On sunnuntai-päivä, vanha Aapeli ja pelimanni ovat menneet maihin
hieman jaloittelemaan. Minä olin heitä saattamassa veneellämme ja
palasin sitten yksinäni lautalle.
Minä olenkin nyt aivan yksin, sillä myöskin Hilpas on kateissa. Jo
eilisiltana hän lähti eikä ole vieläkään palannut. Missä kulkenee
omilla retkillään, kenties Kiviharjun ylpeää Annikki tytärtä
saattelemassa, kenties muualla. En minäkään viihdy yksin lautalla,
vaan lähden soutelemaan ja siellä minä viihdyn erinomaisesti.
Tuulta ei ole paljoa, vain Hopeasaaren eteläkärjen riutoilla hiukan
kohahtelee vaahtopäitä, mutta kun soudan siitä ulommas selälle,
keinuu vene sävyisästi päivänkilossa välkkyvillä aalloilla. Joskus
vain hankasen kohdalta tyrskähyttää hiukkasen vettä vaatteilleni,
tuollaisen ystävällisen tervehdyksen, mutta se ei ole mitenkään
vaarallista. Voin vaikka jättää veneeni kokonaan aaltojen valtaan ja
paneutua teljolle selälleni, tuutia ja heilahdella siinä, tarkastella
taivaalla ajelehtivia poutapilven hattaroita ja nauttia sunnuntaipäivän
pyhäisestä rauhasta.
Niin, missäpä lieneekään se rauha niin täydellinen kuin täällä
Koitereen vesillä. Ei täällä häiritse huvijahdit, ei höyrypursien ja
moottorien sätkätys tai muut sunnuntaimatkailijain venoset soiluvien
salmien ja saarten välisten selkien yksinäisyyttä. Ei niin ainutta
vesien kulkuneuvoa näy liikkeellä ja saarien metsät näyttävät myös
kauempaa katsoen niin vehmailta, kuin ei ihmiskäsi niitä vielä
konsanaan olisi koskenut. Tuolta rantavaaroilta vain paistaa pienen
pieniä peltotilkkuja, joilla vihannoi kaunis vilja. Mutta ei sieltäkään
kohoa tänä päivänä kaskisavuja. Siellä levätään myös, noissa pikku
taloissa, paistatellaan päivää nurmikoilla. Tyttärien aitassa
istuskelee naapurin sorea poika, tai on nuori väki mennyt marjatielle,
ensimäisiä ahojen reunamilla kypsyneitä mansikoita poimimaan.
Minä lepäilen teljolla, annan aaltojen kuljettaa venettäni minne
mielivät. Mitäpäs minä matkani määrästä. Aurinko alenee tosin, jo näkyy
joutuneen iltapäivä, mutta vähitellen asettuva aallokko keinuttaa sitä
pehmeämmin, melkein unettamaan rupeaa.
Mutta mitäs sieltä kuuluu, aallokon vaimeaa kohua rannan kiviä vasten?
Ja tuossahan vilahtelee jo metsääkin, korkeita rantakuusia melkein
pääni päällä. Olenpa nähtävästi ajautunut jonkun saaren rannalle
aivan huomaamattani. Minä nousen istumaan ja tarkastelen ympäristöä:
Totta totisesti, tämähän on Soidinsaari! Tännekö siis aallot minut
kuljettivatkin!
No eipä sitten, tarkastellaan hiukkasen tätä saarta, kun on kerran
tänne asti jouduttu. Siinä minä olen aivan saaren pohjoispääkallioiden
alla. Selänpuoleisella sivulla näkyy olevan hiukan rannasta ulkona
luotoja ja matalikoita, mutta niiden ja rannikon välillä on parahiksi
tilaa. Siinä minä soutelen, painun välistä pieneen lahukkaan, jonka
perältä paistaa hietikkoläikkä, kierrän taas kivikkoniemekkeen. Saaren
luonto muuttuu vähitellen etelään päin, ilmestyy lehtimetsää rannan
kuusikon lomiin ja tuossapas avautuu jo hiukkasen suurempi lahti.
Sen perällä näkyy olevan pieni niittypatama ja niityn takana paistaa
solkeva koivikkometsä, korkeaa koivikkoa, rungot tasaisen kauniit
ja valkeat. Vaan mitäs sieltä vilahti valkean koivikon keskeltä?
Punaistahan sieltä, pikku rakennuksia... karjamökki!
Löytyipäs!
Näin jouduin minä Soidinsaaren pienen karjamökin venevalkamaan. En
ollut tänne asti aikonut, vaan tuuli toi tahtomattani. No samahan
se, saipa hieman tarkastella tätä valkamaa, jos ei muuta mitään.
Venettä täällä näkyy harvoin käytetyn, nähtävästi on kiviharjulaisten
vakituinen venevalkama saaren toisella puolella, täällä ovat telapuut
aivan kulumattomat.
Mutta uimaranta on tässä, ihana uimaranta. Rannan heinikkoa on
tallattu, pehmoisessa hietikossa näkyy avojalan jälkiä, siroja pikku
jälkiä. Soidinsaaren karjamökin sirkeäsilmäinen emäntä on tässä
kylpenyt, ah, tuossahan on kannon päässä saippuapalanenkin, jolla on
peseytynyt.
Minä nenästän veneeni rannalle, teen uteliaana huomioitani. Onpas
täällä rauhallista, tuossa avautuvat laajat selkävedet, vain kaukaa
näkyy vehmaita saaria, luultavasti nekin asumattomia. Mitäpäs muuta,
tietysti ne ovatkin asumattomia, olenhan minä täällä tyhjässä
autiomaassa, löytöretkeilijä, alkuaikojen mies. Minä olen jo löytänyt
näistä viljavista vesistä raudan siemenen ja nyt olen minä lähtenyt
uusille löytöretkille etsimään itselleni mieluisaa asuinsijaa. Ja
minä olen kuullut kumman tarinan, että täällä Koitereen sadan saaren
joukossa olisi yksi ihmeellinen onnensaari. Malmimiesten nuotiolla sitä
tarinaa kerrotaan: Sen saaren notkelmissa on ihana kasvullisuus, luojan
itsensä siunaama, niin että mieluisaa olisi siellä asua kalaiset rannat
ympärillään. Ja minä tiedän vielä jatkoakin siihen tarinaan, minä
tiedän että siinä onnensaaressa elää ypöyksinään kaunis ruskeasilmä
tyttö. Vanhemmistaan ja heimostaan on hän eksynyt ja joutunut siihen
salaperäiseen saareen ja siellä on hänellä pieni karjamökki. Ja on
luvattu, että joka tämän onnensaaren löytää, se saa omakseen sen
ruskeasilmäisen tytön, karjamökin, koko saaren kalaisine rantoineen,
se miekkonen löytää itsellensä siunatun onnelan tämän aution ja
asumattoman maan keskellä. Monet ovat sitä saarta etsineet, mutta eivät
ole löytäneet. On sellainen suojelijansa sillä saarella, jos joutuu
veneineen sen lähettyville, silloin lyö sumun vesille, sillä tavoin
eksyttää. Tai voi käydä vielä pahemmin, nousee äkkimyrsky, hukuttaa
veneen ja kaikki sen salaperäisen saaren louhisille rannikkoriutoille.
Mutta minäpäs olenkin nyt löytänyt sen salaperäisen onnensaaren.
Näenhän minä sen ruskeasilmän tytön paljaiden jalkojen jäljet tuossa
rantahiekalla ja tuolta koivikosta kumottaa myöskin karjamökki. Ja
nyt lähden minä onnenpoika jatkamaan löytöretkeäni. Kun ei vain se
ruskeasilmä tyttö sattuisi olemaan kotona, jotta saisin ensin hiukkasen
paikkoja tarkastella.
Niittypataman reunaa vie polku karjamökille, vain hiukan tallattu
polku. Sen minkä ruskeasilmä on sitä tallannut täällä uimarannassa
käydessään. Ja tuo niitty näkyy olevan vasta metsästä raivattu, siellä
täällä suuria, miehen korkuisia kiven möhkäleitä, mutta niiden lomissa
kasvaa sankka heinikko. On siinä maaperässä voimaa, putkia tunkee
miehen mittaisia, villiä nurmikasta ja lehtiheinää ja kukkia vaikka
mitä lajia. Yhtenä helakan kirjavana mattona koreilee koko pieni
niittytiera ja lemu on niin väkevä, että järveltä tultua nenään aivan
pistää. Ei tarina valehdellut, niin on todella kuin luojan itsensä
siunaama tämän saaren kasvullisuus sen ruskeasilmän tytön onneksi ja
kesäisten päivien iloksi.
Minä sain rauhassa vakoilla paikkoja, karjamökillä ei ollut
ristinsielua. Pikkuisen tuparakennuksen takana olevalla metsään
raivatulla aukeamalla kyti puoleksi sammunut savus ja sen ääressä
märehti kylläisiä lehmiä, toiset jo makuulla, toiset seisaalla
torkkuen. Aikaisinpa emäntänsä oli ne palastellut ja lypsänyt, niin
köllehtivät siinä tyytyväisinä. Pienen tuparakennuksen eteisovi oli
avoinna, kurkistin siitä sisään ja huomasin tuvan ovenkin avonaiseksi.
Se oli soma pikku tupanen, pöydällä iso röykkiö piimimään asetettuja
maitopyttyjä, päällä päreistä tehdyt ritilät suojaamassa niitä
kärpäsiltä.
Olipahan tämä lumottu paikka, aivan kuin näkymätön hengetär täällä
emännöisi, jalan kapseen kuulumatta askaroisi. Sen huomaan oli jätetty
kaikki, hyvän suojelijan valvontaan, ei pelätty varkaita. Niin, mitäpäs
niistä olisi pelättykään, eihän tätä salaperäistä onnensopukkaa vielä
kukaan ennen ollut löytänyt. Minä olin täällä ensimäinen vieras, minä
onnellinen löytöretkeilijä.
Minä palaan pikku pihamaalle. Sen toisessa reunassa on koivujen
varjossa aivan erillään pienen pieni aittatönö, sekin punaisella
ruostemaalilla sivelty ja hyvin hauskan näköinen, ihan kuin
mikä puistikkoon kyhätty leikkihuone. Ahaa, sielläpä se onkin
ruskeasilmän tytön makuusuoja, tämän onnensaaren valtijattaren salattu
neitsytkammio, jonka kynnyksen yli ainoakaan mies ei ole vielä
jalkaansa astunut.
Minä menen uteliaana aitaa ovelle, pysähdyn siihen vaistomaisesti
henkeäni pidättäen, etten vain säikäyttäisi tämän onnensopukan
näkymätöntä hengetärtä. Sitten varovasti kosketan ovea, painan sitä
hiukkasen... ovi aukeni! No en minäkään astu tämän kynnyksen yli, en
tunkeudu tähän pyhitettyyn suojaan, vain hiukkasen ovelta kurkistan.
Sisällä vallitsee puolihämärä, katonrajasta vain kuultelee päivänvalo.
Nurkassa näkyy puhdas vuode, orsilla naisen vaatteita ja vastaani
lemuaa hajuheinä, johon sekoittuu noista vaatteista ja tuosta vuoteesta
lähtevä hyväilevä lemu, selittämätön tenhovoima, jota ei unohda
milloinkaan, kun on kerran sen saanut tuntea kauniina kesäisenä iltana
maalaistytön aitan ovella seistessään. Siinä lemussa on alkuperäisen
luonnon syvää runoutta, se lumoaa nuoren korvenraatajaurhon, sytyttää
hänen poveensa syvän onnenkaipuun ja oman kodin ikävän.
Lumottuna seison minäkin, löytöretkeilijä, alkuaikojen erämies,
ruskeasilmän saaren tytön neitsytkammion ovella. Sitten vedän oven
hiljaa kiinni ja istahdan siihen rappusille odottamaan.
Siinä istun, riisun hattuni ja annan mielikuvitukseni vapaasti kulkea
tarujen kaunista polkua. Ympärilläni on niin hiljaista, vain sammuvan
savuksen luota kuuluu silloin tällöin vaskikellon helähdys. Se
helähdys muistuttaa, ettei elämä täällä ole nukahtanut salaperäiseen,
loihdittuun uneen. Se levähtää vain sunnuntai-illan rauhassa ja
hiljaisessa levossaan se kertoo hyväilevää tarinaansa tämän rauhanmajan
sirkeäsilmäisestä haltijattaresta. Sen haltijattaren, ruskeasilmän
tytön henki täyttää koko tämän paikan, hänen kätöstensä jälkiä näkyy
kaikkialla. Ja minä löytöretkeilijä olen nyt tullut tänne, odotan vain
hänen saapumistaan ottaakseni hänet ja koko tämän salaperäisen saaren
omakseni. Onhan tarinassa luvattu niin, että se onnellinen mies, joka
tänne tiensä löytää, perille asti pääsee, saapi myös tämän onnelan
pitää. Niin on luvattu tarinassa ja tietysti minä pidän tämän omanani.
Tuonne alan raivata uusia viljelysaloja, tuohon pitkin rantaa tulee
kaunis niitty ja tuolta metsästä näkyvän jyhkeän kallion alle, siihen
avataan laaja ojitus, jossa raskastähkäinen vilja lainehtii. Ja tuohon
pihamaalle laitetaan kaunis kukkamaa... hänelle iloksi. Siinä on jo nyt
pieni pyörylä, mutta sitä laajennetaan, laitetaan uusia penkkejä. Mutta
tämä aitta täällä koivujen siimeksessä, tämä on meidän häähuoneemme.
Ja tämän oven me silloin... hääyöksemme... kaunistamme koivunlehvillä.
Siellä salaperäisessä hämyssä me vihkiydymme toisillemme ja vasta
katonraoista kurkistelevat aamuauringon säteet näkevät meidän suuren
onnemme.
Niin minä uneksin ja minusta tuntuu naurettavalta muistella kummia
kuulemiani ihmissuvusta, joka on kerran elänyt suurissa kaupungeissa
kummallisissa kivestä tehdyissä rakennuksissa, aivan kuin niihin
elävältä muurattuina, sullottuina satoja ihmisiä samaan suojaan
päälletysten, toistensa ylä- ja alapuolelle. Ne kaupungit ovat nyt
hävinneet maan päältä ja koko se omituinen ihmissuku on näivettynyt
ja kuollut sukupuuttoon ja minä olen täällä uuden sivistyskauden
tienraivaaja. Enkä minä kaipaa niiden hävinneiden kaupunkien onnea,
niiden näivettyneitä nautintoja, minä olen löytänyt itselleni uuden
onnelan satasaarisen Koitereen keskeltä. Hyvä kohtalo on minun veneeni
ohjannut tähän satujen saareen, jonka maaperää ei ennen minua vielä
yhdenkään miehen jalka ole tallannut. Ja tänne minä jään, täällä
lasken vankan perustuksen uudelle terveelle sivistyskaudelle, ja hän,
ruskeasilmäinen saaren tyttö, on tuleva uuden voimakkaan sukukunnan
kantaäidiksi. Häähuoneeni ovella nyt odotan hänen saapumistaan.
En minä huomannutkaan, milloin hän oli siihen pihamaalle ilmestynyt.
Hän se todella oli, Kaisu, minun unelmieni ruskeasilmä, ja täysinäinen
marjatuokkonen oli hänellä kädessään.
Hämilleen hän tuli minut nähdessään, punastuen hän ojensi minulle
kätensä tervehdykseksi.
Miten ihmeessä minä olinkaan tänne löytänyt, alkoi hän tiedustella.
Mutta minä nauroin: Olikos siinä sitten mitä ihmettelemistä! Eikös hän
tietänytkään vielä kuka minä olin, eikös hän tietänyt, että minä olin
onnellinen löytöretkeilijä, aivan erikoisesti onnen suosikki. Suopea
tuuli oli tuonut minun veneeni airon nostamatta tämän salaperäisen
saaren rantaan, suoraan tuonne niittypataman alla piilevään
venevalkamaan.
Minä sain jo Kaisunkin nauramaan. Olinpas minä, runoilija, juttelin
aina sellaisia hullutuksia!
Eivät ne olleet hullutuksia, ne olivat löytöretkeilijän todellista
elämäntarinaa. Ja minä kerroin Kaisulle, miten pitkälle minä jo olin
ennättänyt löytöretkelläni... melkein jo hääyöhömme asti.
Olipas se... vähän liian nopeaa menoa, aivan liian nopeaa! Kaisun
kasvot värjäsi kaunis puna, mutta sitten hän reipastui ja sanoi, että
pitihän minun, löytöretkeilijän, nähdä hiukkasen enemmän tätä saarta.
Jos en sitten sattuisi mielistymäänkään ja katuisin vielä kauppojani!
Ja Kaisu ehdotti, että kapuaisimme siihen läheltä metsän suojasta
näkyvälle kalliolle. Se oli hänen näköala-kallionsa, paljon paljon
korkeampi kuin se meidän kalliomme siellä Hopeasaaren rannalla. Koko
saaren eteläpää ja paljon muutakin sanoi Kaisu näkyvän sinne ylös, niin
että sieltä saisin tarkastella, miellyttikö tämä saari vai ei.
Kaisu vei marjatuokkosensa aittaan. Sitten sieltä kalliolta palattua
tarjottaisiin löytöretkeilijälle marjamaitoa, sitten vasta, ei ennen!
Ylös kalliolle johti metsästä jyrkkä mutkitteleva polku. Siinä olikin
hikeen asti kapuamista, ennenkuin kallion laelle jouduttiin. Kaisulle
oli polku entuudestaan tuttu ja hänpä minulle tietä näytti, kevyesti
kuin pikku vuohi hän hyppeli kiveltä kivelle. Minä ehdin vain nähdä
hänen joustavien nilkkojensa vilahtelun ja hänen komean palmikkonsa
heilahtelun notkahtelevilla lantioilla. Välistä hän vilkaisi taakseen
posket hehkuen, silmissään reipas ilon hohde. Työllä ja tuskalla minä
perässä pysyin, yritin välistä hänet kiinni tavoittaa, mutta siinä jo
Kaisu livahti käsistäni, keikahti ylemmälle kallion kielekkeelle ja
ilakoiden hän nauroi sieltä minulle.
— Etpähän tavoittanut!
— Saanko kopata syliini, jos tavoitan?
— Saat!
Nyt alkoi hengen päälle käypä kilpajuoksu. Minä en enää ehtinyt
katsoa mihin jalkani harppasin, vaistomaisesti seurasin vain Kaisun
jalkojen nopeita liikkeitä, hyppelin umpimähkään. Kaisu pakeni edelläni
hengästyneenä, oli jo pääsemässä aivan kallion huipulle, mutta
silloin... huiskis! Hänen jalkansa lipesi pahasti melkein viimeisellä
hypyllä, hän horjahti ja putosi suoraan minun syliini. Vähältä piti,
etten menettänyt tasapainoani ja molemmat lähteneet vierimään yhtenä
keränä jyrkkää louhikkorinnettä alas.
Minä olin voittanut, tiukasti pitelin huohottavaa saalistani, kannoin
hänet lopun matkaa sylissäni. Kaisun palmikko kääriytyi käsivarteni
ympäri, minä tunsin miten rajusti hänen sydämensä löi. Kaisun posket
hehkuivat ihanammin kuin milloinkaan, ja Kaisun katse, jonka vain
vilahdukselta tapasin alas luotujen luomien alta, siinä oli arkaa
odotusta, melkein pelästystä, mutta se oli sittenkin hyväilevä,
antautuva. Mutta minä en suudellut Kaisua, en vielä! Kosketin vain
huulillani hänen korvaansa ja kuiskasin:
— Sinä et pääse pakoon minulta, et pääse, ruskeasilmä tyttö!
Omituista oli saaren eteläpään luonto. Vähän päästä samanlaisia,
ehkä hyvän joukon matalampia kallionyppylöitä kuin se, jolla me
seisoimme. Muutamat kalliot olivat aivan yksinäisiä möhkäleitä, aivan
kuin luoja olisi ne kiireessään sinne viskonut ehtimättä mitenkään
reunuksia pienemmillä kivillä täytellä ja tasoitella. Kallioiden
välisissä notkelmissa kasvoi lihavaa lehtimetsää, jonka keskeltä kohosi
siellä täällä jättiläissuuri naavakuusi, paikoilleen harmaantunut
metsänvartija. Sinne tänne oli raivattu pieniä niittypatamia, ne
näyttivät vain kämmenen levyisiltä, mutta Kaisu kertoi niiden antavan
runsaasti heinää.
Niin, Kaisu vilkastui pian, unohti arastelunsa ja alkoi näytellä
minulle, missä notkelmassa oli paras heinänkasvu, mistä oli
löydettävissä kauneimpia kukkia, oikein väkevätuoksuisia ja niin
puhdasvärisiä, ettei missään vertoja. Ja metsässä kun siellä muutamin
paikoin kasvoi angervoa. Se ulottui kainaloihin asti ja laajat lehvät
peittivät tiheänä katoksena maanpinnan. Siellä oli runsaasti koppelon
ja teiren pesiä, ilmankos tämän saaren nimi olikin Soidinsaari. Siellä
ne angervotiheikön kätköissä pesivät ja siellä ne suuret poikueet nyt
jo emonsa perässä juosta piipersivät. Oli hän niitä nähnyt joka päivä,
mutta menepäs niitä sieltä kiinni tavoittamaan.
— Ja tuolla on meidän suuri luhtaniitty saaren eteläpäässä, näetkös?
Näinhän minä hyvin. Luhta näytti näin kaukaa katsoen ulottuvan siellä
aivan kiinni mantereeseen, nähtävästi oli salmi siltä kohdalta hyvin
matala. Pääsiköhän sieltä ensinkään veneellä kulkemaan?
— Pääsee sieltä, mainiosti. Ei tämä saari mantereeseen kiinni kasva!
Sepä oli hyvä asia tietää, että pysyttiin mantereesta erillään. Rajat
piti olla selvät ympäriinsä, sitten tämä saari oli niinkuin olla
piti, oikea muusta maailmasta eristetty onnensaari, löytöretkeilijän
unelmoima saari.
Kaisu punastui ja loi silmänsä maahan. Ja sitten me läksimme alas,
sillä siellä somassa aittamökissä odotti se luvattu marjamaito..