ymmärtäväisempiä jäseniä, monia taitavimpia ammattimiehiä oli niiden
joukossa jotka erosivat ja tappio oli korvaamaton. Pienentynyt
yhteiskunta taisteli uhraavaisesti viisi vuotta eteenpäin, huolimatta
vastuksellisten tapahtumain sarjasta, jotka näyttivät salaa
liittoutuneen sitä kukistamaan; ja 1864 oli jälellä vain kahdeksan
miestä, seitsemän naista ja muutamia lapsia. Kiinnityksen omistaja
ahdisti maksua ja uhkasi anastaa omaisuuden. Rahastot olivat tyhjät
eikä ollut mitään tehokkaita tulolähteitä. Agitatiooni oli loppunut,
eikä mitään apua kuulunut Ranskasta. Viimeinen ponnistus tehtiin
kuitenkin vielä. Kaksi jäsentä lähetettiin Nebraskaan etsimään
soveliasta seutua valtion maista; mutta heidän palatessaan oli moraali
niin heikennyt ja siirtoa varten tarvittavia rahoja puuttui niin
täydellisesti että siitäkin aikomuksesta oli pakko luopua."
Nauvoossa oleva yhdyskunta ei myöskään kestänyt sitä voimain
vähennystä, kun Cabet kannattajineen sieltä lähti. Heidän asiansa
rupesivat luistamaan huonosti, velat lisääntyivät ja sitä mukaa
innostus väheni. Mutta heillä oli kuitenkin paluutie tavallaan
turvattu. Huomattava nimittäin on että Cabetin siirtyessä kansansa
kanssa Nauvoon, pidettiin sinne asettumista vain väliaikaisena
toimenpiteenä, koska se seutu ei icarialaisten varsinaisille
tarkoituksille sopinut pienuutensakaan takia. Pari vuotta siellä
oltuaan he olivat sentakia ostaneet 3,000 eekkeriä käsittävän maa-alueen
Iowassa, joka Nauvoon yhdyskunnan nimissä yhä vielä oli. Kun nyt asiat
rupesivat luistamaan vinolleen Nauvoossa, päättivät jäsenet 1857
siirtyä sieltä tänne Iowan alueelle ja jättää yhdyskuntansa velkojain
käsiin. Tämän päätöksensä he toteuttivatkin kolmea vuotta myöhemmin,
siirtyen asutuilta seuduilta tänne tiettömään korpeen, jossa kaikki oli
aivan alkuperäisellä luonnon kannalla. Siellä he koettivat ponnistella
uudisasukkaitten luontoperäisellä sitkeydellä kaikkia luonnon vastuksia
vastaan, mutta ylen huonolla menestyksellä. Yhä useampi jäsenistä
kyllästyi yksitoikkoiseen rasittavaan elämään, yhä useampi vetäytyi
yhdyskunnasta pois; tämän ohella heidän kiinnityslainansa kantoi,
kymmenen prosenttia korkoa, ja kun eivät he korkoa edes jaksaneet
maksaa lisääntyi se velka tavattomasti. Vuonna 1863 heidän lukumääränsä
kaikkiaan teki 35 ja velka oli noussut 15,000 doll. Nämäkin viimeiset
olivat jo haluttomat kaikkeen työhön, ja koko yhteiskunta oli aivan
kukistumaisillaan.
Silloin puhkesi Amerikan sisällissota ja se yhdyskunnan pelasti. Heidän
maansa arvo kohosi ja samoin heidän tuotteensa. Heillä oli kylliksi
älyä tällöin myydä 2,000 eekkeriä maastaan, josta saivat 10,000 doll.
Sillä tavoin he uudelleen pääsivät elämisen alkuun. Jäsenistö alkoi
jälleen lisääntyä ja aineellinen hyvinvointi päästä alulle. Muutaman
vuoden kuluttua he jo voivat ostaa takaisin osan myymästään maasta,
hankkia kaikellaisia mukavuuksia.
Yhdyskunta eleli koko rauhallista elämää nyt vuosikausia erikoisemmin
kuitenkaan omia aatteitaan levittämättä. Mutta vähitellen kasvoi
paikkakunnalle uusi polvi, tuli uusia jäseniä ulkomaailmalta ja he
toivat tullessaan uusia aatteita. Siitä ajasta, jolloin ensimmäinen
"matkustus Icariaan" tehtiin, oli maailma suuresti muuttunut.
Valtiollistaloudellinen työväenliike oli syntynyt vankalle pohjalle
ja alkanut saavuttamaan menestystä. Pariisin kommuni oli syntynyt ja
kuollut, synnyttänyt uusia ajatuksia, uusia menettelymuotoja. Nämä
kaikki tunkivat myös icarialaiskylän vanhollisuuteen, jossa liikkeen
ensimmäiset esitaistelijat tunsivat vain icariansa, ihannevaltionsa,
jota he haaveilivat, tuntematta mitään yhteiskuntaa johtavista laeista.
He olivat taistelleet tuimat taistelunsa erämaan karua luontoa vastaan,
heistä oli tullut piintyneitä vanhoillisia farmareita, jotka uuden ajan
mielipiteissä näkivät vain veriin piirtyneen ihanteensa sortovoimia.
Niitä he eivät ymmärtäneet, oman Icariansa he vain tajusivat.
Tällä tavalla yhdyskuntaan syntyi kaksi jyrkkää puolueryhmää jotka
1870-luvulla alkoivat tanakasti ottelemaan. Edistyspuolueen miehet
vaativat kaikellaisia uudistuksia. Vaativat naisille äänioikeutta
sekä uusia mielipiteitä vaativat tunnustettavaksi. Vanhat iskivät
vastaan ja pysyivät enemmistössä nuorien ponnistuksista huolimatta.
Vuonna 1877 nuoret vaativat muodollista eroa, ja kun vanhat eivät
siihenkään suostuneet, he vetosivat oikeuteen vaatien yhdyskunnan
lupakirjan peruuttamista, koska muka yhdyskunta oli kommunistisilla
tarkoituksillaan rikkonut lupakirjan määräyksiä. Tässä puuhassaan he
onnistuivatkin, sillä seuraavana vuonna piirikunnan oikeus tuomitsi
lupakirjan peruutetuksi ja yhdyskunnan hajoitettavaksi.
Nuoret pääsivät tällä tavalla erilleen. He saivat haltuunsa vanhan
kotikylän, mutta siellä he eivät menestyneet, vaan muuttivat 1884
Californiaan, jossa koko heidän hommansa kuoli 1887.
Vanhat taasen sijoittuivat maa-alan itäiseen osaan jonne he rakensivat
majansa ja rupesivat uudelleen maanviljelyshommiinsa. Vähitellen vanha
polvi kuoli pois ja heidän mukanansa innostus ja vanhat ihanteet,
ja vuonna 1895 tämä viimeinen icarialaisyhdyskunta nimellisestikin
hajaantui.
Vuonna 1877, juuri ennen viimeistä kahtia jakaantumista, oli
yhdyskunnan presidenttinä A. Sauva, joka Cheltenhamin yhdyskunnan
oli lopettanut. Hän kirjoittaa yhdyskunnan silloisista periaatteista
seuraavaa:
"Avioliitto on pakollinen täällä, se on, aviottomuutta pidetään
luonnon vastaisena epäsäännöllisenä tilana, jota suvaitaan vain siinä
tapauksessa että jäsenten luku on siksi rajoitettu että se estää
aviottomia, miehiä ja naisia, löytämästä sopivia puolisoita."
"Yhdyskunnan periaatteiden, lakien ja säädöksien rikkominen rangaistaan
julkisilla nuhteilla, kansalaisoikeuksien riistämisellä tai rikkojan
erottamisella rikosten laadun mukaan."
"Jäsenten toimialan määräävät persoonalliset taipumukset ja työn
vaatimukset."
"Naiset ottavat osaa kansankokouksen neuvotteluihin; heillä on oikeus
tehdä ehdotuksia sekä keskustella toisten tekemistä esityksistä; he
voivat esittää mielipiteensä ja neuvonsa, mutta he eivät saa äänestää."
"Me ylläpidämme kommunistisia periaatteita ja eritoten veljeyden
periaateitta uskonnon tilalla; mutta kristillisyys alkuperäisessä
puhtaudessaan on keskuudessamme suuressa arvossa; ja persoonallisten
mielipiteiden suhteen uskonnollisissa asioissa Icariassa vallitsee mitä
suurin suvaitsevaisuus, edellyttäen että sen ilmaukset eivät aiheuta
hämminkiä ja epäjärjestystä yhdyskunnalle".
Icarialainen liike, joka niin tavattomalla innostuksella alkoi, on
osottanut siis verraten vähän tuloksia. Sillä on vastuksia ollut
pitkin matkan vartta voitettavissa ehkä enemmän kuin millään muulla
samanlaisella liikkeellä, mutta sen kannattajat ovat myös osottaneet
sitkeyttä ja uhraavaisuutta verrattomassa määrässä. Koskaan eivät
he kuitenkaan, enemmän kuin muutkaan puhtaasti kommunistiset
yritelmät, ole pystyneet edes käytännössä aatteitaan toteuttamaan
muuta kuin mitättömäksi osaksi. Sitäpaitsi ei koko liikettä ole
kannattamassa sellaiset edellytykset kuin Owenin ja Fourierin alkamilla
liikkeillä oli, sillä Cabet ei luonnonlahjojensa enemmän kuin
tietojensakaan puolesta ollut kummankaan veroinen. Hän esitti koko
yhteiskuntajärjestelmänsä vain unelmana, jota hän ei aikonut toteuttaa,
vasta toisten innostuksesta hänenkin innostuksensa heräsi. Kun Owen ja
Fourier olivat varsinaisia yhteiskunnan parantajia, jotka täydellisesti
järkiperäisen harkinnan mukaan esittivät ehdotuksensa, oli Cabet vain
pintapuolinen haaveilija, joka ehkä enemmän uneksi omia kunnianhimoisia
suunnitelmiaan kuin varsinaista lähimmäistensä tilan parantamista.
Siksi icarialaisella liikkeellä aina on ollut vain pintapuolinen
leimansa joka ei ole koskaan kyennyt tunkeutumaan yhteiskunnallisen
ja taloudellisen kysymyksen ytimeen, vaan on ollut vain perheellistä
yhteiselämää omain jäsenten keskuudessa.
* * * * *
Icarialaisen liikkeen mukana kommunistiset suuryritelmät sammuivat.
Sen jälkeen ei ole kyetty enää sitä aatetta nostaa niin korkealle
että se valosoihtuna olisi kyennyt mukanansa tempaamaan tuhansia
ihmissieluja. Yhteiskunnan parantamisaatteet, etsittyään turhaan
käytännöllistä ratkaisua ihmisen olemuksen parantamisen hämärältä
ja ristiriitaiselta pohjalta, järjestyivät viime vuosisadalla
suureksi sosiaalidemokraattiseksi liikkeeksi, jonka pohjana ei ole
ihanteelliset valehaaveilut, vaan tieteellisten tosiasiain vankka
pohja. Kun tämä pohja kerran oli löydetty, tappoi se ikipäiviksi
yksityisiä mallionneloita tavoittelevan kommunismin, joka kilpailussa
kapitalistisen suurtuotannon kanssa itsesäilymisestä oli joutunut
surkeasti tappiolle.
Meidän päivinämme on suurista kommunisti liikkeistä jälellä vain
vähäpätöisiä jätteitä, pääasiallisesti uskonnollisia joukkokuntia,
joita yhteinen lahkolaisusko vain heikosti enää koossa pitää. Toiset
ovat jonkinlaisia varakkaiden ihmisten ylläpitämiä siirtoloita,
joissa koetetaan saarnata kommunistisia aatteita. Sellaisista
mainittakoon: Altruistien yhdyskunta St. Louisissa, Mo., jolla on
pieni farmi hallussaan Mississipin varrella ja julkaisee lehteä _The
Altruist_; Israelin yhdyskunta Texasissa, joka tavoittelee ensimmäisten
kristittyjen elintapoja; osuustoiminnallinen veljeskunta Burleyssa,
Wash., joka on jälellä viime vuosikymmenellä Amerikassa perustetusta
Social Democratic Partysta; yhdenvertaisuusyhdyskunta Washingtonissa
j.n.e.
Mainittava vielä on muuan yritys, joka tunnetaan nimellä _American
Co-operative Association_ ja joka ylpeästi on ilmoittanut aikovansa
paisua kahdenkymmenennen vuosisadan suurliikkeeksi. Sen yhdistyksen
aikomuksena ei ole kulkea "vastavirtaa kapitalistista lainlaadintaa
vastustamaan, vaan pysytellä keskellä väylää ja kulkea täydellä
vauhdilla myötävirtaa, käyttäen apunansa, ei esteinä, niitä lakeja,
jotka monopooli on saanut aikaan." Tämä merkitsee että se aikoo
trustiyhdistyksien keinoja käyttäen perustaa mahdottoman suuren
tuotantoyhteyden, joka tuottamispiiriinsä kokoaa kaiken maailman
tuotantohaarat, antaa työtä jokaiselle sitä haluavalle ja jakaa
työntuotteet tasan kaikille jäsenilleen. "Maailmaa käsittävä
osastokauppa" on siitä yrityksestä syntyvä, niin voimakas että nykyiset
trustiyhteydet eivät sitä kykene nielemään, vaan se päinvastoin
nielee ne, kuiviin juoksuttaen niiden markkinapaikat. Yritys on siis
tavallinen tuotanto-osuuskunta, pöyhkeilevässä muodossa esitetty.
Yrityksen etunenässä on suuria kauppapomoja, pappeja, porvarillisia
"ihmisystäviä" y.m. ja sen pääasiallisena sisällyksenä lienee vain
jonkinlainen vastapainon yritys yhäti nousevaa sosialistista mielialaa
vastaan. Kommunistisen värityksensä saapi yritys sen kautta että se
tarkoituksiinsa lukee suuremmoisten siirtolain perustamisenkin, joissa
kommunistinen yhteiselämä olisi toteutettuna. Jotenkin selvää on
että jos käytännössä yrityksellä voi sanoa olevan jotakin rehellistä
tarkoitusta, on se vain uuden suuren komppanian luominen samoille
perusteille kuin entisetkin ovat.
Huomautettava kaiketi kommunististen yritelmäin joukossa on
myös suomalainen yritys. Malkosaaren yhteiskunta. Erityisemmin
ei se eroa muista kommunistisista kokeiluista minkään puolesta;
yksin sen lopullinen menehtyminenkin johtui samoista syistä kuin
useampain muiden. Icarialaista liikettä se ulkonaisesti ehkä eniten
muistuttaa, varsinkin viimeiset vaiheet ovat jotenkin samallaiset
kuin Nauvoon yhdyskunnan kohtalot. Malkosaaren perustajan Matti
Kurikan moninaisista aatoksista selvimpänä pistää esille tarkoitus
että erikoisissa siirtoloissa, "Sointuloissa", voitaisiin kasvattaa
valiojoukko valistunutta väkeä, samalla kuin siirtolat saatettaisiin
taloudellisesti tukevalle pohjalle. Kun nämä kaksi tarkoitusperää olisi
saavutettu, läksisi näistä "Sointuloista" valloitusjoukot maailmalle
johtajiksi taloudellisiin työn ja kapitaalin välisiin taisteluihin;
heillä olisi aina selkänojanansa "Sointulat" aineellisina kannattajina,
eikä heidän sentakia tarvitsisi olla riippuvaisia kapitalisteista.
Samoin kuin Fourierin Falanksien, piti "Sointuloidenkin" leviämän
ympäri maailman ja siten muuttaman maailman sopusointuisaksi onnelaksi.
Malkosaaren siirtolan kukistumisen ulkonaiset syyt olivat eripuraisuus
ja itsekäs johtohimo. Mutta tietysti varsinainen sisällinen syy, joka
samallaiseen lopputulokseen olisi joka tapauksessa johtanut, oli itse
ajatuksen mahdottomuus. Kapitalistisen suurtuotannon vaikuttimet
ovat niin laajat ettei niitä voi korpeenkaan pakenemalla välttää,
ja niin kauan kuin ne vaikuttimet sekä niiden synnyttäjä, itse
järjestelmä, ovat olemassa, ei mitään valiojoukkoa ihmisistä voi luoda.
"Sointulalta" puuttuu siis sen ensimmäiset edellytykset, samoinkuin
kommunistisilta yhteiskunnilta yleensä.
Havaintoja ja mietelmiä.
Muinaisina aikoina, kun kulkuneuvot olivat huonot ja
yleismaailmallisesta tuotannosta, enemmän kuin yleismaailmallisesta
kaupastakaan ei mitään tiedetty, vaan jokainen pienempikin yhdyskunta,
jopa perhekin itse tuotti omat elintarpeensa, olisi viime vuosisadalla
esiintynyt kommunistinen liike saanut aivan toisen pohjan, kun sitä
arvostellen olisi katseltu kuin nykyään. Vielä pikkutuotannon aikana,
ennen suuria keksintöjä, olisi ollut mahdollista toteuttaa aatokset
erikoisesta muusta maailmasta irrallaan olevasta yhteiskunnasta.
Kauppatavarata ei siihen aikaan vielä ollut siinä merkityksessä
kuin nykyään, sillä tuotanto yleensä perustui tilaukseen, ja tavara
valmistettiin vain siinä määrässä kuin hetkellinen kysyntä vaati. Tällä
tavalla pienikin yhteiskunta tuli omillaan toimeen, ja kommunistisen
yhteiskunnan luominenkaan ei silloin olisi erikoisempaa vaikeutta
kohdannut.
Mutta silloin taas ei ollut itse kommunistisella liikkeellä mitään
edellytyksiä. Tavallisina aikoina, kun sota, rutto tai kato ei
ollut ihmiskuntaa kiusaamassa, oli yleinen toimeentulo, sen ajan
yksinkertaisten vaatimusten rajoissa, kutakuinkin kohtuullinen.
Varsinainen köyhälistö, ja varsinkin sen alin kurjalisto, on vasta
suurtuotannon synnyttämä, patriarkkaalisissa oloissa ei sitä luokkana
tunnettu. Alituinen kärsimys ja kurjuustila ei sentakia myöskään ollut
niin silmiinpistävä. Ja sitäpaitsi oli raja köyhän ja rikkaan välillä
sangen himmeä, mahdottomia rikkauksia ei ollut yksilölle kasaantunut ja
varakkaammatkin katsoivat velvollisuudekseen elää kättensä töistä ja
otsansa hiessä leipää syödä. Kommunistinen liike, jos sitä olisi vaikka
mitä pontevamminkin yritetty herättää, ei olisi asiain tällä kannalla
ollen mitään vastakaikua saanut kansassa, vaan sen olisi ollut pakko
tukehtua tarpeettomuuteensa.
Mutta kun suurtuotanto oli syntynyt, sorti se nopeasti pikku mestarit
palkkalaisiksi, ajoi lukemattomat pikku tilalliset ja maalaistyöväestön
tehtaisiin ja siten synnytti erikoisen kansanluokan jolla koskaan ei
ollut toivoa palkkalaisasemasta kohota työnantajaksi, kuten laita oli
ollut vielä pikkutuotannon vallitessa. Ja samalla se myös synnytti
luokkasodan, jossa melkein säännöllisesti palkkalaisjoukko joutui
tappiolle. Samalla hallitus laati lakeja työväestön kurissa pitämiseksi
ja siten yhä enemmän painoi toiveita joita palkkalaisissa saattoi olla
oman tilansa parantamisen suhteen. Ja samassa määrässä kuin ne toiveet
huononivat, kohosi tiedon levitessä parempain olosuhteiden kaipuu
synnyttäen usein vaistomaista epätoivoa koko yhteiskuntarakenteen
parantamismahdollisuuksien suhteen. Työväestö näki kohtuullisimpiinkin
toivomuksiinsa ja vaatimuksiinsa vastattavan vain pilkalla ja
pakkosakoilla isäntien puolelta ja viattomimpienkin tekojen varalle oli
olemassa hallitus ja laki joka sääti vankeutta ja julmia rangaistuksia
sille joka vain oikeuttansa etsi.
Aivan luonnollista oli että tällainen asiain tila ensiksikin synnytti
aatoksen kommunistisesta yhteiskunnasta ja että se aatos sitten
niin mahtavan vastakaiun aikaansai sekä työväestön keskuudessa että
senlaisissakin ihmisissä, joita isäntien eduskunnan ja hallituksen
julkea puolueellisuus alkoi ällöttää. Kommunististen aatosten
leviäminen synnytti jälleen yhtä kiihkeän halun niiden käytännölliseen
toimeenpanemiseen. Olivathan ne aatteet niin helpot toteuttaa!
Lupasivathan ne niin tavattoman paljon! Kaikki kurjuus, johon
voitonhimo oli ihmiskunnan vaivuttanut, oli poistuva; kaikki vääryys,
jota oli saatu kokea, oli väistyvä veljellisen yhteistoiminnan tieltä!
Ja kun kerran yksikin veljeskunta oli perustettu, oli esimerkki uusia
synnyttävä, maailma oli vähitellen pelastuva suurtuotannon tuottamasta
pahasta ja vain sen hyvät puolet jäisivät vaikuttamaan!
Mutta maailmapa ei ollutkaan enää sama maailma kuin ennen
pikkuteollisuuden vallitessa. Suurtuotanto oli ehtinyt hävittää
yksityisten yhteiskuntien omintakeisuuden ja luonut maailmasta
elimillisen tuotantokokonaisuuden, joka ei sietänyt mitään yksityisiä
omistaan eläviä yhdyskuntia. Oli syntynyt maailmaan kauppatavara, jota
ei valmistettu enää kysynnän ja kulutuksen mukaan, vaan alituisesti,
sen kun koneisto ehti. Eikä tätä kauppatavaraa myyty enää vain oman
tuvan pieluksilla, vaan yhä nouseva kilpailukiihko, joka muodostui
varsinaiseksi kauppasodan käynniksi eri tuotantoyhteyksien ja eri
kansojen välillä, sekä alati kasvava tuotannon suuruus pakotti etsimään
markkinapaikkoja joka maailman kolkalta. Missä vain ihmisiä asusti,
sinne myös kauppatavara tiensä löysi. Ja missä uusi tuotantoyhteys
syntyi, siellä kilpailun vimma pakotti taisteluun elämästä ja
kuolemasta.
Tällä mahdottoman suurella tuotantovoimalla joka eteenpäin kulki
samallaisella möhkälepuristuksella kuin jäämassa koskessa keväällä
kulkee, oli ja yhä on vastustamaton taipumus kasata yhteen suuret
tuotantohaarat, aivan kuin se vaistomaisesti pelkäisi kiihkoisan
kilpailun kokonaan hävittävän sen oman olemuksen. Sillä tämä
tuotantohaarojen yhteen kasaantuminen merkitsee juuri kilpailun
kukistamista, ja se on yhtä luonteenomainen suurtuotannolle sen
edelleen kehityksessä kuin itse vapaa kilpailu on ehdoton edellytys
suurtuotannon alkamiselle. Taipumus poistamaan kilpailua tuotannosta
on jälleen se mahtava voima joka tekee mahdottomaksi kilpailevan
tuotantojärjestelmän valtaan pääsemisen suurtuotannon sivulla.
Sillä yhtä mahdotonta kuin on yksityisen tehtailijan tulla toimeen
kilpailussa suurtrustin kanssa, yhtä mahdotonta on minkään uuden
järjestelmän saada jalansijaa suurtuotantojärjestelmän rinnalla. Se
nielee kokeilut ehdottomasti, sillä se tarvitsee toimeen tullakseen
jokaisen kolkan maan pinnalta jotka se jo onkin itsellensä anastanut.
Tällaisessa yhteiskunnassa oli tietysti kommunististen aatteiden
mahdoton toteutua. Tarkoituksena nyt oli luoda yhteiskunta tämän
äärettömän tuotantovoiman ulkopuolelle katkasta sen yhteys ehdottomasti
maailmasta, mutta toteuttaa kuitenkin pienoiskoossa kaikki ne suuret
keksinnöt, edistykset, sivistyksen tulokset, mitä vuosituhansien
kuluessa ihmiskunta oli voittanut. Aikomuksena oli katkaista yhteys
toisten ihmisten kanssa aikana, jolloin jo jokainen lähimmäisestään
riippui, jolloin koko maailma pysyi pystyssä sen nojalla että itse
kukin — tai suurin osa, työväestö teki työtä kaivoksissa, tehtaissa,
pelloilla, niityillä, rautateillä, valtamerillä, jolloin kaikkia näitä
töitä ja kaikkia näitä työpaikkoja tarvittiin ehdottomasti ihmiskunnan
toimeentulon tuotannossa. Kommunistien korviin täytyi joka aika kuulua
kohina siitä mahdottomasta työstä ja toiminnasta mitä maailmassa
suoritettiin ja heidän täytyi raskaissa ponnistuksissaan alituisesti
huomata voimain ja ainesten puutteen, jota ulkopuolella taas oli yllin
kyllin. Kokeilujen tuloksena täytyi olla vain köyhyyden tapaaminen
kaikkialla ja lopulta selvä huomio siitä että jos yritys ja kokeilu
onnistuisikin, jos heidän onnistuisi erottautua maailmasta itsenäiseksi
yhdyskunnaksi, täytyisi heidän kehityksensä kulkea taaksepäin
raakalaisuuden kannalle, koska ainesten ja edellytysten köyhyys
pakotti luopumaan jo saavutettuja sivistyksen voittoja käyttämästä ja
turvautumaan alkuperäisiin muinaiskeinoihin.
Kommunistisessa liikkeessä me tällä tavalla tapaamme kahdenkertaisen
kehityksen huipun. Toisella tiellä kommunistit ehdottomasti pitivät
kiinni alkuperäisistä aatteistaan tavattomilla ponnistuksilla
pyrkien kohti unelmoitua ihanneyhteiskuntaa; tuloksena oli ehdoton
häviö verraten lyhytaikaisen toiminnan jälkeen. Toisella tiellä
jälleen näemme kommunistien esteitä, pettymyksistä ja tappioista
oppivan tinkimään omien periaatteittensa ja unelmainsa kanssa ja
menestyvän sitä paremmin mitä enemmän he tinkiessään saivat työnnettyä
syrjään aatettansa. Mutta sillä tiellä he myös lopulta luisuvat
pois koko polultansa ja pääsevät tavallisen osakeyhtiön rajoihin ja
tuotantotoimintaansa ajavat aivan kapitalististen tuotantosääntöjen
mukaan. Valittavana on vain kaksi ehtoa: joko kulkea vastarintaan
ja väsyä tai kääntyä myötävirtaan — ihanteista todellisuuteen.
Onnistumisen mahdollisuutta ei ole, voi vain hukkua tai palata.
Mutta kommunistisen liikkeen tuloksia ei silti saa vähäisiksi
arvostella, sillä liikkeellä on ihmisluonteen ja taloudellisen elämän
ymmärtämisessä sangen suuria ansioita. Yhä vieläkin kuullaan useasti
väitettävän että ihmisten keskinäinen kilpailu toimeentulosta on
muka ainoa nerokkuuden ja uutteruuden lähde. Jos todella tämä väite
paikkansa pitäisi, olisi ihmiskunnan tulevaisuus sangen lohdutonta.
Sillä kapitalistinen tuotantojärjestelmä, kuten jo ylempänä
huomautettiin, pyrkii ehdottomasti kaiken kilpailun hävittämään ja
muuttamaan tuotannon yhteiskunnalliseksi prosessiksi, joka riippuu
kokonaan yksilöitten uutteruudesta. Sen yksilöllistä luonnetta osottaa
enää yksityinen omistus, joka sekin jo siinä määrässä on hävinnyt
ettei voida enää paljon puhua yksityisistä suurtuottajista, vaan
suurtuottajain luokasta, osakkeen omistajista. Seuraava askel jo on se
asiain tila jolloin koko kansa kuuluu näihin osakkeenomistajiin, eikä
silloin tietysti voi puhetta olla kilpailusta. Kilpailu häviää siis
tuotannosta aivan luonnollisessa järjestyksessä, ja jos se vain olisi
uutteruuden ja nerokkuuden kannattajana tässä maailmassa, saisimme
jo lähimmässä tulevaisuudessa valmistautua vastaan ottamaan näiden
ominaisuuksien häviämistä maailmasta.
Onneksi ei sellaista epätoivoa tarvitse pelätä. Edistyminen ja kehitys,
sen mukana uutteruus ja nerokkuuskin, ovat ihmisluonteen, samoinkuin
koko luonnon syntyperäisiä ominaisuuksia, jotka eivät häviä minkään
erikoisen järjestelmän mukana. Ja kommunistisen liikkeen kokemuksissa
on meillä osittain käytännöllisiä todistuksia tästä seikasta. Vaikka
nimittäin kommunistisissa yhteiskunnissa kellään yksilöllä ei ollut
yksinomaista persoonallista etua uutteruudestaan ja toimekkuudestaan,
osottavat kuitenkin kaikkien kertomukset että siellä ei ollut laiskoja
vetelyksiä ollenkaan, vaan kaikki olivat uutteria. Vieläpä väittävät
monet kokemuksista tietonsa saaneet että näissä yhteiskunnissa
osottivat hämmästyttävässä määrässä erikoisominaisuuksia sellaisetkin
henkilöt, joilta ei tavallisessa elämässä olisi saanut mitään
puristetuksi. Eikä siinä ole mitään merkillistä. Kun asiat ovat sillä
kannalla että mitkään ulkonaiset olosuhteet eivät ole ihmisen kehitystä
ja vapaata valintaa estämässä, on varmaa että ketään sellaista ei ole,
jolla ei taipumuksia olisi ja halua hyödylliseen toimeen. Sellaiset
käsitteet kuin laiskuus ja ahkeruus ovat tuotantojärjestelmän hedelmiä,
joka vapaan kehitysmahdollisuuden ja valintavallan yksilöiltä riistää.
Tunnettu amerikalainen kirjailija Charles Nordhoff on persoonalliset
kokemuksensa kommunistiyhteiskunnista sovittanut seuraaviin
ponsilauseisiin:
"Kommunistit eivät raada järjettömästi."
"Kommunistiyhteiskunnassa ei ole kukaan jäsen palvelija."