Vuosi on jo kulunut viime tapauksista. On lämmin toukokuun yö.
Ranskalaiset ovat jo lähteneet Madridista. Ainoastaan Buen-Retiron
linnoitus on vielä heidän soturiensa hallussa.
Madridin kaduilla on pimeätä. Ei lamppuakaan näe missään palavan.
Ikkunoissa ei näy yhtään kynttilää. Asukkaat ovat jättäneet kaupunkinsa
autioksi ja rakentaneet majansa läheisiin metsiin Jumalan vapaan
taivaan alle. Kaupungin tyhjillä kaduilla vallitsee syvä hiljaisuus ja
pimeys.
Mutta kaukana kaupungista, Tajon rannalla, siellä on loistoa ja
vilkasta elämää.
Sadottain leiritulia kimaltelee metsässä; on kuin olisivat kaikki
taivaan tähdet tuolta ylhäältä astuneet alas tässä levätäksensä.
Astumme lähemmäksi.
Erään leiritulen ympärillä tapaamme koolla nuoria upseereja, jotka
vilkkaan, kokkapuheisen keskustelun aikana valmistavat punssia, sillä
välin kuin toiset ruohostossa torkkuvat. Yksi herroista, jonka
olkalapuistaan tunnemme esikunta-upseeriksi, kuumentaa rommia
savikupissa. Tarkemmin katsoessamme huomaamme hänessä nuoren
kansanvaltalaisen, jonka tapasimme Serena kreivittären tanssiaisissa.
Silloin ei hän ollut vielä edes sotamies -- mutta vuodessa ehtii paljo
tapahtua.
"Hyvää iltaa, toverit!" lausui nyt eräs äsken saapunut upseeri, joka
oli kietoutunut harmaaseen viittaan ja saattoi nähdä ainoastaan
toisella silmällä, koska toista peitti silkkinen kääre.
"Jumal' antakoon!" huusivat piirissä istujat, vaikk'ei kukaan näyttänyt
häntä tuntevan. Mutta soturien kesken ja vielä juuri sodan aikana on
jokainen "toveri".
"Näyttääpä minusta, ettet enää tunnekaan minua", puhui äsken saapunut,
taputtaen kansanvaltalaista olkapäälle ja katsoen häntä suoraan
silmiin.
"Oi! Onko se mahdollista!?" huudahti tämä kummastuneena, kun kotvan
aikaa tarkemmin silmäiltyään tunsi tulijan, "Sinäkö se olet, Jacinto?"
"Olenko kaunis yksisilmäisenä, häh?"
"Oi, voi!"
"Niin -- silmäni ja myöskin lasin, jota minä siinä pidin, löivät
mäsäksi Ciudad Rodrigon valloituksessa."
"No -- terve mieheen! Onpa toki toinen vielä jäljellä!"
"Onpa niinkin, ja olenhan saapunut tänne saadakseni, jos mahdollista,
siihenkin iskun."
"Hupaistapa on sinua tavata. Toverit, lasi tälle urhealle
kärsimyskumppanillemme! Hän ansaitsee olla meidän joukossamme. -- Oi,
tosiaankin ihmeellinen yhteensattumus!"
"Ainoastaan don Aquilez vielä puuttuu, ollaksemme täysilukuiset.
Kerrotaanhan siitä vanhasta pojasta kaikenlaisia kummallisia asioita.
Hän pauhaa ja vaikeroi alinomaa tuon kauhean verenvuodatuksen tähden,
mutta missä vaan on kahakka tai taistelu, siellä on hän heti
ensimäisenä. Olenhan aina sanonut, että sillä miehellä on _rautainen
pää_!"
"Veikkoseni, jos niin olisi, niin olisipa silloin hänen päänsä
sivaltanut pois kuulan, eikä kuula hänen päätänsä", vastasi Jacinto,
heittäytyen iloisesti muiden viereen ruohostolle.
"Mitä sanot?" kysyi kansanvaltalainen, äkkiä käyden vakavaksi.
"Ranskalainen kanuunankuula on siepannut pois hänen päänsä, ja vieläpä
niin taitavasti, ettei hän itse sitä ensinkään huomannut, sillä hän jäi
yhä ratsunsa selkään istumaan ja jakeli vielä päätönnäkin ympärilleen
miekaniskuja."
Tämä uutinen tuotti mielipahaa kansanvaltalaiselle.
"Siis olet sinä todellakin saapunut Madridiin vain ottaaksesi osaa
väkirynnäkköön Buen-Retiroa vastaan?" kysyi hän Jacintolta.
"Minä olin ensimäinen mies Ciudad Rodrigon varustuksien harjalla, ja
niin tahdon olla täälläkin", vastasi tämä, sytyttäen sikarinsa
leiritulen hiilillä.
"Siinä ehdin minä sinun edellesi, toveri", keskeytti heidät ääni, joka
kaikui puhujain selän takaa nuoren, maassa makaavan esikunta-upseerin
suusta.
"Kuka?" huusi Jacinto kavahtaen ylös.
"Minä!"
Don Jacinto katsahti ylpeästi puhujaan päin.
"Aika poika tuo!" vakuutti kansanvaltalainen. "Hän on tavallisesta
soturista kohonnut everstiksi."
"Enpä minäkään ole kenraalina tänne tullut!"
"No, se olkoon sinään -- tässä kohden tulet kumminkin jäämään minun
jälkeeni", toisti tuo ruoholla makaava.
"Ei riitaa! Mistä lyötte veikkaa?" kysyi don Jacinto, nostaen kätensä.
"Mistä hyvänsä! Kuningaskunnasta!" vastasi toinen, lyöden kätensä don
Jacinton kouraan.
"En, veikkonen, minä mikään muonanhankkija ole, jotta semmoisesta
voisin vetoa lyödä, mutta -- sata tukaattia, olkoon menneeksi!"
"Ja ne juodaan!"
Don Jacinto silmäsi terävästi vastustajaansa. Se oli Diego.
"Minusta tuntuu, että me jo jossakin olemme toisemme tavanneet".
"Voi kyllä niin olla, mutta minä en sitä muista!"
"Sinä olet erään henkilön näköinen, jota ajatellessani en koskaan voi
olla iloinen... Muuten olen nyt itsekin sitä mieltä, että häviän
veikkani, sillä en koskaan ennen, taisteluun mennessäni, ole tullut
ajatelleeksi, että voisin kuolla; mutta nyt en voi päästä vapaaksi
siitä ajatuksesta. Tahdonpa kumminkin rohkeasti katsoa kuolemaa silmiin
-- niin, sen teen, ja kun minä kaadun, silloin viettää veli don
Eustaquio taas nimipäiväänsä."
Diegon sydämen läpi välähti kamala aatos, kun hän kuuli tuon sanan
"taas!"
"Kuka on tuo veli don Eustaquio?" kysyi hän Jacintolta, vaikka hän
kyllä tarkoin tunsi miehen, josta hän näin oli tietoja urkkivinaan.
"Ole iloinen, jollet hänestä mitään tiedä", vastasi don Jacinto,
heittäen sikarinsa tuleen. "Muuten olen valmis kuvaamaan sinulle,
minkälainen hän on, jos vain lupaat hankkia hänen korvansa museoon,
jotta jälkimaailmalle jää edes joku muisto hänestä."
"Kysyn vain siksi, että minua huvittaa kuulla jotakin miehestä, joka
kaksi kertaa vuodessa viettää nimipäiväänsä."
"Asia on tämmöinen, toveri! Erään todellakin englantilaiseen tapaan
tehdyn testamentin nojalla on tämä kunnianarvoisa mies viime kevännä
alottanut oikeudenkäynnin sisartani Serenaa vastaan ja riistänyt
häneltä kaiken hänen omaisuutensa siitä syystä vain, että tämän luota
eräänä yönä löytyi joku armas miespuolinen olento. -- Johan nyt
jotakin! Eihän hänkään mikään pölkky ole!"
Diegon täytyi kääntyä poispäin salatakseen mielenliikutustansa. Hän ei
voinut enempää tiedustella; hän pelkäsi saattavansa vaimonsa puhtaan
nimen parjauksen alaiseksi tai ilmiantavansa itsensä.
Tänä yönä hän ei saanut unta. Hän nousi makuusijaltaan jo ennen päivän
koittoa ja meni kävelemään valleille päin. Vaivoin jaksoi hän odottaa
rynnäkön hetkeä; hän paloi kiihkosta saada tietää, miten hänen
vaimolleen oli käynyt. Sen hän kyllä saattoi käsittää, että vaimo
raukalla nyt oli kärsittävänä vielä enemmän kuin ennen, ja taas hänen
tähtensä... hänen tähtensä!