ja viikkoja kului, ennenkuin viitsin luoda katsettakaan pieneen
veljeeni. Kukaan ei käsittänyt syytä, sillä en sanonut sitä koskaan.
Mutta vähitellen hän alkoi vaurastua ja kurotti minua kohden pienet
kätensä, ja minä aloin pitää hänestä. Mutta oikein täyttä totta
kiinnyin häneen vasta eräänä päivänä, kun eräs koulutovereistani
tuli häntä katsomaan. Hän sanoi näet, että poikanen oli pienenlainen
ikäiseksensä... Minä suutuin niin, että sisuni kuohahti, ja minä
sätin toverini pahanpäiväiseksi, sanoen että hänellä ei ollut
käsitystä siitä, millainen herttaisen kapalovauvan piti olla, ja että
meidän pojumme oli maailman suloisin lapsi. Siitä päivästä saakka
minä jumaloin veljeäni. Äiti kuoli ennenkuin hän oli ehtinyt kolmen
vuoden ikään, ja itse hän eli vain hiukan yli kahdenkymmenen vuoden
vanhaksi, hän oli aina ollut heikonlainen. Poika parka, minä sain
olla hänelle sekä äitinä että sisarena. Minusta tuntuu, tiedätkös
Anna, kuin olisin ollut valmis luopumaan mistä tahansa, kun vain
olisin saanut pitää hänet elossa.
Neiti Cornelia huokasi. Gilbert oli mennyt alakertaan, ja Leslie,
joka oli istunut ullakonakkunan ääressä ja tuudittanut pikku James
Matthew'n uneen, laski pienokaisen varovasti koppaan ja lausui
jäähyväiset. Heti hänen ehdittyään kuuluvista kumartui täti Cornelia
eteenpäin ja julisti äänekkäästi kuiskaten:
-- Anna, tiedätkös, minä sain eilen kirjeen Owen Fordilta. Nyt
juuri hän on Vancouverilla, mutta hän tiedustelee, ottaisinko minä
myöhemmin hänet kuukaudeksi täysihoitoon. Ymmärrät kyllä, mitä tuo
merkitsee. Niin, toivon vain, että menettelemme oikein.
-- Meidän menettelymme ei vaikuta lainkaan tähän asiaan -- me
emme voisi pidättää Owen Fordia tulemasta Neljään tuuleen, jos
tahtoisimmekin, sanoi Anna nopeasti.
Naimakauppojen välittäminen oli Annasta vastenmielistä ja täti
Cornelian kuiskutus ja tähdellinen ilme herätti hänessä erinäisiä
ajatusyhtymiä. Mutta hän ei voinut kumminkaan vastustaa halua jatkaa
tuota keskustelua.
-- Pidä hänen tulonsa salassa Leslieltä, kunnes hän on täällä,
sanoi hän. -- Jos hän saisi siitä tiedon, olen varma, että hän
matkustaisi pois. Hän aikoo joka tapauksessa muuttaa täältä syksyllä,
-- sen sanoi hän minulle äskettäin eräänä päivänä. Hän aikoo lähteä
Montrealiin oppiaksensa sairaanhoitoa ja järjestääksensä elämänsä
niin hyvin kuin voi.
-- No, tuohan kuuluu ymmärtäväiseltä ja hyvältä, rakkaani -- ainahan
sopii laatia suunnitelmia, sanoi täti Cornelia, nyökäten rikkiviisain
ilmein. -- Nyt olemme me tehneet tehtävämme, -- nyt saa kaitselmus
ryhtyä jatkamaan.
XXXV.
POLITIIKKAA JA SEN SEURAUKSIA.
Kun Anna jälleen pääsi laskeutumaan alakertaan huoneestansa, tuskaili
sekä Prinssi Edvardin saari että Kanada tuollaisen levottomuuden
ja eripuraisuuden vallassa, joka käy yleisten vaalien edellä.
Gilbert, joka oli innokas oikeistolainen, huomasi joutuneensa
mukaan pyörteeseen, ja hänen täytyi usein esiintyä puhujana niillä
seuduin pidettävissä kokouksissa. Neiti Cornelia ei hyväksynyt hänen
sekaantumistaan politiikkaan, ja hän ilmaisi Annalle ajatuksensa
tavalliseen suorasukaiseen tapaansa.
-- Tohtori Dave ei tehnyt sitä koskaan. Tohtori Blythe huomaa kyllä
erehtyneensä menettelyssään, sen saat uskoa! Valtiollisiin asioihin
ei kenenkään kunnon miehen pidä sekaantua.
-- Pitäisikö maan hallituksen sitten jäädä lurjusten ja konnien
käsiin? kysyi Anna.
-- Miksikä ei -- kun ne vain ovat oikeistolurjuksia, sanoi täti
Cornelia, kasvoillaan ilme sellainen, kuin olisi noihin hänen
sanoihinsa sisältynyt maailmanarvoituksen selvitys. -- Neuvoisin
tohtori Blytheä joka tapauksessa välittämään vähät kaikesta
politiikasta. Jos hän saa jatkaa samaan tapaan kuin nyt, Jumala
paratkoon, näyttää alkaneen, käy niin, että hän jonakin päivänä
matkustaa Ottawaan puoleksi vuodeksi ja veisaa viisi koko
lääkärintoimestansa.
-- Riittäköön kullekin päivälle oma huolensa, sanoi Anna. -- Älkäämme
huolehtiko turhaan tulevista asioista, vaan katsokaamme mieluummin
pikku Jemiä. Eikös hän ole niin viehättävä, että hänet voisi syödä
suuhunsa? Katsopa noita kuoppia hänen kyynärpäissään! Me kasvatamme
hänestä oikeistolaisen, eikö niin, täti Cornelia?
-- Kasvata hänestä ylimalkaan hyvä mies, sanoi täti Cornelia. --
Niitä ei tosiaankaan kasva joka oksalla. Mutta puhuakseni totta --
en tahtoisi nähdä häntä vapaamielisten palopuhujana. Nyt ovat vaalit
tulossa -- voimme kiittää onneamme, ettemme ole lahden tuolla puolen.
Siellä ovat näinä päivinä kuumat ottelut käynnissä. Jokainen Elliott
ja Crawford ja Mac Allister on täydessä taistelutouhussa. Täällä
meidän puolellamme on verrattain rauhallista, siksi että täällä asuu
niin vähän miesväkeä. Kapteeni Jim kuuluu vapaamielisiin, mutta
luulen melkein, että hän häpeää sitä, sillä hän ei puhu koskaan
valtiollisista asioista. On täysin varmaa, että vanhoilliset tulevat
voittamaan suurella ääntenenemmistöllä.
Täti Cornelia erehtyi. Vaalien jälkeisenä aamuna tuli kapteeni
Jim käväisemään tuossa pienessä talossa kermaksensa uutisia. Niin
voimakkaasti vaikuttaa puoluepolitiikan basilli, yksin rauhalliseen
vanhaan mieheenkin, että kapteeni Jimin poskilla näkyi kiihkeä puna
ja hänen silmissään säihkyi entisaikojen hehku.
-- Rouva Blythe, vapaamieliset ovat voittaneet valtavalla
ääntenenemmistöllä. Kahdeksantoistavuotisen oikeistohallituksen
jälkeen alkanevat tässäkin kurjassa, sorretussa maassa puhaltaa
raikkaammat tuulet!
-- En koskaan ole kuullut teidän käyttävän niin katkeraa
puoluekieltä, kapteeni Jim. En luullut, että teillä olisi niin paljon
valtiollista myrkkyä suonissanne, naureskeli Anna, joka vastaanotti
tuon tuiki tärkeän uutisen suurella levollisuudella.
Pikku Jem oli sanonut aamulla "ä-dä". Mitä merkitsivät ruhtinaat
ja suurvallat, hallitsijasukujen valtaanpääsyt ja kukistumiset,
vanhoillisten tai vapaamielisten vaalitappiot noin ihmeellisen
tapahtuman rinnalla!
-- Se on kokoontunut vähitellen, sanoi kapteeni Jim hymyillen
anteeksianovasti. -- Luulin olevani maltillinen vapaamielinen, mutta
kun sanoma voitostamme tuli, silloin tunsin olevani kiihkoliberaali.
-- Tiedättehän kaiketi, että mieheni ja minä olemme oikeistolaisia?
-- Kyllä -- ja se onkin teidän ainoa virheenne, rakas lapseni.
Cornelia on samaa maata. Käväisin hänen luonaan The Glenistä
tullessani ilmoittaakseni hänelle tuon uutisen.
-- Eikö se merkinnyt teille suoranaista hengenvaaraa?
-- Kyllä kai, mutta en voinut vastustaa kiusausta.
-- No, miten hän otti vastaan tuon tiedon?
-- Verrattain tyynesti, pikku rouva, verrattain tyynesti! Hän
puhui tähän tapaan: "No niin, kaitselmus lähettää nöyryytyksen ja
koettelemuksen aikoja maille kuten yksityisillekin. Te vapaamieliset
olette saaneet kestää kylmää ja nälkää vuosikausia. Pitäkää nyt
varanne ja lämmitelkää ja pistäkää hiukan poskeenne, sillä kauan
ette tule pysymään vallassa." -- "Mutta, rakas ystävä", sanoin
minä, "kenties Kanada Herran mielestä tarvitsee oikein pitkällisen
nöyryytyskauden." -- Mutta silloin... Kas, hyvää iltaa, Susan!
Oletteko kuullut uutisen? Vapaamieliset ovat voittaneet.
Susan oli juuri tullut sisään keittiöstä, tuoden mukanaan maukkaiden
ruokien tuoksun, joka aina tuntui ympäröivän häntä.
-- Vai niin, sanoi hän miellyttävän välinpitämättömästi. -- Mikäli
olen huomannut, on leipäni aina kohonnut yhtä hyvin, hallitsivatpa
maata vapaamieliset taikka niinsanotut vanhoilliset. Ja jos
jompikumpi puolue, rakas pikku tohtorinna, voi toimittaa meille
kunnollisen sadekuuron ennen viikon loppua ja pelastaa kasvitarhamme
tykkänään turmeltumasta, niin Susan äänestää sitä puoluetta.
Mutta nyt ensi aluksi pyytäisin teitä katsomaan, mitä arvelette
piparjuurilihasta, joka oli aiottu huomiseksi päivälliseksi. Pelkään,
että se on aika sitkeätä ja että olisi parasta vaihtaa teurastajaa,
samalla kuin vaihdamme hallitusta.
Eräänä iltana viikkokautta myöhemmin meni Anna niemen majakalle
tiedustelemaan, voisiko hän saada kapteeni Jimiltä hiukan tuoretta
kalaa. Ensi kerran hän nyt lähti pois pikku Jimin luota. Jäähyväiset
muodostuivat täydelliseksi murhenäytelmäksi. Ja entä jos poikanen
alkaisi itkeä? Kenties Susan ei tiennyt oikein, mitä siinä
tapauksessa oli tehtävä?
Susan tuntui tyyneltä ja luotettavalta.
-- Olenhan minä hoidellut häntä yhtä paljon kuin pikku tohtorinna
itse -- vai mitä?
-- Niin, häntä kyllä -- mutta ette muita pikkulapsia. Pienenä
ollessani minulla oli hoidettavanani kolme kaksois-paria,
näettekös, Susan. Kun ne huusivat, niin annoin niille lusikallisen
kalanmaksaöljyä. Tuntuu varsin hullunkuriselta nyt jälkeenpäin
ajatella, kuinka aristelematta minä käsittelin noita tenavia ja
heidän kipujansa.
-- Olkaa aivan levollinen. Jos pikku Jem alkaa huutaa, panen minä
lämpimän vesipussin hänen pienelle vatsallensa, sanoi Susan.
-- Mutta se ei saa olla liian lämmin, sanoi Anna levotonna. Eiköhän
sittenkin ollut ajattelematonta lähteä hänen luotansa?
-- Älkää olko huolissanne, pikku tohtorinna! Ei olisi Susanin
tapaista polttaa tuollaisen pikku herran vatsa. Jumala tiunakkoon
häntä -- eihän hänen talvitte huutaa!
Lopuksi Anna sitten joutui matkaan, ja kävelyretki tuotti hänelle
suurta huvia. Aurinko oli laskemaisillaan ja varjot kävivät pitkiksi.
Kapteeni Jim ei ollut majakan arkihuoneessa, vaan siellä istui muuan
toinen henkilö -- keski-ikäinen, komea mies, jolla oli sileäksiajettu
vahvarakenteinen leuka ja jota Anna ei tuntenut. Siitä huolimatta
alkoi muukalainen keskustella hänen kanssaan vanhan tuttavan tavoin.
Hänen juttelunsa ja esiintymisensä oli täysin hyvän tavan mukaista,
mutta tuollainen tuttavallisuus vieraan henkilön puolelta, joka ei
edes ollut välittänyt esitellä itseänsä, vaikutti Annaan kumminkin
vastenmielisesti. Hän vastasi perin kylmähkösti ja oli niin
harvasanainen, kuin kohteliaisuus suinkin salli. Mutta tuo outo mies
ei näyttänyt siitä joutuvan hämilleen, vaan jatkoi vielä hetkisen
rohkeasti jutteluansa. Sittenhän sanoi jäähyväiset ja lähti pois.
Anna olisi voinut vannoa, että hänen silmissänsä näkyi veitikkamainen
välkähdys, ja se harmitti häntä yhä enemmän. Kuka kumma tuo mies
olikaan? Hänen olentonsa tuntui hiukan tutulta, mutta Anna oli
vakuutettu, ettei hän ollut nähnyt häntä koskaan maailmassa.
-- Kapteeni Jim, kuka tuo oli, joka juuri tuli täältä ulos? kysyi
hän, kun kunnon kapteeni tuli sisään, sydämellisesti tervehtien.
-- Marshall Elliott, vastasi kapteeni.
-- Marshall Elliott? huudahti Anna. -- Oi, kapteeni Jim -- eihän se
voi olla mahdollista -- aivan niin, ääni oli hänen -- ja ajatelkaas,
minä en tuntenut häntä -- olin hänelle oikein epäkohtelias! Miksi
hän ei sanonut mitään! Täytyihän hänen huomata, ettei minulla ollut
aavistustakaan siitä, kuka hän oli.
-- Sen hän tahallansa piti salassa -- hänestä se oli huvittavaa.
Älkää välittäkö siitä, jos te kohtelitte häntä ynseästi -- se tuotti
hänelle vain hauskuutta. Niin, Marshall on nyt vihdoinkin ajanut
pois pitkän partansa ja leikkauttanut tukkansa. Hänen puolueensa on
päässyt voitolle, kuten kyllä tiedätte. Minä en myöskään tuntenut
häntä nähdessäni hänet ensi kerran. Hän oli The Glenissä Carter
Flaggin puodissa vaalipäivän illalla, odottaen yhdessä lukemattomien
muiden kanssa tietoja vaalien tuloksesta. Noin keskiyön tienoilla
tuli puhelimitse sana -- vapaamieliset olivat voittaneet. Marshall
nousi vain paikaltaan ja meni ulos -- huutamatta ja hurraamatta --
sen hän jätti toisten tehtäväksi, ja vähällä pitikin, etteivät ne
lennättäneet ilmaan Carterin pienen rihkamapuodin kattoa. Kaikki
oikeistolaiset olivat Raymond Russellin vastapäätä sijaitsevassa
sekatavarakaupassa. Siellä ei liioin hurrattu. Marshall astelee
pääkatua pitkin suoraa tietä Augustus Palmerin parturitupaan.
Augustus makasi kuorsaten sängyssään, mutta Marshall jymisytti hänen
oveansa, kunnes hän nousi ja tuli ulos sekä kysyi hyvin happamella
äänellä, mitä mokoma melu merkitsi.
-- Mene parturitupaasi suorittamaan paras työ, minkä ikinä
olet tehnyt, Gus, sanoi Marshall. -- Vapaamieliset juhlivat
rummuin ja torvin voittoansa, ja nyt sinun pitää lyhentää kunnon
vasemmistolaisen tukka ja parta ennen auringonnousua.
Gus oli pakahtua kiukusta -- osittain siksi, että hänen oli täytynyt
nousta mukavasta vuoteestansa, mutta ennen kaikkea sentähden, että
hän itse oli oikeistolainen. Hän vakuutti lujasti ja pyhästi, ettei
hänelle ikinä voinut pälkähtää päähän pitää liikettänsä avoinna
kahdentoista jälkeen yöllä.
-- "Nyt sinä teet kuten sanon, poikaseni", tuumiskeli Marshall,
"sillä muutoin panen sinut poikkipuolin polvelleni ja annan sinulle
selkäsaunan, jonka äitisi jätti sinulle antamatta."
Hän olisi pitänyt sanansa, sitä ei käynyt epäileminenkään -- ja sen
Gus kyllä tiesi, sillä Marshall on väkevä kuin karhu, ja Gus on vain
pieni hintelä rahjus. Hän ei siis rohjennut panna vastaan, vaan
toimitti Marshallin parturitupaan ja tuoliin istumaan ja saippuoi
hänet. Ja sitten hän sanoi: "Jokainen on heikompansa herra -- ja
nyt minä kyllä lyhennän takkusi, mutta jos hiiskahdat sanankaan
vapaamielisten voitosta sill'aikaa, niin leikkaan kaulasi poikki
tällä partaveitsellä korvasta korvaan." Kukapa olisi aavistanut,
että tuo pieni säyseä parturi olisi niin verenhimoinen. Siitä
näkee, mihin tuo siunattu politiikka johtaa... Marshall istui
hiljaa ja tyynenä, ja tukka ja parta katkesi kuin vilja syksyllä
viikatteen taittamana, ja sitten meni Marshall kotiin. Kun hänen
vanha taloudenhoitajattarensa kuuli hänen nousevan portaita ylös,
katsoi hän ulos ovestansa nähdäksensä, hänkö siellä tuli vai
renkipoika. Nähdessään ventovieraan miehen tulevan eteisestä, kädessä
kynttiläjalka, jossa oli palava kynttilä, alkoi taloudenhoitajatar
kirkua jotakin ryöväreistä ja murhaajista, ja sitten hän meni
tainnoksiin. Lääkäri oli noudettava, ennenkuin he saivat hänet
tointumaan, ja vasta monen päivän perästä hän voi nähdä Marshallia,
alkamatta väristä koko ruumiistansa.
Kapteeni Jimillä ei ollut kalaa. Tänä kesänä hän teki vain harvoin
veneretkiä ja hänen pitkät kävelyretkensä olivat myös lopussa. Hän
istui enimmäkseen merellepäin olevan akkunansa ääressä, silmäillen
lahtea ja satamansuuta, nopeasti vaikeneva pää nojattuna käteen. Niin
istui hän tänäkin iltana pitkän aikaa vaieten, menneisyyden muistojen
kuvastuessa hänen mieleensä. Anna ei raskinut häiritä häntä. Vihdoin
viittasi kapteeni läntisen taivaan sammuvaan hohteeseen ja sanoi:
-- Tuo on kaunista, rouva Blythe! Mutta jospa olisitte nähnyt
auringonnousun tänä aamuna! Se oli ihana -- ihana. Minä olen ollut
melkein kaikkialla maailmassa, mutta kauniimpaa auringonnousua kuin
kesäisin tämän lahden varrella en ole koskaan nähnyt. Kuolinhetkeänsä
ei kukaan voi määrätä, vaan on itsekunkin oltava valmis matkaan,
silloin kun Suuri kapteeni antaa lähtökäskyn. Mutta jos riippuisi
itsestäni, tahtoisin erota täältä aamun lähetessä yli ulapan. Olen
lukemattomia kertoja istunut tuota näytelmää katsoen ja ajatellut
itsekseni, kuinka ihanaa olisi liidellä tuon valkoisen hohteen läpi
kohden sitä, joka odottelee tuolla kaukana -- merelle, joka ei ole
merkittynä millekään inhimilliselle kartalle. Siellä, rouva Blythe,
luulen löytäväni kadonneen Margaretani.
Sen jälkeen kun kapteeni Jim oli kertonut Annalle tuon liikuttavan
nuoruudentarinansa, oli hän usein puhunut hänen kanssaan kuolleesta
morsiamestansa. Jokainen hänen äänenväreensä puhui tuosta rakkaudesta
-- rakkaudesta, joka ei voinut heiketä eikä unhottaa.
-- Toivon kumminkin, että kun hetkeni tulee, kaikki käy nopeasti
ja helposti. En luule olevani pelkuri, rouva Blythe -- olen
lukemattomia kertoja katsonut kammottavaa kuolemaa suoraan kasvoihin
silmää räpäyttämättä. Mutta pitkä kuolinkamppailu tuntuu minusta
kammottavalta -- se herättää mielessäni pelkoa.
-- Älkää puhuko sellaista, että lähtisitte luotamme, rakas, rakas
kapteeni Jim, pyysi Anna äänellä, joka puolittain tukahtui kyyneliin,
ja hän hyväili tuota vanhaa ruskeata kättä, joka kerran oli ollut
niin voimakas, vaan nyt ei enää pystynyt paljoonkaan. -- Kuinka
voisimme tulla toimeen ilman teitä!
Kaunis hymy levisi kapteeni Jimin kasvoille.
-- Ah, se käy kyllä varsin hyvin... Mutta te ette sentään unohda
tykkänään vanhusta, rouva Blythe -- ei, sitä en luule... Muistoni ei
tule tuottamaan tuskaa ystävilleni -- päinvastoin toivon ja uskon,
että heistä on oleva mieluista säilyttää se ja väliin omistaa sille
joku hetki... Ei kestä enää kauan, ennenkuin kadonnut Margaretani
kutsuu minua viimeisen kerran. Ja minä valmistaudun noudattamaan heti
hänen kutsuansa. Mutta olen ottanut tämän asian puheeksi siksi, että
tahtoisin pyytää teiltä yhtä ainoata pientä palvelusta. Se koskee
Ensi perämiestä -- tuota vanhusparkaa...
Kapteeni Jim kurotti kätensä, taputtaakseen hellävaroen tuota
suurta lämpöistä karvapalloa, joka loisti sohvassa niin korean
punakeltaisena. Ensi perämies pyörähti suoraksi, kuin olisi ponninta
painettu, ja se päästi mielihyvästä äännähdyksen, joka kuului
puolittain kehruulta, puolittain nau'unnalta, ojensi kaikki neljä
käpäläänsä ilmaan, paneutui jälleen kyljelleen ja kääriytyi taas
kerälle.
-- Se tulee kaipaamaan minua, kun minä lähden viimeiselle retkelleni.
En kestä ajatusta, että tuo eläinparka kenties joutuu näkemään
nälkää, kuten silloin, kun sen löysin. Jos minulle tapahtuisi jotakin
-- annatteko silloin Ensi perämiehelle palan ruokaa ja matonpätkän,
jolla se voi loikoa nurkassaan, rouva Blythe?
-- Lupaan sen. Olen oikein kiltti Ensi perämiehelle -- sekä sen
itsensä että sen rakkaan kapteenin tähden.
-- No, sitten olen levollinen, saatuani nyt lausutuksi sen, mikä on
ahdistanut sydäntäni... Teidän pikku Jim saa nuo muutamat ihmeelliset
esineet, jotka olen koonnut matkoillani -- siitä olen huolehtinut.
Mutta nyt en enää tahdo saattaa kyyneleitä pikku tohtorinnan
kauniisiin silmiin. Ehkä eloani jatkuu vielä kauankin... Kuulin
teidän viime talvena eräänä päivänä lukevan kauniin runon -- sanoitte
sen olevan Tennysonin sepittämän. Tahtoisin mielelläni kuulla sen
uudelleen, jos ehkä osaatte sen ulkoa ja tahdotte lausua sen minulle.
Merituulen hiljaisten henkäysten käydessä sisään avoimesta akkunasta
lausui Anna lempeällä, raikkaalla äänellänsä nuo kauniit säkeet
Tennysonin ihanasta joutsenlaulusta, joka on saanut nimen "Taa
tyrskyjen". Vanha kapteeni nyökäytteli hiljaa päätänsä runon
poljennon tahdissa.
-- Niin, rouva Blythe, sanoi hän Annan ehdittyä loppuun, -- tuo oli
kaunista... Hän ei ollut merimies, olette te sanonut minulle, mutta
on ihmeellistä, kuinka hän on osannut tuolla tavoin pukea sanoihin
vanhan merikarhun tunteet... "Hyvästelyt haikeat" eivät ole hänen
mielensä mukaiset eivätkä myöskään minun -- sillä kun vain pääsen
"taa tyrskyjen", silloin ei ole enää hätää...
XXXVI.
ANNA PUHUU LASTENKIELTÄ JA TERVETTÄ JÄRKEÄ.
-- Mitä uutta kuuluu Vihervaarasta, Anna?
-- Ei mitään erikoista, vastasi Anna, taittaen kokoon Marillan
kirjeen. -- Jake Donnel on ollut siellä laittamassa uusia päreitä
katolle. Hän on nyt täysinoppinut nikkari, joten hän siis ilmeisesti
on saanut noudattaa omaa makuansa elämänuransa valinnassa. Muistathan
kaiketi, että hänen äitinsä olisi tahtonut saada hänet professoriksi.
En unohda ikinä sitä päivää, jolloin hän tuli kouluun, nuhtelemaan
minua siitä, etten nimittänyt hänen poikaansa S:t Clairiksi.
-- Vieläköhän häntä sanotaan siksi?
-- Tuskinpa vain. Hän ei itse ole koskaan liioin välittänyt tuosta
ranskalaisesta romaaninimestä. Äiti näyttää myöskin tyytyneen
asiain nykyiseen tilaan. Olinkin aina vakuutettu, että poika, jolla
oli Jaken voimakas leuka, lopuksi saisi tahtonsa täytäntöön. Diana
kirjoittaa myöskin ja kertoo, että Doralla on "ystävä". Ajatteles
vain, -- hänhän on vasta lapsi.
-- Dora on seitsemäntoista vuoden vanha, sanoi Gilbert. -- Kun sinä
olit seitsemäntoistavuotias, Anna, olimme me, Charlie Sloane ja minä,
hullautuneet sinuun.
-- Me olemme nähtävästi jo ikäihmisiä, Gilbert, sanoi Anna,
hymyillen puolittain surunvoittoisesti, -- kun pikkutytöt, jotka
olivat kuusivuotisia, silloin kun me mielestämme jo olimme
aikuisia, hankkivat itsellensä ihailijoita. Doran "ystävä" on Ralph
Andrews, Janen veli. Minä muistan hänet pienenä palleroisena ja
liinatukkaisena poikana, joka aina istui luokan alapäässä. Mutta nyt
hän taitaa olla oikein komean näköinen nuori mies.
-- Dora menee varmaankin nuorena naimisiin. Hän on samaa laatua kuin
Charlotta Neljäs -- hän ei uskalla päästää käsistänsä ensimmäistä
tilaisuutta, vaan pelkää, että uutta ei enää ilmaantuisi.
-- Jos noista kahdesta on tuleva pari, niin toivon, että Ralphissa
on enemmän tarmoa kuin hänen veljessänsä Billyssä, sanoi Anna
miettiväisesti.
-- Niin, naureskeli Gilbert, -- toivokaamme, että hän pystyy itse
kosimaan. Anna, olisitko sinä ottanut Billyn, jos hän olisi itse
ilmaissut hellät tunteensa, sen sijaan että jätti sen sisar Janen
tehtäväksi?
-- Kenties se ei olisi ollut niin aivan mahdotonta, sanoi Anna,
tyrskähtäen hillittömään nauruun muistellessaan tuota ensimmäistä
kosintaa, joka oli tullut hänen osaksensa. -- Ken tietää, mitä olisin
tehnyt ensi hämmästyksen vallassa! Olkaamme iloisia siitä, että hän
kosi asiamiehen välityksellä.
-- Minä sain eilen kirjeen George Moorelta, sanoi Leslie nurkastansa,
missä hän istui lukemassa.
-- Vai niin, kuinkas hänen laitansa on? tiedusteli Anna hiukan
välinpitämättömästi.
Hänestä tuntui, että oli puhe hänelle täysin vieraasta henkilöstä.
-- Hän voi hyvin, mutta hänen on hankala perehtyä kaikkiin
muutoksiin, joita on tapahtunut hänen kodissansa ja hänen ystäviensä
keskuudessa. Keväällä hän aikoo jälleen mennä merille. Luonto vetää
häntä siihen, sanoo hän, ja sitä elämää hän ikävöi. Mutta hän
kertoi minulle erään seikan, josta olen iloissani tuon miesparan
puolesta. Ennen lähtöänsä purjehdusretkelle "Neljällä sisarella"
hän oli kihloissa erään kotiseutunsa tytön kanssa. Hän ei maininnut
hänestä mitään minulle Montrealissa, siksi että hän, kuten myöhemmin
kertoi, oli ollut varma, että tyttö oli unohtanut hänet ja jo aikoja
mennyt naimisiin jonkun toisen kanssa, mutta hän puolestansa, jonka
käsitteet ajasta olivat aivan sekaisin, tunsi vielä olevansa täysin
rakastumisensa ja kihlaustunnelmansa vallassa. Häntä täytyi oikein
sääliä -- mutta kun hän sitten tuli kotiin, kävi ilmi, ettei tyttö
ollutkaan mennyt naimisiin, vaan oli yhä edelleen kiintynyt häneen.
Syksyllä he menevät naimisiin. Minä pyydän häntä tuomaan vaimonsa
hiukan vierailemaan, ja hän on itsekin halukas näkemään paikan, missä
hän on viettänyt niin monta vuotta voimatta käyttää järkeänsä.
-- Minä pidän tuosta hänen ihmeellisten vaiheittensa romantillisesta
lisästä, sanoi Anna hyvillään, hän kun aina oli niin ihastuksissaan
kaikesta, mikä tuoksahti romantiikalle. -- Ja ajatelkaas, lisäsi hän
katuvaisena huoaisten, -- jos olisi käynyt minun tahtoni mukaan,
ei George Moore koskaan olisi päässyt esiin siitä haudasta, mihin
tuo tieto, ken hän on, oli kätkettynä. Kuinka minä vastustinkaan
Gilbertin ehdotusta! Niin, minä olen saanut rangaistukseni! Tästä
puoleen en koskaan enää rohkene olla toista mieltä kuin Gilbert. Jos
milloin yritänkään ajatella omin päin -- silloin saan tuota pikaa
kuulla: kuinkas olikaan George Mooren laita? Minä tulen tuntemaan
itseni täysin nolatuksi.
-- Naista ei ole niinkään helppo nolata, kiusoitteli Gilbert. --
Mutta pyydän sinua -- älä muutu minun kaiukseni, Anna! Elämään
tarvitaan höysteeksi hiukan vastaaninttämistä. En tahdo saada
sellaista vaimoa kuin on Mac Allisterilla, joka asuu lahden tuolla
puolen. Mitä hän ikinä sanookaan, niin säestää vaimo häntä heti
kimeällä rääkkyvällä äänellänsä: "Niin juuri, olet aivan oikeassa,
ukkoseni."
Anna ja Leslie nauroivat. Annan nauru helkähteli hopealta, Leslien
kajahteli kullalta, ja ne sointuivat yhteen niin viehkeästi kuin mitä
kaunein musiikkiakordi.
Susan tuli sisään, mutta hän ei yhtynyt siellä vallitsevaan
hilpeyteen, vaan kevensi ahdistettua sydäntänsä raskaalla,
huokauksella.