tarkoituksen. Sinä toivoit, ettei Leslien kuorma kävisi yhä
raskaammaksi, ja rukouksesi on kuultu. Voin tunnustaa sinulle, että
minäkin salaa toivoin, ettei Dick saisi järkeänsä takaisin, ja häpeän
sitä nyt kauheasti.
-- Vai niin, vai niin!... Kuinkahan Leslie suhtautuu tähän kaikkeen?
-- Hän kirjoittaa, että hän tuntee olevansa kuin huumauksessa --
hän, kuten mekin, on vielä aivan päästä pyörällä näiden tapahtumain
johdosta... "Kaikki tyynni tuntuu minusta kuin ihmeelliseltä unelta",
kirjoittaa hän. Tuo oli ainoa, mitä hän kirjoitti omasta itsestänsä.
-- Lapsi parka! Lienee tosiaankin niin, että kun elinkautinen
vanki pääsee kahleistansa, tuntuu hänestä aluksi kaikki oudolta ja
monimutkaiselta. Anna, minun tuli mieleeni muuan seikka... Ajattelen
Owen Fordia, tiedätkös! Tiedämmehän kumpikin, että Leslie oli
kiintynyt häneen. Onko sinulla koskaan ollut syytä ajatella, että hän
puolestansa pitäisi Lesliestä?
-- Ehkä kyllä -- sitä en voi kieltää, myönsi Anna, -- sen verran
arveli hän olevansa oikeutettu sanomaan.
-- Niin, minulla ei kyllä ollut mitään aihetta otaksua sitä, mutta se
ei minusta tuntuisi mitenkään uskomattomalta... Kuules Anna, minulla
ei suinkaan ole tapana välittää naimiskauppoja, Jumala varjelkoon
minua siitä, se on hulluinta, mihin voi ryhtyä... Mutta jos minä
olisin sinun sijassasi, istuutuisin kirjoituspöydän ääreen ja
tarttuisin kynään ja kyhäisin pienen epistolan tuolle herra Fordille,
ja siinä minä sitten mainitsisin, noin ohimennen vain, mitä on
tapahtunut. Niin minä tekisin.
-- Tietysti kerron siitä hänelle, kun kirjoitan ensi kerran, vastasi
Anna hiukan kartellen.
Olipa kuinka tahansa, niin ei häntä oikein haluttanut pohtia tuota
asiaa neiti Cornelian kanssa yhdessä. Kumminkin täytyi hänen myöntää,
että sama ajatus oli kytenyt hänenkin mielessänsä aina siitä saakka,
kun hän kuuli, että Leslie oli vapaa. Mutta hän ei tahtonut loukata
tuon asian pyhyyttä ottamalla sen julkisesti puheeksi.
-- No, onhan meillä hyvää aikaa -- meidän ei tarvitse suinkaan
hätiköidä. Mutta toisaalta on Dick Moore ollut jo yksitoista vuotta
kuolleena, ja tuntuu melkein kuin Leslie jo olisi käyttänyt tarpeeksi
pitkän ajan elämästään tuon heikkomielisen serkun hoitamiseen. Niin,
tässä on tosiaankin paljon selviteltävää... Mutta minun on sääli
tuota George Moorea, joka nyt on herätetty kuolleista ja joka meidän
täytyy saada sijoitetuksi jonnekin. Jos hän on jättänyt jälkeensä
jonkin tyhjän paikan, niin on se täytetty jo aikoja. Tietenkin,
tietenkin!
-- Hän on vielä parhaassa iässään, ja jos hän tulee aivan terveeksi,
lienee toki maailmassa tilaa hänellekin, -- jotakin työtä, jonka hän
voi suorittaa. Mutta ihmeelliseltä hänestä tuntunee, miesparasta!
Näiden tapaturman jälkeisten tyhjäin, kammottavien vuosien hän voi
antaa vaipua unhoon.
XXXIII.
LESLIE PALAA.
Kaksi viikkoa myöhemmin palasi Leslie Moore yksin tuohon vanhaan
taloon, jossa hän oli viettänyt niin monta raskasta vuotta. Kesäkuun
hämärässä vaelsi hän niittyjen poikki Annan luo ja ilmaantui äkkiä ja
odottamattomasti tuohon tuoksuvaan puutarhaan.
-- Leslie! huudahti Anna hämmästyneenä. -- Mistä sinä tulet?
Emmehän me ole tienneet sinun olevan edes tulossakaan. Miksi et ole
kirjoittanut? Olisimme tulleet sinua vastaan.
-- Minusta tuntui kirjoittaminen liian monimutkaiselta, Anna. Kynä
ja muste eivät tuntuneet pystyvän kaikkea kuvaamaan. Ja minä tahdoin
palata kotiin aivan salaa, -- kenenkään tietämättä minua tarkata.
Anna kietoi kätensä Leslien kaulaan ja suuteli häntä. Leslie vastasi
lämpöisesti tuon hyväilyn. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä ja
hän vaipui huoaten ruohikkoon suuren lavan viereen, missä kasvoi
narsisseja, jotka hohtivat kultaisten tähtien tavoin illan hämyssä.
-- Ja sinä olet palannut yksin, Leslie?
-- Niin olen. George Mooren sisar tuli Montrealiin ja otti hänet
mukaansa. Mies parka, hänestä oli ikävä erota minusta, vaikka aluksi,
hänen muistinsa palattua, olin hänelle täysin vieras henkilö. Hän
turvautui niin arasti minuun noina ensimmäisinä tukalina päivinä,
jolloin hän pyrki perehtymään ajatukseen, että Dickin kuolemasta
oli jo vuosikausia eikä muutamia viikkoja, kuten hänestä tuntui.
Tuo kaikki oli hänelle hyvin vaikeata käsittää. Minä autoin häntä
parhaani mukaan. Sisaren palattua hänestä tuntui kuin hänen olonsa
kävisi helpommaksi -- hänestä oli kuin he olisivat eronneet aivan
äskettäin. Onneksi ei sisar ollut juuri paljoakaan muuttunut, ja
sekin tuotti hänelle huojennusta.
-- Tuo kaikki on niin ihmeellistä ja eriskummaista, Leslie -- minusta
tuntuu mahdottomalta tajuta, että se on todellisuutta.
-- Minulle se on mahdotonta. Tullessani kotiin tunti sitten, tuntui
minusta, että tuon kaiken täytyi olla unta -- että Dickin täytyi
tulla minua vastaan, kasvoillaan tuo hourun hymy, joka niillä aina
asusti kaikki nämä vuodet. Anna, minä olen vielä kuin huumauksissa...
En ole iloinen enkä murheellinen enkä mikään. Minusta tuntuu kuin
elämästäni äkkiä olisi temmattu jotakin, jonka tilalle on jäänyt
kauhea ammottava aukko. On kuin olisin muuttunut joksikin toiseksi
ihmiseksi enkä enää olisi oma itseni -- kuin olisin muuttunut
toiseksi, enkä vielä olisi tottunut uuteen olooni... Se tuottaa
minulle niin kauhean yksinäisyyden ja avuttomuuden ja ristiriidan
tunteen. On ihanaa tavata sinut jälleen -- minulla on tunne, kuin
olisit sinä harhailevan sieluni ankkuri. Oi Anna, minä pelkään
niin kaikkea -- juorua ja ihmettelyä ja urkkimisia. Ajatellessani
sitä toivoin, ettei minun ollenkaan olisi tarvinnut palata tänne.
Tohtori Dave oli asemalla junasta astuessani -- hän toi minut
kotiin vaunuissaan. Ukko parka, hän oli niin pahoillaan siitä,
että hän vuosia sitten sanoi minulle, ettei Dickiin nähden ollut
mitään tehtävissä. "Se oli varma vakaumukseni, Leslie", selitti
hän. "Mutta minun olisi pitänyt sanoa sinulle, ettet jättäisi asiaa
yksin minun mielipiteeni varaan -- minun olisi tullut neuvoa sinua
kääntymään jonkun mielisairastenlääkärin puoleen, joka olisi voinut
neuvotella kirurgin kanssa. Jos niin olisin tehnyt, olisi sinulta
säästynyt monet katkeran toivottomuuden vuodet ja Georgelta monet
hukkaanmenneet. Minulla on paljon katumisen aihetta, Leslie." Minä
sanoin hänelle, ettei hänen pitänyt ajatella sillä tavoin -- hänhän
oli toiminut vakaumuksensa mukaan ja tarkoittanut hyvää. Hän on aina
ollut niin kiltti minulle, Anna, ja sydäntäni vihloi nähdessäni hänet
niin alakuloisena.
-- Entä Dick -- tarkoitan George? Onko hänen muistinsa palannut aivan
täydellisesti?
-- Voi tosiaankin sanoa niin olevan. Onhan tietysti joukko
yksityisseikkoja, joita hän ei vielä voi muistaa, mutta ne
selvenevät hänelle vähitellen selvenemistään. Hän kertoi, että
hän meni kävelemään sen päivän iltana, jolloin Dick haudattiin.
Hänellä oli mukanaan Dickin rahat ja kello, jotka hän aikoi tuoda
kotiin antaaksensa ne minulle yhdessä kirjeeni kanssa. Hän myöntää
menneensä jonkinmoiseen viinianniskeluun, jossa merimiesten oli
tapana istuskella, ja hän joi -- pitemmälti ei hän muista... Anna, en
ikinä unohda sitä hetkeä, kun hän muisti nimensä. Näin hänen katsovan
minuun, silmissä älykäs, mutta hämmentynyt ilme, ja silloin sanoin:
"Tunnetko minut, Dick?" Hän vastasi:
"En ole nähnyt teitä koskaan ennen. Kuka te olette? Ja minun nimeni
ei ole Dick. Minä olen George Moore, ja Dick kuoli keltakuumeeseen
eilisaamuna. Missä minä olen? Mitä minulle on tapahtunut?" Minä
pyörryin, tiedätkös, Anna. Ja siitä saakka olen ollut kuin
unissakävijä.
-- Perehdyt kyllä pian uuteen asiaintilaan, Leslie. Ja sinähän olet
vielä nuori -- sinulla on elämä edessäsi -- saat vielä nauttia
monesta ihanasta vuodesta.
-- Kenties jonkun ajan kuluttua voin tuntea sillä tavoin. Nyt
juuri tunnen olevani niin väsynyt ja välinpitämätön -- en jaksa
ajatella tulevaisuutta... Ja Anna -- voitko ajatella -- minun on
ikävä... Minä kaipaan Dickiä. Eikö se ole ihmeellistä? Ajattele,
olin sentään kiintynyt Dick parkaan -- tarkoitan Georgeen -- aivan
kuten olisin kiintynyt avuttomaan lapseen, joka olisi tykkänään
riippuvainen minusta. Sitä en olisi ikinä myöntänyt -- häpesin sitä
-- sillä näetkös, olen inhonnut ja halveksinut Dickiä niin kovin,
ennenkuin hän lähti tiehensä. Kun kuulin, että kapteeni Jim aikoi
tuoda hänet mukanaan kotiin, luulin, että tuo tunteeni pysyisi yhä
ennallaan, mutta niin ei käynytkään, vaikka muisto siitä, millainen
hän oli ollut, vielä vaivasi ja inhotti minua. Hänen tultuansa
kotiin tunsin ainoastaan sääliä häntä kohtaan -- usein olin siitä
itsekin ihmeissäni. Uskottelin itselleni sen johtuvan siitä, että
hänen onnettomuutensa oli saattanut hänet niin muuttumaan ja oli
tehnyt hänet niin avuttomaksi. Mutta nyt arvelen syyn olleen sen,
että kysymyksessä oli aivan toinen henkilö. Vanha Carlo oivalsi
sen -- nyt tiedän, että Carlo oli siitä selvillä. Minusta tuntui
aina niin ihmeelliseltä, että Carlo ei muka tuntenut Dickiä, vaan
murisi hänelle ja pyrki häntä näykkimään. Koirathan ovat muutoin
niin hyvämuistisia ja uskollisia. Mutta se näki, ettei tulija
ollut isäntä, vaikkei kukaan muu meistä sitä huomannut. Sinun on
otettava lukuun, etten minä ollut ikinä nähnyt George Moorea. Nyt
muistan kyllä, että Dick kerran tuli sattumalta maininneeksi, että
hänellä oli Nova Scotiassa serkku, joka oli niin hänen näköisensä,
kuin olisi ollut hänen kaksoisveljensä, mutta tuota seikkaa en
ollenkaan ajatellut sen enempää, eikä olisi ikinä pälkähtänyt päähäni
kiinnittää siihen sen enemmän huomiota. Enhän koskaan epäillyt, ettei
hoidokkini olisi Dick. Kaikkein muutosten -- sekä ulkonaisten että
sisäisten -- joita hänessä havaitsin, arvelin johtuvan tuosta häntä
kohdanneesta onnettomuudesta. Oliko se niin ihmeellistä?
-- Ei, rakkaani, sehän oli luonnollista. Kaikki tämän paikkakunnan
asukkaathan tekivät saman erehdyksen.
-- Oi, Anna, tuota iltaa, jolloin Gilbert tuli sanomaan minulle, että
hän luuli Dickin voivan parantua! En unohda sitä koskaan. Minusta
oli, kuin olisin ollut vankina kammottavassa kidutushuoneessa, ja
sitten oli ovi avattu ja minä olin päässyt ulos. Olin yhä edelleen
kahlehdittu tuohon huoneeseen, mutta en ollut enää siellä sisällä. Ja
tuona iltana tunsin, että julma käsi oli tarttunut minuun ja aikoi
vetää minut takaisin huoneeseen, kärsimään vielä julmempaa kidutusta
kuin ennen. Enhän silti lukenut sitä Gilbertille viaksi! Tunsin, että
hän oli oikeassa. Ja hän oli niin herttaisen kiltti -- hän sanoi,
että jos minä kulujen takia ja leikkauksen tulosten epävarmuuteen
katsoen en tahtoisi uskaltaa tuota yritystä, niin ei hän mitenkään
soimaisi minua siitä. Mutta minä tiesin kyllä, mikä päätös minun
oli tehtävä, -- ja minulla ei ollut voimaa ratkaista tuota asiaa.
Koko yön kuljin mielipuolen tavoin edestakaisin lattialla, koettaen
pakottautua kantamaan rohkeasti kohtaloani... Ei, se oli mahdotonta,
minä en voinut tehdä päätöstä. Ja kun aamu koitti, purin hampaani
yhteen ja päätin että minä en antaisi suostumustani. Kaikki saisi
jäädä ennalleen. Tuo oli paha teko, sen tiedän kyllä... Olisi ollut
kohtuullista, jos rangaistukseksi pahuudestani olisin saanut pitää
tuon päätökseni. Koko päivän pysyin lujana. Illalla täytyi minun
mennä The Gleniin suorittamaan joitakin asioita. Dick oli ollut koko
päivän tylsän tyyni, ja rohkenin siksi jättää hänet yksin. Olin
viipynyt poissa kauemmin kuin olin aikonut, ja hän oli kaivannut
minua. Hänen oli ollut ikävä. Kun minä tulin kotiin, juoksi hän
minua vastaan aivan lapsen tavoin, tyytyväinen hymyily kasvoillaan.
Ja tiedätkö, Anna -- juuri silloin tunsin sydämeni sulavan, minä
annoin myötä... Tuota hymyilyä hänen kurjilla sieluttomilla
kasvoillansa en voinut kestää. Minusta tuntui aivan kuin kieltäisin
lapselta kasvamisen ja kehittymisen mahdollisuuden. Käsitin,
että minun täytyi suoda hänelle tuo mahdollisuus, kuinka sitten
kävikin. Ja siksi tulin tänne ja ilmoitin Gilbertille päätökseni.
Oi Anna, varmaankin katsoit minua vallan kauheaksi noina lähtöni
edellisinä viikkoina. En olisi tahtonut olla sellainen -- mutta en
voinut ajatella mitään muuta kuin kohtaloa, joka minua odotti -- ja
kaikkialla näin ainoastaan pimeyttä ja tuskaa...
-- Sen käsitän kyllä -- ymmärsin sen silloinkin, Leslie. Mutta nyt
on kaikki ohitse -- kahleesi on murrettu -- vankilaa ei ole enää
olemassa.
-- Ei ole enää vankilaa, toisti Leslie masentuneella äänellä,
silittäen ruohomätästä kapeilla ruskeilla käsillänsä. -- Mutta
-- näyttää siltä kuin ei olisi mitään muutakaan. Sinä -- sinähän
varmaankin muistat, mitä puhuin hulluudestani -- tuona iltana
hietarannikolla. Hulluudesta ei pääse niinkään helposti... Väliin
minusta tuntuu kuin olisi ihmisiä, jotka pysyvät kaiken ikänsä
sokeina houruina. Ja houruna oleminen -- senkaltaisena houruna -- on
melkein yhtä vaikeata kuin olo -- häkkilintuna.
-- Sinusta alkaa kyllä tuntua aivan toiselta, kun olet voittanut
puhtaasti ruumiillisen väsymyksesi ja rasituksen. Sinulla on nyt
juuri kestettävänä niinsanottu reaktsio, sanoi Anna.
Anna tiesi erään seikan, josta Lesliellä ei ollut tietoa -- siksi ei
Anna katsonut tarpeelliseksi ryhtyä pitämään mitään lohdutuspuhetta.
Leslie nojasi kullanhohtavan päänsä Annan polveen.
-- Joka tapauksessa minä voin turvautua sinuun, sanoi hän. -- Elämä
ei koskaan voi käydä oikein tyhjäksi, kun omistaa sellaisen ystävän.
Anna, taputa minua päähän -- kuin olisin pieni tyttö -- hyväile minua
hiukan -- ja salli minun nyt, kun itsepintaisen kieleni kahleet ovat
hetkeksi lauenneet, kertoa sinulle, mitä sinä uskollisena toverina
olet merkinnyt minulle aina tuosta illasta saakka, jolloin kohtasin
sinut ensi kerran tuolla kalliorannalla.
XXXIV.
PIENI MATKAMIES.
Eräänä aamuna, kun kultainen päivänkoitto lähetti valoaaltoja läpi
usman, tuli muuan varsin väsähtänyt haikara lentäen yli Neljän tuulen
satamansuun, matkalla iltatähden maasta. Sen toisen siiven alla
oli kyyryssä pieni olento, jonka suurissa harmaissa silmissä uni
vielä viipyi. Haikara oli väsynyt ja katsoi tähystellen ja hiukan
huolestuneena ympärilleen. Se tiesi olevansa lähellä määräpaikkaansa,
mutta ei vielä nähnyt sitä. Punaiselta hietakivikalliolta kohoava
majakka näytti houkuttelevalta, mutta ei ainoallekaan haikaralle,
jolla oli vähänkään arvostelukykyä, olisi pälkähtänyt päähän
jättää sinne uuden uutukainen, palleroinen ja sametinpehmoinen
vauva. Piilipuitten ympäröimä vanha harmaa talo, joka sijaitsi
lehdossa, missä puro lirisi ja metsäkukkaset nyökkäilivät, näytti
soveliaammalta, mutta ei haikaran matkan pitänyt käydä oikein
sinnekään. Kauempana sijaitsevaa räikeän vihreää rakennusta ei käynyt
edes ajatteleminenkaan. Mutta äkkiä kuvasti haikaran ilme suurta
tyytyväisyyttä. Se oli havainnut oikean paikan -- pienen valkean
majasen, joka tyynenä ja rauhallisena turvautui suureen suhisevaan
honkametsään ja jonka keittiönpiipusta kohosi ilmaan vaaleansinisiä
savukiemuroita -- majan sellaisen, joka näytti olevan juuri omiansa
pikkulapsille. Tyytyväisyydestä kotkotellen laskeutui haikara
talonharjalle.
Puolta tuntia myöhemmin kiiruhti Gilbert alas eteiseen ja nakutti
vierashuoneen ovelle. Unelias ääni vastasi, ja seuraavana hetkenä
ilmestyivät Marillan kalpeat ja pelästyneet kasvot ovelle.
-- Marilla, Anna lähetti minut sanomaan, että tänne saapui hetki
sitten muuan nuori herra. Matkatavaroita ei hänellä ollut mukanansa,
mutta ilmeisesti hänellä on aikomus jäädä taloon.
-- Mitäs sanotkaan! huudahti Marilla peräti hämmästyksissään.
-- Tarkoitatko tosiaankin, että kaikki jo on ohitse? Miksi ette
huutaneet minua, Gilbert?
-- Anna ei tahtonut, että häiritsisimme sinua, kun ei se ollut
tarpeellista. Ei kenelläkään ollut aavistusta asiasta ennenkuin kaksi
tuntia sitten. Tällä kertaa kävi kaikki varsin helposti.
-- Entä -- kuinka on, Gilbert -- jääkö tämä pienokainen eloon?
-- Epäilemättä! Hän painaa runsaasti viisi kiloa -- ja kuulepa vain,
mitä elämää hän pitää. Keuhkoissa ei ainakaan ole vikaa! Hoitajatar
sanoo, että hänelle tulee punainen tukka. Anna kiukustui siitä
hänelle, ja minä olen nauranut niin että olen menehtyä.
Pienessä haavekodissa seurasi nyt ihana päivä.
-- Nyt on ihanin unelmani toteutunut, sanoi Anna kalpeat kasvot
kirkastuneina. -- Oi Marilla, uskallan tuskin uskoa tätä todeksi,
muistellessani tuota kauheata päivää, joka minun täytyi kokea viime
kesänä... Minulla on siitä saakka ollut niin kova tuska sydämessäni
-- mutta nyt se on poissa!
-- Tämä pieni poika tulee täyttämään Joyn paikan, sanoi Marilla.
-- Ei toki -- ei suinkaan, Marilla. Sitä ei hän voi tehdä -- se
paikka ei voi koskaan tulla täytetyksi. Pojulla on oma paikkansa --
omalla rakkaalla sydänkäpyselläni! Ja pikku Joylla on oma paikkansa,
ja sen hän saa aina pitää. Jos hän olisi elänyt, olisi hän nyt
vuoden vanha. Hän olisi kulkea tepastellut pikku jaloillansa ja
jokeltanut muutaman pikku sanan. Näen hänet niin selvästi edessäni,
Marilla. Ah, nyt tiedän, että kapteeni Jim oli oikeassa sanoessaan,
että Jumala kyllä järjestäisi asiat niin hyvin, ettei pikku tyttöni
tuntuisi minusta muukalaiselta, kun näen hänet esiripun tuolla
puolen. Sen verran olen oppinut nyt kuluneena vuotena. Olen seurannut
hänen kehitystään päivästä päivään, viikosta viikkoon -- sen tulen
aina tekemään. Minä tulen tietämään, kuinka hän edistyy vuodesta
vuoteen -- ja kohdatessani hänet tunnen hänet heti jälleen -- ei
hän voi käydä minulle muukalaiseksi... Oi Marilla, katsopa pojuni
pieniä herttaisia varpaita! Eikö ole ihmeellistä, että ne ovat niin
tavattoman täydellisiä rakenteeltaan?
-- Ihmeellisempäähän olisi, jos olisi toisin, sanoi kuivaluontoinen
Marilla.
Nyt, kun kaikki oli ohi ja oli käynyt niin hyvin, oli Marilla jälleen
ennallaan.
-- Niin, voihan olla niinkin, mutta tarkoitan, että voisihan olla
niin, että ne olisivat vielä hiukan kuin keskentekoisia -- mutta
niinhän ei ole -- vaan ne ovat aivan valmiit sieviä pikku kynsiä
myöten. Ja entä hänen kätensä -- rukoilen sinua, Marilla, katso hänen
käsiänsä!
-- Minun mielestäni ne ovat sellaiset kuin kädet enimmäkseen ovat,
sanoi Marilla. -- Mutta ovathan ne tosiaankin äärettömän sievät.
-- Katsos, kuinka hän on tarttunut kiinni sormeeni. Olen vakuutettu,
että hän jo tuntee minut. Hän huutaa, kun hoitajatar ottaa hänet.
Oi Marilla -- sanos -- mitä luulet -- tuleekohan hänelle todella
punainen tukka?
-- En näe juuri minkäänväristä tukkaa, tuumiskeli Marilla. -- Tuosta
en minä liioin huolehtisi sinun sijassasi, ennenkuin se pilkistää
esiin, niin että sen voi nähdä.
-- Mutta Marilla kulta, hänellähän on tukkaa -- etkö näe noita
hienoja haituvia, jotka peittävät koko hänen päänsä. Muutoin sanoo
hoitajatar, että hän saa kirkkaanruskeat silmät, ja hänellä on juuri
samanlainen otsa kuin Gilbertillä.
-- Ja millaiset sievät pienet korvat hänellä on, pikku tohtorinna,
sanoi Susan. -- Aivan ensiksi minä katsoin hänen korviansa.
Tukkaan nähden voi pettyä, ja nenistä ja silmistä ei tiedä yhtään,
millaisiksi ne aikaa myöten muodostuvat, mutta korvilla on alun
pitäin varma muotonsa, ne eivät tuota mitään yllätyksiä. Katsokaapas
vain, kuinka sievä muoto niillä on -- ja kuinka korvalehdykät ovat
aivan kiinni hänen pienessä rakkaassa pääkopassansa. Noiden korvien
takia ei kenenkään tarvitse hävetä, pikku tohtorinna.
Annan parantuminen edistyi nopeasti. Ystävät ja tuttavat tulivat
kumartaen palvomaan äskensyntynyttä, kuten ihmiset ovat tehneet
kaikkina aikoina, jo paljoa ennen kuin tietäjät itäiseltä maalta
polvistuivat Betlehemin seimen ääreen, tarjoten antimiansa siinä
lepäävälle lapselle. Leslie, joka vähitellen alkoi tottua uusiin
oloihinsa, istui häntä kohden kumartuneena, kauniin kruunupäisen
madonnan kaltaisena. Neiti Cornelia hoiteli pienokaista yhtä hellästi
ja taitavasti kuin konsanaan jokin Israelin äideistä. Kapteeni Jim
piteli tuota pientä ihmislasta suurissa ruskeissa käsissänsä, katsoen
häneen hellästi, silmissä ilme sellainen, kuin näkisi hän edessään
omat syntymättömät lapsensa.
-- Mikä hänen nimekseen tulee? tiedusteli täti Cornelia.
-- Anna on jo määrännyt sen, vastasi Gilbert.
-- James Matthew -- niiden kahden oivallisimman miehen mukaan, jotka
koskaan olen tuntenut -- läsnäoleviakaan poislukematta, sanoi Anna,
luoden veitikkamaisen katseen Gilbertiin.
Gilbert hymyili.
-- En ole koskaan tuntenut Matthewia lähemmin -- hän oli niin
ujoluontoinen, että me poikaset emme koskaan päässeet häneen
tutustumaan. Mutta olen samaa mieltä kuin sinäkin, että kapteeni
Jim on niitä hieno- ja eheäluonteisia ihmisiä, joita ainoastaan
harvoin tapaa. Hän on kovin ihastuksissaan siitä, että aiomme ristiä
pienokaisemme hänen kaimaksensa. Varmaankaan ei ole ketään muuta,
joka olisi saanut nimensä hänen mukaansa.
-- Niin, James Matthew on nimi, joka vaikuttaa miellyttävältä ja
samalla on pesunkestävä, sanoi täti Cornelia. -- Olipa oivallista,
että te, jotka olette niin sivistyneitä, ette panneet tuon lapsiparan
kannettavaksi jotakin kirjallisuudesta otettua nimeä, jota hän sitten
saisi hävetä, kun tulee suureksi ja saa ymmärrystä. Rouva William
Drew, joka asuu The Glenissä, oli antanut nulikalleen nimen Bertie
Shakespeare. Sepä vasta kuuluu joltakin! Eikä teidän myöskään ole
tarvinnut erikoisesti tuhlata aikaa nimien valitsemiseen. Muutamille
ihmisille siitä koituu kauheata touhua. Kun Stanley Flaggin
ensimmäinen poika syntyi maailmaan, pidettiin hänen nimestänsä
sellaista ääntä ja melua, että poikaparka sai kaksi vuotta olla
nimetönnä. Sitten syntyi hänelle veli, ja sitten oli siellä Isoveikko
ja Pikkuveikko. Lopuksi sai Isoveikko isänisänsä mukaan nimen Peter
ja Pikkuveikko äidinisän nimen Isaak, ja molemmat kastettiin yhtaikaa
ja kirkuivat kilvan. Ja oletteko kuulleet tuosta skotlantilaisesta
perheestä Mac Nab, joka asuu lahden tuolla puolen? Heillä on
kaksitoista poikaa -- täysi tusina -- ja sekä vanhin että nuorin on
nimeltään Neil -- Iso Neil ja Pikku Neil. Varmaankaan eivät he enää
lopuksi voineet keksiä uusia nimiä.
-- Olen lukenut jostakin, sanoi Anna, -- että ensimmäinen lapsi on
runoelma, mutta kymmenes kuivahkoa proosaa. Varmaankin kahdestoista
lapsi oli rouva Mac Nabin mielestä vain vanha juttu, joka toistui
jälleen.
-- Kohtuus kaikessa, sanoi neiti Cornelia huoaten. -- Mutta minä
puolestani olisin suurten perheitten harras puoltaja. Minä olin yksin
kahdeksanvuotiaaksi saakka ja ikävöin niin kovin veljeä ja sisarta.
Äiti sanoi, että minun piti rukoilla niitä Jumalalta -- ja minä
rukoilin rukoilemistani, sen voin vakuuttaa. No, eräänä päivänä tuli
täti Nellie luokseni ja sanoi: "Cornelia, ylhäällä äidin huoneessa on
sinulle pieni veli. Saat mennä häntä katsomaan." Tulin niin iloiseksi
-- lensin suorastaan portaita ylös. Ja vanha rouva, joka musta laukku
mukanaan oli edellisenä iltana tullut taloon, nosti pienokaista, että
saisin nähdä hänet. Laupias taivas -- en elämässäni ole tullut niin
noloksi! Minähän olin rukoillut Jumalalta veljeä, joka olisi kahta
vuotta vanhempi minua ja kävisi isojen poikain koulua.
-- Paljonko aikaa tarvitsit tuon pettymyksesi voittamiseen? kysyi
Anna nauraen.