Naapuritalosta yhä kaikui iloinen soitanto.
Tämän palatsin omistaja oli donna Serena de Reynos, jonka saleihin tänä
iltana oli kokoontunut lukuisa seurue. Iloiset, huolettomat herrat ja
naiset huvittelivat tanssisalissa vilkkaalla ja hauskalla keskustelulla
ja huolia haihduttavalla tanssilla. Mimosaryhmäin suojassa, jotka
olivat asetetut salin nurkkiin, näkyi siellä täällä joku pari seisovan,
salaperäisesti kuiskaillen -- nopeasti poistuen, kun luulivat
huomanneensa vakoojan silmän heitä seuraavan. Edes takaisin käveleviä
vanhoja ylimyksiä tervehtivät sievistelevällä tavalla keveäjalkaiset ja
kumminkin väsyneet kaunottaret, jotka pian taas katosivat tanssin
hurmaavaan pyörteeseen.
Sillä välin olivat vanhemmat ja vakavammat vieraat asettuneet
tanssisalin viereiseen soittosalonkiin, jossa jo ennen heitä istui
useampia politikoivia herroja ja tarkkasilmäisiä naisia, jotka eivät
enää olleet itseoikeutettuja osanottajia tanssiin, vaan jotka kumminkin
olivat asettuneet istumaan lähelle tanssisalia sen tapauksen varalta,
että jonkun mieleen johtuisi pyytää heitä tanssiin. Tanssin lomahetkiä
käytti eräs vanhanpuoleinen nainen istuakseen piaanon eteen. Hän
soitteli mitä vaikeimpia kappaleita, heittäen joka kerta asianomaisten
ihmettelyhuutojen jälkeen batistiliinansa valkeiden norsunluisten
koskettimien yli ja antaen sitten sormiensa solua pitkin peitetyitä,
näkymättömiä koskettimia.
Viereisissä saleissa istui vanhempia naisia whistipöytäinsä ääressä
järjestellen korttejansa taitavasti kuin sotapäälliköt. Pienessä
komeassa sivuhuoneessa oli pöydällä sanomalehtiä, kirjoja sekä
vaskipiirroksia aistikkaassa epäjärjestyksessä; siellä istui yksi ainoa
vieras, joka selaili koruteoksia ja tuon tuostakin puheli itsekseen.
Talon emäntä kulki kaikkien huoneiden läpi, pannen vieraissaan vireille
hupaisen seurustelun, jonka jo pelkkä hänen ilmaantumisensa sai
virkistymään ja jalostumaan.
Tanssijat eivät tarvinneet kehoituksia, mutta soittosalissa tapasi hän
korkeakasvuisen herran, jonka muutoin niin hyvänsävyisillä kasvoilla
nyt näytti lepäävän sanomaton suru, hajamielisyys tai ikävystyminen.
Rouva lähestyi häntä, laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen ja kysyi,
miks'ei hän huvitellut? "Teillä ei varmaankaan ole ketään
riitakumppania, niinkö?"
"Todellakin, kaunis emäntä", vastasi puhuteltu, "mitään muuta ei
minulta puutu! Nämä lapset myöntävät heti oikeaksi kaikki, mitä minä
väitän. Ei ole ketään, jonka kanssa voisin väitellä!"
"Kylläpä semmoinen löydetään", puhui kreivinna veitikkamaisesti
naurahtaen, ja silmäillessään nopein, tutkivin katsein seuraa
ympärillään huomasi hän nyt piaanon ääressä istuvan naisen, joka
soitteli valkoisella liinalla peitetyillä koskettimilla ja näytti
tahtovan herättää ihmettelyä. Ja todella onnistuikin hänen vetää
luokseen muutamia suuresti ihmetteleviä.
"Mitä silmänkääntämistä tuo on, hyvä täti?" sanoi donna Serena käyden
lähemmäksi. "Tuota en voi sanoa taiteeksi; se todistaa vain kätevyyttä.
Soittakaa toki mieluummin: _la hya del campo_. Te osaatte sen soittaa
mainiosti, ja saatte nähdä, että se tekee paljoa suuremman
vaikutuksen."
Neiti ymmärsi oikein noiden sanojen merkityksen; ja tuon tutun marssin
ensi säveleitä seurasi heti myrsky kätten taputuksia, jotka todistivat,
ettei donna Serena ollut pettynyt.
Donna Serena pujahti sillä välin takaisin saliin, jossa vanhemmat
naiset istuivat pelipöytäin ääressä. Lähellä erästä näistä, puoleksi
tämän peittämänä, puoleksi pois kääntyneenä, istui nuori valkoverinen
nainen, joka ei näyttänyt ottavan osaa mihinkään huvituksiin.
Hän oli ihmeen kaunis englannitar, joka tuskin vuosi sitten oli mennyt
naimisiin espanjalaisen caballeron kanssa -- hento, vaalea olento,
syvät siniset silmät, pitkät silkkiset hiuspalmikot ja kasvoissa
hurskas, raskasmielinen katse. Puku oli varsin yksinkertaisesta
kankaasta, johon oli kirjailtu hienoja silkkisiä kukkaköynnöksiä.
Donna Serena kallistui tuon hennon, miettiväisen naisen puoleen ja
kuiskasi hänen korvaansa:
"Miehesi on saapunut."
Keveä puna lensi puhutellun kasvoille, ja hänen silmänsä loistivat kuin
kirkkaat tähdet. "Pysy vaan täällä", lohdutti häntä Serena, "hän tulee
kohta tänne."
Nuori englannitar jäi entiseen asemaansa, nyt kumminkin paljoa
tyytyväisemmän ja hilpeämmän näköisenä kuin ennen.
Serena ei tavannut missään sitä, jota etsi. Lopuksi heitti hän
silmäyksen sivuhuoneeseenkin. "Ahaa, tännekö olette piiloutunut", huusi
hän herralle, joka penkoi kirjoja ja sanomalehtiä. "Tavoistanne teidät
aina tuntee: kun vaan näette kirjoja, ette voi estää oppineen tapoja
ilmaantumasta. Mutta että olette noin piiloutunut! -- Ettekö siis
koskaan tanssi?"
"Siihen olen liian vanha, hyvä armollinen rouva", vastasi hämillään
herra, joka katsoi voivansa ruveta pisteliääksi, kun kuuli itseään
oppineeksi mainittavan.
"Tulkaa siis minun mukaani", sanoi emäntä, pistäen käsivartensa
itsepäisesti istuvan kansanvaltalaisen kainaloon. "Minä teen teidät
tutuksi erään henkilön kanssa."
"Kuka se olisi?" kysyi toinen yhä istuen.
"Don Aquiles de Mendoza."
"Oh, tuo kuuluisa mies, jota sanotaan don Godoyn oikeaksi kädeksi;
vaikka suuremmalla syyllä tulisi sanoa vasemmaksi kädeksi, sillä hän
tekee taitamattoman teon toisensa perästä. Sitäpä miestä on hupainen
tavata", vastasi herra nauraen, ja antoi kreivinnan viedä hänet salien
läpi tuon pitkän herran luo, joka etsi riitaveljeä.
Esittelyn jälkeen jätti donna Serena herrat kahden kesken, ja jo
ennenkun hän oli salista pois ehtinyt, saattoi hän suureksi
tyytyväisyydekseen huomata, että molemmat jo olivat takertuneet
toisiinsa ja riita oli leimahtanut ilmi kuin "tuli tappuroissa".
Hyvä neiti oli ruumiillisesti väsyneenä poistunut piaanon äärestä; hän
ei muistanut koskaan koko aikana, jona hän oli taidettaan harjoitellut,
saavuttaneensa niin loistavaa menestystä, kuin tänään.
"Tänään olette saanut voiton itsestänne, hyvä täti", sanoi Serena,
kumminkin äänenpainolla, joka yhtä hyvin saattoi ilmaista pilantekoa
kuin totta.
"Nuoriso on aivan ihastuksissaan, rakas sisarentytär, ja jos vielä
saisin sinulta kuulla 'Maurilaisten hyvästijätön Cordovalle', ei
minulta tänä iltana jäisi mikään toivo täyttämättä."
Serena, joka näki, että täti oli liian väsynyt, voidakseen enää antaa
todisteita soittotaidostaan, istui piaanon ääreen ja alkoi soittaa
"Maurilaisten hyvästijättölaulua".
Jo ensi säveleiden kaikuessa vaikeni hälinä viereisissä saleissa, ja
itse tanssijatkin naistensa kera riensivät kevein, mutta nopein askelin
soittosaliin, asettuen talon emännän ympärille, johon nyt kaikkien
silmät olivat suunnatut.
Kaunis emäntä saattoi olla noin kolmenkymmenen ikäinen ja siis siinä
iässä, jolloin Euroopan naiset ovat kauneimmillaan. Hänen kasvojensa
jaloissa juonteissa kuvastui selvästi jonkinlainen majesteetillinen
kaipuu. Kerrottiin, että häntä muutamia vuosia sitten oli kohdannut
suuri onnettomuus, mutta siitä ei mielellään puhuttu.
Sormien liikkuessa soittokoneen norsunluisilla koskettimilla toivat
hänen alabasterinvalkeat, miltei läpikuulakat kätensä siitä ilmoille
tuon laulun säveleitä, jonka säveltäjä oman teoksensa hurmaamana oli
lyönyt päänsä murskaksi. Hänen solakka vartalonsa näytti silloin
korkeammalta, hänen silmistään hehkui yliluonnollinen loiste ja
sysimustat suortuvat hänen otsallaan värähtelivät. Innostuneeseen
soitantoon sekautuivat huokaukset hänen liikkumattomilta huuliltaan.
Joka väre, joka tunne, jonka hän loihti esiin koskettimista, kuvastui
hänen kasvoissaan, joiden juonteisiin hänen jalo sielunsa oli lyönyt
leimansa. Vienoa tulisuutta, joka laulussa leimuaa, kiihkoisia
toisteluja, surullisen kolkkoa mielikuvitusta, kammottavan tuskan
tunnetta, joka saa voimakkaan sydämen valittamaan ja tekee heikon
mielettömäksi, kaikkea tätä säesti hänen kauniin sielunsa tasapaino.
Valkeat kuin lilja olivat hänen kasvonsa, huulet vapisivat,
silmäkulmien yli näyttivät pilvet kevein siiven-iskuin liitävän,
vaaleansininen hyasintti hänen lumivalkealla povellaan värisi, ja kun
vienoa soittoa taas seurasi epätoivon raivoisat sävelet, surullisen
kunnialoiston toivo, nuo hurjat, tulta suitsuavat, myrskynkiihkoiset
soinnut: silloin tulistuivat hänenkin kasvonsa, niilläkin kuvastui
sisällinen liekki, silmät säihkyivät salamoita kuten jalokivet ja
puoliavointen huulten ympäri liiteli vastustamattoman hurmaava hymy.
Sitten kävi laulu taas vienommaksi, hiljaisemmaksi, yhä hiljaisemmaksi,
kuollen, valittaen, ja sävelet kaikuivat kuin kuolevan joutsenen
viimeiset siiven-iskut. Kauniin naisen kasvot olivat metsäruusun
väriset, kun hänen puoleksi suljetuista silmistään putosi kyynelhelmi.
Kaikkien katseet olivat häneen kääntyneet, jokainen sielu seurasi hänen
sielunsa lentoa ja kyllä useamman kuin yhden läsnäolijan povesta nousi
salaperäinen huokaus. Ei kukaan tuntenut itseään kyllin arvolliseksi
häntä saavuttaakseen, häntä omistaakseen. Tämän ylevän olennon edessä
muuttui kaikki rakkaus kunnioitukseksi, jumaloimiseksi. Riemua hän ei
kellekään suonut, mutta tuskakin, jonka hän tuotti, oli monin verroin
suloisempaa kuin kaikki suosio, minkä nainen voi meille suoda.
Häntä täytyi kohdella niin hellästi kuin ainoanlaatuista kukkaa, jota
ei missään muualla tavata, jonka kauneudesta jokainen iloitsee, mutta
jota ei kenenkään ole sallittu poimia -- joka on niin kallisarvoinen,
että itse sen omistajakin kadehtii omaa onneaan. Hän olikin lumonnut
kaikki, ja itse nuo kaksi riitaveljeä unhottivat niin tyyten toisensa,
että he nyt seisoivat käsi kädessä eivätkä voineet temmata pois
silmiään innostuneesta naisesta.
Miltei samalla hetkellä saapui joukkoon uusi vieras, omituinen katse
kasvoissaan, päätänsä pitempi ympärillä olijoita. Espanjalainen
piikkiparta, laihat, ilkulliset kasvot, otsa, joka ilmaisi henkistä
etevyyttä, säihkyvät silmät, joista toisen eteen nelikulmainen lasi oli
puristettu -- tämä kaikki antoi hänen ulkomuodolleen jotakin omituista
ja osoitti hänen olevan niitä ihmisiä, jotka ovat seuraelämän
vitsauksia.
Niin pian kuin Serena oli tulijan huomannut, nousi hän heti
istuimeltaan, riensi hymyillen hänen luokseen ja tarttui hänen
käteensä, esitelläksensä hänet seuralle veljenään, don Jacintona.
Piiri laajeni nopeasti, tehdäkseen tilaa vieraalle, joka terävillä
silmillään silmäili joka haaralle niin tarkoin, kuin olisivat kaikki
olleet hänelle vieraita.
Ensin riensi hänen luoksensa nuori majuri, pulska viiksiniekka
lansierisoturi, joka reippaasti pudisti hänen kättänsä.
"Kuka tämä mies on?" kysyi kreivi lystillinen juonne kasvoissaan,
tarkastaen tervehtijää kiireestä kantapäähän saakka, "Taidatpa totta
tosiaan olla lankomieheni haudasta noussut haamu, vaikka sinut
seitsemän kuukautta sitten peitettiin yliopiston kirjapölyyn?"
Seurue purskahti nauruun.
"Täällä on vielä useita muitakin vieraita, joita kaksikuukautisen
poissaolosi jälkeen tuskin taidat tuntea --", puhui veitikkamaisesti
hymyillen Serena, tuoden yhdestä salin ovesta veljeänsä vastaan tuon
nuoren, solakan englannittaren, joka iloisesti hämmästyen ojensi
kreiville hennon kätösensä ja tervehti häntä puhtaimmalla
kastiliankielellä: "Taivas sinua siunatkoon, rakas puolisoni!"
Donna Serena taputti lapsellisella ilolla käsiänsä; itse kreivikin
unhotti hetkeksi tapansa. Samassa kun entinen hienosti pahankurinen
katse hänen kasvoissaan muuttui iloiseksi hämmästykseksi, kallistui hän
alas kauniin rouvansa käden puoleen ja suuteli sitä kiihkoisen
liikutuksen valtaamana. Kun hän taas katsahti ylös, oli entinen
veitikkamainen ja ivallinen katse palannut hänen kasvoihinsa.
"Oletpa tosiaankin poissaollessani tehnyt vaimostani oikean pienen
herttaisen... papukaijan", sanoi hän nauraen, donna Serenaan kääntyen.
"Niinkö?"
Molemmat naiset heittivät nopeasti ja huomaamatta toisiinsa silmäyksen.
"Jotta muuten näin monen tuntemattoman joukossa tapaisit luonani
joitakuita tuttaviakin", sanoi Serena kreiviin kääntyen, "niin seuraa
minua." Ja nyt esitti hän veljelleen nuo kaksi valtiollista
riitaveljeä.
Kreivin huulilta pääsi leikillinen "Ohoh!" huudahdus, joka kuului
melkein kuin äkkiä tukahtetun naurun loppuhohotus; sitä seurasi pian
hiljainen naurahdus ja kaikkien nähden teki kreivi, tuo pahankurinen
ilme kasvoillaan, ristinmerkin, ikäänkuin torjuakseen luotaan jotakin
pahaa.
Toinen herroista huomasi tämän ja vastasi nauraen:
"Eikö niin, herra kreivi, eihän ole hyvä olla pahan hengen
läheisyydessä?"
"Kun se päälle päätteeksi ilmestyy oikein kaksittain. Mitähän, jos don
Manuel Godoy näkisi 'oikean kätensä' kietoutuneen don Escoigniz'in
käsivarteen?"
Molemmat huomasivatkin nyt vasta, että he olivat käsikädessä seisoneet.
Nyt irtautuivat he kiireesti toisistaan. Kreivi asettui nauraen
molempien väliin ja tarttuen kumpaisenkin käsivarteen pyysi hän:
"Antakaa minun olla kahleena, joka pitää teidät koossa."
Samassa aukaisi palvelusväki ruokasalin ovet ja vieraat riensivät,
välittäen viisi koko espanjalaisesta etiketistä, kirjavassa tungoksessa
ruokien luo.
Täällä saattoi yhdellä silmäyksellä nähdä koko vierasjoukon, joka tähän
saakka oli ollut hajaantuneena eri huoneisiin, ja huomata, mitä kaikkia
omituisia aineksia seurassa oli.
Silloinen aika oli yhdistänyt kaikkien puolueitten ja mielipiteitten
kuuluisimmat edustajat, ylpeän ylimyksen ja vielä ylpeämmän
tasavaltalaisen. Täällä seisoi kuuluisa runoilija, tuolla harmaapää
soturi, tuossa seinään nojaten sanomalehtimies, tuossa nuori
mustaverinen kansanpuhuja tai vanha naurahteleva hidalgo -- ja
keskustassa oleva naismaailma oli kuin ruusuköynnöksillä kietonut koko
tämän eriaineksisen seuran yhteen, kaikki toisiinsa sulattanut.
"Ajatus on todella kaunis", sanoi Jacinto, tarjoten Serenalle
käsivartensa. "Sinä tahdoit saattaa meitä kaikkia lähemmäksi toisiamme,
yhdistää meidät; katsoppas nyt ympärillesi ja ota selkoa siitä,
paljonko olet aikaan saanut."
"Tarkastelehan vaan", jatkoi hän, viedessään Serenaa salin läpi, "näitä
rehellisiä ihmisiä!" -- ja puhuja oli sen näköinen, kuin olisi
torttutaikinasta leivottu kuva, jota hän nyt kädessään käänteli, ollut
hänen tutkimuksiensa esineenä -- "kuinka erilaisiin ryhmiin he nytkin
vielä kokoontuvat. Joka nurkkaan on eri seurue keräytynyt, eivätkä he
toiseen joukkoon kuuluvan kanssa lyöttäydy puheisiin muutoin kuin jos
sattumalta yhteen joutuvat. Huomaahan nyt, tuolla tapaa rauhanpuolueen
mies erään don Infantadon puoluelaisen. Don Manuelin mies on happamen
näköinen, toinen naurahtaa. Nyt he yhtyvät -- he eivät kumpikaan voi
päästä toistaan väistämään. Äkkiä tekee don Manuelin edustaja
naurahduksen yrityksen ja samassa muuttaa don Infantadon mies muotonsa
vakavaksi. He sanovat pari sanaa toisilleen, sitten menee kumpikin taas
omaa tietänsä. Rauhan miehen kasvot taas venyvät pitkiksi, toinen
nauraa partaansa. Tuommoistenkin miesten sulattaminen toisiinsa olisi
maailman kahdeksas ihme."
Kreivinna irroitti kätensä don Jacinton käsivarresta ja riensi taas
tuon yksinäisen kansanpuoluelaisen luo, joka varmaankin oli joutunut
kiivaaseen väittelyyn don Godoyn "oikean käden" kanssa, koska tämä
piteli häntä kiinni napinlävestä.
"Minä pyydän teitä esittämään maljan -- mutta pian", sanoi don Jacinto,
erottaen molemmat taistelutoverit toisistaan.
Don Aquilez nousi ja lausui vain muutamia, mutta nerokkaita ja
innostuneita lauseita, joissa hän kosketti kaikkea, mikä läsnäolijoiden
sydämmille oli rakasta ja kallista ja esitti eläköönhuudon isänmaalle,
don Hernandolle, de la Romanalle ja voitolle.
Lasit kilisivät.
Nyt on kansanvaltalaisen vuoro.
Hän nousi, astui seurueen keskelle ja esitti lyhyesti, selvin vaikka
koruttomin sanoin, eläköönhuudon emännälle. Muuten kääntyi tämäkin
malja Espanjalle omistetuksi, kun puhuja lausui toivovansa, että rakas
Jumala siunaisi tätä maata antamalla sille monta yhtä jaloa naista.
Sitten oli don Jacinton vuoro.
Hänkin kohotti lasinsa -- hetken aikaa silmäili hän helmeilevässä
nesteessä nousevia kuplasia, siksi kunnes nämä lasin reunoja vasten
olivat särkyneet; sitten lausui hän lyhyeen:
"Jumala suojassansa pitäköön kaikkia niitä, jotka saavat elää ensi
vuoteen!"
Kohotetut lasit vapisivat kaikkien käsissä; oli kuin olisi näistä
sanoista viini kaikkien huulilla jääksi jäätynyt. Eihän tiennyt
yksikään, erottiko hän kenties itsensäkin pois niiden luvusta, joille
hän tämän toivomuksen lausui. Useimmat läsnäolijat kääntyivät pois
äsken tulleesta vieraasta, joka nyt lähti sen pienen, pyöreän pöydän
luota, minkä ääressä hän viimeksi oli istunut, ja lähestyi rakuunoita,
joille hän puoliääneen puhui:
"Onhan hyvin mahdollista, ettemme saa elää ensi vuoteen!"
Mahdotonta oli olla huomaamatta kreivin esittämän maljan masentavaa
vaikutusta, kun vielä samalla hetkellä jokaisessa taas heräsi suureksi
osaksi unhotuksiin jäänyt puoluevimma. Pilkallisin, katkerin lausein
kääntyi kukin toiseensa, vaikk'ei kukaan puhunut sanaakaan.
Silloin astui kreivitär Serena ja hänen kerallansa nuori englannitar --
don Jacinto kreivin puoliso -- jännittyneen seurueen keskelle.
"Pyydän hiljaisuutta muutaman silmänräpäyksen ajaksi", lausui kreivitär
kokoontuneelle seurueelle. Vieraat keräytyivät puoliympyräksi emännän
ympärille -- syvä hiljaisuus vallitsi.
Englannitar, joka tuli seisomaan jokseenkin keskustassa, oli hyvin
kalpea. Hänen suurien, tummansinisten silmiensä katse oli
syvämietteisen levollinen. Hän vetäisi kädellään silkkihiuksiansa
taaksepäin ja alkoi, suonenvedontapaisesti Serenan kättä puristaen,
ylevän juhlallisena hennolla, sydämeen käyvällä äänellä lausua erästä
Camoens'in kuolemattomista runoista, "_Granadan valloitus_"-nimistä,
joka samoin kuin moni muukin on vain kirjoitettuna olemassa, mutta
kumminkin jok'ainoalle espanjalaiselle tuttu.
Kuin salaman isku sattuivat tuon tutun laulun sanat jokaisen sydämeen
ja sitä suuremmalla voimalla, kun ne kaikuivat vieraan huulilta, joka
vuosi sitten tuskin tiesi mitään koko Espanjasta tai sen kielestä. Nämä
pyhät sanat valtasivat kaikki mielet innostuttavalla tenholla ja sielun
liikutus sai kyyneleet tunkeutumaan silmiin, kun isänmaallisen laulun
kyllä tuttu, mutta unhotuksiin jäänyt kehoitus kaikui muukalaisen
ihanilta huulilta. Jokainen tunsi vetovoiman, joka liitti hänet
likemmäksi muihin ihmisiin.
Kuinka kaikkien ympärillä seisojain kasvot hehkuivat! Kuinka jänteväksi
kävi jokaisen käsivarsi, kuinka säihkyi jok'ainoa silmä! Ahtaaksi kävi
rinta, katse kohosi taivasta kohden!
Kun laulun viimeinen säe alkoi, ei enää kukaan voinut pysyä kylmänä;
itse kreivinkin silmät täyttyivät kyynelistä. Hän syöksähti vaimonsa
jalkoihin, tarttui hänen käteensä, peitti sen suudelmilla eikä hävennyt
kyyneliänsä. Ei kenenkään silmä jäänyt kyynelettömäksi.
Entiset vihamiehet ojensivat toisillensa käden sovinnon merkiksi.
Kyynelistä, joiden he olivat nähneet virtaavan toistensa silmistä, kun
heidän yhteistä äitiänsä mainittiin, olivat he tunteneet toinen
toisensa veljiksi ja sisariksi.
"Sinä olet voittanut, nainen!" puhui kreivi kääntyen Serenaan, "sillä
sinä olet lahjoittanut meidät kaikki toisillemme!" Hän tarttui kauniin
vaimonsa käsivarteen ja vetäytyi hänen kanssansa erilleen seurueesta.
Toisetkin seurasivat hänen esimerkkiään. Sellaisen hetken perästä
olisi todellakin tavallinen, kevytmielinen keskustelu tuntunut
vastenmieliseltä, jopa inhottavalta.
Jokaisesta tuntui paremmalta kuin vielä vähän aikaa sitten; jokainen
omisti itselleen pyhän, suuren, verrattoman tehtävän ja jokainen oli
onnellisempi kuin ennen tuota hetkeä.
Kolme päivää myöhemmin seisoi aseissa _satakahdeksankymmentätuhatta_
soturia valmiina karkoittamaan vihollisen isänmaan rajain sisäpuolelta.
* * * * *
Kun kaikki vieraat olivat poistuneet, vetäytyi Serenakin
makuuhuoneeseensa.
Melu kaduilla oli tauonnut; ainoastaan silloin tällöin kuului kotiin
palaavien vaunujen ratinaa.
Kellä on puhdas omatunto, kenen ei tarvitse pelätä yksinään-oloa, se
tuntee, kuinka yksinäisyys suuressa, vilkkaassa seurassa vietetyn yön
jälkeen on suloinen. Kruunujen häikäisevän loisteen sijaan tulee
yölampun tasainen, heikosti palava liekki, nuo pitkät rivit suuria
saleja muuttuvat pieneksi, ahtaaksi makuuhuoneeksi, jossa kaikki on
niin tuttua, niin levollista ja lepoon houkuttelevaa; soiton ja
sekaisten, katkonaisten ihmisäänien kaiku yhä kuuluu kiihoittuneessa
mielikuvituksessamme, vaikka ympärillämme jo vallitsee syvin
hiljaisuus, jota ainoastaan seinäkellon yksitoikkoinen raksutus vähän
häiritsee.
Silloin vapaudutaan ahtaista epämukavista vaatteista ja usein vielä
kankeammista kasvojenjuonteista, ja samalla kun tavanmukainen makuusija
houkuttelee nautinnosta väsyneet jäsenemme lepoon, tekee sielullemme
niin ihmeen hyvää, kun se vihdoinkin on itsekseen, vapaana pakosta
seurata muiden mielitekoja.
Silloin herää toinen toisensa perästä meissä noita salaperäisiä,
haaveksivia ajatuksia, jotka eivät päivillä saa tajunnassamme sijaa --
unohtumattomat muistot, monivuotiset toiveet, joiden alkulähde on
paljon kauempana ajassa kuin äskeinen pian haihtuva huvittelu, ja jotka
vain silloin saattavat palata, kun sielu käy levolle, noina himmeinä,
huntupeitteisinä hetkinä, jotka ovat nukkumisen ja valvomisen välillä
ja joiden viimeisistä aineksista unennäöt muodostuvat.
Lähetettyänsä pois viimeisenkin kamarineitsyensä vetäytyi kreivinna
alkoovinsa sisimpään osaan, missä hän veti pois mustan damastipeitteen,
joka verhosi erästä taulua; sen eteen jäi hän synkkänä, surumielisenä
seisomaan.
Taulu kuvasi kauniinpuoleista, kalpeata miestä. Hymyilevät kasvot,
elävät silmät, jalo, ylpeä ryhti ja korkea, vakava, suurta
arvokkaisuutta todistava otsa -- siinä tuon kuvan pääpiirteet.
Tämän kuvan näköinen ei ollut yksikään niistä miehistä, jotka äskettäin
olivat talossa olleet.
Nainen heitti pitkän, ikävöivän silmäyksen kuvaan ja laski sitten
kuuluvasti huoahtaen peitteen uudelleen alas; sitten istahti hän pöydän
ääreen, jossa lamppu heikosti valaisten paloi. Hän otti esiin
päiväkirjansa, johon hän nyt aikoi muutamina riveinä säilyttää tämän
päivän muistot. Päiväkirjaan oli mustalla nauhalla kiinnitetty toinen
pieni muistikirja, jonka kanteen sama muotokuva mustaan verhottuna oli
maalattu. Tämänkin kirjan aukaisi Serena. Hän kirjoitti siihen muutaman
rivin, muutamia surullisia ajatuksia -- niillä päätti hän iloisen
päivänsä.
Näin ne kuuluivat:
_"Tänäänkin olin onneton... tänäänkin täytyi minun sinua muistella.
Tänäänkin itkin, koska sinä minun tähteni ja itsesi tähden kärsit;
tänään vieläkin kerran annoin anteeksi, mitä minua ja itseäsi vastaan
olet rikkonut. Kuolema olkoon sinulle... minulle... meille molemmille
armollinen!"_
Sitten laski nainen päiväkirjan takaisin verhon taakse, josta hän sen
oli ottanut, ja asetti vielä alabasteriverhon lampun eteen, ennenkuin
hän katosi alkoovin koruompeluilla kaunistetun esiripun taakse.
Muutamien minuuttien perästä vallitsi juhlallinen hiljaisuus.
Vanhurskaat nauttivat rauhallisen unen suloisuutta.