Minä olen nyt riippumaton mies, Hilpas kadehtii minua, sillä minä olen
saanut oman veneen. Se on ihkasen uusi sirotekoinen vene, kevyt soutaa
ja sen nimi on "Aallotar". Vaikka se on pientä kokoa, on se mainio
aallokossa, sillä se on koko Koitereen ympäristön parhaan venemestarin
käsistä lähtenyt ja se on paljon sanottu.
Hiislahden Huurinaiselta minä sain lahjaksi "Aallottaren". Minä olin
nimittäin vierailemassa Huurinaisella ja siellä valmistettiin minulle
tämä riemullinen yllätys.
Oikeastaan minä saan kiittää Lotta tyttöstä veneestäni. Asia on
nimittäin niin, että Huurinainen oli kutsunut kotiinsa venemestarin
tekemään Lotalle ja Ailille kevyttä soutuvenettä, jolla tytöt
voisivat kahdeltaan vesillä liikkua. Ja kun silloin sattui sutjakoita
venelautoja olemaan liikaa, niin sai Lotta päähänsä, että tehtäisiin
toinenkin vene ja lahjoitettaisiin se sitten minulle.
Siitäpä se johtuikin, että tytöt odottelivat minua niin hartaasti
vieraaksi. Heillä oli se vene odottamassa, he olivat itse maalanneet
sen kokkalaitaan "Aallotar"-nimenkin. Monta päivää he olivat ensin
vaivanneet pikku päitään sillä nimikysymyksellä, ja hyvin kauniisti se
nimi on sitten maalattukin. Minä luulen, että se on Ailin käsialaa.
Tyttöjen oman veneen nimi on "Sulotar", ja nämä molemmat veneet ovat
kuin kaksoissisarukset ainakin, aivan samaa kokoa ja näköä, ota anna
kuin samasta mallista lähteneitä. Vain nimestä ne voi eroittaa.
Minun ikuisen kiitollisuuteni on Lotta tyttönen tällä lahjalla
voittanut. Minä sanoinkin Lotalle, että jos minä itse olisin ollut
tätä venettä ristimässä, niin olisin luultavasti tehnyt siitä hänen
kaimansa. Tästä Lotta ensin ihastui, taputti käsiään ja huudahti, että
voitaisiinhan se nimi vielä muuttaa, Aili sen kyllä uudestaan maalaisi.
Mutta sitten hän hiukan mietti asiaa, tuli hämilleen ja sanoi:
— Ei sentään, annetaan olla vain se entinen nimi. Kun sinulla on
toisiakin tuttavia, suuria tyttöjä, niin ne voisivat ajatella vaikka
mitä.
Ihastuttava olento, miten hyvin hän jo tuntee sukupuolensa heikkoudet,
ja hän ei ole itserakas, ei välitä kadehtijoista.
Me olimme kaikki kolme monta kertaa "Aallottarella" soutelemassa. Sitä
ei oltukaan ennen minun tuloani vesillä käytetty, mutta oivalliseksi se
osoittautui näillä koematkoilla. Kävipä vielä niin, että Lotta ihastui
"Aallottareen" enemmän kuin omaan veneeseensä ja samoin hän väitti
Ailinkin siihen ihastuneen.
Silloin ehdotin minä vaihtokauppaa, mutta tästä eivät tytöt tahtoneet
kuulla puhuttavankaan. Heidän veneensä maalaus oli jo hiukkasen
nuhraantunut ja tietysti minun piti saada lahjani uutena, sehän oli nyt
selvä kuin päivä.
Lotan keväälliset aavistukset Ailista näkyivät käyneen toteen.
Hänellä on, niinkuin jo kuvasta näin, kauniit uneksivat silmät,
mutta muuten hän on aivan liiaksi kaupunkilainen. Kerran minä
erehdyin tiedustelemaan, minkälaista luonto on täällä Hiislahden
ympäristömetsissä, mutta siihen ei Aili osannut antaa mitään varmaa
vastausta.
No olivathan he tietysti käyneet metsässä Lotan kanssa, kun Lotta niin
rakasti metsää? Olivat, kyllä he olivat metsässä käyneet, vaikka hän
hiukan pelkäsikin siellä käärmeitä. Ja sitä hän pelkäsi vielä enemmän,
kun Lotta metsässä tuli niin vauhkoksi ja kesyttömäksi, aivan kuin
villiintyi. Voi vielä sattua vaikka mikä onnettomuus ja muutenkin,
Lotta oli sentään jo niin suuri tyttö.
Minä nauroin Ailin pelolle ja sanoin, että kyllä ne vielä ennättävät
siellä kaupungin koulussa Lotan tarpeeksi kesytellä, antoi hänen vain
nauttia täällä vapaudestaan. Lotta oli ihastuttava lapsi, tuhansine
kujeineen ja vallattomine päähänpistoineen hän oli ihana kappale
väärentämätöntä alkuperäistä luontoa. Hänen suonissaan kohisi ja
pulpahteli vielä ylitsevuotavana Koitereen seutujen kevät, suuri ja
ihana kevät, tulviva Koida-joki ja kaikki muut ihanuudet, joita suvinen
tuuli toi mukanaan tänne takamaille. Lotalle olisi tehty vääryyttä, jos
hänen vapauttaan olisi pyritty liikoja kahlehtimaan.
Hiukan hämilleen Aili joutui minun sanoistani. Mutta kun minä olin
kerran päässyt vauhtiin, jatkoin samaa latua. Huomaamattani karkasivat
kai ajatukseni Soidinsaaren metsiin, minä aloin maalailla Ailille
kaikkia niitä ihanuuksia, joita metsässä oli, puhuin angervotiheiköstä,
metson ja teiren poikueista, mistä lienen puhunutkaan. Silmät suurina
kuunteli Aili, en tiedä, pitikö hän minuakin jo hiukan vauhkona ja
villiintyneenä.
Oikeassa oli Huurinainen, Ailia pitäisi kädestä pitäen opastaa, saattaa
hänet oikeaan kosketukseen, sydäntä vavahduttavaan kosketukseen
alkuperäisen luonnon kanssa. Nyt hän kulkee täällä vielä vieraana
muukalaisena. Hänen mielestään on sopimatonta, että Lotta, niin suuri
tyttö, vieläkin joskus karkaa paimenien mukana metsään. Ah, hänelle
itselleen tekisi niin hyvää joutua kerran reippaan ja voimakkaan
paimenpojan seuraan. Se voisi kasvattaa häntä yhtenä päivänä enemmän
kuin kymmenen salonkiromaania, joita hän nähtävästi lueskelee aivan
liian ahkerasti.
Vesillä viihtyy Aili paljon paremmin kuin metsässä, mutta ei hän
sielläkään ole vielä varsin pitkälle päässyt. Niinpä hän ei esimerkiksi
ole vielä nähnyt malmilauttaa ja hän kuuntelee kuin ihmeellistä
satua minun kuvauksiani meidän malminnostajain elämästä, aivan
tavallisia kuvauksia. Minkäkö vuoksi hän ei sitten kertaakaan ole
käynyt malminnostajain lautalla? Ei ole sattunut olemaan niitä täällä
lähistöllä tänä kesänä, niin siitä syystä se on jäänyt. Nolostuttavan
näytti Ailia hiukan, kun hän oli vielä niin tietämätön.
Lotta mielistelee minua, sillä hän tietää minut lujaksi
liittolaisekseen. Minä luulen, että se ovela tyttönen on salaa
kuunnellut minun ja Ailin puheita. Kerran hän, kun satuimme jäämään
kahdeltaan, karkasi äkkiä minun kaulaani ja sopotti minulle korvaan:
— Puhu sinä vain enemmän semmoista Ailille, semmoista ihanaa. Sitten ei
Aili olisi enää niin ikävä; nyt hän on välistä niin hirveän ikävä, että
ihan itkettää.
Minulle oli Huurinaisella varustettu hauska huone, soma kammio
rakennuksen yläkerrassa, josta oli komea näköala Hiislahdelle ja kauas
Koitereen saarisille vesille. Mutta kun olin asustellut siellä neljä
päivää, nauttinut kaikista niistä mukavuuksista, joita hyvin varustettu
varakas talo voi tarjota, aloin ikävöidä takaisin malmilautalleni.
Ei auttanut, että kaikki tekivät parhaansa saadakseen oloni niin
viihtyisäksi kuin mahdollista, molemmat tytöt ja kaikki muutkin. Minä
ikävöin sittenkin malmilautalle, nähtävästi minä olen jo hyvää kyytiä
villiytymässä. Minusta tulee kuin tuleekin se alkuaikojen mies, jolle
tämän nykyisen sivistyskauden hempeydet ovat kauhistus.
Nauraen minä kerroin Huurinaiselle huomioni, ja hän, mies kaikki
kokenut, lausahti:
— Ei se mikään ihme, on minullakin vielä jälellä
malmilauttakaipaukseni. Varsinkin syksypuoleen, kun näen tuolta
kaukaisten saarien rannoilta malminnostajana nuotiotulia, niin silloin
hipaisee niin kummasti sydänalasta.
Me puhuimme Huurinaisen kanssa hiukan "tieteellisistäkin" asioista ja
siinä kertoi Huurinainen minulle, että joka syksy hän lähtee muutamaksi
viikkokaudeksi Koitereen takalistosaloille erämieheksi. Asustelee
siellä nuotioiden ääressä, metsästelee, kuuntelee suuren metsän ikuisia
tarinoita. Se on hänen jokavuotinen kesälomansa ja se hänen pitää
saada, muuten ei tulisi mitään. Ja hän huudahti:
— Tule silloin mukaan, se on vasta elämää!
Me löimme kättä sen asian päälle. Ja sitten sattuikin Huurinaiselle
tulemaan pari nuorta geoloogia, kalliotieteilijää, mistä lienevät
tulleet Pielisjärven puolelta kallioita koputtelemasta ja kun löysivät
matkansa varrella vierasvaraisen talon, niin jäivät pariksi päiväksi
levähtämään. Silloin katsoin minä hetken sopivaksi lähteä karkuun,
olihan täällä nyt ilman minuakin hyvää seuraa Lotalle ja Ailille,
oli myös itselleen Huurinaiselle. Osasivat nämä nuoret miehet puhua
tieteistäkin, jos niin vaadittiin.
Ja nyt olen minä omilla vesilläni. Omalla veneelläni minä matkan
tänne tein, taivalta tosin oli viitisentoista kilometriä, mutta ihana
oli se matka. Tuuli ei ollut liian kova, parahiksi se vain koetteli,
mihin minun "Aallottareni" kelpaa. Matkan varrella lepäilin saarten
selällisten rannoilla, pistäysin parilla malmilautallakin sanomassa
Huurinaiselta terveisiä.
Vanha Aapeli ja pelimanni ovat ihastuneet minun veneeseeni; Hilpas
kadehtii minua, niinkuin jo sanoin. Ja mitä onkaan meidän vanha
yhteinen veneemme "Aallottaren" rinnalla, raskas se on soutaa kuin
synti, tuskin viitsii ensinkään nousta aallon harjalle, laiska
hylkimys, Vaan kyntää syvimpiä uomia ja särpii jokaisen aallon niskasta
vettä sisäänsä. Sellainen vanha kaukalo, en minä vain viitsisi enää
käydä mokomaa soutamaan.
Ja sitten vielä, se on vain sekin kaikkien yhteinen. Mutta minä olen
nyt riippumaton mies, milloin haluan, silloin lähden, minne mielin,
sinne soudan. On ihanaa elää maailmassa kenestäkään riippumattomana.
Tuskin olen tätä milloinkaan niin hyvin tajunnut kuin nyt täällä
malmilautalla, kun olen saanut oman mainion veneen.
Itse Kiviharjun keisarikin on jo antanut "Aallottaresta"
lausuntonsa. Sattui kalastusmatkallaan keisari käväisemään meidän
lautalla, haasteltiin siinä yhtä ja toista, niin jo keisari kiintyi
tarkastelemaan "Aallotarta". Punnitsi ja sihtaili kädessään airoja,
tarttui lujalla kouralla kokkaan ja puistalti, niin että sutjakat
kylkilaudat notkahtelivat.
— Jopa on siro vene, on siihen sattunut mestarin käsistä lähtemään vene
niinkuin pitää. Kun ravistat kokasta, niin silleen vavahtaa niinkuin
olisi sillä elävä henki ruumiissaan.
Tämä oli keisarin lausunto "Aallottaresta". Minä huomasin miten Hilpas
keisarin sanat kuullessaan kutistui omissa silmissään mitättömän
pieneksi minun rinnallani.
Nyt odotan minä vielä "Aallottaresta" yhtä lausuntoa. Tällä viikolla
on Soidinsaaren karjamökillä Helvin vuoro, mutta pyhän jälkeen alkaa
taasen Kaisun vuoroviikko.