II.

Oli heinäkuun ilta. Martin, hänen vaimonsa, hänen tyttärensä ja

poikansa nousivat pöydästä, lausuivat kiitoksensa Jumalalle ruuasta ja

menivät ruokalepoa nauttimaan muutamien, huoneen vieressä kasvavien

komeiden kirsikkapuiden siimekseen.

Joakiina, joka oikein jumaloimiseen asti helli Antoniota, poikaansa,

alkoi siinä puhella pienokaiselleen kaikenmoisia mieluisia hullutuksia

ja miltei tukehuttaa häntä suudelmillaan ja hyväilemisillään, kunnes

"pieni enkeli" tuohon kaikkeen niin kyllästyi, että rupesi kurkkunsa

täydeltä huutamaan ja parkumaan.

"Älä itke, sydänkäpyni", sanoi tahi paremmin uikutti äiti. "Miksi itket

sinä, äitisi ylpeys, sinä, joka olet arvokkaampi kuin koko maailman

_pesetaat_? [Espanjalainen raha.] Kuinka kauniin pojan on Jumala

minulle antanut! Eikö totta, Martin? Onko Espanjan kuninkaalla poikaa,

joka pojallemme vertoja vetää? Luo silmäsi häneen, Martin, näet sä,

kuinka hän nauraa... Ah, siunattu pieni suu! Tahtoisinpa syödä sinut

suuteloillani!"

Martin otti vuorostaan pojan syliinsä ja alkoi hyväillä häntä. Tytöt,

varsinkin nuorin, seisoivat äänettöminä ja noloina, huolimatta enää

ihailla korvarenkaita, joita vasta olivat kirsikanmarjoista tehneet.

Kun Martin huomasi tämän, jätti hän jonkinmoisella kiireellä, jossa

Joakiina oli näkevinänsä ylenkatsetta, pojan takaisin äidin syliin ja

aikoi juuri kysyä syytä tyttärien alakuloisuuteen, kun Markiitan huulet

yht'äkkiä rupesivat väräjämään.

"Mikä sinun on, lapseni?" kysyi Martin.

"Älä kysy, isä", vastasi tyttö yhä suuremmassa ahdistuksessa.

"Miksi en kysyisi?" sanoi Martin hyväillen häntä. "Mikä sinua surettaa,

pieni ihmelapseni? Tiedäthän, että sinä ja sisaresi olette isänne

ylpeys."

"Katsopas lutusta! Kuusvuotinen ja jo osaa!" huudahti Joakiina kovin

närkästyneenä.

"Älä ole milläsikään, vaimo", sanoi Martin sovinnollisesti. "Ainahan

lapset ovat kateellisia, kun näkevät toisia hyväiltävän."

"Kyllä minä hänestä saan kateuden lähtemään muutamilla selkäsaunoilla."

"Joakiina, varo itseäsi sitä tekemästä."

"En, enkä varo! Vaikkakin nuo toiset lutukset eivät puhu mitään, niin

näkee selvään, että he ovat samassa liitossa. Mutta onko se heidän

syynsä? Ei, syy on isän, joka pilaa heidät."

"Vaimo, Joakiina! Pyhän neitsyen nimessä, ei mitään väärinkäsitystä!

Semmoisia tulee maailmassa kyllä muutenkin, meidän ei tarvitse niitä

etsiä."

"Samaa sanon minäkin -- sinulle!"

Ja Joakiina purskahti itkuun, oikein Magdaleenan tavoin, ja mumisi,

suudellen poikaansa ja huuhtoen häntä kyynelillään:

"Sieluni poika! Kuinka vähän suosituksi Jumala on tehnyt sinut! Ei

rakasta sinua kukaan muu maailmassa kuin sinun oma äitisi."

"Vaimo!" huudahti Martin, joka jo alkoi menettää malttinsa. "Älä

lörpöttele tuhmuuksia; älä kiusaa minua... Minäkö en rakastaisi

poikaani!"

"En tarvitse silmälasia sitä nähdäkseni."

Kun Martin huomasi, ettei mikään järkisana pystynyt Joakiinaan, että

tämä kohtuuttomasti väärinkäytti hänen kärsivällisyyttään ja

hyvänsävyisyyttään, sekä vielä että sama juttu tulisi joka päivä

uudistumaan, vaikeni hän vähäksi aikaa tyyntyäkseen ja sanoi sitten

vakavalla äänellä:

"Kuulehan, Joakiina, mitä nyt sanon, äläkä unhota sitä koskaan. Ei voi

kukaan maailmassa rakastaa lapsiansa enemmän kuin minä rakastan

poikaani; ei voi kukaan maailmassa rakastaa vaimoansa enemmän kuin minä

rakastan ja kunnioitan vaimoani, eikä kukaan ole enemmän kuin minä

vakuutettu siitä, että Jumala on pannut miehelle velvollisuudeksi

suojella ja tukea naista, joka luonnoltaan on turvaton ja heikko; mutta

niin vahvasti vakuutettu kuin minä ei voi myös kukaan olla siitä, että

Jumalan kirous ei ole kohtaamatta miestä, joka unohtaa kuolleet ja

hylkää äidittömät. Puolisoni, joka nyt riemuitsee Jumalan kasvojen

edessä, hän, joka eli ja kuoli pyhimyksenä, hän, Dominika, jota

rakastin kuin sinua nyt rakastan, sanoi minulle vähää ennen kuin hän

heittäysi isän Jumalan helmaan: 'Kautta pyhän neitsyen vannotan minä

sinua, jos sieluni tyttärille äitipuolen hankit, ettet salli tämän

niitä pahoin pidellä ja ettet itse niitä kovuudella kohtele, niin kauan

kuin ne täyttävät lasten ensimäisen velvollisuuden, joka on kuuliaisuus

vanhempia kohtaan!' Ja tälle samalle vaimolle minä valalla lupasin,

että täyttäisin hänen tahtonsa, ja valani aion minä pitää. En suvaitse

keneltäkään sydämettömyyttä tyttäriäni kohtaan, joilla, lukuunottamatta

että kuoleva äiti ne minun huostaani uskoi ja että ne ovat minun omat

tyttäreni, vielä siihen lisäksi on nimi pyhempi ja suurempaa

kunnioitusta ansaitseva kuin mikään muu nimitys maailmassa, nimi:

_äidittömät_."

Kun Joakiina kuuli nämä vakavat sanat painoi hän alas päänsä ja näytti

katuvan kovuuttansa. Martin ojensi hänelle kätensä ja pyyhki pois

tunteen kyynelen. Ja Jumalan rauha majaili tänä hetkenä perheessä, niin

että nyt, niinkuin aina kun mies on jalomielinen, hyvä ja tunteellinen,

vaimo, joka ei ole paha, joskin hiukan turhamainen, lopulta tulee

sanoneeksi: "tapahtukoon tahtosi!"

Boresko kaunotar y.m. kertomuksia · 第 13 / 29 题