I.

Kun etelästä puhalsivat lämpimät kevään tuulet, silloin jouduin minä

harharetkilläni ensimäisen kerran Koitereen rannalle.

Syvillä nummisaloilla, erämaiden kuusikkokorvissa oli vielä paljon

sulavia nietoksia, mutta Ala-Koidan niskassa lainehti jo laajalti

sulaa vettä ja siinä sulassa uiskenteli joutsenparvi. Samana päivänä

se oli saapunut kaukaisilta mailta ja kun löysi täällä ensimäisen

otollisen levähdyspaikan, niin siinä lauloi lauhana kevätiltana

joikuvan tervehdyksensä. Oudosti se laulu sykähdytti kalastajan mieltä,

kun hän siihen joensuusulaan siikaverkkoa laskiessaan sen ensimäisen

kerran kuuli. Oli kuin syvällä hänen povensa piilossa olisi lämmin

suoni vuotamaan ratkennut, mieleen tuli valoisia kuvia menneiden

keväiden kauniista päivistä. Kesken tärkeän työnsä hän silmäili

kaukaa Kivilahden puolelta näkyviä rantavaaroja, niiden tummat metsät

näyttivät aivan kuin ruvenneen sakenemaan ja siirtymään lähemmäksi.

Mutta ylhäältä ilmasta kuului yhtenäistä siipien havinaa, siellä

lensi vähitellen kertyvien sadepilvien seassa ja alapuolella toisia

lintuparvia. Sakeanaan siellä meni sorsia, rallattavia alleja ja näiden

kintereillä koettivat parhaansa mukaan pysytellä kirjavasiipiset telkät

ja töyhtöpäät koskelot, vaikka niitä alkoikin jo väsyttää tämä mokoma

taivallus. Ne huutelivat jo edellä menijöille, että eikös laskettaisi

alemmaksi ja alettaisi tarkastella sulia paikkoja. Mutta siihen

urahtivat ylhäällä pilvissä pitkinä raippoina lentävät hanhet: Mikäs

siinä, jääkää te vain tänne piskuiset ja sanokaa paljon terveisiä,

mutta me menemme tästä vielä vähän matkaa. Ja niin ne vaihtoivat

esilentäjää, kiilamaisen raipan kärkeen vaihtui toinen ilmanhalkaisija,

parvi paransi vauhtiaan ja urahteli kiitoksia hyvästä matkaseurasta.

Rajan yli ne painuivat kevätyön hämärtyessä, Pohjois-Aunuksen

rannattomille rämeille, jossa on niiden kesäasunnot ja jossa ei ole

ainoatakaan pyssymiestä.

Yöllä rupesi satamaan. Ensin tulla vihmoi vain lämmintä tuhusadetta,

mutta yötä myöten tuuli lisääntyi, tohisi mielissään rannan kuusikossa,

raskaat pilvet painuivat alemmaksi ja vettä alkoi tulla ropista kuin

sulavasta seulasta. Ja sitä tuli sitten monta vuorokautta yhteen

menoon. Koitereen saaristen selkien jäät muuttuivat mustanpuhuviksi,

kapeampiin salmipaikkoihin alkoi ratkeilla sulia vöitä, rantametsissä

lirisi ja lorisi joka paikassa, Ylä-Koidalle ilmestyivät ensimäiset

virran mukana tulleet kevätjäät. Ne olivat joen alajuoksulta, ohutta

jäätä, ja Lylykoskesta tullessaan ne olivat särkyneet hienoksi

sohjuksi, joka laajaan sulaan jouduttuaan pian hävisi olemattomiin.

Mutta pian alkoi tulla toisenlaistakin jäätä, Ylä-Koida rupesi

todenperästä tulvimaan, ja silloin on tämä joki näkemisen arvoinen.

Se tulee kaukaa Kuolismaan pohjattomilta rajasaloilta, vähän Aunuksen

puoleltakin ja suurena kaarena se kiertää puolen Koitereen ympäri

laskien Koitereesta lähtevään Ala-Koidaan aivan sen niskassa,

Hiiskosken luona. Suurimman osan matkaansa se virtaa alavia korpimaita

ja siellä paisuu se kevättulvan aikana laajoiksi järviksi, leviää

kauas korpiin, soille ja rantaniityille. Sen mukana tulla jullittaa

paksuja, tukevia jäälauttoja, joiden reunoihin on lähtökiireessä

tarttunut mättäitä, juurikkaita ja muuta sekalaista tavaraa. Ja

kunne taipaleen varrella varsin innostuvat, voivat ne nykiä yhteen

kyytiin kokonaisia pieniä metsäsaarelmia, liian lähelle joenrantaa

rakennettuja tukkilaissaunoja ja suuria rantapenkeristä irtautuneita

lenkokuusia, joiden juuret harottavat ilmassa kuin paljaat varpaat.

Kaikki tämä maallinen hyvyys menee iloisesti alas Lylykoskesta,

jonka lauttamiehellä on näihin aikoihin hikinen työ pitäessään yllä

maantieliikennettä.

Tämä lauttamies on puhelias äijä ja kertoo mielellään tarinoita

kevättulvan tekemistä kepposista. Kerran oli tullut tulvan mukana

Aunuksen ukon reslarekivaljaat, mistä lienevät Porajärven reunamailta

matkaan eksyneet. Hevonen ja ajaja oli vain ollut poissa, mutta hiukan

seitikuorman jätteitä oli vielä ollut jälellä pahasti rutistuneessa

reslakorissa. Toisen kerran oli laskenut suuren lenkokuusirykelmän

matkassa sievoisen villakuontalon kokoinen karhunpoikanen. Pahasti

peloissaan kuului nalle raiska olleen, siellä oli kyyhöttänyt kuusen

oksien lomassa, ja pahin leikki oli vielä edessä, kun piti laskea alas

äkäisestä Lylykoskesta. Niin että menikö onnellisesti alas? Mikäs siinä

mennessä, vähän vain olivat pakarat kastuneet nalle poikaselta, mutta

sitä sellaista kun sattuu vanhemmallekin tukkimiehelle.

Ja kun kaikki muu kevättulvan tuoma törky on solunut alas Lylykoskesta,

alkaakin tukkimiesten ja tukkien vuoro. Tuhottomasti niitä tulee

sieltä ylhäältä, komeita ruununsaloilta saatuja honkahirsiä ja uljaita

kuusirunkoja, joista muutamia on jätetty aivan lyhentämättä. Niistä

tehdään mastopuita. Sievoisina jokilauttoina ne hyvää kyytiä soluvat

alas, miehet vain matkan ratoksi laulelevat ja pitävät silmällä, ettei

lautoista pääse karkulaisia korpiin pujahtamaan. Lylykoskella hiukkasen

hengähdetään ja sitten sitä lähdetään koskirikasta Ala-Koidaa mennä

huristamaan. Siinä lautat särkyvät, Pamilossa sälöilevät tukitkin

kevättulvan aikana, sillä se koski ei silloin ole leikkipäällä.

Iloisella humulla ja kohinalla tulee kevät Koitereen vesille, ja

minä ennätin parahiksi siihen kohinaan. Minä asustelin Hiislahden

Huurinaisella. Hän on vanha tukkilainen, eränkävijä ja malminnostaja,

ennen kaikkea malminnostaja, ja nykyään hän on hyvissä varoissa elävä

kauppasaksa ja uutisviljelijä. Hänellä on mittaa runsaat kolme kyynärää

ja komea täysparta, joka hyvin kelpaisi patriarkalle. Ja patriarkka hän

onkin näillä mailla, vaikka posket ovat vielä verevät ja silmänurkasta

pilkistää iloluontoinen Karjalan priha.

Niin, hänen luonaan minä siis majapaikkaa pidin. Me kalastelimme

ahkerasti, väänsimme vasumäärin suuria hauen venkaleita ja lihavia

siikoja. Tukkilaisten kadottua palasi vesille rauha ja järjestys,

rantavaarojen palteilta alkoi kohota kevätkaskien savua, niiden ja

saarien tummat metsät muuttuivat viheriän vivahteisiksi, koivut siellä

kilpaa hiirenkorvaa työnsivät.

Huurinainen piti minulle esitelmiä Koitereen saarista ja rantavaarojen

nähtävistä paikoista. Onkin niitä saaria Koitereessa, sata ja yksi

kuului olevan kaikkiaan. Täyden sadan lie luoja niitä tarkoittanut,

mutta kun syntyivät niin mukavasti, niin antoi yhden tulla kaupan

päällisiksi, jottei kitsastelusta moitittaisi. Kuin kirjasta lasketteli

Huurinainen näiden saarien nimiä, kehui aikanaan kierrelleensä melkein

jokaisen niistä malmilauttoineen. Siellä oli suuria ja pieniä saaria

sekaisin, lounaiselta rannalta näkyi Tyrjänsaari, joka jo enemmän

muistutti mannermaata, ja siellä kuului olevan kokonainen suuri

kylä. Keskeltä Koiteretta näkyi myös suuri saari, Lamminsaari se on

nimeltään ja sen ympärillä on joka puolella hujan hajan pikku saaria,

joilla muutamilla kasvaa vain yksinäinen männyn käkkyrä, omansa lokin

lepopuuksi. Lienevätkö ne kaikki siihen luojan lukuunkaan kuuluneet,

mutta kun sitten puun siementä kylvettiin, niin sattuipa muuan siemen

pirahtamaan sellaisillekin aalloista hiukkasen ylös pistäville

luotopahasille. Ja siitä vain männyn jämiläs kasvamaan, jotta pääsivät

kulkemaan saaren kirjoissa, siinä missä paremmatkin. Iltaisin me

istuskelimme Huurinaisen pikku verannalla, tarkastelimme rantavaarojen

pieniä oraspeltoja ja puhuimme "tieteellisistä" asioista. Huurinaisella

oli aina varastossa sitä tavaraa, jonka ääressä on mukava puhua

tieteistä ja muista syvällisemmistä kysymyksistä.

Ja minä kerroin Huurinaiselle, että olin tullut maata vakoilemaan. Minä

aioin näet etsiä itselleni suojaisan sopukan ja rakentaa sinne pienen

majan suuren alkuperäisen luonnon keskelle. Minä tarvitsin sellaisen

rauhanmajan, sillä minä olin kyllästynyt kaupunkilaiselämään ja

aioin syntyä uudestaan mahdolliseksi elämän vakaviin tehtäviin.

Huurinaisesta oli ajatus mainio ja hän vakuutti, että täältä kyllä

löytyisi sellainen suotuisa tyyssija.

— Mutta ensin sinun pitää mennä vähäksi aikaa malminnostajain lautalle,

sillä se on se oikea parannuspaikka henkisesti rasittuneille ja rauhaa

etsiville. Ja muutenkin, siellä on mukavin tutustua Koitereen kesäiseen

kauneuteen.

Mutta malminnostajain lauttoja ei ollut vielä vesillä. Ne tulevat

vasta kevättulvien laskettua ja kun ilmat muutenkin ovat tasautuneet

kesäisiksi. Mutta silloin niitä tuleekin kymmenittäin, silloin alkaa

uusi elämä Koitereen rautarikkailla rannikkovesillä ja suurten saarien

ympärillä. Minä jäin Huurinaisen luo odottamaan malmilauttojen

ilmestymistä.

Ja niin tuli kaupungin koulusta kotiin Huurinaisen Lotta tyttönen.

Lotta oli ihastuttavin toisluokkalainen, minkä milloinkaan olen

tavannut, oikea elävä luonnonlapsi. Heti kotiutumisensa jälkeisenä

päivänä karkasi Lotta paimenten mukana metsään ja sieltä palattuaan

hänellä oli kerrottavana ihmeellisiä asioita. Niin, hän oli elänyt

ja kokenut tänä yhtenä ainoana päivänä enemmän kuin koko talven

aikana siellä kaupungissa. Sieltä hänellä ei ollutkaan paljon mitään

kertomista, ikävä hänellä oli vain siellä ollut, niin hirvittävän

ikävä. Lotalle kihosivat kyyneleet silmiin, kun hän tätä ikäväänsä

kuvasi.

Meistä tuli Lotan kanssa hyvät ystävät ja hän kertoi minulle, että

heillepä tulisi jo juhannukseksi ja sitten koko kesäksi Aili. Kukako

oli sitten Aili? Olipahan vain, Ailin vanhempien luona hän oli asunut

kaupungissa, ja Aili pääsi tänä keväänä ylioppilaaksi.

Lotta näytti minulle Ailin valokuvan, ja sillä oli kauniit uneksivat

silmät. Mutta muuten pelkäsi Lotta hiukan, että se Aili ei laskisikaan

häntä valtoinaan metsissä samoilemaan, se kun oli semmoinen

kaupunkilainen ja melkein pelkäsi metsää. Mutta minun pitäisi sitten

tulla heille, niin sitten mentäisiin kaikki kolmisin metsään ja

silloin meillä olisi hirveän hauskaa. Lupasinkos minä varmasti tulla

heille? Lupasin tietysti ja tästäpä lupauksesta Lotta niin ihastui,

että kavahti minun kaulaani. Ei se kirkassilmäinen luonnonlapsi vielä

joutavia ujostellut.

Mutta kesä oli kulunut niin pitkälle, että malminnostajain lauttoja

alkoi ilmestyä Koitereen vesille. Minä läksin malmilautalle.