II

Kokonaisen viikkokauden minä olen jo ollut malminnostajani lautalla ja

minusta alkaa vähitellen tulla tottunut malminnostaja.

Paljon uutta ja ihmeellistä olen saanut kokea tämän yhden viikkokauden

aikana. Me olemme lauttoinemme meloneet ja sauvoneet Koitereen

soiluvia salmivesiä, kopeloineet lahdenpohjukoita, joskus suotuisan

tuulen mukana uskaltautuneet leveämmänkin selkäveden yli. Lehväinen

koivu silloin kohotetaan melojen avuksi ja kun vetävä vihurinpuuska

nujuuttaa sitä, mennä lullittaa puolilastissa oleva honkahirsilautta

parahultaista kyytiä. Aallot liplattelevat niin leppoisasti lautan

reunoihin ja me haaveilemme uusista ihmeellisistä aarrehaudoista, jotka

meitä odottavat tuntemattomalla rannalla. Malminnostajan elämä on aina

aarteiden etsintää, täynnä houkuttelevaa viehätystä.

Ja kun tulee sakea sumu, käärii saaret selälliset, rantavaarat

kaikki tyyni pehmeään peittoonsa, silloin malmilautalla tuntee vasta

joutuneensa salaperäisten yllätysten taikakehään. Sumupeitosta kuuluu

kaikenlaista ääntä ja kolketta, soutajien lunkutusta, nuotanvetäjien

kolistelua. Rannan poukamissa narisevat sorsaparvet, kaukana sumuisella

selällä rallattelee alliparvi tahdikasta kuorolauluaan. Joka puolella

on elämää ja liikettä, vaikka se on meidän silmiltämme peitetty. Se

on salaperäistä elämää, täynnä tuntemattoman odotusta, seikkailun

houkutusta.

Nyt on meillä parhaillaan sellainen sakea sumu. Me olemme melkein

kuin säkissä ja taivas on yhtenä röykkiönä vetisiä pilven juhkuroita,

jotka köllehtivat laiskoina kuin hyvin syötetty lehmikarja. Niiden

raskaina riippuvat utaret hipovat korkeiden rantavaarojen sakaroita

ja niistä tihkuu yhtenään lämmintä tuhusadetta. Ei se varsin rumasti

kastele, mutta yhtenä sumusta takertuvan kosteuden kanssa se kutoutuu

ja kääriytyy vaatteisiin seitin tapaiseksi vesihernekudelmaksi, joka

sitten vähitellen imeytyy läpi ja panee ihoa vasten lämpenevän paidan

höyryämään.

Me olemme työssä Liuskavaaran alaisella rannikolla. Siinä on pitkin

rannikkoa riuttarivi ja sen reunamia me puhdistamme. Kosteata on tosin

lautalla työskentely, mutta eipä tässä oikein viitsi sääpitoakaan

pitää. Keskellä lauttaa on meillä soma tuohimaja, jonne kyllä kaikki

mahtuisimme sadetta pitämään. Ja siinä tuohimajan edessä on oikein

rautainen tulisija, jossa olisi mukava aikansa kuluksi kahvia keitellä.

Tuli palaakin siinä kotialttarilla, pienoinen valkea, mutta se on vain

sitä varten, että saa sen ääressä työstä huoahtaessaan vaatteitaan

hiukan kuivatella.

Sumu on niin tiheää, että häthätää eroittaa siinä aivan vieressämme

jyhkeänä kohoavan Liuskavaaran. Tuolla Liuskalahden toisella

puolella on vielä korkeampi Kiviharju, joka jo melkein kokonaan

katoaa sumun ja pilvien peittoon. Minun rinnallani kauhoo vanha

Aapeli, savustunut ruukinseppä Möhkön tehtaalta. Hän on meidän

lauttakuntamme kaikkitietäväinen esimies ja hän haastelee minulle

yhtenään työnsä ratoksi. Salmivedellä me siinä olemme ja malmi, jota

jokaisella kauhauksella nousee kohtalaisen runsaasti, on kaunista

ja tasaista hernemalmia, peijakkaan raskasta ja rautapitoista. Ei

sitä sellaista muualla muodostukaan kuin tällaisilla salmipaikoilla,

joissa pohjavesi on alituiseen hiljaisessa liikkeessä. Siellä se

vesi mutaisissa pohjamujuissa hiljakseen huljuttelee, huljuttelee

pienestä pirpanasta kehittyvää kaunokaista, ja lopulta on malmikerros

tasaista herneparpeloa, ota anna kuin raudaksi rakentuneita jäniksen

papeloita. Mutta seisovista lahdista, sieltä saadaan korppumalmia,

rahanmuotoisiksi tai kuusikulmaisiksi latuskoiksi savipohjaan

kiteytynyttä.

Nämä ovat raudansyntyjä syviä, Koitereen aarrehautojen salaisuuksia

ja niistäpä Aapeli minulle kertoilee. Ja sitten hän alentaa

ääntään ja juttelee salaperäisen tarinan Koitereen malminnostajain

aaveilmestyksestä. Se näyttäytyy vain tällaisen sakean sumun aikana,

sellainen tyhjä malmilautta, lipuu äänettömästi ohi, ilman melojaa,

ilman sauvojaa. Sumusta se sukeltaa näkyviin ja niin katoaa taas

sumuun, ei jätä vedenviriä ei mitään jälkeensä, mutta pahaa merkitsee

se näkijälle se tyhjänä lipuva lautta. Uutta lauttamiestä se on silloin

etsimässä, melan heiluttajaa, sauvoimen pitelijää ja niin se on kuin

pestin saaminen sen näkeminen. Pois se ottaa omansa, jonka on kerran

sillä tavoin valinnut.

Ja Aapeli kertoo vielä enemmän ääntään alentaen, miten se on sen ja

senkin malminnostajan ottanut. Lähtivät saaren selällisen rannalla

olevalta lautaltaan mantereelle soutamaan pikku veneellä. Oli

olevinaan kaunis ilma, parahultainen purjetuuli, mutta siellä selällä

yllättikin pyörrepuuska, tuli pilvenpatsaana puhisten, vettä seuloen

ja kieputtaen, sinne veti ja nieli veneineen päivineen kurimuksen

kiehuvaan kattilaan. Ei edes niin paljon, jotta veneestä olisi

jälkeenpäin löytynyt minkäänlaista merkkiä.

Se on tarina Koitereen malmimiesten aaveilmestyksestä. Uskonko minä

sitä tarinaa? Tietysti minä uskon täydellisesti, kun vanha Aapeli

hartaalla vakavuudella sen kertoo. Ja minä tarkastelen uteliaana tiheää

sumuseinää, eikö sieltä jo sukeltaisi näkyviin se äänettömästi lipuva

tyhjä lautta. En minä sitä pelkää, mutta uteliaisuus minua kiihoittaa.

Saisi tulla, minun sieluni alkaa jo ikävöidä seikkailua, ja onhan

siellä tuolla sumun kätkössä mitä hyvänsä. Kenties siellä parhaillaan

soutaa vene, tuolla jossakin aivan lähellä, ja sielläkin ikävöidään

yllättävää elämänkosketusta.

Ikävöinkö minä naista? Niin, minä en tosiaan ole nähnyt naista, sitten

kun tänne malmilautalle tulin. Minä en ainoatakaan kertaa ole käynyt

maissa. Siellä olisi kyllä naisia, rantakylien taloissa, siellä olisi

kuuleman mukaan somia tyttölapsia, joiden aitanovi voisi avautua.

Nuori Hilpas, joka tuolla lautan toisella reunalla suurella kohulla ja

kolinalla käyttelee malmikauhaansa, hän juoksee ahkerasti maissa ja

hänellä on paljon tyttöseikkailuja. Mutta minä en ole vielä kertaakaan

yrittänyt, minusta ei siinä ole oikeata viehätystä, naputella aittojen

ovia, jotka edellisenä yönä ovat toiselle avautuneet ja jotka

seuraavana yönä taas avautuvat toiselle. Ei, minä jätän ne aitat

Hilpakselle, minä odotan parempaa, kuuntelen sumusta tulevia ääniä.

Sinne kätkeytyy se, jonka tuleman pitää, eikä minulla ole vielä mitään

kiirettä.

Nyt kuuluu kuikan laulu kaukaa sumuiselta selältä. Pitkä ja valittava

on sen uilotus, on kuin itkisi se ikäväänsä siellä, etäisten

selkävesien merirosvo, kaikkien vihaama ja karttelema. Siinä se on,

kuikka rakastaa yksinäisyyttä, elää omaa voimakasta elämäänsä, ja

siksi sen laulussa vaikeroi niin syvä ikävä, että sitä kuullessa sydän

oudosti vavahtaa. Yksinäinen kuikka, se vain osaa sukeltaa syviin

pohjavesiin, tuntee sinne kätkeytyvät salaisuudet, mutta laumaeläjät

sitä sellaista tuntemista pelkäävät.

Hilpaksen rinnalla kauhoo pelimanni Jussi, pitkä ja hoikka mies, hiukan

keuhkotautinen. Veltosti hänen vartalonsa heilahtelee, kun hän kohottaa

pitkävartisen kauhansa pohjasta vedenpintaan ja huljuttelee sitä

siinä puhdistaakseen malmin savi- ja multakokkareista. On pelimannin

poskilla vielä heikko kajastus menneestä nuoruudesta, joka lienee ollut

jotenkin myrskyinen. Nykyään ei pelimanni enää rakasta paljon muuta

kuin viuluansa. Se riippuu tuolla tuohimajan seinällä, vanha viulu,

kannet monesta kohti halkeilleet, mutta kauniin pehmeät se äänet antaa,

kun pelimanni iltahetkinä sen käsilleen ottaa. Harvoin hän sentään

jouhella soittelee, istuu enimmäkseen iltakaudet rakas soittokojeensa

polvillaan, istuu mietelmiinsä vaipuneena ja pitkät laihat sormet ne

vain omia aikojaan rimputtelevat viulun kieliä. Sellainen on pelimanni,

sopuisa mies, mukava tarinoissaan, oikea taiteilija jumalan armosta.

Mutta paras nähtävyys on sentään vanha Aapeli, kun hän pitkävartista

malmikauhaansa käsittelee. Hän rakastaa intohimoisesti tätä ammattiaan,

joka kesä hän karkaa ruukinpajasta Möhköltä, tulee pariksi kuukaudeksi

tänne Koitereelle malminnostorahtiin. Ei seitsemänkymmenen vuoden ikä,

ei mikään pidätä Aapelia, kesäisen Koitereen kauniit vedet ja huoleton

bohemielämä malmilautalla, ne houkuttelevat Aapelia, niinkuin kesäiset

pesimispaikat houkuttelevat kaukaisten maiden muuttolintua. Niin

kauan kun siivet kantavat, pitää sinne lähteä yrittämään, ja Aapelin

siivet kantavat vielä melko hyvin. Hän on sitkeä mies, tämä savustunut

ruukinseppä, käsivarret ja koko ruumis paljaita mukuraisia jänteitä, ja

malmikauhansa käsittelyn on Aapeli kehittänyt oikeaksi taiteeksi, jota

on nautinto katsella.

Kas näin se käy: Ensin Aapeli painaa kauhansa pohjaan, hivuttaa sitä

siellä varovasti eteenpäin, laiha luiseva vartalo kumaraan vääntyneenä,

suuvärkki mutuillen, ylöskäärittyjen paidanhihojen paljastamat,

laihuuttaan pitkiksi venyneet käsivarret jännittyneinä. Ei hän sysää

kauhaansa niin, että leukarauta kaapaiseisi liian syvältä pohjamutaa,

ei, sen pitää käydä taiten ja tasaisesti, pyyhkäistä vain pohjaan

muodostunut malmikerros kauhan teräslankakopperoon. Sitten Aapeli

kohottaa kauhansa harkiten tapahtuvalla keikauttavalla liikkeellä

vesipintaan, asettaa kauhan varren siihen lautan reunapuuhun iskettyyn

pystyhankoon, huljuttelee siinä hyvän aikaa kauhaustaan, niin että

kaikki savi- ja multakokkareet tarkoin pois karisevat. Mutta ei sillä

hyvä, nyt keikauttaa Aapeli kauhansa koholle vedestä, alkaa hämmennellä

malmia harottavilla, vasaran varressa koukkuun parantuneilla

sormillaan. Hän tekee tämän toimituksen perinpohjaisella hartaudella,

sirpostelee ja hyväilee, hyväilee ja sirpostelee pitkän aikaa kauhaan

kertynyttä malmisaalista, noukkaa vielä viimeisen kivenmujusen,

multakokkareen. Vasta tämän jälkeen hän heilauttaa kauhansa

taitavalla liikkeellä malmikorin laidalle, kumoaa sen sisällön sinne

kolistelematta ja tasoittelee vielä viimeiseksi malmikasan kauhansa

leukaraudalla.

Niin sen piti käydä, huiskimatta, hosumatta. Nuorta Hilpasta koettaa

Aapeli yhtenään neuvoa ja taltutella. Hilpas kun näet oli työssään

malttamaton, painalsi joka kerran kauhansa liian syvälle pohjamutaan,

nosti sen vesipintaan täynnä kaikenlaista törkyä ja suoritti siinä

sitten huuhtelun sellaisella kohulla, että koko lautta heilahteli.

Mutta minkäs Hilpas luonnolleen, kesytön varsa, pyrki vielä vikuroimaan

ja hänen hyvin kehittyneissä käsivarsissaan pursusi hillitön elinvoima.

Sen piti saada purkautua, ja hyvä poika Hilpas muuten oli, hoiti

kokin viran ja muonan hankinnan, näperteli ja touhusi tuohimajassa,

oli altis mihin palvelukseen tahansa. Siinä sivussa hän hoiteli omat

yksityisasiansa, juoksi rantakylien taloissa jokaisen hameniekan

perässä, naputteli öisin tyttöeläjien aittojen ovia. Semmoinen

yritteliäs poika oli meidän Hilpas, entinen savotan kokki tai kokin

apulainen sieltä jostain Aunuksen vesiltä.

Sumun peitosta alkoi kuulua lähenevän veneen airon ääniä, seuraavassa

tuokiossa sukelsi jo venekin sumuseinästä näkyviin. Se oli aivan

tavallinen kalastusvene, kiveräkokkainen, perässä juureva äijän

jämiläs, soutajana naisihminen, joka oli käärinyt sateen suojaksi

väljän ja resuisen miehen takin ympärilleen. Sen huppuun katosi koko

soutaja, niin että vain hiukkasen nenän nypykkää näkyi pystyyn nostetun

takin kauluksen sisästä.

En minä sen enempää välittänyt koko veneestä, ei tämä ollut se, jota

minä odotin. Mutta Hilpas, jolla oli emännän huolet, heti huutelemaan,

että eikös olisi kaloja myytäväksi. Ja mikäs siinä, olihan siellä

kaloja, äijä ohjasi veneensä lautan viereen.

Siinä kalojen valikoimistouhussa pyrki vene irtautumaan lautan

kyljestä, ja vasta nyt hoksasin minä joutilas mies rientää soutajan

avuksi, ojensin hänelle köydenpätkän.

Näin jouduimme me venettä pitelemään, särkeä paistattamaan, ja

silloinpa minä huomasinkin, että sinne resuisen takin sisään oli

kätketty ihastuttava olento, aivan harvinaisen soma tyttölapsi. Silmät

olivat ruskeat ja eloisat, nenänypykän juuressa muutamia kesakoita,

jotka vain somistivat tervettä hipiää. Ja entäs sitten palmikko, sepä

vasta olikin muhkea, ei se mitenkään näyttänyt mahtuvan huivin ja

resuisen takin pystyyn nostetun kauluksen alle.

Minä sain tietää, että hänen nimensä oli Kaisu, ja tuolta he olivat

Kiviharjusta. Siellä oli heidän kotinsa vaaran korkeimmalla nyppylällä.

Olinkos minä sen nähnyt? Tietysti minä olin sen nähnyt, siellähän se

kellotti aivan kuin taivaan pankolla. Vai sitä minä en olisi nähnyt,

ja tiesinpä minä senkin, että heitä oli siellä monta tytärtä, oikein

sievoinen katras. Ja hänkös niistä olikin Kaisu, olinpa minä jo

hänestäkin kuullut.

Kaisu hiukkasen punastui ja vilkaisi kulmainsa alta minuun.

Venepohjalla hölkähteli runsaasti märkien verkkojen mukana noussutta

vettä ja siltä koetti tyttö suojella parhaansa mukaan helmojaan. Minä

nauroin, että hän nostaisi ne vain arkailematta vieläkin ylemmäksi.

Eihän tässä tarvinnut mitään ujostella.

Taas värjäsi herkkä punastus Kaisun poskia ja ruskeat veitikkasilmät

vilahtivat salavihkaa minuun. Mutta sitten Kaisu helähti nauramaan

ja selitti, että tuopas meidän tuohimajamme sitten vasta näytti

hullunkuriselta.

— Mikäs siinä on vikana?

— Mikäkö muka vikana? Niin turhan pikkuinenhan se on, aivan kuin lasten

leikkimaja ikään.

Kaisu ei mitenkään uskonut, että me kaikki neljä miestä mahduimme sinne

sisälle nukkumaan. Jos nyt vielä istua kyyröttämään mahduimme, mutta

nukkumaan, senpä hän olisi tahtonut kerran nähdä.

Me väittelimme tästä asiasta hyvän aikaa Kaisun kanssa ja minä kehuin,

että mahtuipahan sinne majaan vielä paljon muutakin tavaraa. Jos hän

olisi noussut lautalle, niin olisipa saanut nähdä miten runsaasti

meillä oli majassamme kaikenlaista maallista hyvyyttä. Eikä se

näyttänytkään enää niin turhan pikkuiselta, kun sinne ovelta sisään

kurkisti.

Minä nyhjin köyden pätkästä ja koetin houkutella Kaisua lautalle

nousemaan, mutta tyttö selitti, ettei hän siitä välittänyt. Mitä hän

meidän lautasta, mokomien kulkurimiesten.

Eikös hän tulisi, jos minä kerran oikein veneellä tulisin häntä

noutamaan?

Vai vielä hän tulisi, saisinpas nähdä, lähtisikö hän minun veneeseeni.

Näytinkös minä sitten niin vaaralliselta? Taisin näyttää oikein

merirosvolta, hän varmaan pelkäsi, että minä ryöstäisin hänet. No siinä

hän saattoikin olla oikeassa, hän näytti tosiaan aika houkuttelevalta

saaliilta, ja sellainen merirosvo minä olin vain, että hänen oli

parasta olla varuillaan. Saatoin hyvinkin kerran ilmestyä ja kopata

hänet saaliikseni, silloin kun hän kaikkein vähimmin osasi sellaista

aavistaakaan.

Kaisu nauroi niin että vedet kihosivat hänen silmiinsä. Ja sitten hän

sanoi yhtäkkiä, että minäpäs en taitanut ollakaan näiltä mailta. Mistä

lienen ollut muualta.

Mistäkö hän muka sen näki? No eipä tuota näkemään paljon silmiä

tarvittu, veikkaa hän olisi ollut valmis panemaan, että minä

olin melkein aloittelija malmilautalla, vaikka koetin näytellä

tottuneempaakin.

Kaisun ruskeat silmät liirasivat salavihkaa. Ne silmät osasivat sitten

olla ihastuttavat eikä tyttö enää muutenkaan pahasti ujostellut. Hyvin

pian meistä olisi tullut hyvät tuttavat, mutta kalakauppa oli nyt tehty

ja äijä komensi tytön soutamaan.

Sinne hävisi heidän veneensä takaisin sumuun, josta oli tullutkin.

Mutta kauan tähystelin minä vielä sen jälkeen ja muistelin niitä

ruskeita silmiä ja sitä komeata palmikkoa, joka ei mitenkään tahtonut

mahtua sen takkiresun kauluksen alle.

Vanhan Aapelin ja pelimannin puheista minä sain kuulla, että tätä äijän

jämilästä sanottiin Kiviharjun keisariksi. Siellä oli hänen kotinsa

vaaran nyppylällä, ota anna kuin keisarin linna, ja muutenkin kuului

hän olevan sellainen tiukka äijä, niin että keisarin nimi sopi hänelle

mainiosti. Sillä nimellä hänet tunnettiin laajalti näillä mailla.

Minä olin tehnyt siis itsensä keisarin tyttären tuttavuutta. No sepä

alkoi olla vähän sinne päin, eivät ne sumusta kuuluvat äänet suotta

niin houkutelleet. Kaisun ruskeat silmät olivat todella sellaiset, että

niihin olisi mielellään hiukkasen syvemmällekin katsellut.

Mutta mistähän se ruskeasilmä havaitsikaan, etten minä ollut näiltä

mailta ja että olin vielä aloittelija malmilautalla? Minä koetan

tarkastella asuani ja eihän siinä pitänyt olla mitään erikoista, mutta

näkipäs se tyttö vain ja nauroi vielä niin makeasti ihmetykselleni.

Sellainen välitön luonnonlapsi ja siellä hän asui Kiviharjun

nyppylällä, keisarin korkeassa kodissa. Siellä hän oli ylennyt,

ihastuttava ruskeasilmä, suuren sisarusparven keskellä, valioiden

kassapäiden joukossa. Sumusta oli ihme ilmestynyt. Terve kaunis

Koitere, sinun vaaraisten rantojesi kätkössä taisi piillä monta ihanaa

aarretta, joista malmilautalle eksynyt muukalainen ei vielä paljoa

tietänyt.