I.

Kertomuksemme alkaa maaliskuun 18 p. 1808.

Voittoisat ranskalaiset sotajoukot olivat anastaneet haltuunsa

suurimman osan Espanjaa, ja kuningas oli juuri lähtemäisillään pakoon

Meksikoon, kun Espanjan kansa Aranjuez'issa pystytti sotalipun

vapauttaaksensa valtakunnan ja kuninkaansa Ferdinand VII:n

ranskalaisten vallasta.

Tieto tästä päätöksestä kulki heti kautta koko maan. Pääkaupunki vietti

riemujuhlia, jotka tekivät koko Madridin öisen _fata morganan_

[kangastuksen] kaltaiseksi, jonka äärettömissä valoaalloissa suurien

loistavien palatsien varjot kohosivat mustaa taivasta kohden, tuhansien

välkkyvien lamppujen muodostamien liekkiviivojen reunustamina. Kaikissa

palatseissa Manzanares'in rannoilla oli otsikoissa tulikirjaimin sana

"_la libertad_" [vapaus], ja itse syrjäisten kalastajamökkienkin

asukkaat ottivat kykynsä mukaan osaa yleiseen juhlaan panemalla palavia

kynttilöitä ikkunoihinsa ja jutellen keskenään Cortes'in (säätyjen)

kokoontumisesta.

Manzanares'in mustalla pinnalla tulee näkyviin tulinen ihme: kaikin

puolin valaistu laiva, joka on ankkurissa keskellä virtaa ja jonka

pyöreät, myöskin lampuilla reunustetut ikkunat loistavat kauas

ikäänkuin jonkun merihirviön tulta sinkoilevat silmät.

Komean kivisillan arkkujen päältä nousee monivärisiä raketteja

pilvipeitteistä taivasta kohden, kuin tahtoisivat ne asettua tähdiksi

sen lakeen. Mutta maan lähettiläät räjähtävät pirstoiksi tuolla

ylhäällä, hajoittaen ympärilleen sinisiä, vihreitä ja ruusunvärisiä

tähtösiä, jotka putoavat takaisin veden pintaan ja siinä hiljaisella

sihinällä sammuvat.

Ja valaistuilla kaduilla tulvaili ja tunkeili lukematon ihmislauma,

iloisia, innostuksesta säteileviä kasvoja; ja vaikk'ei kukaan

oikeastaan ollut täysin selvillä tunteistaan, saattoi kuitenkin lukea

jokaisen sydämestä kuin avatusta kirjasta; ja jokainen piti päänsä

pystyssä, ylpeänä päätöksestä, jonka maa oli tehnyt ja johon hänkin oli

roposen avuksi antanut; ja jokainen kieli innostui puhumaan jotakin

siitä, minkä kaikki tunnustivat olevan jaloa, kaunista ja ihmeteltävää.

Monen riemuisan "eläköön!" huudon tervehtimät avonaiset vaunut

liikkuivat katuja pitkin. Niissä istuja tervehti kaikille suunnille,

kuin olisi hän ollut jokaisen yksityisen ystävä tässä lukemattomassa

väkijoukossa; ja yhä laajemmalle, kadulta kadulle kaikui eläköön-huuto;

ikkunoista liehuivat valkoiset nenäliinat, parvekkeilta siroteltiin

kukkia, hatut ja lakit heiluivat korkealla ilmassa, innostuneiden

sotilaitten ja vapaaehtoisten joukkojen liput liehuivat tuulessa ja

Buen-Retiron muurien kanuunoista paukkuivat tervehdyslaukaukset.

Herttua Infantado, kuninkaallisen puolueen johtaja, se oli, jota näin

myrskyävillä ja riemuisilla kunnianosoituksilla tervehdittiin.

Korkealla tämän tarumaisen näyn yläpuolella kohosi vielä lumoavampi

ilmiö. Yön pimeydessä oli se korkealla ilmassa riippuvan äärettömän

suuren tulikruunun kaltainen. Se oli Buen-Retiron linna; sen muurit,

joita palavat lamput ylt'yleensä peittivät, näyttivät riippuvan

ilmassa, kun yön pimeys yhdisti yhdeksi taivaan ja maan.

Buen-Retiron luona näemme suuren rakennuksen, jonka ensi kerros ja

parvekkeet ovat loistavasti valaistut. Ihan sen vieressä seisoo synkkä

rakennus, ja yhdessä ainoassa sen ahtaista ikkunoista palaa kaksi

ohutta kynttilää.

Tämä synkkä rakennus on... valtiovankila. Yleisen anteeksi-annon

johdosta päästettiin tämän vuoden alussa sen asukkaat vapauteen. Yksi

ainoa jäi -- vanki, joka oli murhannut kilpakosijansa ja siitä tuomittu

elinkautiseen vankeuteen.

Hänkin kuuli tuon iloisen melun ja pauhinan kaupungista, näki komeasti

valaistut huonerivit ja niiden otsikoilla sanan _Ia libertad_; ja

silloin pani hänkin ikkunaansa kaksi palavaa kynttilää -- vapauden

kunniaksi!

Meteli tunkeutui kadulta hänen vankilaansa saakka; hän kuuli sen,

ymmärtämättä sen merkitystä. Sen näki hän, että ihmiset iloitsivat,

että he ikäänkuin virkosivat uuteen elämään ja olivat onnelliset; syytä

siihen hän ei tiennyt. Mistäpä hän sen tietäisikään, hän, joka neljä

vuotta oli elänyt erillään maailmasta tässä ikävässä vankilan

komerossa?

Hän nojautui tiheäristikkoiseen ikkunaansa ja ihmetteli kaupungin

suurenmoista valaistusta, juhlallista ulkomuotoa, aaltoilevia

ihmislaumoja ja pitkää, loistavaa vaunuriviä, joka vaivoin pääsi

tungoksessa eteenpäin. Siellä täällä kykenivät hänen silmänsä

erottamaan vastapäätä olevien talojen liekkiriveistä sanoja, ja nämät

sanat olivat aina: _la libertad!_ Yhden äänen saattoi hän erottaa

kansan riemuisasta hälinästä; se oli: _la libertad!_

Suuren, vankilan vieressä olevan rakennuksen ikkunat olivat

monivärisillä lyhdyillä valaistut; ensimäisen kerroksen saleista kaikui

iloinen soitanto, ja ikkunaverhoja vasten syntyi pian katoavia varjoja

nopeasti liitävistä tanssijoista. Toisinaan ilmestyi joku tanssija

naisensa kera lipuilla koristetulle parvekkeelle hengittääkseen

raitista ilmaa ja kootakseen uusia voimia. Avonaisen parvekkeenoven

kautta kadulle tunkeutuvat tuliset fandango-säveleet innostuttivat

muutamia ilon hurjistuttamia nuoria miehiä, jotka juuri ohi kulkivat,

liehuttamaan sulkatöyhtöisiä hattujaan ja innokkaasti huutamaan: "_el

rei Fernando_!"

"Eläköön!" kaikui joka kerta, samoin kuin ylhäältä: "sen Jumala

suokoon!" Iloinen soitto tukahdutti parvekkeella juuri seisovan parin

kuiskaukset.

"Mitähän on täällä tapahtunut, kun kaikki nuo ihmiset noin

riemuitsevat? Ovatko kaikki nuo tuhannet päässeet juuri vankilasta,

koska he noin innokkaasti heittäytyvät ilon valtaan? Olivatko kaikki

nuo suuret rakennukset vankiloita ja ovatko ne nyt valaistuja vaan

siitä syystä että ne ovat saaneet toisen tarkoituksen? Kuinka tuolla

ylhäällä tanssivat! Oi -- nuo ihmiset ovat kaikki oikein

onnellisia!"...

Vaipuen ajatuksiinsa silmäsi vanki ikkunoistaan hupaista elämää tuolla

ylhäällä. Hän yksin oli vangittuna; hänelle yksin olivat vieraita nuo

innostuksen sävelet, jotka tunkeutuivat hänen yksinäiseen vankilaansa

saakka. Vielä neljä viikkoa sitten oli hän kuullut vankeustoveriensa

viereisissä kammioissa meluavan, laulavan ja lystiä pitävän; nyt on

sekin vaiennut: kaikki vapautettiin -- hän yksin jäi tähän suureen,

kolkkoon rakennukseen.

Eräänä päivänä oli tämän talon edustalle ilmestynyt lauma iloisesti

liikkuvia ihmisiä. Neliönmuotoisessa pihassa julkiluettiin

armahduskirja, sitten kuuli hän viereisten kammioiden ovia aukaistavan,

kuuli, kuinka vapautetut yhtyivät omaistensa ja tuttaviensa kanssa,

kuinka he itkivät ja nauroivat; kaikki menivät he hänen ovensa sivu, ja

jo heidän katkonaisissa sanoissaankin ilmeni heidän miltei mieletön

ilonsa. Joka huone tuli tyhjäksi. Iltasella vallitsi äänettömyys koko

tuossa suuressa rakennuksessa; ei kuulunut missään kahleiden kalinaa;

hän yksin oli sinne jäänyt. Oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja

alhaalta, joka paikasta menivät he menojaan, nuo kolkot naapurit --

jokaisen luo oli hyvästiä sanovan vanginvartijan mukana tullut

riemuitsevia tuttavia tai sukulaisia: hänen ovelleen vain ei ollut

kukaan kolkuttanut.

Neljän pitkän vuoden kuluessa oli hän ehtinyt tottua siihen kolkkoon

ajatukseen, että yksin kuolema tulisi pelastamaan hänet näistä

kahleista. Hän oli tottunut yksitoikkoisiin kävelyihinsä ovelta ikkunan

luo ja taas takaisin. Hän oli rakentanut tuttavuutta suurien

hämähäkkien kanssa, jotka vuosi vuodelta rakensivat samaan nurkkaan

verkkonsa, viettäen hänen kanssaan vankilan ikävää yksinäisyyttä.

Kun hän iltaisin veti esiin huilunsa ja sillä huvikseen soitteli,

silloin kömpivät ne kaikki esiin loukoistaan, kapusivat verkkonsa

äärimmäiselle reunalle, hyppivät edes takaisin seinällä, jäivät

asemilleen ja juoksivat taasen lähemmäksi hänen luokseen.

Neljä vuotta oli hän elänyt oman säännöllisen elinjärjestyksensä

mukaan, kuten ainakin vangit, jotka kärsivällisesti alistuvat osaksensa

tulleeseen kohtaloon. Laululla, huilunsoitolla, piirustuksella,

kävelyillä ja ilmaa ennustavien hämähäkkiensä elämän tarkastamisella

sai hän päivänsä kulumaan.

Semmoinen on se elinjärjestys, joka estää vankilan asukkaan

ajattelemasta omaa surkeata kohtaloaan ja varjelee häntä ajatusten

tavallisesta seurauksesta: mielipuolisuudesta.

Jos sittenkin joskus kauhistavat öiset näyt menneisyydestä ja

tulevaisuuden himmeydestä astuivat esiin ja karkoittivat unen silmistä,

haihtuivat ne pian jälleen sen kaikki kukistavan ajatuksen voimasta,

että entisyys kumminkin on auttamattomasti mennyt, tulevaisuus on

ijäisyyden oma ja nykyhetki vietettävä vankilan neljän seinän välissä.

Silloin oli vangin tapana istua lujalla rautaristikolla varustetun

ikkunansa ääreen ja hitaasti laskea vastapäisten kattojen tiilikivien

lukua, rivi riviltä, kunnes sielu, tästä ajatuksia tappavasta toimesta

tykkänään väsähtäneenä, vaipui itseensä.

Kesäisin siroitteli hän siemeniä ikkunalle. Pikkulinnut tottuivat

tuohon, lensivät ristikon raudoille ja noukkivat, lauloivat ja

visertelivät. Talvisin istui hän pienen rautauunin eteen ja tirkisteli

hehkuviin hiiliin.

Pitkällinen tirkisteleminen tuleen on onnettomalle sielulle erinomaisen

terveellistä, sillä se haihduttaa ajatukset. Liekki paisuu, kiemurtelee

milloin oikealle, milloin vasemmalle, kipinät säihkyvät milloin

oikeaan, milloin vasempaan, aina on eloa ja sihinää hiiloksessa, hiilen

hehkuva puna muuttuu alituisesti kiiltävän valkoiseksi, siksi kunnes

taas sen ympärille muodostuu musta tuhkaverho. Liekki toisensa perästä

sammuu, kunnes viimeinenkin pala on hiiltynyt. Vihdoin vaipuu sielu

väsyneenä lepoon, tietämättä missä se kaiken aikaa on oleillut.

Tämän meidän vangitun sankarimme elinjärjestyksen olivat yhden ainoan

päivän tapaukset tykkänään mullistaneet. Hirveän kiihkoisessa

mielentilassa lähti hän ikkunansa luota ja heittihe kylmälle

vuoteellensa nukkuakseen. Mutta kadulla vallitseva melu ja

naapuritalosta kuuluvat soiton sävelet ajoivat hänet pian ylös

leposijaltaan. Hän nousi ja mitteli kiivain askelin ja levottomasti

vankilansa lattiata.

Pitkän ajan kuluttua melu vihdoin taukosi kadulta. Nyt luuli hän

voivansa nukkua rauhallisesti ja pani uudestaan maata; mutta mitä hän

oli kuullut, se yhä vaan kaikui hänen korvissaan. Hänen sielussaan

kohosi kammottava vastakaiku noihin kaikilta puolin kuuluneisiin

ääniin. Sydämen myrskyinen tykytys ei suonut hänelle lepoa; veri

virtasi kiihkeästi hänen suonissaan. Yhä vielä luuli hän kuulevansa

miljoonia ja taas miljoonia ääniä; kiihkoisena syöksähti hän vielä

kerran ylös vuoteeltaan ja siveli muutaman kerran otsaansa kädellään.

Otsa oli hehkuvan kuuma, käsi kylmä kuin jää. Kynttilät ikkunoissa

olivat loppuun palaneet. Hän kuunteli, tavoittaaksensa edes yhden

ihmisäänen, joka karkoittaisi haavekuvat hänen sielustaan. Kuolon

hiljaisuus vallitsi! -- Muutamassa nurkassa oli kärpänen takertunut

hämähäkin verkkoon. Hämähäkki hääri sen ympärillä, punoen lankojaan

yhä tiheämpään, ja kärpänen oli tahtomattansa joutunut turmiolliseen

kudokseen.

"Haa, sinäkin -- siis olet sinäkin vanginvartija?" huusi vanki,

hypähtäen vuoteeltaan; ja rientäen verkon luo vapautti hän vangitun

kärpäsen varmasta kuolemasta. Hän katseli hyönteisen iloista lentoa

semmoisilla tunteilla, kuin olisi hän itse vapautettu suuresta

taakasta. Hämähäkki katosi loukkoon.

"Mihinkähän se on voinut paeta", puheli vanki miettiväisenä itsekseen.

"Mihinkä pääsit, sinä katala murhaaja", huusi hän kadonneelle

hämähäkille äkillisen vihan vallassa. "Siksikö vain oletkin vankilaani

asuntosi rakentanut, jotta tappaisit minun vieraani? Minä tapan sinut,

sinä mykkä salamurhaaja; et saa koskaan enää täällä vaania noita

hupaisia, vilkkaita, auringon säteistä iloitsevia, kultasilmäisiä

olennoita!"

Ja nopeasti tarttui hän nurkassa olevaan hiilihankoon ja ryhtyi ajamaan

hämähäkkiä takaa; mutta tämä pujahti pois verkostaan, juoksi ylös

seinää myöten ja katosi yht'äkkiä hänen silmistään sillä kohdalla,

jossa uunitorvi oli yhdistetty seinään.

Lapsellisessa raivossa, joka oli ihan hänen silloisen mielentilansa

mukaista, nousi vanki tuolille tavoittaaksensa huonekumppaniansa.

Minne se on voinut piiloutua?

Hän haki hakemistaan... vihdoin huomasi hän halkeaman, joka kuumuuden

vaikutuksesta oli syntynyt seinään. Tämän halkeaman kautta oli

hämähäkki päässyt takaa-ajajansa käsistä.

Silloin heräsi äkkiä hänen sielussaan ajatus.

"Kuinkahan olisi, jos koettaisit tuosta pujahtaa ulos? Miksi en minäkin

voisi löytää tuosta pääsypaikkaa?"

Tämä ajatus juurtui syvälle hänen sieluunsa -- ajatus, että voisi

päästä vapaaksi -- päästä pois täältä -- _olla vapaa_ -- uusin voimin

liikkua maailmassa, kuten miljoonat muut!!

Kynttilät olivat sillä välin palaneet sammuksiin. Hän laskeutui

pimeässä vuoteelleen. "_Olla vapaa_!" -- ne sanat kaikumistaan

kaikuivat hänen levottomassa sielussaan kehotushuutona.