Heleijaa, jo sukelletaan sumusta seestyvän päivän kirkkauteen!
Kauan se tuhjotti, vasta seuraavana päivänä alkavat pilvet ohentua,
ahdas ilmapiiri avartuu. Sumuseinä hataroituu, pakenee kauemmaksi,
sukeltaa saari ja toinen näkyviin, jyhkeän Liuskavaaran liepeiltä
eroittaa jo talot, metsiköt, peltotierat.
Auringon kehä rupeaa kumottamaan ohentuvien pilviröykkiöiden lomista.
Välistä se katoaa, mutta jo seuraavassa tuokiossa tulee uudestaan
näkyviin yhä selkeämpänä, selkeämpänä. Sieltä se kurkistelee
paksujen uudinten takaa, päivän valtijatar, majesteetti. Kurkistelee
aamuvaipassaan, sukii valtoinaan aaltoilevaa kultatukkaansa, oikoo
pehmeitä käsivarsiaan. Kauan tuli nukutuksi, nyt se siellä peilailee
itseään, päästää vielä pienen haukotuksen, ihana unikeko. Nyt se
hiukkasen raotti uudinta, kurkisti ulos, hymyili: Odottakaa rakkaat
lapsukaiset, pian minä tästä joudun valmiiksi!
Ahaa, tulipas silloin pilville kiire ja hoppu, tulipahan peijakkaille.
Kauan siellä rehentelivät, köllehtivät laiskoina, tuskin viitsivät
niin paljon, jotta paikaltaan hievahtaa. Nyt ne ovat levottomassa
liikkeessä, yrittävät yhtäälle, yrittävät toisaalle, sysivät toisiaan,
tuuppiloivat, eivät oikein tiedä minne pakonsa ottaisivat.
Heleijaa toisen kerran! Nyt repesi laaja rako pilvien lomaan,
aurinko rävähti täydeltä terältään paistamaan. Kirkastuksen humaus
käy yli vetisen ja sumuisen maanpiirin, vesillä välkkyy ja väräjöi,
rantavaarojen epätasainen jono seestyy ja selvenee. Ne ovat nuo vaarat
kuin uudesta syntyneet, kylvystä tulleet, höyryävät auringon lämmössä,
niiden palteiden paljailla kallioilla on kostea kiilto.
Tuolla kaukana Tyrjänsaaren puolella kangastelee haihtuva sumu
väräjävänä sateenkaarena, joka muuttelee paikkaa, häviää ja taas
ilmestyy. Etäiset pikku saaret, yksinäiset metsätylvöt näyttävät
kohonneen sumun mukana ilmaan, siellä ne kuvastelevat vedenpinnan
yläpuolella kauniina kangastuksina. Ja entäs pilvet, mihin ne
hävisivätkään, yläpihojen laiskat lihavat karjalaumat. Vähänpä niistä
on enää jälellä, vain hajallaan haihatteleva lammaskatras, joka pinkoo
pakoon saparot lipattaen.
Heleijaa sitä riemua, mikä rantametsien kätköistä ilmoille puhkesi!
Siellä on tirskutusta ja liverrystä. Kauan saivat pienet siivekkäät
kyyrötellä oksallaan pää kosteisiin höyheniin painuneena. Nyt ne
puistelevat ja sukivat höyhenpukuaan, kirmailevat ilman sinessä,
heittelevät iloisia kuperkeikkoja, verryttelevät puutuneita siipiään,
pitävät lentoharjoituksia.
Niin hälveni sumu vesiltä, katosivat pilvet taivaalta. Avartunut
maailma on puhtaaksi pesty, kirkastunut, tahraton ja synnitön, niinkuin
luomispäivän jälkeen. Selkeä on kaukaisten salojen siinto, vehmaan
tuores rantavaarojen metsien väri. Hyväilevän tuulen lipisyttämä
vedenpinta välähtelee ja välkkyy päivänkilossa. Kun katselee sitä
kauemmin, näyttää se rupeavan poreillen kiehumaan, siitä lähtee säkeniä
ja tulisäikeitä, jotka häikäisevät silmää, kutittelevat hyväillen
luomia.
Mihinpä vertaisin Koitereen tällaisena luojan päivänä, sumun ja
seestyneen sadeilman jälkeen? Satujen oinaan talja se on, kulta-
ja hopeakarvallinen, sankarien tavoittelema. Sata ja yksi tummaa,
viheriään vivahtelevaa täplää on luoja siihen leikitellen siroitellut
ja jyrkkänä päärmeenä on rantavaarojen tuores vehmaus. Niiden kehykseen
on tämä satujen talja ommeltu, kulta- ja hopearihmoin sininiitiseen
loimeen kudottu.
Ja me olemme ne onnelliset, joille tämä talja kuuluu kaikkineen,
päärmeineen päivineen.
Siinä me olemme lauttoinemme Liuskalahden suulla ja me aiomme lähteä
matkalle. Hilpas on soutanut maihin koivuista purjepuuta noutamaan,
Aapeli ja pelimanni kokoilevat sauvoimia ja malmikauhoja yhteen kasaan.
Puolilastissaan oleva lautta pyöriskelee irrallaan liplattavilla
laineilla, ja minä tarkastelen viimeistä kertaa siihen korkeiden
rantavaarojen väliin murtautunutta Liuskalahtea. Sulalta hopeajuovalta
se näyttää, siihen se on läikähtänyt uurteisten vaarojen rakoon pitkään
halkeamaan. Sinne se mennä suikertaa ja katoaa lopulta olemattomiin,
päättyy lenkojen rantakuusten kätkemään puron uomaan. Olenhan minä
siellä käynyt, olen soutanut sinne monta kertaa ja ihaillut jyhkeiden
rantavaarojen jyrkkyyttä. Paikoitellen niiden paljaat kalliot
melkein riippuvat suoraan pään yläpuolella. Jospa ne sieltä kerran
irtautuisivat ja putoaisivat alas, huh, kadonnut olisi silloin vene ja
kaikki, kadonnut koko kaunis lahti olemattomiin.
Hyvästi nyt kaunis lahti! Ja hyvästi myös sinä Kiviharju, keisarin
korkea kotivaara! Vaikka emmehän me oikeastaan niin kauaksi lähde,
tuonne vain salmen vastapäiselle rannalle, Hopeasaaren puolelle.
Näkyyhän sinnekin hyvin Kiviharju, mutta tähän se näkyy paljon
paremmin. Aivan tarkoin voin eroittaa kaikki punaiseksi maalatut pikku
suojat, pihakoivut ja hiukkasen kauempana pellon pientarella kasvavan
jättisuuren kuusen. Se on talon suojelusjumalan pyhä puu, keisarin
esi-isät ovat varmaan sitä hellien vaalineet, ehkäpä ovat sen juurelle
uhrejakin kantaneet.
Alempana vaaran palteella on pari muuta pikku taloa, siinä ne
kyhjöttävät aivan vaaran kylkeen painautuneina. Näkeehän sen, ne ovat
siinä vain keisarin luvalla, ylempänsä turvissa, koettivat tekeytyä
niin pieniksi kuin mahdollista. Eihän se näet sopinut linnan liepeillä,
valtaistuimen juurella liikoja levennellä.
Nyt astelee keisari auransa perässä tuolla pienellä kesantopellolla.
Vakaasti hän astelee ja hyvin minä arvaan, mitä hän haastelee
hevoselleen. Olisipa vain kiikari, niin voisin hyvin eroittaa, mitä
tuolla pihamaallakin toimitellaan. Tuo pikkuinen rakennus tuolla
hiukan syrjässä, pihakoivujen suojassa, se on kai tyttöjen aitta.
Kenties sen ovi on avoinna, kenties istuskelee ruskeasilmä Kaisu siellä
kynnyksellä, tekee käsityötään. Neula suihkii sukkelaan, pikku sisaret
telmivät ja ilakoivat pihamaalla, Kaisu heitä toruu ja varoittelee
työnsä äärestä.
Niin siellä eletään ja aherretaan, keisarin korkeassa kodissa. Mutta
hyvästi nyt, Hilpas palasi purjepuineen ja nyt me lähdemme taipaleelle.