Jos me emme osta Morganin taloa, ostaa sen joku toinen, eikä The
Glenissä ole mitään muuta taloa, jonka me haluaisimme saada, eikä
myöskään mitään muuta oikein hauskaa paikkaa, mihin voisi rakentaa
talon. Meidän pieni haavemajasemme on merkinnyt meille enemmän kuin
mikään muu talo koskaan voi tulla meille merkitsemään, sen kyllä
myönnän, mutta tiedäthän, että se on hiukan syrjässä soveltuaksensa
lääkärin asunnoksi. Olemmehan tunteneet tuon epämukavuuden, joskin
kaikki siitä huolimatta on käynyt verrattain hyvin. Ja kodiksemme se
on jo nytkin hiukan ahdas. Kun joku vuosi on kulunut ja Jem haluaisi
saada oman huoneen, käy se aivan liian pieneksi.
-- Niin, tiedän kaiken -- tiedän kaiken, sanoi Anna, ja kuumat
kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. -- Tiedän hyvin, mitä varjopuolia
sillä on, mutta minä pidän siitä niin paljon ja täällä on niin
kaunista.
-- Sinusta tuntuisi täällä varsin yksinäiseltä, kun Leslie on
poissa -- ja kapteeni Jim myöskin. Morganin maakartano on ihana, ja
vähitellen rakastuisimme kyllä siihenkin. Muistathan, Anna, että olet
aina ihaillut sitä.
-- Niin kyllä -- mutta -- mutta -- tämä tulee niin kauhean äkkiä,
Gilbert. Menin aivan päästä pyörälle... Minullahan ei kymmenen
minuuttia sitten ollut pienintäkään ajatusta, että tulisin jättämään
tämän rakkaan paikan. Olen juuri miettinyt, mitä kaikkea istuttaisin
keväällä puutarhaan. Ja jos me lähdemme täältä, kuka muuttaa tänne
meidän jälkeemme? Tämä asunto on syrjässä, arvatenkin tänne tulee
jokin köyhä, muutteleva perhe, jonka lapsilauma tallaa kaikki maahan
-- joka päästää kaikki ränsistymään -- oi, tänne ei jää tuumankaan
leveydeltä alaa, johon ei tuo pyhätön häväiseminen ulottuisi... Oi,
se vihloo suorastaan sydäntäni...
-- Ymmärrän sen kyllä. Mutta me emme voi ottaa huomioon sellaisia
seikkoja, kun todellinen etumme on kysymyksessä, Anna-tyttöseni.
Morganin talo sopii meille aivan jokaista pienintä yksityiskohtaa
myöten, emmekä tosiaankaan voi päästää sellaista tilaisuutta
käsistämme. Ajattele tuota suurta nurmikenttää komeine vanhoine
lehmuksineen -- sen takana sijaitsevaa lehtoa vaahteroineen ja
kastanjoineen! Ja siitä alkaa sitten varsinainen suuri metsä --
sitä on kaksitoista acrea. Tuo nurmikenttä ja lehto kelpaisi
tosiaankin leikkipaikaksi lapsillemme! Lisäksi siellä on vielä muhkea
hedelmäpuutarha, ja sinähän olet aina ihaillut korkeata punaista
tiilimuuria, joka kiertää puutarhaa ja jossa on portti -- olet aina
sanonut, että tuo puutarha omenapuineen ja muureineen oli kuin
satukirjasta otettu... Ja koko tuolta alueelta, sekä rakennuksesta
että puutarhasta, on meillä melkein yhtä kaunis näköala merenlahdelle
ja hietasärkille kuin täältä.
-- Sieltä ei voi nähdä majakan tähteä.
-- Voi kyllä. Voit nähdä sen ullakon akkunasta. Ja siinä on vieläkin
yksi ansiopuoli, Anna -- sinähän pidät suurista ullakoista, joissa on
pimeitä soppia ja nurkkauksia.
-- Miatta puutarhassa ei ole puroa.
-- Ei, se on kyllä totta, mutta vaahteralehdon lävitse virtaa puro,
joka laskee lähellä olevan Glen-järveen. Sinä voit kuvitella, että
olet saanut takaisin oman Tumman päilyvän aallokkosi.
-- Niin, olehan nyt vaiti hetkinen ja anna minun ajatella tuota
asiaa, Gilbert. Minun täytyy saada aikaa perehtyä siihen -- tottua
tuohon ajatukseen.
-- Kuten tahdot. Eihän ole kiirettä. Mutta -- jos päätämme tehdä
kaupat, olisi hyvä, jos voisimme muuttaa ja saada kaikki kuntoon
ennen talven tuloa.
Gilbert meni pois ja Anna laski pois Jimin lyhyet mekot vavahtelevin
käsin. Hän ei voinut enää ommella sinä päivänä.
Kasvot kyynelten kostuttamina hän vaelteli tuolla pienellä alueella,
jonka onnellinen valtijatar hän tähän saakka oli ollut. Morganin
talo oli juuri sellainen, jollaiseksi Gilbert oli sitä kuvaillut
-- sillä oli monta hyvää ominaisuutta... Ympäristö oli kaunis,
talo tarpeeksi vanha vaikuttaaksensa tyynen arvokkaalta ja siihen
liittyi myöskin muistotaruja -- ja toisaalta se oli tarpeeksi uusi
ollaksensa mukava ja hyvin hoidettu. Anna oli aina ihaillut sitä --
mutta ihailu ei ole samaa kuin rakkaus, ja pientä haavekotiansa hän
rakasti. Hän rakasti kaikkea, mitä siihen kuului -- puutarhaa, jota
hän oli hoitanut ja jota niin monet muut naiset olivat hoidelleet
ennen häntä -- puutarhan nurkkauksessa hilpeästi virtailevan puron
kimmeltäviä pyörteitä -- noiden kahden suhisevan, natisevan hongan
välillä olevaa veräjää -- vanhoja punaisia hietakiviportaita --
komeita lombardilaisia poppeleita -- arkihuoneen avoimen lieden
yläpuolella olevia pieniä lystikkäitä lasikaappeja -- ravistunutta ja
kieroksi vääntynyttä ruokahuoneen ovea -- yläkerran hauskoja pieniä
ullakkoakkunoita -- keskellä portaita olevaa komeroa, missä talon
ainoa pohjoiseen antava akkuna oli... Oi, kaikki nuo esineet olivat
käyneet kuin osaksi hänen omasta itsestänsä! Kuinka hän voisikaan
erota niistä!
Kuinka äärettömän rakkaaksi oli tuo pieni talo, joka entisaikoina
oli pyhitetty rakkaudelle ja ilolle, käynyt hänellekin sen onnen ja
tuskan takia, mitä hän täällä oli kokenut! Tänne oli hän muuttanut
nuorena morsiamena, täällä oli pikku Joyce elänyt ainoan lyhyen
päivänsä, täällä oli Jem-poikasen syntymä jälleen suonut hänelle
onnen nauttia äitiyden suloudesta, täällä olivat hänen korvaansa
ilahduttaneet nuo ihanat sävelet, jotka raikahtelevat pikkulapsen
riemastelussa ja livertelevässä naurussa, täällä olivat rakkaat
ystävät istuneet hänen lietensä ääressä. Ilo ja tuska, heräävä elo ja
kuolema olivat ainaiseksi pyhittäneet tämän pienen haavekodin.
Ja nyt hänen täytyi luopua siitä. Sen oli hän jo tiennyt pyrkiessään
panemaan vastaan kaikin voimin ja pitämään kiinni tästä rakkaasta
paikasta. Mutta pieni talo oli käynyt liian ahtaaksi. Gilbertin etu
vaati muutosta -- niin menestyksellistä kuin hänen toimintansa oli
ollutkin, vaikeuttivat sitä kumminkin epäsuotuisat asunto-olot. Anna
käsitti, että heidän olonsa tässä rakkaassa ensi kodissa lähestyi
loppuansa ja että hänen täytyi rohkeasti tyytyä tuohon tosiseikkaan.
Mutta kuinka hänen sydäntänsä kirvelikään ja pakotti!
-- Tuntuu aivan siltä, kuin elämästäni olisi riistetty jotakin,
nyyhkytti hän. -- Jospa edes rohkenisin toivoa, että tänne muuttaa
kunnollisia ihmisiä meidän sijaamme -- tai että talo tykkänään
saisi olla tyhjänä! Se olisi melkein parempi kuin että tänne tulisi
olentoja, jotka eivät ole perehtyneet tämän haaveinaan maantietoon
eivätkä tunne niitä elämänkohtalona, jotka ovat suoneet tälle
talolle sen sielukkaisuuden ja sen selväpiirteisen henkilöllisyyden.
Ja jos sellainen lammaslauma tulee tänne, niin saa nähdä, että
kaikki rappeutuu ja pirstoutuu varsin lyhyessä ajassa -- vanha talo
menee pian pilalle, ellei sitä hoideta huolellisesti. He tallaavat
puutarhani ruohikon ja antavat lavojen peittyä rikkaruohoon --
poppelit saavat olla karsimatta -- säleaidasta putoilevat säleet,
niin että se lopuksi on kuin hampaaton suu -- katosta sataa
huoneisiin -- laastitus irtaantuu -- he pistävät pieluksia ja rääsyjä
paikoiksi rikkinäisiin akkunoihin, ja kaikki käy epäsiistiksi ja
ränstyneeksi.
Annan vilkas mielikuvitus saattoi tuon pienen talon otaksuttavan
rappeutumisen ja alennustilan esiintymään hänelle niin räikein
värein, että hän suri sitä kiihkeästi kuin jo tapahtunutta
konnantyötä. Hän istuutui ulkoportaille ja nyt seurasi pitkällinen
ja kiihkeä itkukohtaus. Susan tuli ulos jollekin asialle ja kysyi
osaaottavasti, mitä surullista oli tapahtunut.
-- Onko rouva kenties riitaantunut tohtorin kanssa -- vai kuinka?
Siitä ei pikku tohtorinnan pidä olla niin pahoillaan. Sellaista
sattuu parhaimmissakin perheissä, olen kuullut sanottavan,
vaikeatahan on avioliitossa aina ylläpitää sopua... Tohtori katuu
kyllä, jos hän on sinkauttanut rouvalle jonkin harmillisen sanan, ja
sitten tarvitsee vain sopia ja taputella toisiansa.
-- Ei, ei, Susan, emme me ole joutuneet epäsopuun... On vain kysymys
siitä, että Gilbert tahtoisi ostaa Morganin vanhan tilan, niin että
me sitten muuttaisimme The Gleniin. Sen takia minä itken silmät
päästäni.
Susan ei käsittänyt ollenkaan Annan tunteita. Päinvastoin
häntä ihastutti toivo saada muuttaa tiheämminasuttuun seutuun.
Ainoa seikka, mitä hän olisi voinut muistuttaa tuosta pienestä
haavemajasta, oli että se oli niin syrjässä ja erillään muusta
maailmasta.
-- Mutta rakas pikku tohtorinna, sehän on vallan mainiota! Sellainen
suuri huvila muhkeine puutarhoineen, ja metsä aivan vieressä! Mitä
itkemistä siinä on?
-- Minä inhoan suuria huviloita, nyyhkytti Anna.
-- Ah, te ette suinkaan inhoa niitä sitten, kun teillä on
ympärillänne puoli tusinaa lapsia, sanoi Susan, pystymättä oikein
oivaltamaan Annan ajatuksenjuoksua. -- Tämä talohan on jo nytkin
liian ahdas meille. Vierashuonettakaan ei meillä ole, nyt kun rouva
Moore asuu täällä, ja ruokahuone on kurjin komero, missä koskaan
olen syötävää säilyttänyt. Kääntyipä siellä niin taikka näin, niin
aina iskee kyynärpäänsä johonkin. Sitäpaitsi täällä on aivan liian
yksinäistä -- täällä tulee ikävä... Eihän täällä ole kerrassaan
mitään muuta kuin pelkkää luontoa.
-- Minun ei ole koskaan ollut täällä ikävä, Susan, ja minulle
merkitsee luonto niin äärettömän paljon... Mutta nähtävästi me
tunnemme ja ajattelemme eri tavalla, sanoi Anna hymyillen heikosti.
-- Vieläkös mitä, sitä en juuri sanoisi, -- mehän sovimme yleensä
varsin hyvin yhteen... Vaikka tohtorinnan hieno kasvatushan minulta
kyllä puuttuu. Mutta sen minä sanon, että jos tohtori ostaa
Morganin huvilan, niin tekee hän perheelleen oikean hyväntyön, sen
tohtorinnakin kyllä tulevaisuudessa huomaa. Vesijohto siellä on ja
likavesijohto myöskin, ja siellä on erinomaisia säilytyshuoneita
ja seinäkaappeja, ja sitten siellä on vielä sementillä laskettu
kellari, jonka toisessa päässä on pesutupa -- toista sen veroista ei
taida olla koko Prinssi Edvardin saarella. Tämä kellari, joka pikku
tohtorinnalla täällä on ja jossa on rottia ja sarvijaakkoja ja jos
mitä -- se on ollut minun ainaisena huolenani ja sitähän en myöskään
ole salannut.
-- Että voitkin puhua tuolla tavoin, Susan, sanoi Anna
epätoivoissaan. -- Likavesijohdot ja ruokahuoneet ja sementillä
lasketut kellarit pysykööt kunniassaan -- mutta eiväthän ne muodosta
_kotia_! Miksi et voi itkeä itkeväisten kanssa?
-- Tuollainen ruikuttelu ei ole koskaan soveltunut minun äänelleni,
pikku tohtorinna. Minä olen paremminkin sentapainen, että minä koetan
rohkaista murheellisia ja lohduttaa heitä. Älkää nyt enää itkekö ja
turmelko kauniita silmiänne! Tämä talo on kyllä hyvä ja on tehnyt
oivan palveluksen, mutta nyt on herrasväen tosiaankin jo aika saada
parempi.
Useimmat ihmiset arvostelivat tuota asiaa samalta kannalta kuin
Susan. Leslie oli ainoa, joka täysin tajusi Annan tunteet. Hänkin
itki ja nyyhkytti sydämen pohjasta saatuansa tiedon tuosta uutisesta.
Sitten pyyhkivät he kyyneleensä ja ryhtyivät valmistelemaan tulevaa
suurta muuttoa.
-- Kun sen nyt kerran on tapahduttava, niin käykäämme käsiksi asiaan,
niin on kaikki sitten ohitse, sanoi Anna tyytyen mieli haikeana
kohtaloonsa.
-- Tiedäthän kyllä, että sinä kiinnyt myöskin tuohon ihanaan vanhaan
maakartanoon, kun olet asunut siellä niin kauan, että siihen on
ehtinyt liittyä rakkaita muistoja, sanoi Leslie. -- Hyvät ystäväsi
tulevat sinne, kuten ovat tulleet tännekin -- onni luo siihen
hohdettansa... Toistaiseksi se sinusta tuntuu talolta vain -- tulevat
vuodet muuttavat sen teidän kodiksenne.
Anna ja Leslie itkivät kilvan seuraavallakin viikolla, kun pikku
Jemistä äkkiä tuli "iso poika". Muutos saatiin aikaan sillä
verrattain yksinkertaisella keinolla, että pitkät mekot leikattiin
poikki. Anna käyskenteli koko päivän mieli apeana, -- vasta illalla
hän tunsi saaneensa "pikkupoikansa" jälleen, nähdessään hänet
puettuna pitkään yöpaitaan.
-- Ensi kerralla hän saa polvihousut, -- sitten seuraavat pitkät
housut, -- ei aikaakaan, niin hän on jo iso täysikasvuinen mies,
huokasi hän.
-- Eihän tohtorinna sentään toivone, että hän olisi pikkulapsi kaiken
ikänsä? kysyi Susan. -- Jumala siunatkoon tuota pientä sokeritoppaa
-- hän on niin kovin helttainen lyhyessä mekossaan, jonka alta pienet
tassut näkyvät... Ja ajatelkaa, kuinka paljon vähemmän vaivaa pesusta
ja silityksestä on!
-- Anna, sain juuri kirjeen Owenilta, huudahti Leslie tullen sisään
kasvot loistavina. -- Et voi ajatella, miten hauska asia minulla on
kerrottavana! Hän kirjoittaa aikovansa ostaa sinun pienen haavemajasi
kirkonisänniltä, pitääksensä sen kesähuvilana. Anna, etkö ole iloinen
siitä!
-- Oi Leslie, "iloinen" on aivan liian lievä sana... Nyt en ole
puoleksikaan niin pahoillani muutosta, kun tiedän, että vieraat
kädet eivät tule loukkaamaan tämän pienen kodin pyhyyttä ja ettei
se myöskään jää rappeutumaan. Oi kuinka viehättävää -- suorastaan
hurmaavaa! --
Eräänä lokakuun aamuna heräsi Anna tuohon kalseaan todellisuuteen,
että hän oli nukkunut viimeisen kerran pienen haavemajan katon alla.
Mutta muuttokiireet estivät häntä antautumasta surumielisen tunnelman
valtaan, ja illan tultua olivat tuon pienen talon seinät paljaat ja
kujilla näkyi syviä pyöränjälkiä. Anna ja Gilbert olivat jääneet
kahden taloon, sitä hyvästelemään. Leslie oli lähtenyt Susanin
ja pikku Jemin kanssa viimeisessä muuttokuormassa The Gleniin.
Auringonlaskun hohde virtasi verhottomista akkunoista sisään.
-- Minusta kaikki näyttää niin surevalta ja nuhtelevalta, sanoi
Anna. -- Eikö sinustakin? -- Oi, kuinka koti-ikävä ensi yönä tulee
vaivaamaan minua tuossa uudessa talossa!
-- Me olemme olleet täällä hyvin onnellisia, eikö totta,
Anna-tyttöseni? sanoi Gilbert hyvin lempeällä äänellä.
Mutta ääni tukehtui Annan kurkkuun, hän ei voinut puhua. Gilbert
odotti veräjällä honkien luona, Annan kiertäessä taloa lausuen
jäähyväiset joka huoneelle. Hänen oli lähdettävä pois, mutta
pieni talo oli jäävä paikoilleen, silmäilemään merelle pienine
epäsäännöllisine akkunoineen. Ähkyen ja huokaillen tulivat syystuulet
käymään sen ylitse, harmaa sade oli huuhteleva sitä, mereltä kohoavat
valkoiset usmajoukot verhoavat sen vaippaansa. Kuutamo oli kirkastava
sen ja valaiseva vanhat lehtikäytävät, missä opettaja ja hänen
morsiamensa olivat astelleet. Tällä kalastajarannikon kulmalla oli
viehkeitten tarujen henkäys tuntuva vielä kauan -- tuuli oli suhiseva
tuhatvuotisia säveliään hopeanhohtoisten särkkien vieressä kasvavassa
kaislikossa -- pulpahdellen ja solisten syvissä lahdekkeissa
punertavien rantakallioiden välissä tulivat laineet yhä edelleen
lähettämään ilmoille houkuttelevan kutsunsa.
-- Mutta me emme ole enää täällä, sanoi Anna kyyneliä vuodattaen.
Hän lähti, painoi oven kiinni ja lukitsi sen. Gilbert seisoi odottaen
häntä katse hymyilevänä. Majakan tähti loisti pohjoisen puolella.
Pieni puutarha, missä kehäkukat vielä komeilivat, verhoutui jo
hämyyn. Anna kumartui suutelemaan kulunutta vanhaa kiviporrasta, jota
hän oli noussut morsiamena taloon tullessaan.
-- Hyvästi, rakas pieni haavemaja, sanoi hän.