Me olemme saaneet kauniit kesäiset ilmat. Aurinko paistaa pilvettömältä
taivaalta, Koitereen sokkeloisten selkien puskupäiset tuulet pysyvät
siivolla. Ihania päiviä me Hopeasaaren rannikolla vietämme. Annamme
auringon paahtaa käsivarret ruskeiksi, ryntäät kuparinkarvaisiksi. Ja
me kuvittelemme olevamme alkuaikojen voimakkaita miehiä, sivistyksen
ensimäisiä tienraivaajia näillä mailla. Me vasta olemme keksineet
raudan siemenen näiden harvaan asuttujen erämaiden järvivesistä ja
sitäpä siementä me nyt kokoamme avataksemme ihmiskunnalle uuden uran
väkevässä taistelussa alkuperäisen luonnon itsepintaisia voimia
vastaan. Tuolta rantavaaroilta kohoilee kaskisavuja, siellä ne
avuttomat ihmispoloiset koettavat raivata viljamaita, mutta me tiedämme
hyvin, miten vaikeasti se edistyy. He eivät vielä tunne rautaista
työkalua, mutta odottakaahan vähän aikaa, kun me olemme koonneet
malmia ja takoneet rautaiset työaseet. Silloin me väkevät miehet
tulemme teidän luoksenne, annamme takomamme työaseet teidän käsiinne,
ja rytisten silloin korpi raivautuu, tuonne siintäville sinisaloille
avautuu laajoja viljelysaloja. Ja te siunaatte meitä, tuotte heimonne
kauneimmat tyttäret meidän eteemme ja sanotte meille: Valitkaa näistä
naiset itsellenne ja asukaa meidän luonamme, sillä paljon hyvää te
olette jo meille tehneet ja me tahdomme kaikessa noudattaa teidän
viisaita neuvojanne.
Ja me valitsemme teidän tyttäristänne. Ah, tiedänpä, kenen minä
puolestani silloin valitsen! Tiedän soman ruskeasilmän, joka on tuleva
minun ihanaksi palkinnokseni siitä, että olen näyttänyt tämän harvaan
asutun erämaan kansalle tien sivistykseen.
Yhden ehdon me vain vielä asetamme, yhden ankaran perustuslain: Meidän
takomaamme rautaista asetta ei saa kukaan käyttää muuhun kuin korven
raivaamiseen, uusien viljelysalojen avaamiseen. Jos ken kohottaa
sen aseen korpipolulla tai kalavesillä tielleen sattuvaa naapuriaan
vastaan, siltä otettakoon pois koti ja omaisuus ja vaimo ja ikuisesti
kirottuna painukoon hän yksinään syvimmän korven syliin. Sillä me
tahdomme luoda uuden sivistyksen näille maille mairehille, eikä viha ja
vaino saa asua tämän onnellisen kansan keskellä, sen kansan keskellä,
jolle me olemme etsineet järvien pohjavesistä raudan siemenen, jolle me
olemme takoneet käteen ensimäisen rautaisen aseen.
Näin suuria unelmia me haaveilemme lautallamme Hopeasaaren
rannikolla, kootessamme kauniina kesäisinä päivinä raudan siementä
siitä pitkin salmen rannikkoa kulkevan riuttarivin liepeiltä. On
hyvä unohtaa välistä vanha turmeltunut sivistys, kuvitella itsensä
uuden sivistysajan aamunkoiton mieheksi. Väkevästi paisuu silloin
käsivarsi, terästyy silmän katse. On kuin menneiden sukupolvien raskaat
synnit putoaisivat pois hartioilta, tuntee olevansa parempi ihminen,
mahdollinen suuriin elämäntehtäviin.
Ja kun ilta joutuu, painumme lauttoinemme suojaavaan lahdenpoukamaan.
Siinä poukaman rannalla on korkea tasainen kallio, johon hyvin
näkyy Liuskavaara, Kiviharju ja laajat rannikolta avautuvat salot.
Siitä kalliolta minä tarkastelen näitä vähän asuttuja maita, jotka
kuvittelen uudeksi työalakseni. Alhaalla lautalla askartelevat vanha
Aapeli ja nuori Hilpas. Aapeli korjailee malmikauhoja ja tekee muuta
pientä näperrystä, mutta Hilpas keittelee makuisaa kalakeittoa siinä
tuohimajan edessä olevalla kotialttarilla. Hänen keitoksestaan
nousee miellyttävä lemu minun nenääni, kohta on aika laskeutua alas
illalliselle. Lautan vieressä kelluvasta venosesta kuuluvat pelimannin
viulun äänet. Siellä hän istuu mietelmiinsä unohtuneena veneen
peräteljolla, meidän pelimanni, ja uneliaasti ääntelee viulu hänen
sormiensa kosketuksista.
Ihanaa on unohtaa vanha sivistys ja sen tuomat kaikkinaiset huolet,
jotka ovat tuottaneet jo niin monta unetonta yötä.
Mutta meidän nuori Hilpas, hän riippuu lujasti kiinni vanhan
mädäntyneen sivistyksen jätteissä. Hän on sattumalta löytänyt minun
matkarepustani muun joutavan rojun seasta kaksi ikivanhaa ja pahasti
repeillyttä ulkomaalaisen kuvalehden numeroa. En tiedä mistä ne
unohtuneen sivistyskauden viimeiset muistot ovat minun matkaani
eksyneet, mutta Hilpaksen mielestä tämä löytö oli aivan harvinainen
aarre. Hän paperoitsi noilla repeytyneillä lehdillä tuohimajamme
seinät. Suurella huolella hän suoritti tämän tärkeän työn, asetteli
koreat ilmoitussivut kaikkein näkyvimmälle paikalle. Majamme muistutti
tämän jälkeen jotakin kevytmielistä reklaamituotteiden näyttelyä, mutta
Hilpas oli työstään tavattoman ylpeä, odotteli vain kärsimättömästi
naisvieraita esitelläkseen näille koristetaiteelliset saavutuksensa.
Ja Hilpaksen unelma toteutui, me saimme lautallemme naisvieraita.
Hilpas oli Hopeasaaren ainoassa talossa ennättänyt jo tehdä tuttavuutta
talon perijättären kanssa. Tämä tyttöihminen ilmestyi muutamana
iltapäivänä lautallemme. Ja ketäpä hän toi mukanaan? Ei ketään muita
kuin kaksi Kiviharjun tytärtä, ruskeasilmän Kaisun ja hänen sisarensa
Annikin.
Asia oli niin, että Kiviharjun tyttäret olivat olleet jollakin
tärkeällä asialla Hopeasaaren talossa ja niin päättivät sitten
paluumatkallaan pistäytyä meidän lautalla. Hopeasaaren perijätär tuli
heitä saattamaan lautalle asti. Tietysti hän tuli, sillä hän oli jo
hyväsesti pikeytynyt meidän Hilpakseen ja hänpä se luultavasti oli
houkutellut Kiviharjun tyttäretkin lautalle.
Meille oli tyttöjen vierailu iloinen yllätys. Kaisu oli tällä
kertaa pyhäisissä pukimissa ja hän oli todella soma, ihastuttava
olento. Reippaasti heilahteli muhkea palmikko hänen hartioillaan
ja ujostelematta hän ryhtyi ottamaan selkoa meidän lauttamme
merkillisyyksistä.
Hänen sisarensa Annikki oli samaan näköön, mutta paljon jäykempi. Hänen
tukkansa oli kääritty tiukasti ylös ja muutenkin oli hänen olennossaan
jotakin oikein juhlallista.
Minä en paljon piitannut Annikista ja Hopeasaaren perijättärestä,
minä anastin Kaisun osalleni ja hauskaa meillä olikin, kun sain
oikein kädestä pitäen näyttää Kaisulle, miten meidän pitkävartisia
malmikauhoja käsiteltiin. Ja sitten ehdotin minä Kaisulle, että
lähdettäisiin ylös kalliolle, niin sinne näkyisi heidän kotinsa kuin
jumalan kämmeneltä.
Mutta emmepäs vain ennättäneet pujahtaa lautalta maihin, kun toiset
tytöt kutsuivat Kaisunkin tuohimajaa katsomaan. Siellä jouduin minä
pahasti kiinni. Kun tytöt tarkastelivat seinillä olevia kuvia ja
koettivat turhaan tavailla niiden alla olevia kirjoituksia, niin eikös
Hilpas hyväkäs alkanut kehua, että osasihan tämä mies lukea niitä
kirjoituksia. Tämä näet olikin kaupunkilainen ja oppinut, kirjoitteli
oikein sellaisia romaanikirjojakin.
Tytöt katselivat minua kummissaan, niinkuin olisin ollut vieraan maan
ihme-elukka. Ja Kaisu, niin, Kaisu näytti melkein säikähtävän, vetäytyi
arkana syrjään eikä sitten puhunut sanaakaan, kun hetkisen perästä
kaikki joukolla kapusimme ylös kalliolle.
Pitihän minun arvata, että näin tulisi käymään. Tietysti minä olin
loukannut tätä avomielistä ja herttaista luonnonlasta, kun olin
hiiviskellyt valenaamarin suojassa. Tiesi miksi seikkailijaksi Kaisu
minua epäilikään.
Mutta minäpä tahdoin voittaa hinnalla millä hyvänsä tämän ihastuttavan
olennon luottamuksen. Ja niin rupesin minä laajasanaisesti tekemään
selkoa, mitä varten minä olin täällä malmilautalla. Uusia elinvoimia
minä vain olin tullut saamaan täältä alkuperäisen luonnon keskeltä,
minä tahdoin täällä unohtaa, mikä olin ollut ja syntyä kokonaan
uudestaan. Niin, aivan kerrassaan uudeksi mieheksi minä aioin tulla ja
minä olinkin jo hyvässä matkassa siksi tulemassa, mutta hänpä ei saisi
katsellakaan minua, niinkuin olisin mikä pahantekijä. Tietysti minun
olisi heti pitänyt sanoa, kuka olin, mutta ennättipä hän vielä nytkin
sen tietää.
— Näinhän minä sen jo silloin ensi kerralla, äännähtää Kaisu hiljaa ja
punastuu hiusmartoa myöten.
— Niin, tietysti sinä sen näit, mutta sinä et saa siitä mitään pahaa
ajatella. Pidä minua vain aivan tavallisena malminnostajana eikä minään
muuna sen ihmeellisempänä.
Ja sitten minä alan Kaisulle selvitellä, millaiseksi tahdoin kuvitella
malmilautalla oloani. Niin, löytöretkeilijä minä tahdoin olla,
aarteiden etsijä ja minä olin jo löytänytkin paljon ihmeellisiä
aarteita, jotka tekivät minut paljon onnellisemmaksi kuin hän saattoi
uskoakaan.
Niin minä puhuin ja paljon muuta vielä. Kaisun arastelu alkoi
vähitellen haihtua, hän oli herkkäsieluinen tyttö ja siirtyi nopeasti
mielialasta toiseen. Ei aikaakaan kun hän jo nauroi ja selitti, että
osasinpas minä aivan hulluja kuvitelmia rakennella. Mutta nimeni minä
sentään saisin sanoa hänelle, sen hän ainakin tahtoi tietää, jos ei
mitään muuta.
Nimeni, eikös hän sitä sitten tietänyt? Marttihan miniin nimeni oli,
totta hän sen oli jo kuullut!
— Niin, niin, mutta onhan sinulla toinenkin nimi... sukunimi tietysti!
nauroi Kaisu.
Se oli totta! Minä olin melkein kuin puusta pudonnut. Sukunimeni, sen
minä olin tietysti kokonaan unohtanut, kun täällä malmilautalla ei sitä
kukaan kysynyt. Mutta pitihän Kaisun sen verran tietää, ruskeasilmän
Kaisun.
— Patama minun sukunimeni on, nauroin minä. — Martti Patama siis
kokonaisuudessaan, kun kaikki otetaan mukaan.
Ja sitten me nauroimme kumpainenkin ja Kaisu hyppäsi odottamatta
toiseen asiaan.
— Arvaapas, mikä tuolta näkyy?
Hän viittasi etelään päin ja osoitti sieltä aivan läheltä rantaa
kohoavaa kaunista metsäsaarta.
— Saarihan tuo on vain, aivan tavallinen saari. Mikäs konsti tuota
arvata!
— Eipähän ole aivan tavallinen saari, väitti Kaisu. — Se on hyvin
kaunis saari ja sitten siellä on vielä muutakin. Koetapas edes arvata,
mikä sen nimi on.
Minä koetin arvata Kaunissaareksi, mutta Kaisu nauroi:
— Eipähän sattunut! Soidinsaari se on nimeltään, eikös olekin soma nimi?
Oli se sointuva nimi, ja minä aloin udella Kaisulta, mitä muuta siellä
vielä oli.
— Siellä on meillä pieni karjamökki.
Karjamökki! Se oli siis heidän omaisuuttaan, tuo uljaana näkyvä saari.
Ja heillä oli siellä karjaa ja soma karjamökki.
Niin heillä oli, alkoi Kaisu selitellä. Kotona heillä oli vain pienet
peltotierat eikä paljon mitään muuta kunnollista maata. Mutta tuolla
Soidinsaaressa heillä oli niittyjä ja hyvää laidunmaata ja siellä
pidettiin heidän karjansa kesäisin. Kotona heillä oli ainoastaan kaksi
lehmää, mutta siellä oli viisi. Ja sitten olivat kaikki vasikat ja
lampaat myöskin siellä.
Kukako siellä oli niitä lehmiä hoitamassa? Kuka milloinkin, olihan
heillä naisväkeä niitä hoitamaan. Tällä viikolla oli Helvi sisko, joka
oli heistä kaikista vanhin, mutta sitten saivat taas he toiset mennä
vuoronsa mukaan.
— Ja milloin sinun vuorosi joutuu?
— Sitäpäs et arvaa!
— Sanohan, joko ensi viikolla?
— Mitäpäs sinä sillä tiedolla.
Kaisun poskille kohosi herkkä punastus eikä hän suostunut sanomaan,
milloin hänen vuoronsa joutui lähteä Soidinsaaren karjamökille. Hän
tuli vähitellen hyvin hämilleen, enkä minä enää udellut sitä häneltä.
Mutta minä päätin, että se salaisuus urkittaisiin muuten tietoon
ja sitten mentäisiin muutamana kauniina iltapäivänä tervehtimään
Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäistä pikku emäntää.
Vieraiden lähdettyä kiiruhdan minä takaisin kalliolle seuraamaan
Kiviharjun neitosten venematkaa. Kaisu istuu airoissa, ylpeä Annikki
sisko perässä huovata nyökyttelee. Annikki istuu selin minuun, mutta
Kaisu tietysti voi vielä aivan hyvin nähdä minut, ja niin minä
huiskutan hänelle nenäliinaa, aivan puhdasta nenäliinaa, jonka sitä
varten ennätin tuohimajan seinällä riippuvasta repustani siepata. Eihän
Kaisu tietenkään voinut siihen vastata, Annikin silmät vartioitsivat
häntä, eikä Annikin tarvinnut mitään huomata. Huovatkoon vain
ahkerasti, meillä oli Kaisun kanssa omat salaisuudet!
Nyt on vene edennyt niin kauas, että eroitan vain tyttöjen valkoiset
huivit ja vedestä nousevien tervattujen airojen välähdykset laskevan
auringon säteissä. Nyt loppuivat jo ne välähdyksetkin, vene katosi
Kiviharjun korkean rannan suojaan, arvatenkin valkamapoukamaan.
No ei siitä väliä, minä voin edelleenkin mainiosti seurata sisarusten
matkaa. Nyt he kapuavat siellä mutkittelevaa metsäpolkua myöten ylös
harjulle. Kumpaisellakin on kantamuksensa, heillä näkyi olleen suuret
nyytit veneessä, mitä lie ollut tavaraa. Vilkas Kaisu nyytteineen
edellä puikkelehtii kiveltä kivelle kevyesti hypellen, vakava
Annikki perässä astelee. Määrätietoisesti hän askeleensa sovittaa,
tarkkaa hiukan huolestuneena siskosensa kepeästi vilahtelevia
paulakenkäjalkoja. Niin he nousevat ylemmäs ja ylemmäs, nuoruuden
reipas puna poskille kohoaa, löysästi sitaistut huivit soluvat niskaan
kiireisessä kävelyssä.
Nyt he varmaan ovat jo ehtineet tuon pienen peltotilkun pientarelle,
näkevät siihen kauniin kotinsa. Eipä siltä, jotten minä näkisi! Siellä
se kellottaa vaaransa laella, koreilee ilta-auringon viimeisten
säteiden kultaamana. Pienet akkunaruudut välähtelevät, kesannolta
nousee lehmisavu kohtisuoraan tyyneen ilmaan, keisarin ehtoisan emännän
ja lukuisan tyttöparven yhteinen uhrisauhu. Nyt ovat tyttäret kotona,
äiti tarkastaa tavara-aitan ovella huolellisesti nyyttien sisällön,
pikku siskot tungeksivat kärkkään uteliaina ympärillä. Itse keisari
pasteerailee pihamaalla, nuuskii ja haistelee ilmanmerkkejä. Tuolla
pihapuiden siimeksessä olevan tyttöjen aitan ovi on avoinna, sieltä
lemuaa pihlajan kukat, hajuheinä ja tyttöparven puhtaat pyhäiset
vaatteet, joita on kaikki orret täynnänsä. Aitan ja tuparakennuksen
väliä kuljetaan, tyttöparvi valmisteleutuu makuulle. Nyt välähti
viimeinen säde akkunaruuduissa, keisarin korkeaan kotiin lähetti
mailleen mennyt päivä viimeisen tervehdyksensä.
Minä havahdun. Pelimanni on myös ilmestynyt kalliolle, istuu lähellä
minua lattealla kivellä, hänen sormensa koskettelevat silloin tällöin
polvilla olevan viulun kieliä.
Pelimanni kuuntelee illan ääniä. Hän se minulle kerran huomauttikin,
että ilta Koitereella on aivan toisenlainen kuin muualla. Sen
saapumista pitää kuunnella, silloin vasta tietää missä on ja silloin
sen tuoma tunnelma painuu mieleen.
Hän puhui totta, herkkäkorvainen viuluniekka. Ihmeellinen on
satasaarinen Koitere illan saapuessa. Jos lie ihmeellinen
sumusäälläkin, mutta vasta tyynen kesäisen illan saapuessa tämä
järvi oikein lumotuksi muuttuu. Sitä mukaa kuin selkävesiltä tulevat
mainingit asettuvat, kantautuu ääni yhä kauemmas ja kauemmas,
kimpoaa saaresta saareen, rantavaarasta toiseen, välillä heikkenee
melkein kuulumattomiin, harhailee kauas, mutta kimmahtaa sitten
taas takaisin alkaakseen uudelleen kiertokulkunsa. Pielinen on
toinen samanlainen lumottu järvi, mutta tämä Koitere on vielä
sitäkin kummempi. Nytkin kuuluu kalamiesten kolistelua ja ääniä joka
suunnalta, mutta kalastajaveneitä ei missään näy. On kuin varjot,
menneiden polvien nuottamiehet, olisivat taas palanneet entisille
rakkaille kotivesilleen, palanneet soutelemaan ja melomaan näitä
kauniita salmivesiä, joilla he viettivät elämänsä onnellisimmat
kesäiset päivät. Minä tiedän hyvin, etteivät ne ole varjoja, mutta
minä viihdyn tässä kuvitelmassa. Kaikki täällä herää eloon pyhitettynä
iltahetkenä, vainajat, suuri luonto, kaikki muututaan silloin yhden
ja saman suuren perheen jäseniksi. Lahdelmien poukamissa pesivät
sorsapariskunnat lörpöttelevät toisilleen iltajuoruja pitkien taipalien
takaa. Joltakin etäiseltä malmilautalta kuuluu laulua, saaret ja
rantavaarat toistelevat sitä, niin että kaikki Koitereen kaksikymmentä
malmilauttuetta voimme kuunnella sitä jokainen omalla kolkallamme.
Meillä on mainio langaton äänijohdatin, jonka itse isä Jumala on
keksinyt ja meille lahjoittanut. Hyvä etteivät tiedä siellä suurissa
kaupungeissa mitään tästä keksinnöstä, vielä turvaisivat kaikki tänne
kuuntelemaan, pitäisivät tarpeetonta melua ja niin turmelisivat
satasaarisen järvemme pyhäisen iltahartauden.
Niin, ne suuret kaupungit, kauas ne ovat minulta jääneet, kauas
unohduksen yöhön. Eläkööt rauhassa siellä ostetun sivistysrihkamansa
katinkultaloistossa, naikoot ja huolikoot, tuhlatkoot voimansa
näivettyneihin elämännautinnoihinsa ja kuvitelkoot näitä nautintoja
elämänsä suurimmaksi onneksi. En kadehdi, en kadehdi heitä, minulla
on täällä muuta. Minulla on täällä kokonainen uusi maailma, ihana
maailma täynnä terveyttä ja alkuperäisen luonnon väkevää elinvoimaa.
Minä etsin täällä uusia salattuja aarteita ja minä olen jo löytänytkin,
niitä, olen jo nähnyt niiden aarteiden aarnitulet, siniset liekit
kauniin kesäisen yön hämyssä. Ja minä tiedän taikasanat, joilla ne
aarteet kohoavat päivänvaloon kätköistään, kohoavat helisten suuret
vaskisankakattilat, täynnä ennen näkemättömiä kalleuksia.
Pelimannin viulu vaikenee. Minä syvennyn tarkastelemaan hienoon illan
hämyyn kutoutuvaa Soidinsaarta. Sen ja mantereen väliseen salmeen
kohoaa hieno usvaverho, se näyttää tuo saari niin salamyhkäisen
houkuttelevalta. Siellä pienellä karjamökillä mahtaa olla kaunista ja
sinne kutsuu minua ihana ruskea silmäpari.
V
Meillä on ollut ensimäinen tilipäivä.
Tilipäivä on aina suuri merkkitapaus Koitereen malminnostajan elämässä.
Möhkön ruukin pikku hinaaja, malmimiesten rahalaiva, tulee silloin
pari proomua perässään kiertomatkalle, kerää ympäri Koitereen kaikkien
malmilauttueiden varastot ja suorittaa samalla tilityksen.
Me saimme runsaasti rahaa. Kun kassa tasattiin, tuli siitä joka
miehelle sievoinen tukku kauniita uudenuutukaisia setelejä ja helisevää
hopeata. Ei minusta vielä elämässäni mitkään rahat ole niin arvokkailta
tuntuneet kuin nämä rahat, jotka olin ansainnut rautamalmilla. Ne
olivat minun mielestäni kuin ihmiskunnan näkyvä kiitollisuudenosoitus
siitä, että olin etsinyt salatuista kätköistään sitä sivistyksen
siementä, jota ilman kansojen elämä olisi niin raskasta ja vaivaloista.
Se oli siis aivan erikoinen merkkipäivä, tämä ensimäisen tilityksen
saaminen. Ja sitten tuli myös Hiislahden Huurinainen käymään meidän
lautalla. Kun Koitereen pienissä rannikkokylissä ei ole juuri
ainoatakaan kauppasaksaa, niin Huurinainen on jo kauan aikaa ollut
Koitereen malmimiesten tavaranhankkija. Aina tilipäivän jälkeen
hän tulee suurella viisilaitaveneellään, joka on ahdettu täyteen
kaikenlaista tavaraa ja jossa on oikein valkoinen mastopurje. Siitä se
jo kaukaa tunnetaan, ja myös rannikkokylien naisväki rientää silloin
Huurinaisen veneelle tekemään pikku ostoksiaan. Niinpä siis tuli
Huurinainen meillekin vieraaksi ja päivän kunniaksi oli meillä oikein
pienet tanssikemut siinä tasaisella rantakalliolla. Naisväkeä tuli
monta venekuntaa ostoksille ja niin antoi pelimanni viulunsa laulaa.
Kiviharjun tyttäret tulivat myös meidän tilipäiväiloihin ja heillä
oli mukanaan kaksi serkkuaan, veli ja sisar, jotka kuuluivat olevan
jostakin kauempaa Uimaharjun puolelta kotoisin. Kaisu se näin esitteli
vieraansa ja selitti, että tuskin he muuten olisivat tulleetkaan, vaan
pitihän näiden vieraiden nähdä malmilautta. Ja sitten, oli heillä vähän
muutakin asiaa, äidille piti tehdä pikku ostoksia.
Se Kaisun serkkumies osti Kaisulle kauniin silkkihuivin Huurinaisen
varastosta. No siinä nyt ei olisi ollut mitään, saihan hän sukulaismies
tietysti sellaisen pikku lahjan Kaisulle antaa. Mutta kun hän antoi
tämän lahjansa sillä tavoin, niin itsetietoisen näköisenä, kuin olisi
ollut maailman luonnollisin asia, että tämä kunnia lankesi hänen
osalleen, juuri hänen eikä kenenkään toisen. Tämä itsetietoisuus minua
närkästytti, mutta minä koetin niellä harmini.
Annikki sai myös lahjahuivin, meidän Hilpakselta. Hilpas näkyy jo
iskeneen silmänsä Kiviharjun ylpeään tyttäreen, eikä Annikkikaan näy
olevan aivan välinpitämätön. Pitkin päivää he kuhertelivat ahkerasti ja
Annikille Hilpas lahjansa osti.
Mutta Hopeasaaren Hilmalle ei kukaan lahjaa ostanut, vaikka Hilma
olikin tänä päivänä meidän emäntämme. Me näet tarjosimme kaikille
vieraille kahvikestityksen ja Hilma keitteli meille kahvia suurella
pannullaan siinä tuohimajan edessä olevalla kotialttarilla.
Se oli tietysti nolo asia, että meidän emäntämme jäi ilman lahjaa, kun
kaikki toiset tytöt saivat. Niinpä siis minä menin Huurinaisen veneelle
ja valikoitsin sieltä huivin. Sattui löytymäänkin oikein kaunis huivi
ja sen minä vein Hilmalle, kääräisin takaapäin hänen kaulaansa ja
sanoin, että hän oli aivan yhtä hyvä saamaan tällaisen pikku lahjan
kuin toisetkin.
En minä olisi uskonutkaan, että Hilma osaisi niin kauniisti punastua
kuin hän todella punastui. Ja Kaisultakin minä sain lämpimän
kiitollisen silmäyksen. Kaisu oli kenenkään pyytämättä ryhtynyt
avustamaan Hilmaa emännöimisessä ja tietysti hänkin tunsi noloutta,
kun ei Hilmaa kukaan muistanut. Ja hän tuli hyvin iloiseksi, kun minä
vihdoin huomasin pelastaa meidän lauttakunnan kunnian.
Myöhemmin, tanssin väliajalla, istuimme me Kaisun kanssa siinä lähellä
tanssikalliota ahon reunassa. Kaisu oli tanssinut paljon, kaikki olivat
kilpaa häntä pyöritelleet ja hän oli hyvin hengästynyt. Hän nauroi
ja vakuutti, ettei hän ollut vielä ikinään näin paljon tanssinut.
Kaisun tukkakin oli löyhtynyt ja liimautunut kosteille ohimoille ja se
lahjahuivi oli solunut alas hartioille.
Se oli hyvin kaunis huivi, oli se mies osannut valikoida, kun vain
olisi osannut paremmin antaa. Minä kohensin huivia ja sanoin Kaisulle,
että olisin toivonut tämän huivin olevan toisen miehen lahjan enkä sen
hänen serkkumiehensä. Kaisu ensin punastui ja tuli hämilleen, mutta
sitten hän naurahti hiukan väkinäisesti.
— Eläpäs sanokaan niin siitä serkkumiehestä.
Miksi minä en saanut sanoa niin. Hän sai antaa anteeksi, mutta minä
sanoin vielä enemmänkin, minä sanoin, ettei se hänen serkkumiehensä
minua ollenkaan miellyttänyt. Saattoi muuten olla vaikka miten mukiin
menevä poika, mutta...
Kaisu siristi silmiään ja katseli minuun. Veret heloittivat hänen
kasvoillaan ja hän alkoi naurahdellen kertoa, että sepä serkkumies
olikin jo melkein niinkuin katsottu hänelle. Kukako sitten oli sen
miehen hänelle katsonut? Tietysti Annikki sisko, kukapas muu! Äiti
kun oli vähän sairaloinen, niin Annikki se huolehti ja holhosi heitä
kaikkia, koko sisarusparvea. Helvi siskostakin se piti huolta, vaikka
Helvi olikin kaikkein vanhin. Ja häntä se Annikki holhosi aivan
erikoisesti, kun hän oli hiukan tällainen, vallaton ja ajattelematon
Annikin mielestä. Kaisu nauraa helähytti. Niin, ne näkyivät kaikki
pitävän sitä jo melkein kuin päätettynä asiana, vaikka hänen mieltään
ei oltu ensinkään kysytty.
— Ja jos sinun mieltäsi kysyttäisiin? Kaisu katseli maahan, vilkaisi
sitten vaivihkaa minuun, vilkaisi sellainen kujeileva veitikka
silmänurkassa.
— Mistäpäs minä tiedän, typerä tyttö, jos ovatkin oikein valinneet. Jos
hän on vaikka miten sopiva mies minua vallatonta ohjaamaan!
Mutta minä sanoin, että se hänen serkkumiehensä tekisi hyvin viisaasti,
jos häviäisi hyvin sukkelaan takaisin sinne Uimaharjun puoleen, josta
oli tullutkin. Niin, ja vaikka tuo huivi olikin hyvin kaunis, niin
saattaisi hän sen jättää aivan hyvin pitämättä. Ei siitä ensinkään niin
suurta vahinkoa tulisi!
— Ja minkä vuoksi minä en saisi tätä huivia pitää?
Kaisu tekeytyi niin viattomaksi, puna väräjöi hänen kasvoillaan,
kohosi aivan silmänalustoille asti. Osasi hän olla hurmaavan kaunis,
ruskeasilmä veitikka, ja hän toisti vielä, että mitäs pahaa siinä
sitten olisi, jos hän pitäisi tätä huivia.
— Saatpahan sitten nähdä, mitä siitä tulee!
Ja minä uhkasin, että jos hän vielä kerran tämän päivän jälkeen ottaisi
tuon vaatekappaleen hartioilleen, niin... no, en minä sanonut sen
enempää, mutta sittenpä hän saisi nähdä.
— Mutta Hilma, hän tietysti saapi pitää sitä huivia, sitä jonka...
Siinä sitä oltiin, menepäs puhumaan järkeviä sanoja tälle hupakolle.
Hetkinen sitten hän oli ollut niin niin kiitollinen, kun huomasin
lahjoittaa sen huivin Hilmalle. Ja nyt se lahja olikin jo pahasta.
Niin, se oli hyvin pahasta. Kaisu toisti silmiään siristellen, että
kylläpäs hän näki, miten mieluinen se lahja oli Hilmalle, ja tietysti
Hilma saisi sitä pitää ja näytellä jokaisessa tilaisuudessa. Mutta hän
ei saisi pitää serkkumiehensä lahjaa, ei sitten...
Ja niin helähti Kaisu nauramaan ja juoksi tiehensä. Oli siinä soma
ruskeasilmä, niin juoksivat sen päässä ajatukset kuin muidenkin
tyttölasten. Ei sitten niin loogillisuuden hiventäkään, mutta ehkäpä
juuri sen vuoksi hän olikin niin soma, niin kerrassaan ihastuttavan
soma.
Huurinainen ja vanha Aapeli olivat nähtävästi tanssin aikana
maistelleet hiukan sitä tavaraa, jonka ääressä Huurinainen puheli niin
mielellään tieteellisistä asioista. Posket punottaen ja hajasäärin
hyvästeli Aapeli vieraita. Ja entäs Huurinainen, hänen kielensä
sitten kävi herkeämättä. Hän oli jo moneen kertaan sanonut minulle
Lotta tyttösensä ja sen toisen, sen Lotan kaupunkilaisen kesätoverin
terveiset. Mutta nyt hän poislähtiessään vielä kerran muisti ne toistaa
ja vakuutti, että minua odotettiin sinne jo hyvin hartaasti vieraaksi.
Ja oikeastaan oli hyvin tärkeätäkin, että minä saapuisin. Huurinainen
nauroi:
— Se meidän kaupunkilaisneito olisi niin opastajan tarpeessa, se kun
ei ole perehtynyt näihin täkäläisiin oloihin. Siksi se siellä niin
ikävöi ja odottaa, ja tottahan nyt nämä tämän puolen tyttölapset sinut
muutamaksi viikkokaudeksi päästänevät.
Kiviharjun tyttäret ja heidän vieraansa olivat juuri lähdössä.
Veneessään he jo istuivat, ja minua harmitti, että Kaisun piti kuulla
vielä tuon Huurinaisenkin jaarittelu. Kaisu istui yksinään kokassa,
siellä hän levitteli ja käänteli serkkumiehensä lahjahuivia saadakseen
sen paremmin näkyviin. Niin, eikös vain se ruskeasilmä lopuksi
huiskuttanut sillä huivillaan meille jäähyväisiksi.
Siihen päättyi meidän ensimäinen tilipäivämme.