Ovenvartian asunnossa oltiin vielä valveilla.
Rautaiset ikkunaluukut olivat suljetut. Ovenvartia istui eräässä
nurkassa ja jutteli vaimonsa kanssa -- vanha punanokkainen juopporatti
vanhan tylppänokkaisen irvinaaman kanssa.
"Luitko tarkasti vieraat, kun ne talosta lähtivät?" kysyi ovenvartia.
"Ihan joka sorkan", vastasi Isebel, ripustaen suuren, raskaan avaimen
naulaan.
"Eikö yksikään jäänyt taloon?"
"Sen sanon, että ihan yhtä monta on tänä iltana täältä lähteneitä kuin
tänne tulleitakin."
Vihaisena ja kasvojansa vääristäen pisti ovenvartia aika hyppysellisen
nuuskaa nenäänsä, ja samalla pudisti ja väänteli hän tätä lihalönttiä,
kuin olisi hän ollut tappelussa raivostuneen härän kanssa.
"Vaivannäkömme, vartioimisemme on kaikki turhaa; sillä tämä nainen on
todella ennemmin paha henki kuin vaimoihminen; eihän hän yhtään välitä
miehistä."
"Minäpä olen sittenkin sitä mieltä, että hän saa meidät petetyksi;
sillä välin kun me täällä vaivaamme päätämme ja jännitämme kaiken
huomiokykymme, on hänellä Herra ties missä lemmenkauppoja vireillä."
"Se on mahdotonta", vastasi ovenvartia, muokaten liikkuvan
intiaaninenänsä taas toiseen muotoon. "Jok'ainoa hänen palvelijoistaan,
vieläpä kuskitkin, on liitossa kanssamme ja valmis ilmiantamaan
jokaisen askeleenkin, minkä hän ottaa."
Tuskin oli ovenvartia saanut tämän sanotuksi, kun ovea hiljaa
koputettiin ja naisen ääni kuului kuiskaavan:
"Minä täällä olen; laskekaa sisään!"
Pieni pystynenäinen kamarineitsyt puikahti ovesta sisään, tehden
salaperäisen liikkeen kädellään.
"No Dinita, hyviä uutisiako, häh?" kysyi ilkeästi naurahtaen
ovenvartia.
"Uutisiako? Joku salaisuusko, vai kuinka?" lisäsi siihen hänen
aviopuolisonsa, tarttuen hyväillen tytön käteen.
"Olkaahan hiljemmin, hätäilemättä; vihdoin viimeinkin olen toki jotakin
saanut tietää!"
"Mitä, mitä?" kysyi pariskunta yht'aikaa, jännityksellä kuunnellen,
mitä tytöllä olisi sanomista.
"Kun emäntäni lähetti minut pois..." alkoi tämä, silmäillen pelokkaasti
ympärilleen -- "mutta eihän vain kukaan voi kuulla meitä?"
"Ei kukaan! Ei täällä ole ketään!"
"Entäs ikkuna?"
"Kaikissa ikkunoissa on rautaluukut, jotta meidän ei siltä puolen
tarvitse mitään pelätä."
"No kuulkaa sitten. Kun siis emäntäni oli jäänyt yksin, pujahdin minä
lasioven taa, jonka esirippuun minä edeltäpäin olin leikannut reiän,
voidakseni sen kautta nähdä kaikki, mitä huoneessa tapahtui. Kun nyt
emäntäni luuli yksin jääneensä, meni hän alkooviinsa ja veti siellä
mustan esiripun kehyksen edestä, jota en ennen ole huomannut. Sieltä
tuli esiin hyvin kauniin nuoren miehen kuva, jolle hän näytti hyvin
lemmekkäästi hymyilevän."
"Siinäkö kaikki?"
"Minusta siinä on kyllä aluksi,"
"Kuvaako taulu miestä, jolla on ruskea piikkiparta, korkea otsa, tumma
puku ja alas taivutettu paidankaulus?"
"Ihan niin."
"Sitten uutisesi ei ole mistään kotoisin!" sanoi ovenvartia.
"Mistä minä sen voin tietää, mitkä uutiset kelpaavat ja mitkä ei!"
huudahti tyttö suuttumuksesta miltei itkien. "Te annoitte minulle
tehtäväksi pitää silmällä emäntääni ja koettaa päästä selville, onko
hän rakastunut kehenkään. Nyt arvelen, että hän on rakastunut siihen
mieheen, jonka kuvan siellä näin -- mistä minä tiedän, mitä te muuten
oikeastaan tahdotte!"
"Kuunnelkaa nyt minua koreasti, hyvä Dinita. Sen mitä nyt teille
ilmaisen, tulee pysyä salaisuutena, sillä siitä riippuu meidän kaikkien
onni tai onnettomuus. Meidän emäntämme isoisän kolmen pojan lapsista on
kolme elossa. Tällä isoisällä ei alussa ollut varsin suurta omaisuutta,
mutta hän säästi eläessään äärettömän paljon. Huomatkaa nyt!
Testamentissaan jakoi ukko kaiken omaisuutensa tasan lastensa lasten
kesken. Meidän emännästämme hän ei koskaan pitänyt, don Jacintosta
vielä vähemmän, mutta sitä enemmin hän joka tilaisuudessa hemmotteli
don Eustaquio'ta, joka on hyvin arvossa pidetty, hurskas ja armollinen
herra. Emäntämme oli jo kahdeksantoista vuoden ikäisenä hyvin
omapäinen, ei kärsinyt ketään luonansa, ei opettajatarta eikä
seuranaista, ja vanha kreivi ennusti aina, että donna Serena vielä
kerran tulisi tahraamaan sukunsa kunnian. Ymmärrättehän, Dinita, millä
tavalla? Mutta kumminkaan -- ei kateus eikä viha ole voinut saada häntä
mihinkään huonoon syypääksi. Hän oli kaunis... hyvin kaunis; hänellä
oli paljon ihailijoita, eikä kuitenkaan yksikään niistä voinut kerskata
saaneensa häneltä jotakin suosionosoitusta -- ei edes hymyilyä --
osaksensa. Vanha don Desiderio ei elänyt niin kauan, että olisi nähnyt
ennustuksensa käyvän toteen; hän siis teki testamenttinsa ja kuoli.
Mutta maltappas, tässäpä se mutka onkin. Testamentissa oli, näet,
semmoinen pykälä, että jos donna Serena joskus tuottaisi häpeätä
sukunsa nimelle, menettäisi hän kaiken omaisuutensa, josta ainoastaan
pieni osa annettaisiin hänelle 'armopalana' -- muun osan saisi, ei don
Jacinto, joka on hyvin irstas ja suuri tuhlari, vaan don Eustaquio,
joka on hyvä ja armollinen herra. Tokkos nyt ymmärrätte?"
"Niin paljon ymmärrän nyt, että don Eustaquio on nähnyt hyväksi maksaa
sekä minulle että meidän emäntämme muille palvelijoille hyvät rahat,
päästäksensä siten jonkun tärkeän salaisuuden perille, mutta muuten en
ymmärrä asiasta mitään. Onko siitä mitään häpeätä suvun hyvälle
nimelle, jos emäntämme johonkin mieheen rakastuu? Ei muuta kuin häät ja
sillä hyvä!"
"Mitä puhuttekaan, Dinita!" huudahti ovenvartian vaimo, raapien
ehtimiseen pystynokkaansa vihaisena siitä, ettei hän tähän asti ollut
saanut sananvuoroa. "Johan emäntämme on naimisissa."
"Pidä suusi kiinni, senkin vietävä!" huusi ovenvartia.
"Mitä!" huudahti kamarineitsyt aivan ihmetyksissään. "Missä on sitten
hänen miehensä?"
Ovenvartia viittasi ehtimiseen aviopuolisolleen, että tämä olisi vaiti,
ja vastasi sitten, pyrkien kiertelemään pois asiasta:
"Kuva, jonka näitte alkoovissa -- on hänen kuvansa!"
Kamarineitsyt oli joutua ihan pyörälle kummastuksesta.
"Mutta kun emäntä häntä rakastaa, niin miks'eivät he sitten asu
yhdessä?"
"Älkää puhuko tästä, hyvä Dinita."
"Tai jolleivät he rakasta toisiaan, niin miks'eivät he ota avioeroa?
Käyhän se laatuun!"
"Ei puhuta tästä; eihän se kuulu asiaankaan, ei ensinkään. Teidän
tehtävänne on: niin pian kuin huomaatte jonkun, joka ei ole tuon
muotokuvan näköinen, lähentelevän meidän emäntäämme, niin tulee teidän
siitä meille ilmoittaa. Mutta niin kauan kuin hän vaan tuon kuvan
tähden itkee ja huokaa, olemme vielä hyvin kaukana toivotusta
päämäärästämme."
"Ei, ei, minun täytyy saada tietää, mitä meidän emäntämme miehelle on
tapahtunut, sillä muuten en saa rauhaa yöllä enkä päivällä!"
"Teidän uteliaisuutenne on hyödytön, sillä kukaan talonväestä ei sitä
tiedä, ja jos emäntämme älyäisi teidän häntä väijyilevän, niin saatte
olla varma että pian tulee potkut talosta pois; muistakaa, hyvä Dinita,
vanhaa sananpartta: käsi pesee toistaan ja molemmat kasvoja!"
Tyttö kuuli kilinätä ja katosi heti ovenvartian huoneesta, Molemmat
ilkeänaamaiset vanhukset menivät makuulle.
Ulkona kadulla röykytti yksi ja toinen ohikulkija nyrkillään pimeitä
ikkunaluukkuja, mennen sitten meluten eteenpäin.
"Lempo soikoon!" karjasi ovenvartia joka kerran, kun tämmöinen melu
hänet unestaan herätti.
Madridin katuja kuljeksivat sotamiesten-värvääjät iloinen soitto
mukanaan. Heidän lippujensa ympärillä tanssivat laulellen ja
vihellellen tarjokkaat, jotka jo muutamien päivien perästä saivat
kuulla kanuunain pauketta ja kuulien sihinätä.
Lipun edellä kulki surullisena, pää kallellaan nuorukainen -- sotilaan
höyhentöyhtöinen lakki jo päässään -- nojaten kultansa käsivarteen ehkä
viimeisen kerran elämässään... kukapa sen tiesi?
Nyt tuli iloinen sotilasjoukko vankilan kohdalle.
Vankilan kapean ikkunan rautaristikon lomasta kurkistivat kalpeat
kasvot alas kadulle. Mies siellä ylhäällä koetti lukea, mitä lipussa
seisoi.
Taaskin -- "_la libertad_"!
"Siis taistelevat he jo sinun tähtesi..." Vanki katseli heidän
jälkeensä, niin kauan kuin hänen silmänsä vielä saattoi seurata heitä
ikkunasta; sitten kuunteli hän soittoa niin kauan kuin vielä yksikään
ääni hänen korvansa tapasi, ja vielä sittenkin, kun he jo olivat kauas
poistuneet, luuli hän sitä kuulevansa.
Vihdoin meni hän vuoteellensa ja odotti yötä.
Kun jo oli pimeä, tuli vanginvartia hänen komeroonsa. Vangin kalpeus ja
kiihkoinen mielentila ei voinut olla herättämättä hänen huomiotansa.
"Ettekö ole terve?" kysyi vanginvartia.
"Olen; ei minua mikään vaivaa."
"Teidän on kuultu viime yönä kovin ähkivän ja ääntävän."
"Mitä on kuultu?" kysyi vanki, saaden vaivoin salatuksi pelästystänsä.
"Kuka on kuullut jotakin?"
"Vahtimies, joka kävelee edes takaisin käytävässä teidän ovenne
edustalla, sanoi kuulleensa teidän ähkivän ja kopeloivan huoneessa
sinne tänne."
"Niin, niin... se oli... minulla oli pahoja unia... Minun täytyi pari
kertaa nousta ylöskin vuoteeltani."
"Minä toimitan täksi yöksi jonkun teidän luoksenne valvomaan."
"Ei, ei -- kiitoksia. Tänään olen jo parempi."
Vanginvartia silmäili tarkoin ympärilleen; hän tutki seiniä, lattiaa,
ikkunapuitteita.
"Eikö teillä ole näistä vaivaa?" kysyi hän, katsellessaan syöpäläisiä
nurkissa.
"En ole vielä tiennyt niistä mitään", vastasi puhuteltu.
Vielä kerran tarkoin tutkittuaan huoneen poistui vanginvartia.
Vanki hypähti nyt kiihkoisasti vuoteeltaan... "Nyt täytyy kiirehtiä. He
ovat ruvenneet aavistamaan ja pitävät minua nyt tarkemmin silmällä."
Vanginvartian askeleet kajahtivat pitkässä käytävässä. Oli tullut
pilkkopimeä yö; vankilassa oli vielä kaksin kerroin pimeämpi.
Vanki sammutti kynttilänsä, ratkoi sukkelaan päänaluksensa ja veti sen
sisästä muutamia syliä pitkän nuoran, joka mitä suurimmalla huolella
oli punottu hienosta langasta. Hän oli pyytänyt saada lankaa, ajan
kuluksi, kuten hän oli sanonut, kutoakseen sukkaa; mutta tuskin puolet
langasta oli todella käytetty kudontaan. Nuora oli tuskin
sormenpaksuinen, mutta pituus näytti siksi riittävältä, että rohkea
hyppääjä sen avulla saattoi uskaltaa laskeutua alas toisesta
kerroksesta maahan.
Tämän jättiläistyön oli hän saanut suoritetuksi neljässä kuukaudessa;
niiden kuluessa oli hän myöskin -- murtanut aukon vankilansa seinään.
Uunin savutorvi päättyi seinään; sen sisässä arvasi hän torven
jatkuvan, ja tässä kohden oli hän alottanut työnsä. Hän oli katkonut
huilunsa kahdeksi kappaleeksi ja vähitellen siinä olevien
metallilaattojen avulla raapinut pois muurisaven, joka liitti seinän
kivilohkareet toisiinsa. Mutta kun tämä osa seinää oli savusta mustunut
ja siis valkeat, raapimisesta syntyneet jäljet helposti olisivat
voineet ilmiantaa hänen yrityksensä, täytti hän joka aamu -- sillä hän
teki vain öisin työtä -- halkeamat uudelleen leipäpurulla, sirotti
niiden päälle hiekkaa ja mustasi sitten seinän kynttilänsä liekillä.
Mitä työn kuluessa kerääntyi hiekkaa ja roskia, ne puhalsi hän joka yö
huilunsa kautta kadulle, niin ettei aamulla ollut hitustakaan jälkeä
yötyöstä. Kivet ja tiilet pani hän koreasti paikoilleen joka aamu ja
koko laitoksen osasi hän niin taitavasti salata, ettei tarkinkaan silmä
olisi siinä voinut mitään huomata.
Kun neljäs kuukausi oli kulumassa, huomasi hän vihdoin muurin kaiusta,
että korkeintaan yksi ainoa tiilirivi hänet enää erotti viereisestä
huoneesta, ja vanginvartian epäluuloinen tarkastelu oli hänelle
yllykkeenä pian ryhtymään tuumansa toteuttamiseen.
Kun kaikki muu melu, paitsi vahdin säännöllisten askeleiden kaiku
tuolla ulkona käytävässä, oli vaiennut, nousi hän lavitsalle, sitoi
nuoran vyötäistensä ympäri ja otti yksitellen ulos kivet seinästä,
jossa nyt oli niin suuri aukko, että ihminen hädin tuskin sopi sen
kautta ryömimään.
"Tuli mikä tuli, nyt sen täytyy tapahtua!" ajatteli hän päättäväisesti
ja iski nyrkillään ainoata tiiltä, joka vielä oli aukossa; -- -- se
putosi suurella ryminällä alas.
Jos nyt on joku tuolla ylhäällä, niin on koko tuuma mennyt myttyyn ja
hän hukassa -- jollei, niin on kenties tullut loppu hänen
kärsimyksillensä!
Vartia oli juuri nyt käytävän toisessa päässä; kumminkin kuuli hän
melun ja riensi nopeasti oven luo kuunnellakseen.
Mutta vanki oli arvannut niin käyvän; hän nosteli suurella melulla
lavitsaa ja oli asettavinaan sen taas jaloilleen sekä haukotteli hyvin
kuuluvasti, ikäänkuin olisi hän ollut maata menemäisillään ja
sattumalta potkaissut lavitsan kumoon.
Vahti meni matkaansa, huomaamatta mitään epäluulon alaista. Vanki
asetti lavitsan uudelleen seinää vasten, päästäkseen siten helpommin
aukkoon, joka oli jokseenkin ylhäällä.
Hitaasti ja jännityksestä väristen työntäysi hän aukkoon, kuten jänis
tahi muu pikkueläin katoaa jättiläiskäärmeen kitaan, ja antoi ruumiinsa
luisua pää edellä alas toiselle puolelle.
Hän oli arvannut oikein!
Hän oli autiossa keittiöhuoneessa, jossa vahdit läpi talven pitivät
tulta vireillä. Nyt olivat hella ja savutorvi kylminä ja
käyttämättöminä.
Mies, jota olemme tähän saakka seuranneet, pääsi pian selville
asemasta.
Hän asetti erään kivilohkareen, joka hyödyttömänä siellä makasi,
tulisijalle, nousi reippaasti ylös ja alkoi, kädet ja jalat harallaan,
ponnistautua ylös savutorvesta. Vaivaloisesti kiiveten oli hän jo
päässyt muutamia syliä ylöspäin, kun hän äkkiä löi päänsä
ristinmuotoiseen rautaan, joka oli muurattu savutorven poikki...
Tästä oli aivan mahdotonta työntäytyä läpi... Rauta oli saatava pois...
Yhtä nopeasti kuin tämä ajatus hänessä syntyi, pisti hän käden
taskuunsa, ottaakseen sieltä nuo huilun metallikappaleet, joita hän jo
oli niin suurella menestyksellä käyttänyt työaseina, mutta... niitä ei
löytynyt... ne olivat epäilemättä unohtuneet vankikomeroon... Hänen
täytyi -- muuta neuvoa ei ollut -- noiden metallikappaleiden takia
palata takaisin vankikoppiinsa... Samaa tietä, jota hän oli tullut,
luisui hän alas samalla tavalla aukon kautta vankilaan... muutamassa
silmänräpäyksessä löysi hän kaivatut esineet tyynystään ja alkoi
vaivaloisen yrityksensä viipymättä uudestaan.
Uudelleen päästyänsä ylös rautaristikon luo, joka sulki savutorven,
raapi hän pois saviruukin tangon päästä, ja voimalla, jonka ainoastaan
epätoivon asema hänelle antoi, väänsi hän raudan irti muurista... Se
oli tuskin puolen tunnin työ; rautakappale, jonka hän oli saanut
käsiinsä, tuli vielä olemaan hänelle hyödyksi, sillä kun hän vihdoin
oli kavunnut melkein yläpäähän savutorvea, oli siellä hänen tiellänsä
kaksinkertainen rautaristikko; sen sai hän nyt helposti irti
murretuksi... Jo näki hän ahtaan aukon kautta öisen taivaan tähtien
välkkeen, kun äkkiä uusi epätoivoinen ajatus sai hänen sielunsa
vapisemaan.
"Nuora -- minne jäi nuora!?"
Tällä kertaa oli hän vähällä menettää järkensä...
Pitikö hänen vielä kerta palata sinne, josta hän jo kaksi kertaa oli
paennut?... pitikö hänen vielä kolmas kerta kulkea tämä kamala tie
päästä päähän?... Hänen rohkeutensa katosi; hänessä heräsi ajatus, että
olisi parempi heittäytyä katolta maahan ja musertaa kallonsa, kuin
vielä kerran palata takaisin.
Tänä epätoivon hetkenä juolahti toki vihdoin hänen muistiinsa, että hän
oli kietonut tuon kaivatun nuoran ruumiinsa ympäri vaatteiden alle.
Uudelleen hengitti hän keveämmin; jo muutamien silmänräpäyksien perästä
kapusi hän savutorven reunan yli ja ryömi kattotiiliä myöten alas,
kunnes seisahtui muutaman kattoluukun luo, ottaakseen esiin nuoransa.
Hän oli pahoin pettynyt!
Nuora oli kenties siksi pitkä, että se olisi ulettunut toisesta
kerroksesta maahan, mutta nyt oli hän ainakin neljä syltä ylempänä
vankikoppiansa. Hän ei ollut ottanut lukuun, että hänellä, kun hän
täältä luisui nuoran alapäähän, vielä olisi ainakin kuusi syltä maahan.
Hän laskeutui kattoluukusta vinnille ja haki jotakin, joka tässä
pulmassa voisi olla hänelle avuksi. Hän löysi täältä muutamia pitkiä
riukuja. Yhden niistä hinasi hän katolle, laskeutui varovasti
räystäälle ja koetti työntää riukua kadun yli vastapäisen talon katolle
-- mutta riuku oli liian lyhyt.
Vanki kiipesi katon harjan yli toiselle puolelle. Siellä erotti
ainoastaan kapea kuja suuren, palatsimaisen rakennuksen vankilasta.
Tuon rakennuksen räystäs päättyi vaskiseen delfiinin kuvaan, joka
pistäytyi jokseenkin pitkälle ulospäin.
Tuonne asti riuku varmaankin ulottuu?!... ja iloisesti huoahtaen
huomasi pakolainen, että niin olikin laita.
Nyt riippui henki siitä, kestäisikö riuku hänet.
Hän riensi takaisin vinnille, sitoi kiireesti nuorallaan neljä riukua
yhteen, laski tämän kapean sillan kumpaisenkin talon välisen kuilun yli
ja lähti päättäväisenä, heitettyänsä lyhyen silmäyksen ylös taivasta
kohden, vaaralliselle retkelleen...
Hänen allansa, tuolla kammottavassa syvyydessä, ei näkynyt muuta kuin
tyhjän kadun kivitys. Pieninkin hairahdus... silloin olisi hän
auttamattomasti musertunut katukiviä vasten. Hienot riu'ut notkuivat
hänen painostaan. Se oli onni, ettei hän silmäillyt ylös taivaalle, kun
hän varovasti hiipien siirsi yhden jalan toisen edelle.
Tuskin puoli tuota vaarallista tietä oli kuljettu, kun hän äkkiä kuuli
askeleita, joiden säännöllisyydestä hän tunsi tulijat kaupungin
vartiasotamiehiksi. Nyt ei saanut viipyä -- muuten oli hän hukassa.
Pelolla ja kuolemankauhulla silmäili hän alas syvyyteen, heittäytyi
parilla horjuvalla askelella vastapäisen rakennuksen katolle ja vajosi
siellä kokoon, tarttuen käsillään epätoivon voimalla katon vaskiseen
räystäskuurnaan. Ummessa silmin jäi hän sitten siihen makaamaan, siksi
kunnes askeleitten kaiku yhä kauemmaksi poistuen vihdoin vaikeni.
Sitten silmäsi hän taas ylös korkeuteen. Kun vaara oli ohitse, palasi
rohkeuskin taasen kaksinkertaisella voimalla hänen rintaansa.
Olihan hän toki vankilastaan pois päässyt!
Varovasti veti hän nyt tuon vaarallisen sillan, jota myöten hän oli
tullut, omalle puolelleen, irroitti nuoran riu'uista, jotka hän laski
ikkunaluukun kautta vinnille, sitoi sitten vyötäistensä ympäri nuoran,
jonka toisen pään hän kiinnitti räystäskuurnasta ulospistävään
rautakoukkuun, ja laskeutui sitten alas toisen kerroksen ikkunan edessä
olevalle parvekkeelle.
Pari korttelia oli hän vielä parven yläpuolella, kun hieno nuora
keskeltä katkesi. Jos hän olisi laskeutunut suoraan kadulle, niin olisi
hän nyt mäsänä maannut siellä alhaalla! Vielä oli jäljellä oleva
nuorankappale siksi pitkä, että hän sen avulla pääsi laskeutumaan ensi
kerroksen parvekkeelle.
Entäs nyt? Kadulle hän ei voinut hypätä, sillä siinä oli hän vaarassa
taittaa jalkansa, ja samalla olisi myöskin läheinen vahtimies voinut
huomata hänet.
Vihdoin päätti hän tunkeutua parvekkeelle vievän oven kautta
rakennuksen sisustaan, etsiäksensä sieltä käsin jotakin pääsytietä, ja
jollei muu auttaisi, aikoi hän uhkauksilla pakottaa ensimäisen, joka
hänen tiellensä sattui, avaamaan hänelle talon ulko-oven. Jos hänet
silloin vahti huomaa, niin ampukoon; jos sattuu, on kaikki lopussa, jos
ei satukaan, niin juoksee hän Manzanares virtaan, ui toiselle puolelle
ja pakenee vuoristoon tai minne hyvänsä...
Tämän päätöksen tehtyänsä pisti hän kätensä parvekkeen ikkunassa olevan
vaateverhon läpi ja väänsi avainta, joka oli ovessa. Se aukesi; hän
tuli suureen saliin.
Oikealla ja vasemmalla oli kaksois-ovet.
Muutaman silmänräpäyksen ajan seisoi hän neuvotonna, voimatta päästä
selville asemasta. Kummalle päin piti hänen kääntyä? Vihdoin aukaisi
hän umpimähkään toisen ovista; se vei pimeään huoneeseen. Hän haparoi
siellä ympärilleen ja tapasi vastapäisellä seinällä taas oven -- mutta
se oli suljettu. Pieninkin melu saattoi ilmaista hänet. Hän oli
palaamaisillansa, koettaakseen onneansa salin toisella puolen --
silloin, hänen haparoidessaan seinää pitkin eteenpäin, tapasi hänen
kätensä pienen ovisalvan -- hän painoi --- ovi aukesi ja hänen edessään
oli yksi noita kapeita, pimeitä käytäviä, jotka ovat niin tavallisia
vanhoissa aateliskartanoissa ja jotka useimmiten ovat vain isäntäväkeä
varten.
Hän astui sisään. Samahan se oli hänelle, minne käytävä päättyi;
tulipahan hän ainakin vielä muutamia askeleita lähemmäksi vapauttansa.
Lattia oli peitetty paksuilla matoilla. Hänen ei tarvinnut peljätä,
että askelten kolina ilmiantaisi hänet. Taasen tuli hän kapean oven
luo, johon käytävä päättyi. Tämäkin ovi oli auki. Seinälle ripustettu
lamppu levitti valoansa koko huoneeseen -- se oli palvelijattarien
makuuhuone. Ei henkäystäkään kuulunut. Tässäkin huoneessa oli kaksi
muuta ovea, yksi kummallakin puolella huonetta. Ei ollut paljon
arvelemisen aikaa -- hän aukaisi sen oven, joka oli lähinnä -- ja
taasen oli hän tullut makuuhuoneeseen. Ovesta tultiin aikooviin, jota
kuuleaksi hiotulla lasikuvulla varustettu lamppu valaisi niin heikosti,
että tässä puolihämärässä vaivoin saattoi erottaa yksityisiä esineitä.
Alkoovin perällä oli vuode, jonka kukitetut silkkiuutimet ulottuivat
maahan saakka.
Kuuluvat henkäykset ilmaisivat, että täällä joku nukkui.
Tästä huoneesta ei ollut enää mihinkään ovea. Pakolaisen päässä välähti
äkkiä aatos. Vuoteen vieressä näki hän mustan, kehyksiin kiinnitetyn
damastiripun. Tässä esiripussa olevan silkkinuoran avulla olisi helppo
päästä alas kadulle... ja sitten... oli kysymys vain siitä, laskeeko
vartiamies kuulan hänen jälkeensä ja sattuuko se.
Salaman nopeudella ryhtyi hän irroittamaan tuota nuoraa; samassa kuin
se hänelle onnistui, putosi koko esine alas kehyksen edestä.
Säikähtyneenä hoiperteli hän taaksepäin.
Kuva, joka seinältä silmäili häntä ja jota hän nyt tuijottavin silmin
katseli, täytti hänet miltei mielettömällä kauhulla. Elävän olennon
tapaaminen ei olisi niin häntä kauhistuttanut -- tämä eloton kuva sai
hänen kasvonsa sävähtämään kalman kalpeiksi ja veren hyytymään hänen
suonissansa.
Tämän suuren kuvan alapuolella oli suuri kirja, jonka kannella hän
tunsi saman kuvan. Ahneesti tarttui hän kirjaan, avasi sen ja luki
sanat:
"Tänäänkin olin onneton -- myöskin tänään ajattelin sinua. Taasen olen
itkenyt sinun kohtaloasi ja antanut sinulle anteeksi!..."
"Jumalani, missä minä olen?" huudahti hän, unhottaen kaiken muun; kirja
putosi hänen vapisevista käsistään.
Tästä syntyneen melun jälkeen liikkuivat vuoteen uutimet. Lumivalkea
käsivarsi veti ne syrjään -- kalpeat naisen kasvot tulivat näkyviin.
Kun nainen huomasi ihmisen makuuhuoneessansa, vajosi hän kolkosti
huudahtaen takaisin vuoteellensa.
Pakolaisen vankipuku oli hänen pakoretkensä seikkailuissa tahraantunut
ja osittain repeytynyt; hänen kasvonsa olivat verissä. Tuijottavat
silmät, kalpeat kasvot... todellakin kamala ilmiö tämmöisenä
levollisena sydänyön hetkenä!
Mies ei kyennyt saamaan ääntä suustansa -- ei paikaltansa liikahtamaan
-- jalat olivat kuin maahan kiinni kasvaneet.
Muutaman minuutin perästä veti nainen ikkunauutimet taas syrjään. Nyt
oli hän jo niin paljon selvinnyt säikähdyksestään, että hän rohkeni
puhutella tuota sydänyön aavetta.
"Älkää peljätkö", sanoi hän, "minä en nosta meteliä. Tässä ovat
avaimeni. Ottakaa ne! Tuolla lippaassa ovat kalleuteni.
Kirjoituspöytäni avonaisessa laatikossa on rahaa. -- -- Vai
pelkäättekö, että petän teidät ja herätän talonväen? Odottakaa silloin
vähän, minä tulen itse viemään teitä. Kääntykää vain hiukan poispäin,
että saan..."
Puhuessaan heitti hän levollisella varmuudella kepeän, silkkisen
yövaipan hartioilleen ja astui hyvin huolellisesti esille vuode-uutimen
välistä, ruusunvärisillä jaloillaan tapaillen kirjailtuja tohveleitaan.
Oi... kuinka kaunis oli hän silloin!... Hänen pitkä, musta tukkansa
valui hajanaisina suortuvina liljanvalkeille olkapäille; hivuksiensa
synkkä tummuus loi hurmaavaa suloutta kalpeille kasvoille, ja kun hän,
käsi rinnoillaan, piti koossa laajaa yöviittaa, saattoi sen läpi
huomata sydämen kiivaan sykkimisen. Hänen kasvoillaan ja koko hänen
olennossaan kumminkin lepäsi tuo majesteetillinen levollisuus, joka
ylläpiti häntä tässä mitä avuttomimmassa tilaisuudessa.
"Tulkaa", kuiskasi hän hiljaa, kääntyen tuohon kammottavaan olentoon --
eivätkä kumminkaan edes hänen huulensa tai kätensä vapisseet --
"tulkaa, niin itse annan kaikki teidän käsiinne."
Puhuteltu vapisi yhä enemmän joka sanasta. Hänen silmänsä olivat
kiintyneet naiseen -- katse niissä oli samanlainen kuin suden silmissä,
kun se tavatessaan ihmisen on kahdella päällä, käydäkö kimppuun vai
itsekö kääntyä pakosalle.
"Jumalan tähden, mitä te sitten tahdotte?" kysyi nainen, ja koko hänen
ruumiinsa vapisi kun hän näki tuon ihmisen yhä vielä siinä seisovan
liikkumattomana kuin patsas.
Hänen silmistään tunkeusi kyynel, hänen voimansa oli katoamaisillaan,
kun tuo kummallinen olento syöksyi hänen jalkoihinsa ja ääneen
nyyhkyttäen peitti kasvonsa käsillään.
"Pyhä Jumala! Kuka olette?" huudahti nainen tuolla tukahdutetulla
äänellä, joka hiljaisessa keskustelussa ilmaisee suurinta
mielenliikutusta.
Mies sai vaivoin pidätetyksi kyyneleensä ja silmäili, yhä vielä
polvistuneena, ylös naisen kasvoihin; nyt, kun hän ei enää valittanut,
tulivat hänenkin kasvoissansa jalommat juonteet näkyviin.
Hän osoitti kuvaa.
"Kerran -- monta aikaa sitten", sanoi hän kolkosti, "_olin se, jota tuo
taulu kuvaa_ -- nyt olen paossa oleva vanki."
Tuskin oli hän nämä sanat saanut lausutuksi, kun nainen kuumeentapaisen
kiihkon valtaamana huudahti tukahdutetulla äänellä ja painoi kädellään
rintaansa vasten. Ilosta, surusta, mielettömästä säikähdyksestä ja
hämmästyksestä puhui nyt yhdessä silmänräpäyksessä koko hänen
olentonsa. Seuraavalla hetkellä syöksyi hän intohimoisella kiireellä ja
levitetyin käsin pakolaista kohti.
"Diaz!" huiskasi hän.
Mutta tämä seisoi kääntäen kasvonsa poispäin ja teki kädellään liikkeen
kuin olisi hän torjunut naista luotansa.
"Se on totta", puhui nainen, luoden silmänsä maahan ja seisten kuin
patsas miehen edessä, joka yhä makasi polvillaan.
"En voi sallia sinun tarttua käteeni", sanoi Diaz tuskallisesti.
"Ikuiseksi olen kadottanut sieluni autuuden. Mutta mitä onkaan kaikki
muu onni siihen verraten, jonka kadotin, kun sinut kadotin. Oi, paljon
olen kärsinyt ja paljon vielä saan kärsiä!"
"Samoin kuin minäkin", sanoi kyynelsilmin ja vapisten nainen, joka oli
peittänyt kasvonsa käsillään ja vajosi likimmäiselle tuolille.
"Sinä tiedät kuinka suuri rikokseni on; mahdotonta on, että vielä voit
minua rakastaa. Mutta sinä tiedät myöskin, kuinka syvästi minä sinua
rakastin; mahdotonta on sinun sentähden minua vihatakin. Myönnäthän sen
-- eikö olisi parempi meille molemmille, jos minä en enää olisi elävien
joukossa?"
"Jos me emme enää olisi elävien joukossa!" toisti Serena.
"Vankilassa ei voi kuolla. Vankilassa kaikki elävät kauan, ja sitten on
siellä kuolema aivan yhtä kauhea kuin -- elämäkin. Minun täytyi paeta
sieltä, ei siksi että saisin elää, vaan ainoastaan voidakseni kuolla.
Eikä pitempi viipyminen siellä olisi yhtään hyödyttänytkään, sillä minä
en ole vähääkään paremmaksi tullut. Vielä on mieleni yhtä kurja kuin
silloinkin, kun sain tietää siitä loukkauksesta, joka sinulle tehtiin,
ja samoin kuin silloin tapoin loukkauksen tekijän, samoin tekisin ihan
varmaan nytkin."
"Oi -- älä sano niin."
"Rikoksen tähden tahdon mielelläni kuolla; sen voit sinä, sen voi
Jumala, jota vastaan olen rikkonut, vaatia. Mutta kuule kumminkin sitä
ennen viimeinen sanani. Tiesitkö minun olevan tässä vankilassa?"
"Sitähän varten tähän taloon muutin, että ainakin saisin olla sinun
läheisyydessäsi."
"Sinäkö siis olit se tuntematon nainen, joka yhä piti huolta kaikista
minun tarpeistani?"
Serena nyökäytti päätänsä myöntävästi.
Diaz hengähti syvään.
"Niinhän aina luulinkin. Jumala siitä sinua siunatkoon älköönkä salliko
sinun koskaan unhottaa, että tämä ajatus on tekevä kuolinhetkenikin
onnelliseksi."
Sitten nousi hän ylös ja meni ovea kohden. Serena riensi hänen
jälkeensä ja tarttui hänen käteensä. Sanomattoman paljon
naisellisuutta ja sydämellisintä hellyyttä ilmeni hänen
enkelikasvoillaan, kun hän kuiskasi miehelleen sanat:
"Minä olen antanut sinulle anteeksi, Diaz!"
"Kiitos, Serena! -- Oi, kuinka kauan siitä on, kun viimeksi olen
rohjennut nimesi mainita! Mutta vaikka sinä annatkin anteeksi minulle,
niin mitä se hyödyttää; -- eiväthän ihmiset minulle ikinä anna
anteeksi."
"Vielä on yksi tapa, jolla voit uudelleen puhdistaa tahraantuneen
kunniasi -- -- yksi keino, joka vielä voi uudelleen antaa sinulle
elämäsi, maailmasi, kunniasi ja minut... taistelutanner! Jo liehuvat
liput ilmassa -- lähde sinne! Jos siellä kaadut, saat siunauksen
haudallesi ja kyyneleen muistollesi -- jos taas on Jumalan tahto, että
sieltä palajat, silloin antaa suuri isänmaa sinulle anteeksi ja
vaimosi, lemmestä vavisten, voi taasen ojentaa kätensä sinulle."
Pakolainen liitti kätensä ristiin kuin rukoillakseen.
"Jumala, taivahan Jumala! Sinä lähetät enkelisi nostamaan minua
langennutta ja tarjoat minulle armoa! Minä tahdon mennä ja taistelussa
osoittaa sen ansainneeni!"
Ja näin sanoessaan peitti hän kyyneleillä sen käden, joka hänelle oli
osoittanut tien taivaaseen.
"Mutta noin sinä et voi mennä pois; tuossa asussahan sinä välttämättä
herätät kaikkien huomion. Tule kanssani. Puvut, joita sinä ennen
käytit, olen minä ottanut talteen ikuiseksi muistoksi; nyt voivat ne
sinua hyödyttää."
Hän aukaisi kaapin ja antoi vaatteet miehelleen, joka ne yksitellen
puki päälleen. Yhä enemmän silmiinpistäväksi tuli yhtäläisyys tuon
seinällä riippuvan muotokuvan kanssa.
Serenan mielestä hän kumminkin oli hyvin muuttunut.
"Sen tekee tuo suuri parta... Sinä et ensinkään ole muuttunut."
"Ei kukaan sinua nyt voi tuntea. Kas niin -- kietoudu nyt tähän
viittaan ja ota nämä rahat, kaikki, kaikki! Sinä tarvitset ne ja minä
-- minä kyllä saan huomenna toista. Joutuin nyt! Hanki itsellesi vielä
tällä hetkellä vuokravaunut Toledoon ja mene siellä heti eversti
Cuestan luo. Hän asettaa sinut vapaaehtoisten soturiensa riveihin ja
lähettää sinut Aragoniaan. Siten haihtuvat takaa-ajajat sinun
jäljiltäsi, siksi kunnes kerran voit vapaasti ja kunnialla oman nimesi
mainita. -- Silloin, Diaz, tapaamme mekin taas toisemme!"
"Vuoden kuluessa tästä päivästä olen saavuttava joko vapauden taikka
kuoleman!"
"Laittaudu nyt pois tästä talosta! Nyt on yö; kaikki nukkuvat. Ota tämä
avain. Takapihalla on pieni portti, jonka kautta huomaamatta voit
puikahtaa lähimmälle solakadulle. Sinne saakka tulen saattamaan sinua,
jotta et erehdy ovista."
Serena pisti palavan kynttilän pieneen lyhtyyn, tarttui puolisonsa
käteen ja vei hänen useiden huoneiden kautta ovelle, josta kapeat
kiertoportaat johtivat alas pihalle. Siellä puristi hän Diaz'in kättä,
sanoi jäähyväiset ja jäi odottamaan, siksi kun mies oli saapunut alas.
Hän kuuli hänen askeleittensa kopinan kiviä vasten. "Hiljempaa!"
kuiskasi hän, ikäänkuin olisi rakastettu vielä voinut kuulla hänen
sanansa.
Hän kuuli vielä, kuinka Diaz saapui portin luo ja pisti avaimen
lukkoon, kun äkkiä pimeässä pihassa kajahti huuto: "Varas! Varas!" --
Silmänräpäyksessä syntyi liikettä joka puolella pihaa ja useita ääniä:
"Ottakaa kiinni varas!" kuului, samalla kuin lamppuja sekä tulisoihtuja
tuotiin alas pihalle.
Dinita, kreivinnan kamarineitsyt, oli kuullut miehen äänen emäntänsä
kamarista ja heti rientänyt portinvartian luo siitä tietoa antamaan.
Tämä herätti kaikki palvelijat, ja kun Diego saapui takaportin luo,
syöksähti useita ihmisiä piilopaikoistaan hänen luoksensa huutaen:
"Varas, ottakaa kiinni!"
Serena tunsi polviensa horjuvan.
Melun kuullessaan kääntyi Diego nopeasti ympäri, kävi kahden hyökkääjän
kimppuun ja heitti ne silmänräpäyksessä maahan, yhden oikeaan, toisen
vasempaan, jonka perästä hän parilla nyrkiniskulla sivalsi maahan
lamput niiden käsistä, jotka niitä kantoivat. Pimeässä, joka tästä
seurasi tuli melu vielä suuremmaksi. Aika-ajoittain kuului lyönnin
läimäys ja heti sen jälkeen valitushuuto.
Diego oli jo onnistunut selviytymään talonväestä ja oli juuri
saamaisillaan portin auki, kun äkkiä ääni, jonka me tunnemme
portinvartian omaksi, huusi: "Juoskaa hakemaan kaupunginpalvelijoita!"
Serena vavahti.
"Jos he täällä tapaavat Diegon, niin on hän hukassa."
Äkkiä unhottaen kaiken muun ja ajatellen vain vaaraa, jossa hänen
puolisonsa oli, tempasi hän auki ikkunan, josta hän oli katsellut
kahakkaa, ja huusi palvelijoilleen:
"Laskekaa hänet vapaaksi!"
Nämä kääntyivät hävyttömin katsein ja ilkeästi naurahtaen emäntäänsä
päin. Diego, tuon huomatessaan, sävähti tulipunaiseksi vihasta.
"Mitä tuo nainen minusta tahtoo!" huusi hän melkein mielettömänä. "Minä
en häntä tunne. Minä olin varas ja tulin vain varastamaan."
"No, ampukaa sitten hänet kuoliaaksi!" huusi ovenvartia.
"Seis!" huusi Serena epätoivoisena. "Pois sieltä -- häneen älköön
kukaan rohjetko koskea. Minä käsken niin. -- Minä!"
"Niin, niin, kuka on sitten tuo herra?" kysyi ovenvartia vihaisesti.
"Sen minä tiedän eikä kellään muulla ole oikeutta sitä tiedustella."
"Ahaa -- no, jos niin on", vastasi ovenvartia hävyttömällä
kumarruksella, kohauttaen olkapäitänsä, "no, jos niin on, niin mennään
sitten takaisin nukkumaan", ja kumarrettuaan melkein maahan asti
Diegolle katsahti hän vielä kerran ylös emäntäänsä sanomattoman
inhottavalla ivanaurulla ja tehden, vielä selvemmin ilmaistakseen
ajatuksiaan, erilaisia kasvojen ja käsien liikkeitä.
"Kostoa, konna!" huusi Diego, huomatessaan tuon hampaitaan kiristelevän
roiston hävyttömän naurun, ja antoi portinvartialle semmoisen
korvapuustin, että tämä tuupertuneena kaatui maahan.
"Riennä -- riennä, Jumalan tähden!" huusi Serena epätoivoisena..
Temmaten nopeasti oven auki katosi Diego.