-- Eihän vain pikku Jemille ole tapahtunut mitään, Susan? huusi Anna,
kavahtaen pystyyn.
-- Ei, ei suinkaan -- rauhoittukaa toki, pikku tohtorinna! Mutta
voihan tapahtua muita asioita, ja seikkoja... En ymmärrä, miksikä
kova onni on seurannut minua koko tämän viikon... Leipä ei kohonnut
-- no niin, senhän jokainen voi nähdä, niin tahmaista se oli -- ja
silittäessäni poltin tohtorin parhaan paidan rintamuksen -- ja rikoin
tohtorinnan suuren paistivadin... Ah, hyvä Jumala... Ja nyt saan
kaiken lisäksi sisareltani Matildalta kirjeen, että hän on taittanut
jalkansa, ja nyt hän tahtoo, että minä tulisin sinne joksikin aikaa
häntä hoitamaan.
-- Sehän on kauhean ikävää, -- tarkoitan sitä, että sisarellesi on
sattunut sellainen onnettomuus, huudahti Anna.
-- Niin, sanokaapa muuta... Mutta suremassa ja kärsimässähän
täällä maailmassa ollaan, ja jos ei satu yhtä niin toista. Mitä
nyt Matildaan tulee, niin tuntuu minusta perin oudolta, että hän
muka olisi taittanut jalkansa. Meidän suvussamme ei sellaista ole
tapahtunut vielä koskaan. Mutta olipa kuinka tahansa, niin onhan
hän sentään sisareni, ja tunnen olevani velvollinen lähtemään häntä
hoitamaan, jos tohtorinna tulee muutaman viikon toimeen ilman minua.
-- Tietysti, Susan. Voinhan hankkia jonkun toisen apulaisen siksi
aikaa, kun sinä olet poissa.
-- Jos siitä tulee hankaluutta, niin minä en lähde, pikku tohtorinna,
käyköön Matildan jalan sitten kuinka tahansa. En kaikkien koko
maailman taittuneiden jalkojen takia sallisi, että tohtorinna tulee
levottomaksi ja meidän rakas pikku poikalapsemme saa vihreän vatsan.
-- Kiitos, pikku Susan, mutta matkusta sinä vain heti sisaresi luo!
Minä voin kyllä saada kalastajakylästä jonkun tytön, johon voin
tyytyä toistaiseksi.
-- Anna, enkö minä voi tulla sinun luoksesi siksi aikaa, kun Susan
on poissa? huudahti Leslie. -- Oi, se olisi minusta niin hauskaa --
tekisit minulle todellisen laupeudentyön. Olen niin äärettömän yksin
tuossa suuressa autiossa talossa. Siellä on niin vähän tehtävää --
ja illoin minua niin kammottaa ja säpsähdän alinomaa pelästyksestä,
vaikka kaikki ovet ja akkunat ovat kiinni. Pari päivää sitten tapasin
keittiönovellani maankiertäjän.
Anna suostui ilolla tuohon ehdotukseen, ja seuraavana päivänä muutti
Leslie kimssuineen kamssuineen tuohon pieneen haavekotiin. Neiti
Cornelia oli peräti hyvillään siitä, että asiat kehittyivät tuolla
tavoin.
-- Tämä tuntuu minusta aivan kaitselmuksen johdatukselta, sanoi hän
salavihkaa Annalle. -- Onhan sääli Matilda Clowia, mutta kun hänen
nyt kerran oli taitettava jalkansa, ei se olisi voinut tapahtua
sopivampana ajankohtana. Leslie asuu täällä sen aikaa kun Owen Ford
on minun luonani täysihoidossa, ja The Glenin vanhat kissat eivät
saa tilaisuutta naukua koko asiasta, kuten ne olisivat tehneet,
jos Leslie olisi asunut yksin ja Owen Ford olisi käynyt häntä
tervehtimässä. Täällä juorutaan ja pidetään jo tarpeeksi ääntä
siitäkin, ettei Leslie käy surupuvussa. Minä sanoin eräällekin
äskettäin: "Jos tarkoitatte, että hänen pitäisi pukeutua surupukuun
George Mooren takia, niin minun mielestäni hän on pikemmin kuolleista
noussut kuin haudattu, ja jos taas tarkoitatte, että hänen olisi
surtava Dickiä, niin en käsitä, miksi hänen olisi pukeuduttava
mustiin miehen takia, joka kuoli yksitoista vuotta sitten -- eikä
siitä ollut vahinkoa silloinkaan..." Ja kun muori Louisa Baldwin
myöskin piti touhua tuosta asiasta ja sanoi minulle, että oli sangen
merkillistä, ettei Leslie koskaan epäillyt, ettei tuo hoidokki
ollutkaan hänen miehensä, silloin vastasin minä: "Sinäkään et yhtään
epäillyt, ettei hän ollut Dick Moore, ja kumminkin olit ollut
kaiken ikäsi hänen naapurinsa ja olet luonnostasi kymmenin verroin
epäluuloisempi kuin Leslie Moore." Mutta toisten ihmisten täytyy
saada panetella, rakkaani, muutoin ne eivät voi hyvin... Olen joka
tapauksessa oikein kiitollinen siitä, että Leslie saa asua kattosi
alla sen aikaa, kun Owen on täällä häntä kosiskelemassa.
Owen Ford tuli tuohon pieneen valkoiseen taloon eräänä elokuun
iltapäivänä, juuri Annan ja Leslien haltioituneina ihaillessa
pienokaista. Hän pysähtyi arkihuoneen avoimelle ovelle,
huoneessaolijain sitä havaitsematta, ja hän jäi kaihoisin katsein
silmäilemään tuota kaunista kuvaa. Leslie istui lattialla pienokainen
polvillaan ja tavoitellen ihastuneena hänen lihavia pikku käsiänsä,
jotka huitoivat ilmassa.
-- Oi sinä herttainen, rakas lapsukainen! kuiskasi Leslie, tarttuen
toiseen noista pienistä kätösistä ja peittäen sen suuteloilla.
-- Että voikin olla niin hilveän pieni ja helttainen ja tuloinen!
piipitti Anna, joka tuolin selkänojaa vastaan riipuksissa ihaili
tuota näytelmää. -- Nuo pienet lihavat tassut ovat maailman tievimmät
tattut, ja ne ovat pojun omat tattut.
Anna oli pikku Jeniin saapumisen edellisinä kuukausina lukenut
useita opettavaisia kirjoja ja erittäinkin omannut sen viisauden,
jota teos "Pikkulasten hoidon ja kasvatuksen ohjeita" tarjosi.
Siinä varoitettiin vanhempia, vedoten kaikkeen, mikä on pyhää,
puhumasta tenavillensa "pikkulastenkieltä". Pienokaisia olisi
ehdottomasti puhuteltava kieliopillisesti mallikelpoisin sanoin,
aina siitä saakka, kun he tulevat maailmaan. Sillä tavoin he
oppisivat alunpitäin puhumaan äidinkieltänsä virheettömästi. "Kuinka
voikaan äiti odottaa, että hänen lapsensa myöhemmin oppisi puhumaan
huolellista kieltä", tuumiskeli kirjan tekijä, "jos hän itse totuttaa
sen herkän kielen ja korvan sellaisiin virheellisiin puhetapoihin ja
jalon kielemme vääristelyihin, joihin ajattelemattomat äidit päivä
päivältä itsepintaisesti totuttavat noita avuttomia olentoja, jotka
on uskottu heidän hoitoonsa. Voiko lapsi, jota alati nimitetään
'hellanteltuksi' ja 'kultamuluksi', koskaan saada oikeata käsitettä
omasta olennostaan, kehitysmahdollisuuksistaan ja siitä asemasta,
joka sille maailmassa kuuluu."
Tuo oli vaikuttanut Annaan valtavasti, ja hän oli ilmoittanut
Gilbertille aikovansa mitä ankarimmin noudattaa sääntöä, ettei
koskaan missään olosuhteissa puhuisi pienokaisillensa "lastenkieltä".
Gilbert oli samaa mieltä, ja he tekivät asiasta juhlallisen
sopimuksen -- jonka Anna rikkoi heti mitä häpeällisimmällä tavalla,
kun pikku Jim ensi kerran laskettiin hänen käsivarrellensa. "Oi
tuloinen pieni tydänkäpyni!" huudahti hän, ja hän jatkoi sittemminkin
aivan empimättä tuota kielilakien rikkomista välittämättä vähääkään
juhlallisista lupauksistansa.
-- Äh, tuolla kirjailijalla ei ole koskaan ollut omia lapsia,
Gilbert, sanoi Anna, -- siitä voit olla varma, muutoin hän ei
varmaankaan olisi ikinä kirjoittanut tuonlaista pötyä. Tietysti
täytyy kapalovauvalle puhua pikkulastenkieltä! Muu olisi luonnotonta.
Olisi suorastaan epäinhimillistä puhua noille pienille hennoille
palleroisille samalla tavoin kuin pitkä-koipisille tytöille ja
pojille. Pikkulapset kaipaavat hyväilyä ja hemmottelua ja haluavat
kuulla niin paljon helttaitia ja tuloitia pikku tanoja kuin tuinkin,
ja pikku Jem taa kuulla niitä niin paljon kuin ikinä tahtoo -- oma
pikku halakanvalpaani!
-- Mutta sinähän olet pahimpia pahimmista, Anna, sanoi Gilbert, joka
ollen ainoastaan isä, eikä äiti, ei vielä ollut ehtinyt tulla täysin
vakuutetuksi tuon oppineen kirjailijan suunnattomasta erehdyksestä.
-- En ole ikimaailmassa kuullut sellaista sekamelskaa kuin tuo, jolla
sinä puhuttelet poikaamme.
-- Etpä suinkaan -- sitä ei käy ihmetteleminen -- sinähän et ole
liioin nähnyt äitejä etkä pikkulapsia... Sinun ei maksa vaivaa
ylvästellä, -- minähän kasvatin Hammondilla kolme paria kaksosia
ennenkuin olin täyttänyt yksitoista vuotta -- mitäs siihen
sanot? Sinä ja sinun arvoisa kirjailijasi -- te olette pelkkiä
kamarioppineita. Gilbert, rukoilen sinua, katsopa pienokaista! Hän
hymyilee minulle -- hän tietää, mistä me puhumme. Ja tinä olet tamaa
mieltä kuin äiti, sen voin nähdä sinusta, eikö totta, kullannuppuseni?
Gilbert laski kätensä heidän molempain ympärille. -- Oi, te äidit!
Jumala tiesi, mitä hän teki, luodessaan teidät!
Tällä tavoin juteltiin pikku Jemin kanssa, ja häntä hyväiltiin ja
hemmoteltiin, ja hän viihtyi ja vaurastui, kuten pikkulapsen sopii
ja tulee tehdä haavekodissa. Leslie oli aivan yhtä ihastunut häneen
kuin Anna. Kun he olivat päättäneet talousaskareensa eikä Gilbert
ollut lähettyvillä, panivat he toimeen todellisia palvonnan ja hellän
lörpöttelyn juhlahetkiä, -- ja juuri tällaisena hetkenä Owen Ford nyt
yllätti heidät.
Leslie huomasi hänet ensiksi. Vaikka jo hämärsi, voi Anna nähdä,
kuinka äkillinen kalpeus levisi noille kauniille kasvoille,
haihduttaen poskien ja huulten helakan punan.
Owen lähestyi häntä, mieli täynnä kiihkeätä kaihoa, ja ensi hetkenä
ei hän havainnut Annaa.
-- Leslie! sanoi hän kurottaen kätensä esiin.
Ensi kerran hän oli kutsunut Leslietä nimeltä. Mutta Leslien ojentama
käsi oli kylmä, ja hän oli koko illan hyvin vähäpuheinen, jota
vastoin Anna, Gilbert ja Owen juttelivat ja laskivat leikkiä kilvan
-- melkein kuten ennen. Ennenkuin Owenin vierailu oli päättynyt,
poistui Leslie omaan huoneeseensa, lausuen muutaman anteeksipyynnön
sanan. Owenin hilpeys oli poissa, ja hän sanoi pian jäähyväiset,
poistuen alakuloisin ilmein.
Gilbert katsoi Annaan.
-- Anna, mitä tämä kaikki merkitsee? Täällä on tekeillä jotakin,
jota minä en ymmärrä. Koko ilma on tänään ollut sähkötettyä. Leslie
istuu murhenäytelmän runottaren kaltaisena, Owen Ford koettaa näyttää
iloiselta ja ylläpitää hilpeätä ja leikillistä keskustelua -- mutta
Leslie täyttää hänen mielensä. Ja sinä puolestasi näytät olevan
pakahtumaisillasi salaiseen mielenliikutukseen, jota töin tuskin
pystyt hillitsemään. Suusi puhtaaksi! Mitä salakähmäisyyttä
täällä harjoitetaan, josta sinä koetat pitää herkkäuskoisen ja
hyväluontoisen miehesi erillään?
-- Älä nyt ole typerä, Gilbert, vastasi Anna aviovaimon
suorasukaisuudella. -- Mitä Lesliehin tulee, niin on hän mieletön
pikku hölmö, ja sen minä totta totisesti saatan hänen tietoonsa.
Anna tapasi Leslien tuon pienen kodikkaan ullakkokamarin akkunan
ääressä. Meren vahveneva ja heikkenevä kohina täytti koko huoneen.
Leslie istui kädet ristissä kalpeassa kuutamossa -- viehkeänä
ilmiönä, jonka ryhdissä sentään oli syytöksen ja nuhteen ilme.
-- Anna, sanoi hän hillityllä äänellä, -- tiesitkö sinä, että Owen
Ford tulisi Neljään tuuleen?
-- Tiesin kyllä, lapsukaiseni, vastasi Anna rohkeasti.
-- Oi, olisit kertonut siitä minulle, huudahti Leslie kiihkeästi. --
Jos olisin tiennyt sen, olisin lähtenyt tieheni -- en olisi tahtonut
jäädä tänne häntä tapaamaan. Sinun olisi pitänyt kertoa siitä
minulle. Et ole menetellyt hienotunteisesti -- Anna -- etkä oikein.
Leslien huulet vapisivat -- nähtävästi oli hermostunut itkukohtaus
tulossa. Mutta Anna tyrskähti mitä sydämettömimpään nauruun, kumartui
häntä kohden ja suuteli hänen ylöspäin kohotettuja, nuhtelevia
kasvojansa.
-- Leslie, sinä olet varmaankin oikein harvinaisen suuri tyhmyri
-- viehkeä ja suloinen tyhmyri. Kuvitteletko tosiaankin, että
Owen on lähtenyt matkaan Tyyneltämereltä Atlantille halusta saada
tavata minua? En myöskään luulisi, että ystävämme, täti Cornelia,
on herättänyt hänessä niin hurjan ja äkillisen intohimon. Nuo
surunvoittoiset kasvojenilmeesi joutavat siis pois -- voit panna ne
sievästi kokoon laventelissa säilytettäviksi -- et tarvitse niitä
enää. On ihmisiä, jotka voivat katsoa myllynkiven lävitse, jos siinä
on kolo keskellä, mutta sinulla ei näy olevan sitä kykyä. Minulla
ei tosin ole profeetan lahjoja, mutta uskallan kumminkin ennustella
hiukan tulevaisuudestasi. Elämäsi raskas ja katkera osa on takanasi.
Vastedes odottavat sinua onnellisen naisen riemut ja toiveet --
joskin myös hiukan suruilla sekoitettuina -- se on uskoni. Muistatko
tuon onnea ennustavan Venuksen varjon, Leslie? Sinuun nähden se
toteutui. Se vuosi, jolloin sen näit, tuotti sinulle elämän parhaan
lahjan -- rakkautesi Owen Fordiin. Mene nyt levolle ja nuku hyvin --
enempää en sano.
Leslie noudatti määräystä siinä suhteessa, että hän paneutui levolle,
mutta varsin epävarmaa on, nukkuiko hän myöskin hyvin. Tuskinpa hän
lienee uskaltanut antautua avosilminkään unelmien valtaan. Elämä oli
kohdellut Leslie parkaa niin pahoin -- polku, jota hänen oli täytynyt
vaeltaa, oli ollut niin kivinen ja ohdakkeinen, ettei hänen sydämensä
voinut aueta niille toiveille, jotka kajastivat taivaanrannalla.
Mutta hän lepäsi silmäillen tuota suurta tuikkavaa tähteä, joka
valaisi lyhyen kesäyön, ja hänen silmänsä kävivät jälleen lempeiksi
ja kirkkaiksi ja nuoriksi. Ja kun Owen Ford palasi seuraavana päivänä
ja pyysi häntä mukaansa kävelyretkelle rantaan, ei hän kieltäytynyt
noudattamasta tuota pyyntöä.
XXXVII.
NEITI CORNELIA JULISTAA HÄMMÄSTYTTÄVÄN UUTISEN.
Neiti Cornelia oli mukavassa kävelytahdissa vaeltaen tullut
pieneen valkoiseen taloon eräänä helteisenä iltapäivänä, jolloin
lahti kuvastui kuuman elokuun hiukan haalistuneessa sinessä ja
punakeltaiset liljat kurottivat esiin muhkeat kupunsa, täyttääksensä
ne sulalla auringon kullalla. Mutta neiti Cornelia ei tarkannut
paljonkaan tuota jokapäiväistä näkyä -- veltosti keinuilevia vesiä
tai päivänpaistetta janoavia liljoja. Hän istui siinä kiikkutuolissa,
joka hänestä tuntui mukavimmalta -- kädet jouten sylissä -- mikä oli
varsin ihmeellistä. Hän ei ommellut, ei kehrännyt. Ei hän myöskään
sanonut ainoatakaan pahaa sanaa miesväestä. Lyhyesti sanoen -- neiti
Cornelian puheesta puuttuivat tänään kaikki kirpeät käänteet, ja
Gilbert, joka oli luopunut kalastusretkestänsä, jäädäksensä kotiin
sitä kuuntelemaan, oli jo hiukan huolissaan. Mikähän vaivasikaan täti
Corneliaa?
Alakuloiselta ei neiti Cornelia silti näyttänyt eikä synkältä, vaan
ainoastaan hiukan miettiväiseltä. Väliin voi hänen olennossaan
myöskin huomata jonkinmoista hermostuneisuutta, joka ei ollut
ollenkaan hänen luontonsa mukaista.
-- Missä Leslie on? kysyi hän -- ilmeisesti ainoastaan jotakin
kysyäksensä.
-- Owen ja hän ovat menneet poimimaan vattuja Leslien talon takana
olevasta metsästä, vastasi Anna. -- He palaavat vasta illalliselle --
jos silloinkaan.
-- Ei, heidän kellonsa ovat viime aikoina ruvenneet jättäytymään
huimaavasti jälkeen, sanoi Gilbert. -- Minä puolestani käyskentelen
täällä odotellen merkkejä ja ihmeitä -- te naisväki voisitte
varmaankin auttaa minut selville asioista, jos tahtoisitte. Mutta
Anna, tuo velvollisuutensa unohtanut puoliso, ei halua sitä tehdä!
Ehkäpä sinä auttaisit minua, täti Cornelia?
-- En, poikaseni. Mutta kerron teille jotakin muuta, jatkoi täti
Cornelia henkilön tapaan, joka rohkeasti ryhtyy vastenmieliseen
tehtävään päästäksensä siitä sitten vapaaksi. -- Tulin vartavasten
siitä kertomaan. Minä menen naimisiin.
Anna ja Gilbert vaikenivat. Jos täti Cornelia olisi julistanut
aikovansa mennä aallonmurtajalle heittäytyäksensä mereen, olisi tuo
tiedonanto kenties ollut mahdollinen uskoa. Mutta nyt jutteli hän
täysin mahdottomia. He odottivat siis vaieten. Ilmeisesti oli tuota
puhetta katsottava äkillisen mielenhäiriön oireeksi.
-- Te näytätte molemmat aikamoisen hämmästyneiltä, sanoi täti
Cornelia myhähdellen mielissään. Vapauduttuaan tuosta uutisesta oli
hän nyt jälleen ennallaan. -- Arveletteko, että olen liian nuori ja
kokematon mennäkseni avioliittoon?
-- Hyvä täti Cornelia -- tuo tuli niin odottamattomasti, sanoi
Gilbert, koettaen tointua hämmästyksestä, joka hänet tosiaankin oli
vallannut. -- Olenhan kuullut sinun sanovan toistakymmentä kertaa,
ettet sinä menisi naimisiin edes maailman hienoimman ja komeimman
miehen kanssa, vaikka hänet tuotaisiin hopeatarjottimella ja voisit
käsitellä häntä hopeapihdeillä.
-- Nyt ei suinkaan ole kysymys maailman hienommasta ja komeimmasta
miehestä, kuten sanoit. Tuo ei sovellu Marshall Elliottiin.
-- Mitä -- Marshall Elliottin kanssako täti menee naimisiin? huudahti
Anna.
Tuo uusi yllätys antoi hänelle takaisin hänen puhekykynsä, joka viime
hetkinä oli ollut lamassa.
-- Niin, tiedätkös. Olisin viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana
voinut saada hänet milloin tahansa, jos vain olisin viitsinyt
viitatakaan häneen... Mutta luuletko, että olisin halunnut mennä
kirkkoon tuollaisen vaeltavan heinäauman kanssa?
-- Ihmettä ja kummaa... Tämä on oikein hauskaa... Toivotamme sinulle
oikein runsaasti onnea, sanoi Anna, hämillään ja päästä pyörällä
sanoja tavoitellen.
Tuollaista tapahtumaa ei hän ollut tiennyt odottaa -- ei konsanaan
hänelle olisi pälkähtänyt päähän, että hän vielä saisi onnitella täti
Corneliaa hänen aiotun avioliittonsa johdosta.
-- Paljon kiitoksia -- tiesinhän kyllä, että toivoisit minulle onnea,
sanoi täti Cornelia. -- Sinä olet ensimmäinen hyvistä ystävistäni,
joka saa asiasta tiedon.
-- Mutta kuinka ikävää, että menetämme sinut, rakas täti Cornelia,
jatkoi Anna, joka tunsi käyvänsä hiukan alakuloiseksi ja
hempeämieliseksi.
-- Rakkaani, ette te minua menetä, rauhoitteli häntä neiti
Cornelia. -- Ethän toki luule, että asetun asumaan lahden tuolle
puolen Crawfordien ja Mac Allisterien ja muun roskaväen sekaan?
Ei tule kysymykseenkään. Marshall muuttaa minun luokseni. Olen
niin vihoissani ja kyllästynyt kaikkiin noihin renkeihin. Tuo Jim
Hastings, jonka sain tänä kesänä, on ehdottomasti pahin laatuansa.
Hän voisi saattaa kenet tahansa ottamaan aviomiehen. Ajatteles vain
-- eilen hän kaatoi kumoon koko kirnuuksen, niin että oiva paksu;
kermani valui yli pihan. Ja luuletko hänen välittäneen vähääkään
siitä, että voi meni hukkaan? Vieläkös mitä, ei puhettakaan siitä.
Hän vain nauroi typerää nauruansa ja sanoi: "Kerma on hyvää
maalle"... Eikös olekin miehen tapaista tuo, että keksii sanoa sillä
tavoin? Sellaisiahan ne ovat. Mutta minä sanoin hänelle, ettei
minulla ole tapana lannoittaa takapihaani paksulla kermalla.
-- Minäkin toivotan sinulle onnea kaikissa mahdollisissa muodoissa,
täti Cornelia, sanoi Gilbert juhlallisesti. -- Mutta, lisäsi
hän, voimatta vastustaa kiusausta, Annan rukoilevasta katseesta
huolimatta, -- minä pelkään että kultainen vapautesi on nyt mennyttä
kalua. Kuten tiedät, on Marshall Elliott mies puolestansa.
-- Minä pidän miehestä, joka tietää mitä tahtoo, julisti täti
Cornelia. -- Amos Grant, joka aikoinaan juoksi minun kintereilläni,
oli oikea akka. Hän ei suinkaan tiennyt, mitä tahtoi. Eräänä päivänä
hän hyppäsi lammikkoon hukuttautuaksensa -- niin, ei minun tähteni --
ja ehdittyään onnellisesti vedenpinnan alle alkoi hän uida rantaan.
Täytyy tosiaankin olla mies osoittaaksensa sellaista päättäväisyyden
puutetta... Toista on Marshall Elliott -- jos hän olisi päättänyt
hukuttautua, olisi hän myöskin suorittanut sen kunnollisesti.
-- Ja sitten hänellä lienee myöskin hyvin kiivas luonto -- niin olen
kuullut, jatkoi Gilbert.
-- Eihän hän olisikaan Elliott, ellei niin olisi. Siitä olen
hänelle kiitollinen. Tulee olemaan oikein suunnattoman virkistävää
ärsyttää hänet oikein vihan vimmoihin. Miehen, joka helposti
tulistuu ja silloin tekee mielettömyyksiä, voi saada mihin tahansa,
hänen ehdittyään rauhoittua. Mutta mitä mahtaakaan miehelle, jonka
tyyneyttä mikään ei voi häiritä?
-- Tiedäthän, että hän on vasemmistolainen, täti Cornelia?
-- Siinäpä se -- muutoinhan ei hänen olisi tarvinnutkaan kulkea
suurinta osaa elämästään elävänä ihmeenä. Eikä taida olla
suuria toiveita, että saisin hänet käännytetyksi, sanoi neiti
Cornelia hieman tyytymättömällä äänellä. -- Mutta ainakin hän on
presbyteriläinen. Saanen kaiketi tyytyä siihen.
-- Menisitkö naimisiin hänen kanssaan, jos hän olisi metodisti, täti
Cornelia?
-- En, siitä voit olla varma. Politiikka kohdistuu tähän elämään,
mutta uskonto kumpaankin.
-- Ja ajatteles, jos täti Cornelia kumminkin lopuksi tulee
esiintymään kuolinilmoituksessa "jälkeenjääneenä".
-- Enpä suinkaan. Marshall tulee elämään kauemmin kuin minä, siitä
olen varma.
-- Milloin häät pidetään? kysyi Anna.
-- Kuukauden kuluttua. Morsiuspukuni tulee olemaan merensinistä
silkkiä. Ja sitten halusin kysyä sinulta, arveletko, että minulla
voisi olla huntu tuon merensinisen puvun kanssa? Olen aina ajatellut,
että olisi niin hauskaa morsiamena olla huntu päässä. Marshall
sanoo, ettei siinä hänen tietääksensä voi olla mitään estettä. Mutta
miehillähän on yleensä niin huono arvostelukyky.
-- Miksi ei sinulla voisi olla huntua, jos niin tahdot? sanoi Anna.
-- No, kas, eihän toki kukaan tahdo kernaasti erota muista, sanoi
täti Cornelia, joka ei ollut sanottavasti kenenkään kaltainen koko
maan pinnalla. -- Kuten sanottu, pitäisin paljon hunnusta. Mutta
kenties se sopii ainoastaan valkoisen puvun kanssa yhteen? Rakkaani,
sano suoraan, mitä ajattelet! Noudatan sinun neuvoasi.
-- Luullakseni huntuja ei juuri käytetä muutoin kuin valkoisten
pukujen kanssa, sanoi Anna, -- mutta sehän on tykkänään makuasia, ja
minun nähdäkseni herra Elliott on oikeassa, täti Cornelia. En näe
mitään syytä, miksi sinä et panisi huntua, jos kernaasti tahdot sen
tehdä.
Mutta täti Cornelia, joka tavallisesti aamupäivävierailuillaan
oli puettuna ruskeakukkaiseen karttuuniseen aamupukuun, pudisti
paheksuvasti päätänsä.
-- Jos ei se ole yleisen tavan mukaista, en tahdo suinkaan pukeutua
siihen, sanoi hän, omistaen hiljaisen huokauksen pettyneelle
toiveellensa.
-- Koska nyt olet päättänyt mennä aviosäätyyn, täti Cornelia,
sanoi kujeilija Gilbert, -- niin voin sanoa sinulle kolme oivaa
sääntöä, jotka koskevat tapaa, miten aviomiestä on käsiteltävä.
Isoäitini antoi ne ohjeiksi äidilleni hänen mennessään isäni kanssa
avioliittoon.
-- Luulisin tosin osaavani käsitellä Marshall Elliottia ilmankin
sääntöjäsi, sanoi täti Cornelia. -- Mutta annapa sentään kuulla!
-- Ensi sääntö on: Saata hänet valtoihisi!
-- On jo tehty. Edelleen!
-- Toinen sääntö: Ruoki häntä hyvin.
-- Kyllä. Paahtopaistilla ja lammasmuhennoksella. Entä sitten?
-- Kolmas ja neljäs sääntö: Pidä häntä silmällä!
-- Tuo oli tosi sana, sanoi neiti Cornelia ponnekkaasti.
XXXVIII.
PUNAISIA RUUSUJA.
Pienen haavemajan puutarhassa surisivat mehiläiset ja elokuun
punaisimmat ruusut loistivat täydessä värihohteessa.
Majasen asukkaat oleskelivat paljon ulkosalla. He söivät
vaatimattomat illallisensa istuen rehevässä ruohikossa mäen juurella
varjoisassa puutarhannurkkauksessa ja he tekivät illoin kävelyretkiä
lempeässä puolihämyssä. Eräänä iltana tapasi Owen Ford Leslien yksin
puutarhassa. Anna ja Gilbert olivat poissa, ja Susania odotettiin
tosin juuri tänä iltana, mutta hän ei ollut vielä saapunut.
Pohjoinen taivas hohti opaalin- ja vaaleanvihreän värisenä honkien
latvojen yläpuolella. Ilma oli viileä, sillä oli jo ehditty elokuun
ja syyskuun vaiheille, ja Lesliella oli kirsikanpunainen olkahuivi
kevyesti heitettynä valkoisen pukunsa ylitse. Hiljaa kulkivat
he nyt rinnakkain noita kapeita, varjoisia, kukkien reunustamia
hietakäytäviä. Owenin täytyi pian matkustaa pois. Hänen lomansa oli
lopussa. Leslie tunsi sydämensä sykkivän kiihkeästi. Hän tiesi, että
tässä rakkaassa puutarhassa lausuttaisiin ne sitovat sanat, jotka
lujittaisivat heidän sanoitta solmitun liittonsa.