mainittava Yellow Springsin yhdyskunta Cincinnatin lähellä. Se aiheutui
Owenin luennoista joita hän siellä piti. Yhdyskunnan perustajana oli
Daniel Roe, sikäläisen Svendenborgin kirkkokunnan pappi. Kirkkokunnan
jäsenet olivat yhteiskunnan hienostoa, rikasta väkeä, ja ostamallaan
tilalla he kiitettävällä hartaudella kävivät käsiksi ruumiilliseen
työhön. Puoli vuotta kesti hartautta, sitten papit näkivät että
sielujen paimentaminen oli helpompaa, kauppiaat palasivat auran
kurjesta mittapuunsa ääreen ja hienot naiset, jotka patoja ja
keittoastioita olivat alentuneet liikuttelemaan, pestasivat jälleen
palkollisia työhön. Koko yritys oli vain rikkaitten kevytmielistä
huvittelua työn teolla joka jonkun verran maksoi, mutta tuotti
toivottua huvitusta.
Vuonna 1825 perusti Frances Wright Nashoban yhdyskunnan Tennesseen
valtiossa Owen periaatteiden pohjalle. Erikoistarkoituksena oli
kasvattaa neekerit valkeitten tasalle yhteiskunnalliseen ja
taloudelliseen tasa-arvoisuuteen. Hän osti neekeriorjia, lainasi
toisia ja ajoi suurella innolla asiata, kunnes hänen sairauden takia
oli mentävä Euroopan puolelle. Yhdyskunta ei elänyt kauvan eikä sen
tuloksista ole mitään mainittavaa.
Kaikkiaan lienee Owenin vaikutuksesta kommunistisia yhdyskuntia
perustettu kymmenkunta. Ne kaikki olivat lyhytikäisiä, ja New Harmony,
jota mestari itse oli johtamassa, on ainoa yritelmä joka mainitsemista
ansaitsee.
Muita kommunistisia kokeiluja.
Aatos yhteiselannosta ja sen autuaaksi tekevästä voimasta oli
viime vuosisadan alkupuolella niin syöpynyt ihmisten mieliin että
käytännölliset kokeilut kommunistisen yhteiskunnan toteuttamiseksi
eivät rajoittuneet vain siihen mitä "suuret haaveilijat" aikaan
saivat. Kapitalistinen tuotantojärjestelmä saavutti niin mahdottoman
suuria voittoja että vain harvat porvarikunnan piirissä — jotka
niistä voitoista vain etuja niittivät — jaksoivat hurmauksiltaan
nähdä sen vielä suurempia siveellisiä ja aineellisia turmioita.
Ja ne jotka sen huomasivat, ne eivät kyenneet syitä keksimään,
pintapuoliset teoreettiset arvailut olivat heille tarpeeksi, sillä ne
jo loivat mielikuvituksessa ihanneyhteiskunnan, jossa kapitalistisen
tuotantojärjestelmän edut vain olivat vallitsevina — haitat poissa.
Kommunistiset kokeilut osottavat sentakia säännöllisesti tavatonta
innostusta alussa, joka vähitellen herpaantuu sitä mukaa kuin elämän
todellisuus, kapitalistisen tuotantojärjestelmän järkähtämättömät lait
osottavat että sen epäkohdat eivät ole poistettavissa muuten kuin koko
järjestelmän muutoksella koko yhteiskunnassa.
Toisista kommunistisista kokeiluista on etupäässä mainittava
Icarialainen liike.
Se oli monessa suhteessa sangen omituinen. Kansanvaltainen kommunismi
oli siinä liikkeessä edustettuna puhtaana, vapaana kaikista
sivupiirteistä ja syrjä-aatteista. Sitä ajettiin merkillisellä
sitkeydellä huolimatta tavattomista vastoinkäymisistä.
Icarialaisen liikkeen perustaja oli ranskalainen kirjailija Etienne
Cabet. Hän syntyi 1788 ja alotti poliittisen uransa 37 vuotiaana,
jolloin hän tuli erään salaisen poliittisen yhdistyksen "Carbonarin"
johtajaksi. Vuonna 1830 hän oli erään kapinakomitean jäsen ja
allekirjoitti tällöin päänsä uhalla erään kapinallisen julistuksen.
Sitten hänet nimitettiin Korsikan yleiseksi syyttäjäksi, mutta
menetti pian sen virkansa radikaalisen toimintansa takia. Ranskan
parlamenttiin hän tuli jäseneksi 1831, ja siellä pitämistään kuningasta
ja ministeristöä purevista puheistaan tuomittiin hänet joko kahdeksi
vuodeksi vankilaan tai viideksi vuodeksi maanpakoon. Cabet läksi
maanpakoon ensin Belgiaan, josta hänet karkoitettiin edelleen.
Englannista hän turvapaikan tapasi ja alkoi siellä tutkiskella
yhteiskunnan historiaa sekä julkaisi useampia historiallisia teoksia.
Näissä tutkimuksissaan hän tuli siihen huomioon että historian joka
lehdellä tavattavan epäjärjestyksen syynä on yhteiskunnallisen
järjestelmän raihnaisuus. Parempi täytyi olla löydettävissä, mutta
sellaisessa ei saa rikkaus ja köyhyys olla yhtaikaa tavattavissa.
Kun tämä kerran on ehtona, täytyy uudessa järjestelmässä omaisuuden
yhteisyys olla ensimmäisenä kulmakivenä. Kommunistinen yhteiskunta
on siis maailman ainoa pelastus, ja maailman filosoofien teoksia
tutkiessaan hän ymmärsi että ne kaikki, Kristus etupäässä, ovat
päässeet samaan lopputulokseen.
Tällaisilla eväillä varustettuna hän palasi viisivuotisen maanpakonsa
jälkeen Ranskaan ja julkaisi siellä 1840 teoksen nimeltä "Matkustus
Icariaan" ("Le Voyage en Icarie"), sujuvan kertomuksen muodossa
esittäen siinä ajatelmansa.
Tämä teos on icarialaisen liikkeen synnyttäjä ja se muutti tekijänsä
koko elämän uran. Teoksen juoni on yksinkertainen: Nuori englantilainen
loordi, nimeltä Carisdall, on sattumalta saanut tietoonsa että muusta
maailmasta kokonaan erillään on jossakin yhteiskunta jonka nimi
on Icaria. Hän päättää lähteä tänne eriskummalliseen maahan ja ne
kokemukset ja huomiot, joita hän matkallansa teki maan ensimmäisestä
hallinnosta, järjestyksestä ja tavoista, ovat teoksen sisällyksenä.
Ensimmäisessä osassa kerrotaan ko-operativisen teollisuusjärjestelmän
tuottamasta siunauksesta, kuinka se on hienostanut ja parantanut
elintavat, kasvatuksen ja siveellisyyden, tuottanut ehdottoman
vapauden sekä poliittisessa että sukupuolisuhteessa sekä luonut
todellisen onnen. Toinen osa sisältää maan historian, josta selviää
että vuonna 1782 muuan Icar niminen kansallissankari on toimeen pannut
vallankumouksen ja kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmästä luonut
kommunistisen järjestelmän. Kolmas osa käsittelee kommunististen
aatteiden kehitystä aina Platosta alkaen.
Tällaisten kehysten sisällä Cabet esittää tavan millä
yhteiskuntajärjestelmä on muutettava. Suhteellinen tulovero,
perintöoikeuden poistaminen, palkan määrääminen valtion huostaan,
kansalliset työpajat, maanviljelyssiirtolat sekä perusteellinen ja
kaikista ulkopuolisista vaikuttimista vapaa kasvatus — siinä on ne
pääkohdat joihin on toiminta suunnattava. Teoksessa on jotenkin
kaikki kommunistiset ajatussuunnat esitettyinä käytännölliseksi
kokonaisuudeksi.
Tuskin mikään teos maailmassa lienee saanut niin nopeasti valtavata
liikettä aikaan kuin tämä "Matkustus lcariaan". Siitä otettiin painos
toisensa jälkeen ja sitä levisi Ranskan työväestön piireihin satoja
tuhansia kappaleita. Ranskan yhteiskunnallisen uudistuksen harrastajat,
jotka tällöin olivat vailla varsinaista perusteellista ohjelmaa,
liittyivät kaikki Cabetin ympärille, joka menestyksestään innostuneena
alkoi julkaista kommunistista lehteä, "Le Populaire". Siinä sekä
lukuisissa lentokirjasissa hän kehitteli aatteitaan, ja todellinen
kommunistinen kuume kävi huumauksena yli koko Ranskan ja ulottui
laajemmallekin.
Selvää oli ettei hallitus voinut sulattaa liikettä, ja kaikin keinoin
alettiin ahdistaa icarialaisia. Hallitus, kirkko, oikeusistuimet,
poliisi, kapitalistinen sanomalehdistö ja suurporvarit olivat kaikki
yksimielisiä siitä että tämä suuri hyökyaalto oli pirstottava hinnalla
millä tahansa. Mutta vaikka keinoja ei suuresti valittukaan, näytti
liike yhä vain paisuvan, ja vuonna 1847 icarialaisten riveihin
laskettiin kuuluvan noin 400,000 henkeä. Niitä oli Ranska tulvillaan,
uskollisia kannattajia oli Sveitsissä, Espanjassa, Saksassa ja
Englannissakin ja yhä oireet osottivat liikkeen suurenemista.
Cabet ei ollut voinut tällaista tulosta aavistaa eikä hänellä
alkuperäisesti lie ollut ajatustakaan mietelmäinsä käytännöllisestä
toteuttamisesta. Hän päinvastoin oli sitä mieltä että kommunistiseen
yhteiskuntaan johtaa vain vaivalloinen ja pitkä kasvatuksen polku ja
että osittaiset kokeilut vain vahingoittaisivat itse asiata. Mutta kun
liike yhä paisui, ja kun ystävät vaatimalla vaativat häntä käytännössä
osottamaan järjestelmänsä pätevyyden, suostui hän lopulta. Ja vuonna
1847 hän julkaisi kirjoituksen jossa kehoitti kaikkia asian harrastajia
avustamaan suuren kommunistisen yhteiskunnan luomista.
Kehoituksen vaikutusta ei tarvinnut kauan odottaa. Jo pian senjälkeen
Cabet saattoi sanoa että kokeiluun osanottajia oli tuleva ainakin
miljoonaan nouseva joukko.
Cabet matkusti Englantiin tiedustelemaan sopivata uuden yhteiskunnan
paikkaa. Owenin kanssa kauan asiasta keskusteltuaan hän pääsi siihen
vakaumukseen että Texasin valtio Yhdysvalloissa oli sopivin sellaista
yhteiskuntaa varten. Läpeensä epäkäytännöllisenä miehenä hän Lontoossa
joutui erään Peters Companyn verkkoihin, joka myi maita Texasissa.
Tämä valtio oli vuotta ennen yhdistetty Yhdysvaltoihin ja sen maita
koetettiin nyt kansoittaa kaikin tavoin. Peters Company oli yksi
onkijoista. Sen kanssa Cabet teki kauppasopimuksen uskoen vahvasti
näiden vakuutuksiin maan erinomaisista ominaisuuksista. Seuraavan
vuoden alussa sitten "Le Populaire" ilmoitti innostuksesta palaville
icarilaisille että monien tarkastelujen jälkeen oli havaittu Texasin
koillisosa erinomaiseksi yhteiskunnan paikaksi ja että sieltä
oli varattu toista miljoonaa eekkeriä maata Red Riverin varrelta
icarialaisten kommunistiseksi onnelaksi.
Sitten alettiin valmistella lähtöä tänne uuteen onnelaan. Tuhansia oli
pyrkimässä ensimmäisinä matkalle. Niiden joukosta Cabet valitsi 69,
kaikki hänen innostuneimpia oppilaitaan ja nuoria miehiä.
Suuret olivat toiveet. Lähtijät juhlallisesti allekirjoittivat pitkän
plakaatin jossa sitoutuivat noudattamaan kommunismin periaatteita
uutta siirtolaa perustaessaan ja lupasivat kaikkensa tehdä yhteishyvän
edistämiseksi. Satoja tuhansia kommunisteja oli kokoontunut lähteviä
saattamaan, lujia lupauksia tehtiin ja suunnaton innostus vallitsi.
"Le Populaire" lehdessä Cabet, joka vielä jäi vanhalle manterelle,
kirjoitti seuraavat lähtiäissanat: "Sellaisia miehiä katsellessani
kuin tässä etujoukossa oli, en voi epäillä ihmissuvun uudelleen
parantumista. Tuorstaina helmikuun 3 p. 1848 kello 9 aamulla
suoritettiin muuan ihmissuvun historian suurimpia tekoja — etujoukko
läksi Havresta valtamerelle matkustaakseen Icariaan. Nämä urhoolliset
icarialaiset, seisoen laivan etukannella, virittivät yksiäänisesti
jäähyväislaulun 'Partout pour Icarie', johon katselijat vastasivat
tuhansin huudoin: 'Näkemiin!' Olkoot tuulet ja aallot apunanne,
te ihmisyyden sotilaat! Ja me icarialaiset, jotka jälelle jäämme,
valmistaukaamme aikaa menettämättä yhtymään ystäviimme ja veljiimme!"
Se valmistautuminen sai kuitenkin koko tuntuvan kolauksen muutaman
viikon kuluttua, sillä Ranska julistettiin tasavallaksi. Suuret
toiveet kiinnitettiin tähän julistukseen, kuten aina valtiollisiin
suurmuutoksiin. Uuden ajan toivottiin koittavan, toiminnan vapaus oli
jälleen taattu ja samalla vähentynyt halu lähteä merten takaa onnen
maita etsimään.
Icarilaisessa liikkeessä tapaus vaikutti masentavan hajaannuksen.
Suurin joukko vaati etujoukon takaisin kutsumista, koska nyt muka oli
täysi mahdollisuus toteuttaa ihanteet omassa maassa. Itse Cabet, joka
läksiäiskirjoituksessaan näytti olevan täynnä pyhää ja innostavaa
uskon tulta asiansa menestymiseen nähden alkoi horjua, sillä hänetkin
nimitettiin uuden tasavallan presidentiksi. Vakavammat liikkeen jäsenet
kuitenkaan eivät tasavaltaankaan luottaneet, vaan koettivat ylläpitää
horjuvaa uskoa alkuperäisiin kommunisti-ihanteisiin. Heihin myöskin
lopulla liittyi Cabet, ja niin yhä edelleen jatkettiin valmistuksia
toista Icarian matkaa varten.
Etujoukko saapui New Orleansiin maaliskuun lopulla. Tieto Ranskan
valtiomuodon muuttumisesta oli ehtinyt jo sinne ja matkalaisissakin
syntyi epäilystä, tokko enää erämaahan lähteminen mitään hyödyttäisi.
Se epäilys kuitenkin torjuttiin ja alettiin kulkea päämäärää kohti,
vaikkakin heti alussa ensimmäinen pettymys matkailijoita kohtasi.
Kertomusten mukaan heidän piti kaikessa rauhassa päästä laivatietä
matkansa perille. Mutta todellisuudessa saatiinkin tietää että
heidän oli kulkeminen 250 mailia synkkiä metsiä, soita ja rämeikköä.
Tarvittiin todella joukon innokkaimpain koko tarmo, ennenkuin sille
matkalle lähdettiin. Mutta kolmen härkäparin avulla he kuitenkin
läksivät samoamaan toivoen perillä saavansa kärsimystensä palkaksi
onnelan ja paratiisin. Matka oli äärettömän vaikea. Härkäparit voivat
vain suorittaa runsaasti puolet matkasta, toisen puolen saivat
uutisasukkaat kulkea rähmien ja rypien soissa. Tällä tavalla matka
kesti lähes kaksi kuukautta, toukokuussa vasta he pääsivät omille
alueilleen.
Siellä heitä kohtasi uusi pettymys. Sen miljoonan eekkerin asemasta,
joka oli muka ostettu, he tapasivat maan joka oli vallattavissa sillä
että kukin mies sai haltuunsa 320 eekkeriä, jos rakensi asuinmajan
alueelleen ennen heinäkuun 1 päivää. Se heille selvästi ilmoitettiin ja
katsellessaan kauppasopimustaan saivat icarialaiset nähdä että heidän
profeettansa ei ainakaan pystynyt kauppa-asioissa kilpailemaan Amerikan
maa-agentien kanssa. Kontrahdissa oli nimittäin selvästi sanottu että
Cabetille oli maayhtiö myynyt miljoonan eekkeriä maata siten että
3,125 henkilöä tai perhettä kukin ottaa haltuunsa 320 eekkeriä ennen
heinäkuun neljättä päivää! Kun nyt uutisasukkaita etujoukossa vain oli
69, eivät he heinäkuuhun mennessä saaneet pystyyn muuta kuin 32 majaa,
jotka heille oikeutti kaikkiaan 10,240 eekkeriä maata eli sadasosa
miljoonasta! Sitäpaitsi olivat nämä 320 eekkerin kappaleet siten jaetut
että kunkin 640 eekkeriä sisältävän sektsioona-alueen toinen puoli jäi
maayhtiön huostaan. Icarialaisten alue oli sentakia pirstautuneena
moniin pikku palasiin, kaikkien vähimmän sopiva kommunistiselle
uudissiirtolalle.
Cabet näyttää kuitenkin valinneen etujoukkonsa sangen kestävistä
aineksista, sillä kaikista näistä vastuksista huolimatta he yhtyivät
toimiin konstikkaasti sijoitetun maansa viljelemiseksi. Mutta
vastoinkäymiset eivät loppuneet. Kesän kuumin aika oli käsissä, ja
keltakuume iski pelottavalla voimalla icarialaisten harvaan parveen.
Elokuun lopulla, kun toinen joukkokunta, 19 sielua yhteensä odotetun
1,500 asemasta, saapui tänne ihannemaahan, oli neljä etujoukosta
kuollut, heidän ainoa lääkärinsä auttamattomasti mielipuolena ja
koko muu joukko sairaana. Se ei ollut mikään lohduttava näky uusille
tulokkaille, jotka olivat suunnattomia vastuksia jo tiellä kokeneet,
ja niin päätettiin jättää koko onneton siirtola omille hoteilleen
ja palata takaisin New Orleanssiin. Kolmessa eri joukossa ja kolmea
eri tietä he läksivät murheelliselle paluumatkalleen, ja äärettömiä
vaivoja kärsittyään, jätettyään monia tovereitaan tielle vainajina tai
parantumattomasti sairaina, saapuivat tähteet New Orleansiin vuoden
loppupäivinä. Siellä heidät Cabet, joka vasta oli kolmannen joukon
kerralla Ranskasta saapunut, keräili ympärilleen, ja he viettivät
surullisen talvensa täällä odotellen tilaisuutta uutta valloitusretkeä
alkaakseen.
Talven aikana hupeni joukko hupenemistaan. Cabet oli Ranskasta
tuonut tullessaan 400 icarialaista. Pari sataa kyllästyi näistä
vastoinkäymisiin ja palasi takaisin Ranskaan. Loppujen kanssa Cabet
maaliskuulla läksi pohjoista kohti saatuaan tietää että Nauvoo niminen
paikka Illinoisissa oli mormooneilta jäänyt melkein autioksi. Sinne
saapui noin 250 henkinen joukkokunta maaliskuun lopulla, sittenkuin
Mississipin ruttotaudit olivat matkalla lepytysuhrinsa vaatineet.
Tältä paikkakunnalta olivat mormonit moninaisten vainojen jälkeen
siirtyneet Utahiin, ja jälelle jääneet asiamiehet kauppailivat heidän
omaisuuttaan. Icarialaiset heiltä vuokrasivat 800 eekkeriä maata
ja ryhtyivät entistä hartaammalla innolla rakentamaan aatteittensa
mukaista yhteiskuntaa. Ja vastahakoinen onnetar näytti heitä nyt
rupeavan suosimaan. Aineelliset yritykset onnistuivat sangen hyvin, ja
he saattoivat ruveta pitämään henkisistäkin asioista huolta. Niistä on
etupäässä merkittävä lasten kasvatus kouluissa, joissa huolta pidettiin
että heihin jo aikaisin istutettiin icarialainen maailmankatsomus.
Teatteri heillä oli omista jäsenistään kokoonpantu, samoin useita
musikaalisia yhteyksiä. Ja ankaraan aatteittensa levittämistyöhön he
ryhtyivät myös. Heillä oli sanomalehti ja lentokirjasia levitettiin
kaikilla Amerikan kirjavilla kielillä. Pariisissa oli yhä edelleen
heidän pääkortteerinsa ja sieltä levitettiin aatetta ympäri maailmaa.
Kun Cabet 1850-luvun alkupuolella kävi Europassa, oli hän taas
pääsemässä ensimmäisten joukkoon "yhteiskunnallisten reformaattorien"
seassa missä hänen asemansa vastoinkäymisten johdosta jo sangen
pahasti oli ruvennut horjumaan. Icarian yhdyskunta tällä tavalla
saavutti mainetta, niin että sen jäsenluku alkupuolella yllämainittua
vuosikymmentä oli jo 500 ja omaisuutta arvioitiin olevan 75,000 doll.
Mutta varallisuuden ja hyvinvoinnin mukana seurasi myös erimielisyys.
Cabet näyttää olleen jonkinlaisena diktaattorina joukossaan aina
vuoteen 1850 asti. Silloin hän vaati yhdyskunnan jäseniltä ehdotonta
puhtautta elämän tavoissa ja oli sangen kärkäs moittimaan rikoksista
näitä vaatimuksia vastaan. Sillä tavoin hän ehkä ensiksi sai muutamia
vihollisia itselleen omien alamaistensa joukossa. Vuonna 1850 hän
sitten esitti kansallensa perustuslain joka hyväksyttiin käytäntöön
otettavaksi. Sen mukaan hallinto annettiin kuusihenkisen johtokunnan
käsiin, jonka jäsenistä viisi edusti erikoista hallinnon haaraa, siten
että ensimmäisellä oli hallussaan raha-asiain ja talouden hoito,
toisella vaatetus ja asuntoasiat, kolmannella kasvatus, terveys
ja huvitus, neljännellä teollisuus ja maanviljelys ja viidennellä
kirjapainoasiat. Kuudes taas oli sekä johtokunnan että koko yhdyskunnan
presidenttinä. Yleinen kansankokous oli ylin lainsäätäjävalta.
Presidentiksi valittiin nyt joka vuosi Cabet. Hänen toimintansa kävi
kuitenkin vuosi vuodelta yhä tiukemmaksi ja vaativaisemmaksi, samalla
kuin hän yhä edelleen tahtoi ylläpitää ehdotonta sanontavaltaansa. Se
synnytti monissa jäsenissä pahaa verta, ja hänen kannattajajoukkonsa
alkoi vähetä. Sentakia hän yht’äkkiä keskellä tilivuotta 1855 vaati
että perustuslaki oli korjattava siihen suuntaan että presidentti
valittaisiin neljäksi vuodeksi ja että hänellä sinä aikana olisi oikeus
erottaa ja nimittää kaikki alemmat virkamiehet. Vaatimusta vastaan
nousi suuri joukko jäseniä, eikä se laiksi tullutkaan. Päinvastoin
kansankokous, jossa äänioikeus oli jokaisella 20 vuotta täyttäneellä
miespuolisella jäsenellä, oli selvästi enemmistöltään Cabetia
vastaan. Muut hallintomiehet olivat taas hänen puolellaan. Vaivoin
saatiin uhkaava yhteentörmäys kuitenkin tällä kerralla vältettyä,
mutta 1856 elokuussa tapahtui sittenkin lopullinen rymäys. Tällöin
valittiin johtokuntaan kolme Cabetin suoranaista vastustajaa, joita
muut hallitusmiehet eivät suostuneet ottamaan vastaan. Siitä seurasi
monenlaista sekasortoa, jossa vastalauseet ja julistukset näyttelivät
pääosaa ja toisinaan johtivat väkivallan tekoihin. Paikkakunnan
viranomaiset asettivat silloin väkisin valitut virkailijat toimiinsa.
Cabet kannattajineen tästä sydämmistyi. He muuttivat eri rakennuksiin
asumaan ja taukosivat työnteosta kokonaan. Vastapuolelta tämän johdosta
annettiin julistus että jotka eivät ota osaa työntekoon, heidän ei
liioin anneta syödäkään.
Kun näin Cabet kannattajineen näki valtansa ehdottomasti menneen,
lähettivät he anomuksen valtion lainlaatijakunnalle vaatien yhdyskunnan
lupakirjan peruuttamista. Tämä toimenpide, jonka tarkoituksena
nähtävästi oli kukistaa koko siirtola ehdolla millä tahansa, sai
kansankokouksen vimmoihinsa, ja Cabet erotettiin "yksimielisesti"
yhdyskunnasta. Mieli synkeänä ja toiveissaan pettyneenä hän
marraskuussa 170 uskollisen kannattajansa kanssa läksi St. Louisiin,
jossa mielenliikutuksesta aiheutunut sydämmen halvaus lopetti hänen
päivänsä viikon kuluttua sinne saapumisestaan.
Icarialaisliikkeen isä, alkaja ja perustaja ei siis varsin onnellista
loppua nähnyt. Erotettuna itse perustamansa siirtolan jäsenyydestä,
tavallaan maanpakolaiseksi tuomittuna hän kuoli kaukana isänmaastaan
hyvää tarkoittavassa itsekkäisyydessään katkerana itse kasvattamiaan
oppilaita kohtaan. Hän ei uskonut toisten voivan asioita hoitaa,
halusi sentakia itse olla ainoana päämiehenä, jolle toiset johtovallan
luovuttaisivat kansanvaltaisuudenkin vallitessa. Kun se toivo ei
täyttynyt, halusi hän ennen hävittää oman työnsä hedelmät kuin niiden
johtoa muihin käsiin uskoa. Siksi sanomme että hänen itsekkyytensä
oli hyvää tarkoittavaa — yhtä vaarallinen laji itsekkyyttä
kansanvaltaisessa yhdyskunnassa kuin se on selvä todistus omistajansa
täydellisestä epäuskosta johdettavain usein vain vaistomaiseen
ymmärrykseen.
Cabetin kuoltua hänen uskollinen joukkokuntansa joutui aivan
epätoivoon; muutamat niin syvälle tähän epätoivoon vaipuivat että
tekivät itsemurhan. Kun heillä ei ollut mitään toiveita uuden
yhdyskunnan aikaansaamisesta, sijoittuivat he toistaiseksi St. Louisiin
jossa ryhtyivät työhön. Yhteytensä he kaikesta huolimatta pitivät
voimassa. Yhdessä he julkaisivat lehteä nimeltä "Revue Icarienne",
jossa he yhä aatettansa koettivat tutuksi tehdä. Sitäpaitsi heillä oli
omat sivistysharrastuksensa, lukusalinsa, musikaaliset ja teatraaliset
toimintansa.
Toista vuotta he näin yhteytensä säilyttivät mitään omaa asuntopaikkaa
omistamatta. Keväällä 1858 he ostivat 28 eekkeriä käsittävän maapalstan
St. Louisin vierestä, maksaen siitä 25,000 doll. Paikka tunnettiin
nimellä Cheltenham. Loistavat eivät uuden yhdyskunnan edellytykset
olleet. Icarialaisilla ei luonnollisesti ollut suuriakaan varoja,
ja he sentakia heti alussa velkaantuivat. Seutu oli sitäpaitsi
epäterveellinen eikä juuri erityisesti puoleensa vetävä. Mutta
kuitenkin he parastansa yrittivät. Ammattilaiset kävivät työssä
kaupungissa ja toiset laittoivat maatilaa. Cabetin nimi oli heille
apuna. Ranskassa oleva icarialaisten päätoimisto tunnusti heidän
yhdyskuntansa ainoaksi oikeaksi ja sieltä he saivat tuntuvasti
apuvaroja. Vuoden kuluttua oli yhdyskunta sentakia jo aineellisesti
sangen hyvällä kannalla ja menestymistoiveet suuret.
Mutta silloin erimielisyyden paholainen taas ilmestyi heidän
keskellensä. Riita jälleen syntyi perustuslaista ja hallinnosta.
Toiset, Cabetin alkuperäiset asetoverit ja joukon vanhemmat vaativat
että hallintovalta oli keskitettävä yhden henkilön käsiin, samoin
kuin Cabet oli vaatinut Nauvoossa; nuoremmat taas tahtoivat täysin
kansanvaltaista hallitusta. Erimielisyys kehittyi niin kiihkeäksi että
kun vanhemmat lopullisesti asiasta ratkaistaessa pääsivät voitolle
läksi nuoremmista viitisenkymmentä jäsentä tiehensä koko yhdyskunnasta.
Sitä ei nuori siirtola voinut kestää, vaan 1864, viisi vuotta tämän
eron jälkeen se taukosi olemassaolostaan. Yhdyskunnan viimeisistä
vuosista sen viimeinen ylistetty presidentti A. Sauva kirjoittaa näin: