Oli heinäkuun ilta. Martin, hänen vaimonsa, hänen tyttärensä ja
poikansa nousivat pöydästä, lausuivat kiitoksensa Jumalalle ruuasta ja
menivät ruokalepoa nauttimaan muutamien, huoneen vieressä kasvavien
komeiden kirsikkapuiden siimekseen.
Joakiina, joka oikein jumaloimiseen asti helli Antoniota, poikaansa,
alkoi siinä puhella pienokaiselleen kaikenmoisia mieluisia hullutuksia
ja miltei tukehuttaa häntä suudelmillaan ja hyväilemisillään, kunnes
"pieni enkeli" tuohon kaikkeen niin kyllästyi, että rupesi kurkkunsa
täydeltä huutamaan ja parkumaan.
"Älä itke, sydänkäpyni", sanoi tahi paremmin uikutti äiti. "Miksi itket
sinä, äitisi ylpeys, sinä, joka olet arvokkaampi kuin koko maailman
_pesetaat_? [Espanjalainen raha.] Kuinka kauniin pojan on Jumala
minulle antanut! Eikö totta, Martin? Onko Espanjan kuninkaalla poikaa,
joka pojallemme vertoja vetää? Luo silmäsi häneen, Martin, näet sä,
kuinka hän nauraa... Ah, siunattu pieni suu! Tahtoisinpa syödä sinut
suuteloillani!"
Martin otti vuorostaan pojan syliinsä ja alkoi hyväillä häntä. Tytöt,
varsinkin nuorin, seisoivat äänettöminä ja noloina, huolimatta enää
ihailla korvarenkaita, joita vasta olivat kirsikanmarjoista tehneet.
Kun Martin huomasi tämän, jätti hän jonkinmoisella kiireellä, jossa
Joakiina oli näkevinänsä ylenkatsetta, pojan takaisin äidin syliin ja
aikoi juuri kysyä syytä tyttärien alakuloisuuteen, kun Markiitan huulet
yht'äkkiä rupesivat väräjämään.
"Mikä sinun on, lapseni?" kysyi Martin.
"Älä kysy, isä", vastasi tyttö yhä suuremmassa ahdistuksessa.
"Miksi en kysyisi?" sanoi Martin hyväillen häntä. "Mikä sinua surettaa,
pieni ihmelapseni? Tiedäthän, että sinä ja sisaresi olette isänne
ylpeys."
"Katsopas lutusta! Kuusvuotinen ja jo osaa!" huudahti Joakiina kovin
närkästyneenä.
"Älä ole milläsikään, vaimo", sanoi Martin sovinnollisesti. "Ainahan
lapset ovat kateellisia, kun näkevät toisia hyväiltävän."
"Kyllä minä hänestä saan kateuden lähtemään muutamilla selkäsaunoilla."
"Joakiina, varo itseäsi sitä tekemästä."
"En, enkä varo! Vaikkakin nuo toiset lutukset eivät puhu mitään, niin
näkee selvään, että he ovat samassa liitossa. Mutta onko se heidän
syynsä? Ei, syy on isän, joka pilaa heidät."
"Vaimo, Joakiina! Pyhän neitsyen nimessä, ei mitään väärinkäsitystä!
Semmoisia tulee maailmassa kyllä muutenkin, meidän ei tarvitse niitä
etsiä."
"Samaa sanon minäkin -- sinulle!"
Ja Joakiina purskahti itkuun, oikein Magdaleenan tavoin, ja mumisi,
suudellen poikaansa ja huuhtoen häntä kyynelillään:
"Sieluni poika! Kuinka vähän suosituksi Jumala on tehnyt sinut! Ei
rakasta sinua kukaan muu maailmassa kuin sinun oma äitisi."
"Vaimo!" huudahti Martin, joka jo alkoi menettää malttinsa. "Älä
lörpöttele tuhmuuksia; älä kiusaa minua... Minäkö en rakastaisi
poikaani!"
"En tarvitse silmälasia sitä nähdäkseni."
Kun Martin huomasi, ettei mikään järkisana pystynyt Joakiinaan, että
tämä kohtuuttomasti väärinkäytti hänen kärsivällisyyttään ja
hyvänsävyisyyttään, sekä vielä että sama juttu tulisi joka päivä
uudistumaan, vaikeni hän vähäksi aikaa tyyntyäkseen ja sanoi sitten
vakavalla äänellä:
"Kuulehan, Joakiina, mitä nyt sanon, äläkä unhota sitä koskaan. Ei voi
kukaan maailmassa rakastaa lapsiansa enemmän kuin minä rakastan
poikaani; ei voi kukaan maailmassa rakastaa vaimoansa enemmän kuin minä
rakastan ja kunnioitan vaimoani, eikä kukaan ole enemmän kuin minä
vakuutettu siitä, että Jumala on pannut miehelle velvollisuudeksi
suojella ja tukea naista, joka luonnoltaan on turvaton ja heikko; mutta
niin vahvasti vakuutettu kuin minä ei voi myös kukaan olla siitä, että
Jumalan kirous ei ole kohtaamatta miestä, joka unohtaa kuolleet ja
hylkää äidittömät. Puolisoni, joka nyt riemuitsee Jumalan kasvojen
edessä, hän, joka eli ja kuoli pyhimyksenä, hän, Dominika, jota
rakastin kuin sinua nyt rakastan, sanoi minulle vähää ennen kuin hän
heittäysi isän Jumalan helmaan: 'Kautta pyhän neitsyen vannotan minä
sinua, jos sieluni tyttärille äitipuolen hankit, ettet salli tämän
niitä pahoin pidellä ja ettet itse niitä kovuudella kohtele, niin kauan
kuin ne täyttävät lasten ensimäisen velvollisuuden, joka on kuuliaisuus
vanhempia kohtaan!' Ja tälle samalle vaimolle minä valalla lupasin,
että täyttäisin hänen tahtonsa, ja valani aion minä pitää. En suvaitse
keneltäkään sydämettömyyttä tyttäriäni kohtaan, joilla, lukuunottamatta
että kuoleva äiti ne minun huostaani uskoi ja että ne ovat minun omat
tyttäreni, vielä siihen lisäksi on nimi pyhempi ja suurempaa
kunnioitusta ansaitseva kuin mikään muu nimitys maailmassa, nimi:
_äidittömät_."
Kun Joakiina kuuli nämä vakavat sanat painoi hän alas päänsä ja näytti
katuvan kovuuttansa. Martin ojensi hänelle kätensä ja pyyhki pois
tunteen kyynelen. Ja Jumalan rauha majaili tänä hetkenä perheessä, niin
että nyt, niinkuin aina kun mies on jalomielinen, hyvä ja tunteellinen,
vaimo, joka ei ole paha, joskin hiukan turhamainen, lopulta tulee
sanoneeksi: "tapahtukoon tahtosi!"