Seuraavana aamuna alkoi hyökkäys Buen-Retiroa vastaan. Katkeruuden ja
epätoivon vimmalla taisteltiin molemmin puolin? Maa järisi, taivas oli
veripunainen. Mitä Madridin kaupungissa vain oli elävää, pakeni
taistelutuoksinan edestä, ja talot jäivät autioiksi. Hehkuvia
tulipalloja lenteli palatsien katoille; korkealle kohoavat liekit
heittivät synkälle, pilvettyneelle taivaalle kamalan hohteen. Ja
tuolla, missä vaara oli suurin, missä liekit hurjimmin häilyivät, sinne
olivat ihmiset tiheimmin joukoin ajautuneet. Sammuttaaksensako
liekkejä?... eipä, vaan lisätäksensä, sillä he eivät tahtoneet
toisiansa suojella, vaan murhata.
Suuressa kuumuudessa, jonka ylt'ympärillä palavat talot synnyttivät,
jatkettiin vimmattua taistelua, ja samalla aikaa kuin muurin aukossa
otteli mies miestä vastaan, päällikkö päällikköä vastaan, olivat
piirittäjät Toledoportin luona pystyttäneet rynnäkköportaat, joita
myöten he nyt ylöspäin kiipesivät. Pommit ja kranaatit lentelivät
hyökkääjäin päiden yläpuolella, ja luodeista, joita muurilla seisovat
soturit lähettivät, meni harva hukkaan. Keskellä sakeinta luotituiskua
täytyi vain pyrkiä ylöspäin.
Kaksilla vierekkäin seisovilla tikapuilla puristi tässä
silmänräpäyksessä kaksi nuorta upseeria -- Jacinto ja Diego --
toistensa käsiä. Diego kääntyi, ennenkuin hän lähti syöksymään ylös
puolapuita myöten tovereittensa luo, ja kuiskasi hiljaa, liikutetulla
äänellä hänen korvaansa:
"Mies, joka tuona yönä tavattiin sisaresi Serenan luona, olin -- minä.
Tunnetko minut nyt?"
Don Jacinto puristi sydämellisesti hänen kättänsä ja vastasi, että hän
kyllä oli tuntenut lankonsa. Jotakin lisäsi hän vielä, mutta Diego ei
sitä voinut kuulla, sillä samassa kuului yli kaiken muun hirvittävä
räjähdys, joka pani maan tärähtämään penikulmien laajuudelta ja hetken
ajaksi peitti hyökkääjät tiheällä ruudinsavulla, putoavilla
pikkukivillä ja puun sirpaleilla. Miina, joka oli laskettu linnoituksen
portin alle, oli räjähtänyt.
"Eteenpäin! Eteenpäin!" kajahti samassa joka puolelta. Innostus ja
taistelunhalu säihkyi jokaisesta silmästä -- itse kuolemaisillaan
olevatkin vielä huusivat: "Eteenpäin!" ja laahasivat itseään hyökkääjiä
kohden.
Kaikkien muiden edellä näemme nuo kaksi upseeria. Yht'äkkiä riensivät
he ylöspäin. Kumpikaan ei kykene ehtimään toisen edelle; molemmat
naurahtavat, ja iloisista kasvoista päättäen puhuvat he toisilleen
keskellä kuuminta taistelutuoksinaa leikkipuheita ja kompasanoja.
Don Jacinto puristi silmälasinsa vielä terveeksi jääneeseen silmään ja
katsoi sitten ylös viholliseen päin. "Pistä toki lasisi toiseen
silmään, tällähän silmällä sinä ilmankin näet!" huusi don Diego.
Jacinto naurahti.
Kun molemmat näin kaikin voimin pyrkivät toistensa edelle ja olivat
enää vain muutamia puolanväliä tikapuiden yläpäästä, aloitti linnaväki
pelottavan ampumisen hyökkääjäin rivejä vastaan. Parin silmänräpäyksen
aikana ei näkynyt muuta kuin valkeita savupilviä. Mutta kun seuraavalla
hetkellä tuuli oli ne hajoittanut, seisoi don Diego jo ylhäällä
muurilla silmäillen takaisin toveriansa kohden, jota hän ei enää nähnyt
vierellänsä. Don Jacinto oli jäänyt hiukkasen alemmaksi; pää oli
taaksepäin taipunut ja vasemmalla kädellä painoi hän rintaansa.
"Sinä olet voittanut vedon, toveri!" huusi hän, vielä kerran heikosti
naurahtaen. Sitten irtautui käsi puolapuusta ja hän syöksyi kuolleena
alas.
Tuntia myöhemmin oli linnoitus valloitettu. Don Diego riensi katuja
pitkin; siellä täällä lensi vielä laukaus hänen jälkeensä -- toisin
paikoin kaikui taas "eläköön"-huuto tervehdykseksi. Kaikesta tästä hän
ei kuullut mitään. Pian oli hän jo tuon tutun vankilarakennuksen
viereisessä talossa, joka osoitti hirveitä hävityksen merkkejä. Pommi
oli tunkeutunut muurin läpi, ja sen tekemästä aukosta näkyi
pirstaantunut piaano, jolla Serena oli soitellut. Don Diego pyrki
sisään; pitkiin aikoihin ei kuulunut ketään tulevaksi, vaikka hän
voimainsa takaa jyskytti porttia. Hän uhkasi jo tunkeutua sisään
ikkunan läpi; silloin ryömi esiin portinvartia, ehtimiseen kumarrellen,
ja avasi vavisten portin.
Sisällä hän jo alkoi puolustella itseään: eihän hän ollut pikemmin
ehtinyt aukaisemaan, kun hänen täytyi ryömiä ylös kellarista asti.
"Tunnetko minut, roisto?" kysyi Diego astuen sisään.
"Suokaa anteeksi", puhki tuo suuri, punanenäinen löntys ja alkoi itkeä.
"En ole tehnyt mitään, en edes yhtä laukausta ampunut."
Don Diego ei voinut olla nauramatta. "Sen kyllä uskon; mutta vastaa,
tunnetko minut?"
Portinvartia tointui vähitellen säikähdyksestään, nähdessään tulijan
hymyilevän; hän katseli vierastaan tarkemmin. "Luulen tuntevani",
vastasi hän vihdoin surkealla äänellä. "Korvapuustista, joka minulla
oli kunnia menneenä vuonna teidän kädestänne saada, tunnen teidät."
"Sinä kiittämätön! Etkö muistakaan, että minun leivässäni tuommoiseksi
lihalöntiksi olet paisunut!"