omituisen tuoksun, joka on kuin jonkin hienon ja heikon hajuveden
lehahdus, sanoi Owen. -- Minun ei ole koskaan onnistunut löytää juuri
sitä kukkaa, josta se leviää. Se haihtuu pian ja siinä tuntuu olevan
salaperäistä ja ihmeellistä suloa. Minä rakastan ajatella, että siinä
liitelee isoäiti Selwynin sielu, joka on halunnut viivähtää hetkisen
tällä hänelle rakkaalla paikalla. Tämän pienen talon ympärillä
mahtanee olla kokonainen parvi ystävällisiä henkiä.
-- Minä olen asunut sen katon alla kuukauden vain, sanoi Leslie, --
mutta rakastan sitä enemmän kuin koskaan tulen rakastamaan tuota
suurta taloa, missä olen viettänyt koko elämäni.
-- Tämä talo rakennettiin ja pyhitettiin rakkaudelle, sanoi Owen. --
Tällaisten talojen täytyy jossakin määrin vaikuttaa asukkaihinsa.
Ja tämä puutarha -- se on yli kuusikymmentä vuotta vanha, ja nämä
kukkakuvut tietävät kertoa tuhansista toiveista ja riemuista. Toiset
näistä kukista ovat todellakin opettajan morsiamen istuttamia,
ja hänen kuolemastansa on nyt kolmekymmentä vuotta. Kumminkin ne
kukkivat joka kesä. Katsokaa näitä punaisia ruusuja, Leslie -- kuinka
ne kuningatarten tavoin kohoavat muita ylemmäs!
-- Minä rakastan punaisia ruusuja, sanoi Leslie. Anna pitää eniten
vaaleanpunaisista ja Gilbert valkoisista. Mutta tummanpunaiset ovat
minun lempikukkiani. Ne tyydyttävät sydämeni kaihoa tavalla, jota
mikään muu kukka ei voi tehdä.
-- Nämä kukat ovat hyvin myöhäisiä -- ne kukkivat vasta kun
toisten kukkimisaika on jo ohitse ja ne uhkuvat hedelmöittävän
kesän kypsyyttä ja lämpöä, sanoi Owen poimien muutamia noista
hehkuvanpunaisista, puoliavoimista nupuista. -- Ruusu on rakkauden
kukka -- sen on maailma jo vuosisatoja tunnustanut. Vaaleanpunaiset
ruusut ovat toiveikkaan, sitovan rakkauden ruusuja -- valkoiset
merkitsevät kuollutta rakkautta -- mutta tummanpunaiset ruusut --
sano, Leslie, mitä ne merkitsevät?
-- Rakkautta, joka voittaa kaikki esteet, sanoi Leslie hiljaa.
-- Niin, rakkautta, joka vihdoinkin on ehtinyt päämääräänsä...
Leslie, sinä tiedät, ymmärrät kaikki... Leslie, olen rakastanut
sinua siitä hetkestä saakka, jolloin näin sinut ensi kerran. Ja minä
tiedän myöskin, että sinä pidät minusta -- minun ei tarvitse kysyä
sitä. Mutta tahtoisin kumminkin kuulla sen huuliltasi -- rakkaani,
tahdothan ilahduttaa minua...
Leslie sanoi jotakin hyvin hiljaisella ja vapisevalla äänellä.
Heidän kätensä ja huulensa yhtyivät, heidän elämänsä ylevin hetki
oli tullut -- ja heidän seisoessansa tuossa vanhassa puutarhassa,
johon liittyi niin paljon muistoja rakkaudesta ja onnesta, tuskasta
ja kaipauksesta, kiinnitti Owen Leslien kimmeltävään tukkaan
tummanpunaisen ruusun, voittavan rakkauden vertauskuvan.
Anna ja Gilbert palasivat vihdoinkin kotiin, kapteeni Jim seuranaan.
Anna sytytti avoimeen takkaan valkean ajopuista, nähdäksensä
moniväristen liekkien leimuavan, ja he istuivat valkean ääressä
tunnin ajan tuttavallisesti keskustellen.
-- Katsellessani ajopuitten liekkiä ei minun ole ollenkaan vaikea
kuvitella, että olen jälleen nuori, sanoi kapteeni Jim.
-- Voitteko liekeistä ennustella tulevaisia asioita, kapteeni Jim!
tiedusteli Owen.
Kapteeni Jim silmäili heitä kaikkia herttaisella, lämpöisellä
katseellansa, mutta sitten kiintyi se Leslien punoittaviin poskiin ja
loistaviin silmiin.
-- Minun ei tarvitse katsoa tuleen päästäkseni selville teidän
tulevista kohtaloistanne, sanoi hän. -- Näen muutoinkin
onnen odottavan teitä kaikkia -- kaikkia -- Leslietä ja Owen
Fordia -- tohtoriamme ja rouva Blytheä -- ja pikku Jemiä -- ja noita
toisia pienokaisia, jotka eivät vielä ole syntyneet, mutta jotka
vielä ilmestyvät maailmaan... Onnea saatte te kaikki osaksenne --
mutta muistakaa, ettette silti vältä huolia ja koetuksia. Niiden
täytyy tulla -- sillä ei ainoakaan talo, olkoonpa palatsi tai pieni
haavemaja vain, pääse niistä tykkänään vapaaksi. Mutta ne eivät voi
lannistaa teitä, jos kannatte ne yhdessä, rakkauden ja uskollisuuden
yhdistäminä. Jos ne ovat luotsina ja kompassina, silloin voi kestää
mitkä myrskyt tahansa.
Ja vanha mies nousi äkkiä ja laski toisen kätensä Leslien, toisen
Annan päähän.
-- Kaksi herttaista, suloista naista, sanoi hän. -- Vilpittömiä ja
uskollisia ja luotettavia. Te tuotatte kunniaa miehillenne -- teidän
lapsenne varttuvat suuriksi ja rukoilevat teille Herran siunausta.
Tuo vähäinen näytelmä herätti omituisen juhlallisen tunnelman. Anna
ja Leslie taivuttivat päänsä kuin ottaen vastaan siunauksen, Gilbert
pyyhkäisi nopeasti silmiänsä ja Owen Fordin ilmeikkäillä kasvoilla
näkyi kuin kirkastus. Kaikki istuivat he hetkisen vaieten. Pieni
haavemaja oli muistojensa varastoon saanut lisäksi vieläkin yhden
voimakkaan tunteen läpitunkeman unohtumattoman hetken.
-- Nyt minun täytyy lähteä, sanoi kapteeni Jim lopuksi vitkaan.
Hän otti hattunsa ja loi viivähtävän katseen huoneeseen.
-- Hyvää yötä nyt kaikki tyynni, sanoi hän mennessään ulos.
Anna, jonka herkkä korva oli tajunnut tuossa jäähyväistervehdyksessä
ilmenevän harvinaisen surumielisyyden, kiiruhti ovelle hänen
jälkeensä.
-- Tulkaa pian jälleen, kapteeni Jim, huusi hän vanhuksen poistuessa
pienestä veräjästä, jonka patsaina olivat molemmat korkeat hongat.
-- Kiitos kutsusta! huusi kapteeni vastaan hilpeällä äänellä. Mutta
kapteeni Jim oli istunut viimeisen kerran tuon pienen haavemajan
takkavalkean ääressä.
Anna meni hitaasti takaisin toisten tykö.
-- Minun on niin sääli kapteenia, jonka täytyy nyt mennä aivan yksin
takaisin yksinäiselle niemellensä, sanoi hän. -- Eikä siellä ole
ketään toivottamassa häntä tervetulleeksi. No niin, Ensi perämies
kylläkin, jos se on valveilla...
-- Kapteeni Jim on niin oiva seura toisille, että täytyy ajatella
hänen olevan hyvänä seurana itselleenkin, sanoi Owen. -- Mutta
useinhan hänen olonsa mahtanee tuntua yksinäiseltä. Nyt tänä iltana
hänen olennossaan oli jotakin ennustajan tapaista, -- hän puhui sen
tavoin, jolla on jotakin julistettavaa... Niin, minun on kai myöskin
lähdettävä nyt.
Anna ja Gilbert poistuivat hienotunteisesti huoneesta, mutta Owenin
mentyä tuli Anna takaisin. Hän tapasi Leslien seisomassa takkatulen
hiipuvan hiiloksen ääressä.
-- Oi Leslie, minä tiedän... olen niin äärettömän iloinen, rakas
ystäväni, sanoi hän, sulkien hänet syleilyynsä.
-- Anna, onneni pelästyttää minua, kuiskasi Leslie. -- Se on minusta
liian suuri voidakseni uskoa siihen -- pelkään siitä puhua... Minusta
on kuin se olisi haave vain -- tämän pienen haavemajan synnyttämä --
kuin haihtuisi se olemattomiin heti kun täältä lähden.
-- Sinun ei pidäkään lähteä täältä, ennenkuin Owen tulee sinua
noutamaan. Sinun täytyy siihen saakka olla minun luonani. Voitko
tosiaankin luulla, että sallisin sinun palata takaisin tuohon
yksinäiseen, synkkään vanhaan taloon?
-- Kiitos, rakkaani! Aioin juuri kysyä sinulta, eikö kävisi päinsä,
että jäisin teille. Minua on oikein kammottanut ajatellessani, että
muuttaisin takaisin tuonne talooni -- on kuin palaisin jälleen
entisen elämäni koleuteen ja yksinäisyyteen. Anna, Anna, millainen
ystävä oletkaan ollut minulle -- herttainen, suloinen nainen,
vilpitön, uskollinen ja luotettava -- kapteeni Jim lausui sinusta
aivan oikean arvostelun!
-- Hän puhui naisista -- ei naisesta, hymyili Anna. -- Kapteeni
Jim näkee meidät kenties aivan erikoisessa valaistuksessa... hän
pitää meistä paljon ja ajattelee meistä hyvää. Ja mehän voimme
ainakin koettaa järjestää elämämme siten, ettemme petä hänen hyviä
ajatuksiansa meistä.
-- Muistatko, Anna, sanoi Leslie vitkaan, -- että sanoin kerran --
tuona iltana, jolloin rannalla kohtasimme toisemme ensi kerran --
surevani sitä, että minulla muka oli hiukan miellyttävä ulkomuoto?
Niin kyllä teinkin -- silloin. Minua vaivasi aina ajatus, että
jos olisin ollut juuri samaa mallia kuin ihmiset yleensä, ei Dick
ikinä olisi kiinnittänyt minuun huomiota. Vihasin ulkomuotoani,
siksi että se oli houkutellut hänet minun tyköni, mutta nyt -- nyt
iloitsen siitä. Muuta ei minulla ole tarjottavana Owenille, mutta se
ilahduttaa hänen taiteilijantieltänsä. Se suo minulle tunteen, etten
tule hänen luoksensa aivan tyhjin käsin.
-- Owen rakastaa kauneuttasi, Leslie. Ken ei sitä tekisi? Mutta on
mieletöntä, jos sanot tai uskot, että siinä on kaikki, mitä sinulla
on hänelle lahjoittaa. Sen hän kyllä itsekin sanoo sinulle -- minun
ei tarvitse sitä tehdä. Mutta nyt kaiketi jo suljemme oven yöksi.
Odotin Susania tänä iltana, mutta hän ei näy tulleen.
-- Tulen kyllä, pikku tohtorinna, tässä minä olen, sanoi Susan,
ilmestyen äkkiarvaamatta keittiönovelle. -- Olen kulkea tallustanut,
niin että henki oli vähällä lähteä. Tänne on The Glenistä aika matka.
-- Tervetuloa takaisin, Susan! No, kuinkas sisaresi laita on?
-- Hän saa istua, mutta käydä ei hän tietysti vielä voi. Ja nyt hän
selviää varsin hyvin ilman minua, sillä hänen tyttärensä on tullut
kotiin kesälomalle. Tuntuu oikein hyvältä olla täällä jälleen, pikku
tohtorinna. Matildan sääri oli tykkänään poikki, siinä ei ollut
epäilemisen varaakaan -- mutta kielessä ei ollut mitään vikaa. Hän
oli vähällä lörpötellä minut hengiltä -- niin, tohtorinna hyvä,
sitä en peruuta, niin sisar kuin hän onkin. Hän on aina ollut niin
kauhea pieksämään kieltänsä ja kumminkin hän pääsi miehelään ensiksi
meistä kaikista. Eihän hän ollut niin erikoisen halukas ottamaan
James Clowia, mutta hän ei tahtonut pahoittaa häntä, sillä James on
niin kunnollinen ja siivo mies. Ainoa seikka, mikä minulla olisi
hänestä sanottavana, on että hän alkaessaan lukea pöytärukousta aina
ensiksi ähkyy ja puhkuu niin, että minulta aivan menee ruokahalu.
Vaikka kyllähän se sitten väliin taas palaakin. Mutta miehistä ja
avioliitosta muistan muutaman seikan, tohtorinna hyvä. Onko totta,
että Cornelia Bryant myöskin on naimispuuhissa ja aikoo ottaa
mieheksensä tuon pitkäkarvaisen hirviön, joka voi pelästyttää pakoon
sekä ihmiset että elukat?
-- Totta se on, Susan. Mutta mies on nyt niin sileäksi ajeltu ja
hieno kuin ikinä mahdollista.
-- Niin, mutta se minun täytyy sanoa, että tässä maailmassa on
ihmeellinen järjestys. Hyvä pikku tohtorinna, minähän en ole ikinä
sanonut ainoatakaan pahaa sanaa miehistä, ja kumminkaan ei kukaan
tule minua kosimaan -- ei, ne pitävät kyllä varansa... Mutta Cornelia
Bryantin, joka ei ikinä ole tehnyt muuta kuin sättinyt niitä,
tarvitsee vain kurottaa kätensä, ja heti on yksi niistä kiinni...
Kuten sanottu, tämä maailma on sangen merkillinen.
-- Mutta onhan olemassa toinenkin maailma, sen kyllä tiedät, Susan.
-- Onpa tietenkin, huokasi Susan haikeasti, -- mutta senhän
tohtorinna kyllä tiennee, ettei siellä naida eikä huolla.
XXXIX.
KAPTEENI JIM EHTII "TAA TYRSKYJEN".
Eräänä päivänä syyskuun lopulla tuli Owen Fordin kirja vihdoinkin.
Kapteeni Jim oli kuukauden ajan vaeltanut joka päivä uskollisesti
postikonttoriin toivoen, että siellä olisi hänelle jotakin. Mutta
tänään ei hän ollut siellä käynyt, ja Leslie otti mukaansa hänen
kirjansa yhdessä omansa ja Annan kirjan kanssa.
-- Me viemme sen hänelle tänään iltapäivällä, sanoi Anna hilpeänä ja
touhuissaan kuin koulutyttö.
Vaellusretki niemelle merenlahtea kiertävää punaista tietä pitkin
muodostui viehättäväksi kirkkaan illan sulossa. Aurinko laski
lännessä hietakumpujen taa, joille valahti äkillinen hohde, ja
samassa silmänräpäyksessä syttyi tuo suuri tähti niemen valkoisessa
tornissa.
-- Kapteeni Jim suorittaa tuon tehtävänsä aina sekunnilleen
täsmällisesti, sanoi Leslie.
Ei Anna eikä Leslie unohtaneet koskaan, miltä kapteeni Jimin
kasvot näyttivät, kun he antoivat hänelle tuon kirjan -- hänen
oman kirjansa -- muovailtuna ja jalostuneena, mutta kumminkin niin
tuttuna. Vanhuksen poskille, jotka viime aikoina olivat olleet niin
värittömät, kohosi kiihkeä puna, ja hänen silmissään hohti nuorekas
hehku. Mutta hänen kätensä vapisivat, kun hän avasi sen.
Sen nimenä oli aivan yksinkertaisesti "Kapteeni Jimin seikkailuja",
ja kansilehdellä oli molempain yhdessä toimineitten kirjailijain
nimet, Owen Ford ja Jim Boyd. Sen yläreunassa nähtiin valokuva
kapteeni Jimistä itsestänsä hänen seistessään majakkansa ovella
lahdelle tähystellen. Owen Ford oli valokuvannut hänet eräänä
päivänä, muistiinpanoja viimeistellessään. Kapteeni Jim oli kyllä
huomannut sen, mutta hän ei ollut tiennyt, että valokuva tuli uuden
kirjan kansilehden koristeeksi.
-- No jopa jotakin, sanoi nyt kapteeni, -- siinähän tuo vanha
merikarhu seisoo ihka elävänä aivan oikean, painetun kirjan
kannella. Tämä on elämäni suurin päivä, tyttöset -- kun ei vaan
suuruudenhulluus vahaisi minua vanhoilla päivilläni!... Tänä yönä en
aio ummistaakaan silmiäni! Luen ennen auringonnousua kirjan loppuun.
-- Sitten me lähdemme nyt, niin että voitte alkaa heti, sanoi Anna.
Kapteeni Jim oli pidellyt kirjaa kädessään kuin ihailevan
kunnioituksen valtaamana. Mutta nyt hän sulki sen ja pani pois.
-- Ei puhettakaan, ette saa lähteä ennenkuin olette juoneet kupin
teetä vanhuksen kanssa, tuumiskeli hän. -- Siihen en ikinä suostuisi
-- vai mitäs sinä sanot, Ensi perämies? "Seikkailut" eivät karkaa
tiehensä minun luotani. Olen vuosikausia odottanut hetkeä, jolloin
saisin nähdä ne -- koottuina ja luettavassa kunnossa -- enkä ollut
suinkaan varma, että se hetki tulisi koskaan... Voin kyllä odottaa
vielä hiukkasen saadessani ilon nähdä ystäviä ympärilläni.
Kapteeni Jim puuhaili laitellen tulta öljykeittiöön ja vettä
kattilaan. Sitten hän otti esiin leipää ja voita ja läkkirasian,
jossa hänellä oli pikkuleipiä. Mutta hänen hilpeästä innostuksestansa
huolimatta ei hänen liikkeissänsä näkynyt tavallista reippautta ja
joustavuutta, vaan ne tuntuivat hitailta ja epävarmoilta. Anna ja
Leslie eivät kumminkaan tarjoutuneet auttamaan häntä. He tiesivät,
että se olisi loukannut vanhuksen tunteita.
-- Mikä onni, että te tulitte tänne juuri tänä iltana, sanoi
hän, ottaen kaakun kaapistansa. -- Pikku Joen äiti lähetti tänne
tänään koko kopallisen tuoreita rinkilöitä ja pari suurempaa
kaakkua. Jumalan kiitos, että maailmassa on kilttejä emäntiä,
sen sanon! Katsokaapa tätä kaakkua, kuinka muhkea se on hienoine
sokerikoristeineen ja pähkinänpuolikkaineen! Näin oivallista
tarjottavaa ei minulla tosiaankaan ole usein. Käykääpä nyt käsiksi,
pikku tytöt, käykää käsiksi! Nyt juomme teekupeistamme kaikkien
vanhojen rakkaiden muistojen maljan.
Pikkutytöt "kävivät käsiksi" suurella ihastuksella. Tee osoittautui
erinomaiseksi ja kaakku oli verraton -- maukas ja murakka ja
täytteeltään mestariteos. Kapteeni Jim oli mitä kohteliain isäntä, ja
hän varoi antamasta katseittensa eksyä nurkkaan, missä kirja komeili
resedanvihreän ja kullan hohteessa. Mutta suljettuansa vihdoin oven
jälkeensä ymmärsivät Anna ja Leslie kapteenin kiiruhtavan suoraa
päätä kirjan luo, ja kotiin vaeltaessaan he kuvittelivat, miten
vanhus mielihyvin selaili noita painettuja sivuja, joissa hänen oma
elämänsä oli esitettynä todellisuuden kirkkain ja lämpöisin värein.
-- Tahtoisin tietää, mitä hän pitää lopusta -- tuosta lopusta, jonka
juonen Owen sai minulta, sanoi Leslie.
Hän ei tullut tietämään sitä koskaan. Anna heräsi varhain seuraavana
aamuna ja näki Gilbertin seisovan kumartuneena häntä kohden. Tohtori
oli täysissä pukimissa ja hänen kasvoillaan oli levoton ilme.
-- Onko sinua kutsuttu jonkun sairaan tykö? kysyi Anna
unenhorroksissa.
-- Ei, Anna, mutta pelkään, ettei niemellä kaikki ole oikealla
tolalla. Auringonnoususta on jo toista tuntia, mutta majakanlamppu
palaa yhä. Tiedäthän, että kapteeni Jim on pitänyt kunnianasiana
sytyttää tuon valon samassa silmänräpäyksessä kuin aurinko laskee
taivaanrannan taa, ja sammuttaa sen heti, kun se nousee.
Anna nousi mieli hämmentyneenä. Akkunastaan hän näki majakan valon
kuvastuvan kalpeana siintävälle aamutaivaalle.
-- Ehkä hän on nukahtanut kirjan ääreen luettuaan sitä koko
yön, sanoi Anna levotonna. -- Tai kenties se on niin tykkänään
kiinnittänyt hänen mielensä, että hän sen takia on unohtanut majakan
lampun.
Gilbert pudisti päätänsä.
-- Se ei olisi kapteeni Jimin tapaista. Joka tapauksessa minä menen
sinne katsomaan.
-- Odota hetkinen, niin minä tulen mukaan, sanoi Anna. -- Kyllä minun
täytyy lähteä mukaan -- pikku Jem nukkuu vielä tunnin ja minä sanon
Susanille, että lähden. Voit tarvita naisen apua, jos kapteeni Jim on
sairas.
Oli ihana aamu, taivas kaartui korkeana ja sinisenä, kevyinä kiitivät
valkoiset hattarat tietänsä edelleen. Lahden vesi kimmelsi ja
hymyili, hietasärkkien yläpuolella näkyi liiteleviä kalalokkeja,
niemen ja aallonmurtajan takana levisi ääretön, hiljaa kohoava
ulappa. Opaalinhohtoinen aamuvalaistus kirkasti yökasteen virkistämät
rantaniityt. Mereltä tuli raikkaan vallattomia tuulenpuuskia --
hiljainen ja soinnukas aallonkolina päätti yön viehkeän tyvenen.
Noille kahdelle, jotka nopein askelin vaelsivat eteenpäin, aukeni
loistavan kirkkauden, onnen ja elpymisen maailma. Ellei käsittämätön
valo, joka näkyi niemen tornista, olisi täyttänyt heidän mieltänsä
pelokkaalla ihmettelyllä, olisi tuo kävelyretki ollut ihana.
Nyt hiljensivät he askeleensa, vaieten pelon valtaamina. Heidän
nakutukseensa ei tullut vastausta. Gilbert avasi oven ja he menivät
sisään.
Tuossa vanhassa huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Illallispitojen
jäännökset olivat vielä pöydällä, öljylamppu paloi yhä nurkassa
hyllyllänsä. Ensi perämies makasi käppyrässä uneen vaipuneena
päivänpaisteessa sohvan luona.
Mutta sohvalla lepäsi kapteeni Jim, ristissä olevat kädet nojattuina
tuohon ihmeelliseen kirjaan. Se oli auki viimeisen sivun kohdalta
ja oli vaipunut hänen povellensa. Silmät olivat ummessa, ja hänen
kasvonsa kuvastivat mitä täydellisintä rauhaa ja onnea -- kertoellen
mielenkaihosta, joka vihdoinkin on saanut tyydytyksen.
-- Nukkuuko hän? kuiskasi Anna vapisevin äänin.
Gilbert meni sohvan luo ja seisoi hetkisen kumartuneena.
Sitten oikaisi hän itsensä.
-- Kyllä, hän nukkuu -- rauhaisaa unta, sanoi hän hiljaa. -- Anna,
kapteeni Jim on ehtinyt "taa tyrskyjen".
He eivät voineet tarkoin ratkaista, mihin aikaan kapteeni oli
kuollut, mutta Anna ajatteli aina, että hän oli saanut erota elämästä
aamun koittaessa lahden takana. Nuo loistavat valoaallot olivat
kuljettaneet hänen henkensä läpi kirkkaan avaruuden kohden satamaa,
missä hänen Margaretansa häntä odotti -- satamaa, missä ei tyven eikä
myrsky enää voi tuottaa haittaa.
XL.
ERO HAAVEMAJASTA.
Kapteeni Jim haudattiin merenlahden toisella puolella sijaitsevaan
kirkkotarhaan, aivan lähelle kumpua, minkä alla Annan pieni
sydänkäpynen uinaili. Sukulaiset pystyttivät hyvin suuren ja komean
hautapatsaan -- patsaan sellaisen, että kapteeni itse olisi katsellut
sitä veitikkamaisesti ja viirusilmin, jos olisi nähnyt sen eläessään.
Mutta todellisen muistomerkkinsä oli hän itse pystyttänyt niiden
sydämiin, jotka olivat hänet tunteneet, sekä tuon kirjan lehdille,
jota monet sukupolvet tulivat lukemaan ja rakastamaan.
Leslie suri sitä, ettei kapteeni Jim ollut saanut elää nähdäksensä
tuon kirjan tavattoman menestyksen. Se kävi kaupaksi niin hyvin, että
se herätti hämmästystä.
-- Kapteeni olisi ollut niin ihastuksissaan arvosteluista -- nehän
ovat kaikki suopeita ja kehuvia. Ja ajatteles, hänen kirjansa on
ylinnä parhaiten kaupaksi käyvien kirjojen luettelossa -- oi, jospa
hän olisi elänyt niin kauan, että olisi voinut nähdä sen, Anna!
Mutta Anna voi lohduttaa häntä, surustansa huolimatta.
-- Hän ei välittänyt muusta kuin itse kirjasta, Leslie -- ei
siitä, mitä siitä sanottaisiin -- ja kirjanhan hän ehti saada. Hän
oli lukenut sen alusta loppuun. Tuo viimeinen yö tuotti hänelle
epäilemättä mitä suurinta onnea -- ja aamulla seurasi sitä sellainen
äkillinen, tuskaton kuolema, jommoista hän aina oli toivonut.
Iloitsen Owenin ja sinun tähtesi siitä, että kirjalla on suuri
kirjallinen menestys -- mutta kapteeni Jim oli tyytyväinen omalla
tavallaan, sen tiedän.
Majakan tähti lähetti kuten ennenkin valoansa pimeyteen, tilapäinen
majakanvartija oli lähetetty Neljän tuulen niemeen siksi kuin
kaikkiviisas hallitus ehti ratkaista, kuka monista hakijoista sopi
parhaiten tuohon toimeen. Ensi perämies oli muuttanut pieneen
valkoiseen taloon, missä se nyt eleli Annan, Gilbertin ja Leslien
hemmottelemana ja Susanin suvaitsemana -- hän ei ollut koskaan voinut
sietää kissoja.
-- Koetan suvaita sitä kapteeni Jimin takia, pikku tohtorinna,
sillä pidin tuosta vanhuksesta. Ja kyllä se saa ruokaa kuppiinsa
ja jok'ikisen rotan, jonka löydän pyydyksestä. Mutta älkää
pyytäkö minulta sen enempää, hyvä tohtorinna. Kissat ovat kissoja
vaikka niitä pyörittäisi leivänmuruissa ja paistaisi puhtaassa
meijerivoissa, ja muuksi eivät ne ikinä muutu, sen sanon sekä minä
että Susan. Ja rukoilen, hyvä tohtorinna, että pidätte sen kaukana
enkelistämme, joka nukkuu kopassansa. Ajatelkaas, kuinka kammottavaa
olisi, jos se imisi hänestä hengen ja veren.
-- Sepä olisi tosiaankin pöyristyttävää, sanoi Gilbert.
-- Tohtori nauraa, mutta ei siinä tosiaankaan ole mitään naurettavaa.
-- Kissat eivät koskaan ime lapsista henkeä ja verta, sanoi Gilbert.
-- Tuo on sulaa taikauskoa.
-- Ei siihen mitään taikoja tarvita, kyllä minä sen ilmankin tiedän,
että ne niin tekevät. Lankoni veljenpojan vaimon kissa istui kerran
kätkyessä imien kapalovauvan kurkkua, ja tuo kurja lapsiraukka oli
jo hengenlähdössä, kun se huomattiin ja kissavintiö hätistettiin
pois. Ja olipa se taikaa taikka ei -- jos minä tapaan tuon keltaisen
hylkiön väijymässä meidän hempukkaamme, niin silloin lyön sen
mäsäksi, sen minä lupaan.
Herra ja rouva Marshall elivät sovussa ja rauhassa ruohonvihreässä
talossansa. Leslie ompeli tarmon takaa, sillä hän ja Owen aikoivat
jouluna viettää häät. Anna ihmetteli, millaiseksi hänen elämänsä
muodostuisi Leslien lähdettyä.
-- Kaikki muuttuu aina kokonaan. Juuri kun on ehtinyt tulla oikein
hauska, menee kaikki nurin.
-- Morganin vanha maakartano The Glenissä on kaupan, sanoi Gilbert --
näennäisesti ilman mitään yhteyttä Annan viime sanojen kanssa.
-- Vai niin, sanoi Anna välinpitämättömästi.
-- Niin, on. Nyt kun herra Morgan on kuollut, aikoo hänen leskensä
muuttaa Vancouveriin lastensa luo. Hän on määrännyt verrattain
halvan hinnan, sillä ei ole helppo saada siksikin suurta maakartanoa
myydyksi kalastajaväestön asumassa seudussa.
-- No, tuollaiselle kauniille kartanolle ilmaantunee kyllä ostajia,
sanoi Anna hajamielisesti.
Hän mietiskeli juuri, ompelisiko reikäompeleen vai variksenpistoja
pikku Jemin pitkiin valkoisiin mekkoihin, nyt kun ne piti lyhentää.
Hänestä piti ensi viikolla tulla "iso poika", jolla olisi lyhyet
mekot -- ja Annalle nousi itku kurkkuun tuota ajatellessa.
-- Entä jos me ostaisimme sen? jatkoi Gilbert tyynesti.
Anna päästi ompeleensa jääden tuijottamaan häneen.
-- Sitä sinä et tarkoita, Gilbert!
-- Tarkoitan kyllä, rakkaani.
-- Ja jättäisimme tämän rakkaan paikan -- haavemajasemme? sanoi Anna
ihmetellen. -- Oi Gilbert -- sehän ei ole -- se ei ole mahdollista.
-- Kuules, rakas ystäväni. Ymmärrän varsin hyvin tunteesi, sillä
siltä minustakin tuntuu. Mutta olemmehan aina tienneet, että meidän
jonakin päivänä täytyy muuttaa täältä pois.
-- Niin kyllä, mutta ei niin pian, Gilbert -- ei nyt vielä.