Ah, ystäväiseni, kaunis ruskeasilmä, minkä paikan oletkaan vallannut
sydämessäni! Jo toisen kerran olen ollut luonasi Soidinsaaressa ja nyt
sieltä palattuani muistelen tätä matkaani, muistelen sinua.
Ei minulla ole vähintäkään halua mennä nukkumaan, vaikka aamun aurinko
jo raottaa silmäänsä Liuskavaaran takaa, vesillä karehtii aamutuuli ja
hienoisena häilyvä yön usva alkaa Liuskalahden suulta haihtua. Mitä
minä nukkumisesta, minä olen suudellut sinua, suudellut ensimäisen
kerran, monta kertaa, ja ne suudelmat korvaavat minulle monta valvottua
yötä. Jokainen niistä erikseen korvaa monta yötä ja jokainen kauniiden
silmiesi katse korvaa myös paljon, hyvin paljon.
Mitä minä nukkumisesta! Tuolla tuohimajassa kuorsata jyristävät
kilpaa vanha Aapeli ja pelimanni. Ja Hilpaskin on siellä, on tällä
kertaa aivan ihmeeksi, ei ole Hopeasaaren perijättären luona, ei
ole Kiviharjun ylpeän Annikin aitassa. Lieneeköhän Hilpas vielä
yrittänytkään Annikin aittaan vai pelkääkö Kiviharjun valpasta
keisaria, se tyttösankari.
Mutta mitäpäs minä Hilpaksesta, nukkukoon rauhassa. Nukkukoot kaikki
herran rauhassa tuolla majassaan, en tahdo heidän makeata aamu-untaan
häiritä. Lähden hiljaa lautalta ja kapuan ylös rantakalliolle. Sinne
näkyy niin hyvin Soidinsaari nousevan auringon säteiden kultaamana.
Kaisukin nukkuu nyt siellä somassa pikku aitassaan, uinailee kevyttä
virkistävää aamu-untaan. Nuku rauhassa ruskeasilmä! Kauan me
valvoimmekin tänä yönä, istuimme siellä aitassa lepattavan kynttilä
tuikun valossa. Ja siellä minä suutelin sinua, ensimäisen kerran.
Ei, ei, minä tahdon muistella koko illan tapahtumat alusta alkaen, elää
ne uudestaan. Siellä aholla me ensin olimme, marjoja poimimassa. Minä
saavuin jo hyvissä ajoin karjamökille, aurinko oli vielä korkealla
taivaalla. Mutta Kaisu oli jo lopettanut iltatyönsä, olipa ennättänyt
jo käväistä uimassakin. Niin lähdimme me ensin marjoja poimimaan,
pitihän meidän taasen saada marjamaito illaksi. Me poimimme molemmat
samaan tuohiseen, Kaisun tuohiseen, ja se oli hauskaa hommaa. Kun me
kumarruimme saman mättään ääreen, solui Kaisun pitkä palmikko yhtenään
siihen käsiemme väliin, viisti maata marjaterttuja hipoen, pyrki alati
häiritsemään minun työtäni. Pitihän sitä siirtää hiukkasen syrjään
marjaterttujen päältä. Kaisun posket hohtivat ja hän nauroi ruskeat
silmät ilakoiden, sanoi minun huolehtivan enemmän hänen palmikostaan
kuin marjojen poimimisesta.
Sitten me käväisimme siellä muutamassa kallioiden välisessä
notkelmassa, poimimme sieltä niitä Kaisun ihmeellisiä kukkia.
Kahlasimme heinikossa ja jouduimme lopuksi etsimään koppelon ja
teiren poikueita sieltä angervotiheiköstä. Niitä me emme kuitenkaan
löytäneet, Kaisu selitti meidän myöhästyneen. Koppelo- ja teiriemot
olivat aamuvirkkua väkeä, mutta iltaisin ne veivät suuren perheensä
hyvissä ajoin makuulle. Ja kun ne kerran olivat painautuneet sinne
angervotiheikköön, koko perhe emon siipien suojaan, ei niitä saanut
liikkeelle, jollei sattunut suoraan päälle tallaamaan. Olikos hän muka
nähnyt sellaista makuulle mennyttä perhettä? Oli hän nähnyt ja se oli
hyvin soma nähtävä, mutta sääli hänen mielestään oli niitä silloin
säikytellä.
Kaisu rakastaa kaikkia lempisaarensa asukkaita, hellii ja suojelee
niitä. Ei tälle saarelle ansojakaan syksyllä viritetä, sillä hänen
isänsäkin tahtoi, että Soidinsaaren piti olla rauhoitetun, kun oli
kerran sen nimen saanut.
Näin Kaisu kertoili. Ja sitten me kirmasimme taasen kilpaa sinne
korkealle näköalakalliolle. Mutta ei, minä en saanut tällä kertaa
kopata häntä syliini, en vaikka! Meillä oli mukana kukkurapää
marjatuohinen ja suuri kimppu kukkasia ja niitä piti tietysti varoa.
Niin että minä sain tyytyä kulkemaan hyvin siivosti, ei mitään
sellaisia joutavia vallattomuuksia.
Hyvän aikaa me istuimme kalliolla. Laskeva aurinko aivan kuin tahallaan
viivytteli taivaanrannalla tehdäkseen hiukan pitemmäksi Koitereen
saarisia selkiä ja rantavaaroja hyväilevän iltahetken ihanuuden, meidän
iltahetkemme ihanuuden. Kaisu kyllä väitti nauraen, ettei se ollut
meidän vuoksi, ei aurinko meistä välittänyt, mutta oli toisia, joista
se välitti. Ketäkö ne toiset olivat? Kaisu kävi äkkiä vakavaksi: Ne
olivat raskasta työtä tekeviä korven raivaajia, jotka tuolla syvien
metsien ja erämaiden piilossa jumalan mieliksi uusia viljamaita
avasivat. Niitä kesäinen aurinko rakasti. Aurinko tiesi heillä olevan
niin paljon huolta elämässään, kun pitkän päivän seurasi korkealta
paikaltaan heidän uupumatonta aherrustaan. Siksi se tahtoikin heille
suoda pitkän ja ihanan iltahetken, levon ja rauhan pyhitetyn hetken,
ihanamman ja rauhaisamman kuin missään muualla. Niin se oli, pitihän
kesäisen auringon olla heidän ystävänsä, kun muualla oli ihmisille
suotu niin paljon kaikenlaista muuta hyvää.
Kaisun posket hehkuivat lämpimästi, kun hän tätä vakuutti. Hän uskoi
siihen, armas ruskeasilmä, hän oli korven raivaajien tytär ja hänellä
piili syvällä lämpöisen povensa kätkössä puhdas isiensä usko, luonnon
väärentämätön uskonto. Ja minäkin tahdoin tulla sen uskon palvojaksi,
tottahan aurinko silloin hiukan meistäkin välittäisi. Mutta Kaisu jo
unohti vakavuutensa, nauroi ja selitti, että auringon suosioon oli
vaikea päästä, hyvin vaikea. Varsinkin meikäläisten! Minkäkö vuoksi
juuri meikäläisten oli vaikea? Hyvä isä, mitäs ansioita meillä sitten
oli! Kaisu nauraa helähytti raikkaasti: Olimmepas me, kun luulottelimme
itsestämme niin paljon, mokomat malminnostajat. Semmoisistako aurinko!
Emmehän me muuta tehneet, kuin tyttöjen perässä juoksimme, niinkuin
esimerkiksi se meidän Hilpas ja minä sitten toinen hyvä!
Vai sillä tavoin! Monenkos perässä minä olin juossut, monenko, jos sai
luvan kysyä?
— Mistä sen tiesi, monenko! härnäsi Kaisu. Hän oli löytänyt kukkien
joukosta heinänkorren, keihästi siihen marjatuohisesta mehukkaan
mansikan ja piteli sitä veikistellen suipistettujen huultensa edessä.
Siristeli silmiään ja toisteli: Mistä sen tiesi, monenko perässä olin
juossut. Vai uskottelinko minä muka, että olin elänyt erakkona siellä
suurissa kaupungeissa. Pyh, semmoinen erakko minä olin, mokoma!
Totisesti minä olin erakko, sen sai uskoa! Olin aina ollut hiukan
erakko ja nyt olin lopullisesti päättänyt vihkiytyä siihen hurskaaseen
säätyyn. Tänne rakentaisin pienoisen erakkomajan ja siinä palvoisin
aamusta iltaan yhtä ainoata jumaluutta, tämän salaperäisen onnensaaren
suojelushengetärtä. Nauroiko ruskeasilmäni minulle, eikö uskonut
sanojani? Saatiinpa nähdä, minä olin hurskaaksi tunnettua sukua,
esi-isissäni oli ollut vuorotellen tietäjiä ja pappeja, siis
kauttaaltaan lujaa hengellistä pohjaa. Ja minun uskoni kirkastuisi
paastojen ja katumusten kiirastulessa.
Kaisu haukkasi hiukan heinänkorressa olevan marjan reunaa ja ojensi
sitten marjan mielistellen minulle.
— Kas tästä saat, erakko, mutta vain hiukkasen, hiukkasen maistaa. Ja
toiselta puolen, ei samalta puolen kuin minä. Ei, ei se mitenkään sovi,
katumusta aloittelevan erakon samalta puolen maistaa!
Mutta minäpä tartuin marjaa ojentavaan käteen ja maistoin kuin
maistoinkin samalta puolelta, vaikka Kaisu koetti tempoa ja vääntää
voimiensa mukaan. Siinä oli vähällä kaatua marjatuohinen ja ties
mitä vahinkoja siinä olisi tullutkin, mutta Kaisu ponnahti äkkiä
minun käsistäni seisaalleen ja selitti, että nyt meidän piti lähteä
jo kotiin. Siellä sitten tarjottaisiin erakolle marjamaitoa, jos
erakko osaisi olla oikein siivosti. Muuten ei tarjottaisi mitään, ovi
kiinni vain ja erakko saisi jäädä ulkopuolelle katumusharjoituksiaan
aloittamaan!
Aurinko oli jo laskenut, kallion alla koivikossa oli runsaasti
yökastetta, niin että Kaisun piti kannatella hameensa helmoja
estääkseen niitä kastumasta. Karjamökin pihalla asui kesäyön rauha,
lehmät nukkuivat sammumassa olevan savuksen ääressä. Rantaniityltä
hiipi usva pehmeänä aivan pihakoivikon reunaan, mutta sitä ylemmäs
se ei päässytkään, koivikosta tuleva lämmin hengähdys käännytti sen
takaisin. Se lämmin yön hengitys tuntui karjamökin pihamaalla niin
hyväilevältä, se suojeli Kaisun kukkamaata hallalta, joka tuolla
notkelmissa hiiviskeli.
Me istumme kynttilätuikun valossa Kaisun somassa aittamökissä. Siihen
pikku pöydälle toi Kaisu maitokannun ja lautaset, siinä söimme me
maukkaan marjamaidon ja nyt me tarkastelemme Kaisun ja hänen siskojensa
käsitöitä. Niitä on aitan orsilla hyvä joukko, toiset valmiita, toiset
keskentekoisia. Missäkö he olivat oppineet näin sieviä käsitöitä
valmistamaan? Olivathan vain oppineet, äidiltään, ja olivat he käyneet
käsityökursseillakin siellä Hiislahden kansakoululla. Pitihän sitä sen
verran!
Orren alle on seinänrakoon pistelty hajuheinäkimppuja. Kaisu muuttaa
kukkamaljakkoon puhtaan veden ja sovittaa siihen ne meidän poimimat
tuoreet kukkaset. Kun minä katselen hänen askarteluaan, niin tulee
minun kuvaamattoman hyvä olla. Kaisun tukka on löyhtynyt ja hän on
pukenut ylleen väljän iltapuseron, hänen koko olennostaan huokuu niin
lämmin ja hyväilevä neitseellisyys.
Ja sitten me taas istumme niiden käsitöiden ääressä. Oliko se kynttilän
syy vai minkä, Kaisun posket näyttävät minusta hiukan kalvenneen. Hän
painaa päätään hyvin kumaraan näyttäessään minulle, miten koristeltua
kuvio-ompelusta pitää tehdä. Minä koetan tarkata hänen näppäräin
sormiensa liikkeitä ja kumarran myös päätäni. Kaisun tukka hipoo minun
poskeani, se kuumenee tästä kosketuksesta, ja minä tunnen Kaisun posken
myös kuumenevan. Ja silloin minä en enää oikein ajattele, mitä puhelen
siinä Kaisulle hänen käsityöstään... tai jostakin muusta...kuiskailen
hänen korvaansa.
Armas ruskeasilmä, minä tiedän, hän ei ollut ketään miestä ennen
suudellut. Minä tiedän sen niin hyvin! Minä sain ensimäisen suudelman
hänen vavahtelevilta huuliltaan. Ah, miten hän suuteli, antautumisen
riemusta pelästynyt tyttöseni. Sillä tavoin suudellaan vain
ensimäisellä kerralla!
Alhaalta lautalta alkaa kuulua kolistelua. Vanha Aapeli on herännyt,
aamuvirkku ruukinseppä; siellä hän kähmii verkalleen, tarkastelee
kädellä rähmääviä silmiään varjostaen nousevaa aurinkoa ja
taivaanlaella häilyviä poutapilven hattaroita. Sitten hän suuntaa
katseensa auringon säteissä vipajavalle vedenpinnalle, tunnustelee
tuulen suuntaa. Hän huomioi ja haistelee kaikki ilmanmerkit, ennenkuin
ryhtyy sytyttämään kahvitulta. Aapeli sytytti joka aamu kahvitulen, hän
säästi Hilpaksen aamu-unen, vaikka se pojan vintiö tavallisesti käytti
nukkumisaikansa niin kohtuuttoman väärin, että olisi ansainnut siitä
mieluummin rangaistusta kuin sääliä.
Jo ilmestyy pelimannikin majan ovesta, oikoo unesta velttoja jäseniään,
päästää muutamia pitkiä haukotuksia ja ryhtyy sitten peseskelemään
itseään siihen lautan reunalle kumartuneena.
Hilpas vetelee vielä makeita unia. Aapeli ja pelimanni kuuluvat
puhelevan jostakin, ehkä haastelevat he kesäaamun kauneudesta, ehkä
jostakin muusta. Mutta mitäpä minä heistä, minä istun hievahtamatta
kalliolla, annan aamutuulen raikkaan hengähdyksen hyväillä ohimoitani,
seuraan aamun riemukulkua Koitereen saarisilla selkävesillä ja
rantavaaroilla. Nyt välkkyvät jo Kiviharjun keisarin korkeassa kodissa
kaikki ikkunat kuin olisivat tulenliekissä, Soidinsaari kylpee
häikäisevän puhtaassa valossa. Minä tunnen jo näin kaukaa sen jokaisen
kohouman, jokaisen nyppylän. Tuo tuossa lähinnä on pohjoispään korkein
harjanne ja tuosta sen sivulta näkyy kauempana oleva näköalakallio,
jonka huipulla me olemme istuneet. Sieltä mahtaisi nyt olla ihana
katsella kesäisen aamun kirkastamaa maailmaa.
Mutta armas ruskeasilmäni, hän nukkuu siellä vielä, uinailee
somassa aittamökissään. Aurinko jo kurkistelee koivun lehvien
lomista, ilakoivat säteet hyppelevät oksalta oksalle, yhä alemmas ja
alemmas. Nyt valahti jo ensimäinen katon harjalle, karkeloi siinä.
Toiset iskevät koivunlehviltä silmää ja kuiskuttelevat: Hst, hst,
hiljaa! Hän nukkuu vielä! Mutta yksi vallatonpa ei malta enää, vaan
kurkistaa kurkihirren viereen jääneestä katon ja seinän välisestä
raosta. Siitä se toisten sipistessä ja hyssytellessä vilahti sisään,
väräjöi hopeaisena nauhana katonrajassa, tarkastelee ihmetellen
orrelle asetettuja puhtaita vaatteita, Kaisun ja hänen siskojensa
somia käsitöitä. Kaisu hymyilee unissaan, hänen tukkansa aaltoilee
valtoinaan tyynyllä, poskilla on virkistävän unen tuoma punerrus. Nyt
hän liikahutti hiukan silmäluomiaan, kohensi kättään unissaan: orrelta
kurkisteleva päivänsäde säikähti pahanpäiväisesti, kiireimmän kaupalla
se puikahti piiloon Kaisun puhtaan pyhähamosen poimuihin.
Joko heräät tyttökulta? Nuku vielä hetkinen! Vielä on aamukaste
heinikossa, karjasi haukkaa vielä siellä ahon takaisessa notkelmassa
mehukasta aamupalaansa, eivät vielä helähtele niiden kellot kotiin
tuovalta karjapolulta. Nuku vielä, aamun uni on virkistävää, ja me
valvoimme niin kauan!
Lautalta alkavat huudella minulle. Aapeli on saanut aamukahvin
valmiiksi. Hilpaskin on vihdoin noussut ja syöksyy suoraan majasta
tultuaan veteen. Suurta kohua hän siellä pitää, sukeltaa ja
pärskyttelee vettä nenästään, kelluilee vedenpinnalla. Minä kiiruhdan
alas tekemään Hilpakselle seuraa, virkistävä aamukylpy tekee minulle
hyvää, erinomaisen hyvää valvotun yön perästä. Ja unohduinpa liian
pitkäksi aikaa aamun lämpenevän auringon paisteeseen, se alkoi valaa
jäseniin suloista raukeutta, mutta Koitereen vilpoisissa aalloissa se
raukeus tyyten häviää. Ja muikea aamukahvi, se maistuu mainiolta uinnin
jälkeen, aamutuulen karehtiessa vesillä, lipisyttäessä lautan reunoihin
ensimäisiä aaltojaan.
Vesiltä, rantametsästä ja ilman sinestä helisee kuorona aamun
ylistyslaulu. Ihana Koitereen kesäinen aamu!