Goldamesissa asuivat Martin ja hänen vaimonsa Dominika, kunnollista
talonpoikaista väkeä. Kolme tytärtä oli heillä, kolme aamutähteä,
vanhin nimeltä Isabel, keskimäinen Teresa ja nuorin Markiitta.
Eräänä iltana tunsi Dominika kovia pistoksia rinnassaan. Vaimoparka
kutsui miehensä luokseen ja sanoi hänelle:
"Martin, Jumalan rakkauden kautta pyydän että menet noutamaan luokseni
herra pastorin; tunnen, että minun nyt pitää kuoleman. Mutta ennenkuin
menet, kuule kumminkin sana, jonka lasken mieleesi, siinä tapauksessa
että palattuasi olisin kuollut. Kun en enää ole luonasi, tulet
kaipaamaan puolisoa, sillä tytöt eivät vielä voi hoitaa taloasi. Olet
vielä nuori ja tulet menemään uuteen avioliittoon. Minä en sitä sinulta
kiellä, sillä varsin hyvin tiedän, että missä ei emäntää ole, siinä ei
ole olemassa mitään järjestystä. Mutta kautta pyhän neitsyen vannotan
minä sinua, jos sieluni tyttärille äitipuolen hankit, ettet salli tämän
niitä pahoin pidellä ja ettet itse niitä kovuudella kohtele, niin kauan
kuin he täyttävät lasten ensimäisen velvollisuuden, joka on kuuliaisuus
vanhempia kohtaan."
Martin koetti saada Dominikan luopumaan kuolonajatuksistaan, sillä
eiväthän nuo pistokset voineet olla niin vaarallisia, ja samalla
huomautti hän, että lääkäri olisi tässä paremmin tarpeeseen kuin pappi.
Sitten lupasi hän pyhällä valalla, että jos onnettoman kohtalon
sallimuksesta Dominikan ennustus kumminkin kävisi toteen, hän
uskollisesti täyttäisi hänen viimeisen pyyntönsä.
Dominika-parka ei ollut erehtynyt, sillä kun kuolema lähestyy äitejä,
kuiskaa enkeli edeltäpäin heidän korviinsa sanoman siitä, jotta he
ajoissa tietävät uskoa lapsensa niiden huostaan, jotka tulevat heitä
hoitamaan, Kun Martin palasi kotiin, lääkäri mukanansa, oli Dominika jo
jättänyt tämän maailman, saatuansa sitä ennen tyttäriltään pyhän
lupauksen, että aina olisivat kuuliaisia ja tottelevaisia isälleen ja
sille, joka tulisi täyttämään heidän oikean äitinsä sijan.
Päiviä kului, kuukausia kului ja Martinin talossa oli kaikki mullin
mallin. Kummako se, kun vanhin tyttäristä vasta oli kahdeksannella
ikävuodellaan.
"Kuulehan, Martin", sanoi eräänä päivänä kunnon talonpojalle Ramona,
naapurinainen; "älä rupea tyhmäksi, onhan naisia maailmassa enemmän
kuin tarvitaankaan, hae heistä se, jonka Jumala määrää, ja nai
uudelleen, jotta saisitte, sinä itse ja nuo pienoisesi, vähän parempaa
siivoa ja järjestystä taloon."
"Minäkö hankkisin äitipuolen tyttärilleni", huudahti Martin, "emintimän
lapsilleni, joita hän, pyhimys, joka nyt on taivaassa, niin koko
sydämestään rakasti ja helli! Älä ota pahaksi, hyvä ystävä, mutta minua
varten ei oi enää maailmassa naisia."
Ja lohduttamaton isä juoksi tiehensä salataksensa kyyneleensä.
Kuukausia kului, vuosi meni umpeen, ja Martin-paran täytyi päivä
päivältä yhä selvemmin nähdä, että talossa asiat olivat alusta loppuun
kurjalla kannalla, kun ei niitä valvonut emännän silmä eikä tytöillä
ollut ketään, joka heitä olisi taloudellisiin toimiin neuvonut; ei
ommeltu mitään, ei laitettu kunnollista ruokaa, ei katsottu elukoita,
ei ollut ketään, joka olisi voinut huokeita ostoksia tehdä -- kaikki
meni, miten sattui, useimmiten päin seiniä.
Martin oli kyllä itse saapuvilla joka paikassa ja teki naisaskareitakin
ymmärryksensä mukaan, mutta miehet ovat syntyneet miehiksi, ja usein
tapahtui, että kun Martinin tuli jakaa liemikattilan sisällys, hän sitä
ennen sai jakaa leivän, voidaksensa sitten oikein jakaa liemen.
Hän pestasi piikoja, toisen toisensa jälkeen, mutta piiat, nuo
hävyttömät, ajattelivat vain sulhasiansa eikä taloa, ja Martinparalla
ei ollut niistä muuta hyötyä kuin -- vastusta ja harmia. Ramona,
naapurinainen, yksi noita kunnon vaimoja, jotka paraikaa ovat
sukupuuttoon kuolemaisillansa, auttoi häntä silloin tällöin; mutta
hänellä itsellään oli yltäkyllin tekemistä omassa kodissaan, enemmän
kuin ehtikään, ja sentähden ei hänen apunsa kauas kuulunut.
Eräänä päivänä istui Martin huoneensa kynnyksellä taloutensa
epäjärjestyksen takia kokonaan epätoivoisena. Hän ponnisti aivojansa
keksiäksensä jotakin muuta apukeinoa kuin naimista. Mutta kaikki hänen
viisastelemisensa olivat turhat, muuta keinoa hän ei löytänyt. Kun hän
siinä istui ja tuska pusersi hikeä hänen otsallensa, sattui hänen
talonsa ohitse kulkemaan tyttö, jolla kylässä oli erinomaisen hyvä
maine. Tyttö tervehtää ja tahtoo jatkaa matkaansa.
"Joakiina", sanoo silloin hänelle yht'äkkiä Martin; "tyttärilläni ei
ole äitiä, ei ketään, joka opettaisi heitä, ja talossani ei ole
emäntää, joka hoitaisi kotia ja ylläpitäisi järjestystä. Tahtoisitko
tulla vaimokseni?" -- Ja muutamien vastaväitteiden jälkeen, semmoisten
kuin: "Mitä höpisette! Kyllähän löydätte tytön, joka on minua
kauniimpi! E-en tahdo, sillä minä häpeän" -- muutamien tuollaisten
soperrusten jälkeen suostuu Joakiina rupeamaan Martinin vaimoksi.
Kolme viikkoa sen jälkeen vietettiin talossa iloiset häät.
Martinin koti muuttui muutamien päivien kuluessa niin hienoksi ja
siistiksi kuin nukkekaappi. Pyhinä, kun hän meni messuun, oli hänen
paitansa valkoisempi kuin lumi ja paremmin siloitettu kuin Espanjan
kuninkaan.
Pikku tytöt kävivät koulua ja olivat iloisia kuin kiuru, punaposkisia
kuin kirsikka ja niin aistikkaasti puetut, että niitä oikein ihmeekseen
katseli.
Minino, kissa, joka päivät pääksytysten oli kuihtuneena ja naukuen
tepastellut ympäri ja jolle ei kukaan ollut muistanut tarjota kuivaa
eikä märkää, makasi nyt takan edessä pyöreänä kuin kerä ja katseli
miltei halveksuen maitovelliä, jolla uusi emäntä koetti voittaa sen
suosiota. Kanat alkoivat uudelleen munia ja kaakottaa. Ja Leo, koira,
joka henkeänsä ylläpitääkseen oli metsän tasangot nuuskien juossut ja
silloin tällöin onnistunut saamaan kynsiinsä jonkun jäniksen, piti nyt
hyviä päiviä loikoen erään isäntäväkensä viinitarhan aitauksen sisällä.
Martinin huoneessa hymyili kaikki: oli kuin olisi sitä joku siunannut.
Olisiko ehkä sen tehnyt taivaastansa Dominika?
Ken tietää?