kohoaisivat
vaahtoavat Koitereen kuhilaspäät kuohumaan, ne sokkeloisten selkien
nostattamat kuhilaspäät. Silloin nähtäisiin, mihin minun "Aallottareni"
kelpaa, silloin saisi minun sorja veneeni eloa, saisi sen elävän hengen
ruumiiseensa, josta Kiviharjun keisari puhui. Keisari ymmärtää nähkääs,
mikä on hyvä vene, kun on itsekin tehnyt veneitä.
Minä istun luodon kivellä, tarkastelen ympäristöä. Aurinko alkaa lähetä
laskuaan ja saa punertavan hohteen. Sinervä savu lepää liikkumattomana
kaukaisten saarien vaiheilla, tiirat lentelevät pääni yläpuolella,
mutta nekin näyttävät väsyneiltä, niiden kirahtelu on uneliasta. Ja
muualla ei missään näy elonmerkkiä, ei ainutta venhettä vesillä, ei
niin liikahdusta. Tämä on se liikkumaton tyhjyys, nirvana, josta
itämaiden kansat uneksivat. Mutta minä en vielä halua nukahtaa
nirvanaan, minulla on ihana nainen, ruskeasilmä saaren tyttö, ja hän
ikävöi minua siellä karjamökillä. Ah, minä tiedän miten hän ikävöi,
mutta itse keisari on siellä valppaana vartijana ja paljon muuta
heinäväkeä, joille Kaisun pitää emännöidä.
Illan joutuessa hiottava helle hiukan viilentyy, auringon radalle
kohonnut savuauer synnyttää päivänlaskun hetkinä värikylläisiä rusoja,
niin että luulisi hetkiseksi siirtyneensä johonkin satujen maailmaan.
Ja tuo savun katku, joka päivällä tuntui niin kitkerältä, sekin
lemuaa illan viilentyessä miltei miellyttävältä. Siinä on samanlaista
tuoreutta kuin kytölemussa virkistävän sateen jälkeen. Sitä lemua
auransa perässä asteleva maanmies nautinnolla keuhkoihinsa vetää,
sillä se lemu lupaa hänelle satakertaisen sadon möyheäksi palaneeseen
kyvetykseen siroitetusta siemenestä.
Mutta mitäpäs minä sellaisia uneksin, kytölemuista. Olenkos minä se
voimakas alkuaikojen mies, luotu kytöjä raivaamaan? Olisikohan minusta
todella siihen... Soidinsaaren hedelmällisyyttä uhkuvissa notkelmissa?
Minä havahdun siihen, että huomaan illan hämärtyvän ympärilläni.
Todella yöt rupeavat jo pimenemään, kesä lähenee loppuaan. Nytkö jo?
Minä nousen väsyneesti, soudan "Aallottarellani" kesäyön hämärään.
Viimeinen rusoitus päivänlaskun puolella on sammunut, vesillä asuu
suuri hiljaisuus, painostava hiljaisuus.
Aikani kuluksi olen ryhtynyt opiskelemaan keittotaidon salaisuuksia.
Hilpas kun nykyään lyö melkein kokonaan laimin emännän velvollisuudet,
niin on meidän joka miehen vuoronsa perään täytynyt ruveta keittämään.
Hopeasaaren Hilma jää joskus lautalla käydessään hetkiseksi avustamaan.
Niin on meistä Hilman kanssa tullut hyvät ystävät.
Lauantaina, ensimäisen piinaviikkoni viimeisenä päivänä pyysi Hilma,
että lähdettäisiin seuraavana päivänä käymään Kiviharjussa. Olisi hän
muuten yksinäänkin, mutta ajatteli, että jos haluaisin tulla mukaan,
kun kaikki Kiviharjun tyttäretkin olisivat luultavasti sunnuntaina
siellä kotosalla.
Hilma punastui tätä sanoessaan, mutta minä selitin, ettei hänen
tarvinnut ensinkään punastella. Me olimme kaksi unohduksiin jäänyttä
orpoa ja sovimme siis erinomaisesti toistemme seuraan. Minä tulin
mielelläni hänen mukaansa.
Mutta matkasta tuli minulle suuri pettymys, en saanut nähdä
ruskeasilmäistä tyttöäni sielläkään. Aamupäivällä oli Kaisu tosin
käväissyt kotona, he olivat olleet Helvi siskonsa kanssa, mutta olivat
vain pikimmältään pistäytyneet ja menneet jo takaisin Soidinsaareen.
Annikki tuli alas venevalkamaan meitä saattamaan. Hän on viime
aikoina huomattavasti muuttunut, ei pidä enää niskojaan niin ylpeästi
takakenossa kuin aikaisemmin. Niinpä niin, Kiviharjun ylpeä tytär
alkaa kypsyä laskeutumaan alas vaaransa laelta sen juurelle, valmistuu
kulkemaan ikeen alaitse. Ah, se rakkaus, se saa monenlaisia ihmeitä
aikaan.
Me aikailimme Hilman kanssa vesillä iltaan asti, sillä Hilmalla
ei ollut mihinkään kiirettä. Hän kertoi sopineensa palvelustytön
kanssa, että tämä tekisi yksinään iltatyöt, jos hän sattuisi kylässä
viivähtämään. Pitihän se Hilman vapaa pyhäpäivä siis jotenkin kuluttaa.
Hilma oli koko päivän hiukan surumielinen. Lieneekö huomannut hänkin
Kiviharjun Annikissa tapahtuneen muutoksen ja arvasi tietysti mistä
se aiheutui. Ja hänkin oli kerran katsellut lempeillä silmillä meidän
Hilpasta, mutta nyt Annikki veikin Hilpaksen häneltä. Olihan siinä
jo tarpeeksi aihetta surumielisyyteen, Hilman kesä näytti menevän
aivan tyhjiin ja Hilmalla ei ollut enää niin paljon kesiä tyhjiin
menetettäviksi.
Hilman pehmeä surumielisyys sopi niin hyvin yhteen minun mielialani
kanssa, minä tunsin kuin viihdyttävää lepoa Hilman seurassa.
Huomaamattani läksin vielä rannastakin häntä saattamaan. Huomaamattani
jouduin Hilman aitan ovelle... talossa nukuttiin jo... huomaamatta
painuin matalasta ovesta sisään. Lieneekö Hilmakin ollut hiukan
hajamielinen... vai miten lie joutunut siellä puolipimeässä aitassa
minun syliini. Hänellä oli ikävä ja minulla oli ikävä... aamun
sarastukseen asti viivyin Hilman aitassa.
Seuraavana iltana satuin ikävissäni soutamaan Soidinsaaren
pohjoispääkallion luo. Nousin hetkiseksi kalliolle ja siitä muutamalta
tasaiselta kiveltä löysin runsaasti sormeiltuja ja katkottuja
arpaheiniä. Kiven vieressä kalliolla oli kuihtunut kukkaiskimppu.
Minä harmistuin itseeni ja minä tunsin kaunaa myös Hopeasaaren
Hilmalle. Mitä varten minun pitikin ottaa Hilma "Aallottareen". Kaisu
oli nähtävästi istunut koko pyhäisen iltapäivän täällä Soidinsaaren
pohjoispääkalliolla minua odottamassa. Täällä oli hän ikävissään
istunut, ruskeasilmä tyttöni, pannut arpaa ja katsellut Hopeasaaren
vesille. Kenties hän on nähnyt sieltä minun veneenikin, mutta siinä oli
minulla toinen tyttö. Ja Kaisulla on ollut kukkakimppu minulle; minä
otan sen kuihtuneen kukkakimpun käteeni ja unohdun kalliolle hämärän
tuloon asti. Mutta Kaisu ei enää tullut, eihän tietysti ruskeasilmä
tyttöni enää tullut, kun oli kerran saanut turhaan odottaa.
Muutamana iltana saan päähänpiston soutaa Soidinsaaren karjamökin
tuttuun valkamaan. Eihän minua siellä kukaan huomaa, kun hämärän tultua
varovaisesti soudan. Ja minua haluttaa nähdä, millaista siellä nyt on,
kun heinä on rantaniityltä pois korjattu.
Mutta outoa on siellä tutussa valkamassa, tuskin tunnen paikkoja
entisiksi. Heinänteon jälkeen on koko ranta kuin alastomaksi ryöstetty,
ja sitten on vielä niin pimeää ja tyhjää, niin pimeää, että saan
pinnistää näköäni, ennenkuin eroitan koivikon piilossa olevia pikku
rakennuksia. Tuntuu kuin tahtoisivat ne tahallaan kätkeytyä minun
silmiltäni. Minne lienee heinätkin viety, ei ole suovaa eikä mitään
tyhjäksi ryöstetyllä niityllä. Nähtävästi ne on viety pihalatoon, mutta
typerästi ne siinä tekivät, hyvin typerästi. Olisivat laittaneet tuohon
keskelle niittyä pieleksen, niin ei olisi näyttänyt läheskään näin
autiolta. Mutta eipäs vain Kaisukaan ole sitä huomannut... jos Kaisun
sanaa kysyttäneenkään näissä asioissa.
Hopeasaaren Hilmaa en ole tavannut sen jälkeen. Seuraavana päivänä
unohdun kuitenkin lautalle tavallista kauemmaksi. Reppuani kaivellessa
tuli käsiini tukku rypistyneitä käsikirjoituksia ja niitä minä nyt
tarkastelen, Siinä on olevinaan romaanin alku, olen siitä jo puhunut
kustantajallekin ja saanut eturahoja. Minun piti kesän aikana
kirjoittaa tämä romaani valmiiksi, mutta olen koko homman tähän päivään
asti unohtanut.
Kun nyt tarkastelen näitä lehtiä, niin tuntuu minusta koko
keskentekoisen kirjani aihe niin kaukaiselta ja unohtuneelta, menneen
sivistyskauden muinaismuistolta, mutta aivan mielenkiinnottomalta
muinaismuistolta. Paperi on pahoin kellastunut ja yhtä kellastunut ja
väljähtänyt on sisältökin, ja tällaista minä olen yritellyt oikein
vakavissani. Jopas on, jopas on erehdytty, kummalliset päähänpistot
ne näyttivätkin mielenkiintoisilta siellä näivettyneen sivistyskauden
silmälaseilla katseltuna. Mutta olipa onni, että jäi alkuunsa tämä
tekele, hävetä olisin saanut minä alkuaikojen oloihin siirtynyt mies
tätä tuotettani. Ja mitähän, jos tämä olisi joutunut vielä Kaisun,
minun ruskeasilmän tyttöni käsiin. Mitähän Kaisu, terve ja voimakas
luonnonlapsi olisikaan tästä ajatellut.
Minä unohdun istumaan kellastuneet paperit käsissäni ja siitä tapasi
minut Hilma. Hän kurkistaa majan ovelta, tervehtii hiukan arasti
hymyillen ja jää siihen ovelle hetkiseksi juttelemaan. Vihdoin hän
tiedustaa, saisiko hän sytyttää tulen valmiiksi, jos me aioimme ruveta
ruokaa laittamaan.
— Sytytä vain tuli ja minullapa onkin täällä mainioita sytykkeitä. Saat
nähdä, että ne leimahtavat vähän iloisesti!
Minä konttaan majasta paperit käsissäni, istahdan tulisijan ääreen
ja Hilman rikitellessä valkeaa alan tunkea siihen yksin lehdin
kellastuneita käsikirjoituksiani. Hilma ottaa yhden lehden käteensä,
ennenkuin se on ennättänyt tulta ottaa, tarkastelee sitä uteliaana
ja alkaa kysellä, mitä papereja nämä olivat. Enhän minä vain mitään
tärkeitä papereja polttanut.
— Eivät nämä ole niin erikoisen tärkeitä, nauroin minä. — Tässä menee
vain tulen ruuaksi muuan romaanikirja, melkein valmiiksi kirjoitettu
ja jo puolittain myöty ja syötykin. Eikä niinkään huono romaanikirja,
moni tyttölapsi siellä suuressa maailmassa olisi varmaan tätä sydäntään
pidellen ja huokaillen lueskellut. Tästä piti näetkös tulla oikein
sellainen hieno salonkiromaani, mutta nyt se taitaa jäädä ilmestymättä.
Kas näin, annetaanpas hiukan enemmän, näkyy mielistyneen Panun poika
minun henkeni tuotteisiin.
Minä heitän kokonaisen tukun lehtiä tuleen. Hilma tempaa ne
säikähtyneenä pois.
— Hyvä jumala, ethän vain kaikkia aio polttaa. Niin paljon valmiiksi
kirjoitettua kirjaa!
— Anna sen vain palaa, elä yhtään sääli! Minä ryöstän lehdet Hilman
kädestä ja tungen ne uudestaan valkeaan. Hilma katsoo minuun melkein
säikähtyneenä, minä lohdutan häntä:
— Ei tämä mitään, joutavia kellastuneita papereja säälimään. Tämä
romaani oli kellastunut jo ennen syntymistään, on paljon parempi, että
se saa näin ajoissa iloisen hautauksen.
— Mutta meneehän siinä niin paljon työtä hukkaan, vaikeroi Hilma.
— Mitä tämä nyt, parin kuukauden työ. Se on vähäpätöinen harhaisku,
elämässä sattuu paljon, paljon pahempia harhaiskuja, joiden jälkiä ei
hävitetäkään näin helposti. Katsos Hilma, nämä häviävät tuossa paikassa
olemattomiin ja vielä saadaan niiden hinnalla kalakeitto iloisesti
kiehumaan.
Hilma ei virka enää mitään, katselee vain palavia papereja, silmät
täynnä kyyneliä. Välistä hän vilkaisee salavihkaa minuun, melkein
pelokkaasti.
Sinä iltana minä läksin taas Hilmaa saattamaan. Me kävelemme
rinnastusten hämärtyvää metsäpolkua, minä ojennan hänelle käteni
rapakkojen yli harpatessa. Pitkään aikaan me emme puhuneet mitään,
vihdoin kysyy Hilma arasti, olinko minä tavannut Kaisua.
— En ole tavannut, naurahdan minä, — on sattunut olemaan kova onni.
Sinä ainoana päivänä, jolloin olisin kenties voinut tavata häntä, olin
toisessa seurassa. Niin mukavasti voi välistä sattua!
Minä nauroin ääneen. Hilma katselee syrjään, mutta näenhän minä
hämärässäkin, miten veri on karahtanut hänen poskilleen. Kun ei
vain hänen silmiinsä olisi taasen kohonnut kyyneleitä, minä koetan
ystävällisesti lohdutella:
— Ei siitä niin väliäkään, jos ei ole satuttu tapaamaan. Luultavasti on
siten kaikkein parasta, ja sitäpaitsi tiedäthän sinäkin, Kaisulla on
tätä nykyä niin paljon muutakin tekemistä. Kun näet pitää olla suuren
heinämiesjoukon emäntänä, niin siinähän sitä on huolta aivan tarpeeksi.
Hilman aitan ovella seisomme taasen hyvän aikaa äänettöminä. Vihdoin
ojentaa Hilma kätensä hyvästiksi ja sanoo tuskin kuuluvasti:
— Sinä olet varmaan minulle suuttunut!
— Ei Hilma, sinä erehdyt! Jos minä olen kenelle suuttunut, niin olen
vain itselleni. Minä tahtoisin vielä jatkaa, mutta en saa mitään
sanotuksi. Pitelen vain Hilman kättä, kunnes hän vetää sen arasti pois
ja kuiskaa nopeasti:
— Kiitos saattamisesta!
Hän alkoi hätäisesti sovitella avainta lukkoon. Minusta hänen kätensä
näyttävät vapisevan eikä hän koko aikana kertaakaan katsahtanut
minuun. Minä seison kuin paikalleni kiinni naulittuna, en saa kättäni
liikautetuksi auttaakseni Hilmaa. Minä tahtoisin puhuakin hänelle,
sanoa että hän jäisi vielä vähäksi aikaa, mutta kun ovi lopulta
avautuu, sanonkin vain:
— Joko sinä menet Hilma?
Hilma kääntyy ovessa, hänen poskensa ovat aivan kalpeat ja silmät
täynnä kyyneliä.
— Mitäpäs minä muutakaan, kuiskaa hän epävarmasti.
— No niin, kenties onkin niin parasta. Kiitos sinulle Hilma ja hyvää
yötä!
— Hyvää yötä!
Ovi painui äänettömästi kiinni. Kuin sumun läpi välähti minun
aivoissani, ettei sitä pantu hakaan. Kaikki oli siis oikeastaan vielä
ratkaisematta, Hilma odotti vielä jotakin. En tiedä miten kauan olisin
siinä seisonut, mutta silloin kuului aivan läheltä pellolta ruisrääkän
ääni. Minä havahduin ja katsahdin ympärilleni, näin sakenevassa
hämärässä rakennukset, korkean kaivon vintin, siinä aivan lähellä
olevan heinähaasian. Ne kaikki näyttivät niin oudoilta, kuin olisivat
pimeässä tarkastelleet minua epäluuloisesti.
— Onpas tosiaan jouduttu vieraille vesille! naurahdan minä ja poistun
nopeasti halkopinojen ohitse. Siitä painun pimeälle metsätielle.