-- Jumala on joka tapauksessa ymmärtänyt rukoustesi sisimmän

tarkoituksen. Sinä toivoit, ettei Leslien kuorma kävisi yhä

raskaammaksi, ja rukouksesi on kuultu. Voin tunnustaa sinulle, että

minäkin salaa toivoin, ettei Dick saisi järkeänsä takaisin, ja häpeän

sitä nyt kauheasti.

-- Vai niin, vai niin!... Kuinkahan Leslie suhtautuu tähän kaikkeen?

-- Hän kirjoittaa, että hän tuntee olevansa kuin huumauksessa --

hän, kuten mekin, on vielä aivan päästä pyörällä näiden tapahtumain

johdosta... "Kaikki tyynni tuntuu minusta kuin ihmeelliseltä unelta",

kirjoittaa hän. Tuo oli ainoa, mitä hän kirjoitti omasta itsestänsä.

-- Lapsi parka! Lienee tosiaankin niin, että kun elinkautinen

vanki pääsee kahleistansa, tuntuu hänestä aluksi kaikki oudolta ja

monimutkaiselta. Anna, minun tuli mieleeni muuan seikka... Ajattelen

Owen Fordia, tiedätkös! Tiedämmehän kumpikin, että Leslie oli

kiintynyt häneen. Onko sinulla koskaan ollut syytä ajatella, että hän

puolestansa pitäisi Lesliestä?

-- Ehkä kyllä -- sitä en voi kieltää, myönsi Anna, -- sen verran

arveli hän olevansa oikeutettu sanomaan.

-- Niin, minulla ei kyllä ollut mitään aihetta otaksua sitä, mutta se

ei minusta tuntuisi mitenkään uskomattomalta... Kuules Anna, minulla

ei suinkaan ole tapana välittää naimiskauppoja, Jumala varjelkoon

minua siitä, se on hulluinta, mihin voi ryhtyä... Mutta jos minä

olisin sinun sijassasi, istuutuisin kirjoituspöydän ääreen ja

tarttuisin kynään ja kyhäisin pienen epistolan tuolle herra Fordille,

ja siinä minä sitten mainitsisin, noin ohimennen vain, mitä on

tapahtunut. Niin minä tekisin.

-- Tietysti kerron siitä hänelle, kun kirjoitan ensi kerran, vastasi

Anna hiukan kartellen.

Olipa kuinka tahansa, niin ei häntä oikein haluttanut pohtia tuota

asiaa neiti Cornelian kanssa yhdessä. Kumminkin täytyi hänen myöntää,

että sama ajatus oli kytenyt hänenkin mielessänsä aina siitä saakka,

kun hän kuuli, että Leslie oli vapaa. Mutta hän ei tahtonut loukata

tuon asian pyhyyttä ottamalla sen julkisesti puheeksi.

-- No, onhan meillä hyvää aikaa -- meidän ei tarvitse suinkaan

hätiköidä. Mutta toisaalta on Dick Moore ollut jo yksitoista vuotta

kuolleena, ja tuntuu melkein kuin Leslie jo olisi käyttänyt tarpeeksi

pitkän ajan elämästään tuon heikkomielisen serkun hoitamiseen. Niin,

tässä on tosiaankin paljon selviteltävää... Mutta minun on sääli

tuota George Moorea, joka nyt on herätetty kuolleista ja joka meidän

täytyy saada sijoitetuksi jonnekin. Jos hän on jättänyt jälkeensä

jonkin tyhjän paikan, niin on se täytetty jo aikoja. Tietenkin,

tietenkin!

-- Hän on vielä parhaassa iässään, ja jos hän tulee aivan terveeksi,

lienee toki maailmassa tilaa hänellekin, -- jotakin työtä, jonka hän

voi suorittaa. Mutta ihmeelliseltä hänestä tuntunee, miesparasta!

Näiden tapaturman jälkeisten tyhjäin, kammottavien vuosien hän voi

antaa vaipua unhoon.

XXXIII.

LESLIE PALAA.

Kaksi viikkoa myöhemmin palasi Leslie Moore yksin tuohon vanhaan

taloon, jossa hän oli viettänyt niin monta raskasta vuotta. Kesäkuun

hämärässä vaelsi hän niittyjen poikki Annan luo ja ilmaantui äkkiä ja

odottamattomasti tuohon tuoksuvaan puutarhaan.

-- Leslie! huudahti Anna hämmästyneenä. -- Mistä sinä tulet?

Emmehän me ole tienneet sinun olevan edes tulossakaan. Miksi et ole

kirjoittanut? Olisimme tulleet sinua vastaan.

-- Minusta tuntui kirjoittaminen liian monimutkaiselta, Anna. Kynä

ja muste eivät tuntuneet pystyvän kaikkea kuvaamaan. Ja minä tahdoin

palata kotiin aivan salaa, -- kenenkään tietämättä minua tarkata.

Anna kietoi kätensä Leslien kaulaan ja suuteli häntä. Leslie vastasi

lämpöisesti tuon hyväilyn. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä ja

hän vaipui huoaten ruohikkoon suuren lavan viereen, missä kasvoi

narsisseja, jotka hohtivat kultaisten tähtien tavoin illan hämyssä.

-- Ja sinä olet palannut yksin, Leslie?

-- Niin olen. George Mooren sisar tuli Montrealiin ja otti hänet

mukaansa. Mies parka, hänestä oli ikävä erota minusta, vaikka aluksi,

hänen muistinsa palattua, olin hänelle täysin vieras henkilö. Hän

turvautui niin arasti minuun noina ensimmäisinä tukalina päivinä,

jolloin hän pyrki perehtymään ajatukseen, että Dickin kuolemasta

oli jo vuosikausia eikä muutamia viikkoja, kuten hänestä tuntui.

Tuo kaikki oli hänelle hyvin vaikeata käsittää. Minä autoin häntä

parhaani mukaan. Sisaren palattua hänestä tuntui kuin hänen olonsa

kävisi helpommaksi -- hänestä oli kuin he olisivat eronneet aivan

äskettäin. Onneksi ei sisar ollut juuri paljoakaan muuttunut, ja

sekin tuotti hänelle huojennusta.

-- Tuo kaikki on niin ihmeellistä ja eriskummaista, Leslie -- minusta

tuntuu mahdottomalta tajuta, että se on todellisuutta.

-- Minulle se on mahdotonta. Tullessani kotiin tunti sitten, tuntui

minusta, että tuon kaiken täytyi olla unta -- että Dickin täytyi

tulla minua vastaan, kasvoillaan tuo hourun hymy, joka niillä aina

asusti kaikki nämä vuodet. Anna, minä olen vielä kuin huumauksissa...

En ole iloinen enkä murheellinen enkä mikään. Minusta tuntuu kuin

elämästäni äkkiä olisi temmattu jotakin, jonka tilalle on jäänyt

kauhea ammottava aukko. On kuin olisin muuttunut joksikin toiseksi

ihmiseksi enkä enää olisi oma itseni -- kuin olisin muuttunut

toiseksi, enkä vielä olisi tottunut uuteen olooni... Se tuottaa

minulle niin kauhean yksinäisyyden ja avuttomuuden ja ristiriidan

tunteen. On ihanaa tavata sinut jälleen -- minulla on tunne, kuin

olisit sinä harhailevan sieluni ankkuri. Oi Anna, minä pelkään

niin kaikkea -- juorua ja ihmettelyä ja urkkimisia. Ajatellessani

sitä toivoin, ettei minun ollenkaan olisi tarvinnut palata tänne.

Tohtori Dave oli asemalla junasta astuessani -- hän toi minut

kotiin vaunuissaan. Ukko parka, hän oli niin pahoillaan siitä,

että hän vuosia sitten sanoi minulle, ettei Dickiin nähden ollut

mitään tehtävissä. "Se oli varma vakaumukseni, Leslie", selitti

hän. "Mutta minun olisi pitänyt sanoa sinulle, ettet jättäisi asiaa

yksin minun mielipiteeni varaan -- minun olisi tullut neuvoa sinua

kääntymään jonkun mielisairastenlääkärin puoleen, joka olisi voinut

neuvotella kirurgin kanssa. Jos niin olisin tehnyt, olisi sinulta

säästynyt monet katkeran toivottomuuden vuodet ja Georgelta monet

hukkaanmenneet. Minulla on paljon katumisen aihetta, Leslie." Minä

sanoin hänelle, ettei hänen pitänyt ajatella sillä tavoin -- hänhän

oli toiminut vakaumuksensa mukaan ja tarkoittanut hyvää. Hän on aina

ollut niin kiltti minulle, Anna, ja sydäntäni vihloi nähdessäni hänet

niin alakuloisena.

-- Entä Dick -- tarkoitan George? Onko hänen muistinsa palannut aivan

täydellisesti?

-- Voi tosiaankin sanoa niin olevan. Onhan tietysti joukko

yksityisseikkoja, joita hän ei vielä voi muistaa, mutta ne

selvenevät hänelle vähitellen selvenemistään. Hän kertoi, että

hän meni kävelemään sen päivän iltana, jolloin Dick haudattiin.

Hänellä oli mukanaan Dickin rahat ja kello, jotka hän aikoi tuoda

kotiin antaaksensa ne minulle yhdessä kirjeeni kanssa. Hän myöntää

menneensä jonkinmoiseen viinianniskeluun, jossa merimiesten oli

tapana istuskella, ja hän joi -- pitemmälti ei hän muista... Anna, en

ikinä unohda sitä hetkeä, kun hän muisti nimensä. Näin hänen katsovan

minuun, silmissä älykäs, mutta hämmentynyt ilme, ja silloin sanoin:

"Tunnetko minut, Dick?" Hän vastasi:

"En ole nähnyt teitä koskaan ennen. Kuka te olette? Ja minun nimeni

ei ole Dick. Minä olen George Moore, ja Dick kuoli keltakuumeeseen

eilisaamuna. Missä minä olen? Mitä minulle on tapahtunut?" Minä

pyörryin, tiedätkös, Anna. Ja siitä saakka olen ollut kuin

unissakävijä.

-- Perehdyt kyllä pian uuteen asiaintilaan, Leslie. Ja sinähän olet

vielä nuori -- sinulla on elämä edessäsi -- saat vielä nauttia

monesta ihanasta vuodesta.

-- Kenties jonkun ajan kuluttua voin tuntea sillä tavoin. Nyt

juuri tunnen olevani niin väsynyt ja välinpitämätön -- en jaksa

ajatella tulevaisuutta... Ja Anna -- voitko ajatella -- minun on

ikävä... Minä kaipaan Dickiä. Eikö se ole ihmeellistä? Ajattele,

olin sentään kiintynyt Dick parkaan -- tarkoitan Georgeen -- aivan

kuten olisin kiintynyt avuttomaan lapseen, joka olisi tykkänään

riippuvainen minusta. Sitä en olisi ikinä myöntänyt -- häpesin sitä

-- sillä näetkös, olen inhonnut ja halveksinut Dickiä niin kovin,

ennenkuin hän lähti tiehensä. Kun kuulin, että kapteeni Jim aikoi

tuoda hänet mukanaan kotiin, luulin, että tuo tunteeni pysyisi yhä

ennallaan, mutta niin ei käynytkään, vaikka muisto siitä, millainen

hän oli ollut, vielä vaivasi ja inhotti minua. Hänen tultuansa

kotiin tunsin ainoastaan sääliä häntä kohtaan -- usein olin siitä

itsekin ihmeissäni. Uskottelin itselleni sen johtuvan siitä, että

hänen onnettomuutensa oli saattanut hänet niin muuttumaan ja oli

tehnyt hänet niin avuttomaksi. Mutta nyt arvelen syyn olleen sen,

että kysymyksessä oli aivan toinen henkilö. Vanha Carlo oivalsi

sen -- nyt tiedän, että Carlo oli siitä selvillä. Minusta tuntui

aina niin ihmeelliseltä, että Carlo ei muka tuntenut Dickiä, vaan

murisi hänelle ja pyrki häntä näykkimään. Koirathan ovat muutoin

niin hyvämuistisia ja uskollisia. Mutta se näki, ettei tulija

ollut isäntä, vaikkei kukaan muu meistä sitä huomannut. Sinun on

otettava lukuun, etten minä ollut ikinä nähnyt George Moorea. Nyt

muistan kyllä, että Dick kerran tuli sattumalta maininneeksi, että

hänellä oli Nova Scotiassa serkku, joka oli niin hänen näköisensä,

kuin olisi ollut hänen kaksoisveljensä, mutta tuota seikkaa en

ollenkaan ajatellut sen enempää, eikä olisi ikinä pälkähtänyt päähäni

kiinnittää siihen sen enemmän huomiota. Enhän koskaan epäillyt, ettei

hoidokkini olisi Dick. Kaikkein muutosten -- sekä ulkonaisten että

sisäisten -- joita hänessä havaitsin, arvelin johtuvan tuosta häntä

kohdanneesta onnettomuudesta. Oliko se niin ihmeellistä?

-- Ei, rakkaani, sehän oli luonnollista. Kaikki tämän paikkakunnan

asukkaathan tekivät saman erehdyksen.

-- Oi, Anna, tuota iltaa, jolloin Gilbert tuli sanomaan minulle, että

hän luuli Dickin voivan parantua! En unohda sitä koskaan. Minusta

oli, kuin olisin ollut vankina kammottavassa kidutushuoneessa, ja

sitten oli ovi avattu ja minä olin päässyt ulos. Olin yhä edelleen

kahlehdittu tuohon huoneeseen, mutta en ollut enää siellä sisällä. Ja

tuona iltana tunsin, että julma käsi oli tarttunut minuun ja aikoi

vetää minut takaisin huoneeseen, kärsimään vielä julmempaa kidutusta

kuin ennen. Enhän silti lukenut sitä Gilbertille viaksi! Tunsin, että

hän oli oikeassa. Ja hän oli niin herttaisen kiltti -- hän sanoi,

että jos minä kulujen takia ja leikkauksen tulosten epävarmuuteen

katsoen en tahtoisi uskaltaa tuota yritystä, niin ei hän mitenkään

soimaisi minua siitä. Mutta minä tiesin kyllä, mikä päätös minun

oli tehtävä, -- ja minulla ei ollut voimaa ratkaista tuota asiaa.

Koko yön kuljin mielipuolen tavoin edestakaisin lattialla, koettaen

pakottautua kantamaan rohkeasti kohtaloani... Ei, se oli mahdotonta,

minä en voinut tehdä päätöstä. Ja kun aamu koitti, purin hampaani

yhteen ja päätin että minä en antaisi suostumustani. Kaikki saisi

jäädä ennalleen. Tuo oli paha teko, sen tiedän kyllä... Olisi ollut

kohtuullista, jos rangaistukseksi pahuudestani olisin saanut pitää

tuon päätökseni. Koko päivän pysyin lujana. Illalla täytyi minun

mennä The Gleniin suorittamaan joitakin asioita. Dick oli ollut koko

päivän tylsän tyyni, ja rohkenin siksi jättää hänet yksin. Olin

viipynyt poissa kauemmin kuin olin aikonut, ja hän oli kaivannut

minua. Hänen oli ollut ikävä. Kun minä tulin kotiin, juoksi hän

minua vastaan aivan lapsen tavoin, tyytyväinen hymyily kasvoillaan.

Ja tiedätkö, Anna -- juuri silloin tunsin sydämeni sulavan, minä

annoin myötä... Tuota hymyilyä hänen kurjilla sieluttomilla

kasvoillansa en voinut kestää. Minusta tuntui aivan kuin kieltäisin

lapselta kasvamisen ja kehittymisen mahdollisuuden. Käsitin,

että minun täytyi suoda hänelle tuo mahdollisuus, kuinka sitten

kävikin. Ja siksi tulin tänne ja ilmoitin Gilbertille päätökseni.

Oi Anna, varmaankin katsoit minua vallan kauheaksi noina lähtöni

edellisinä viikkoina. En olisi tahtonut olla sellainen -- mutta en

voinut ajatella mitään muuta kuin kohtaloa, joka minua odotti -- ja

kaikkialla näin ainoastaan pimeyttä ja tuskaa...

-- Sen käsitän kyllä -- ymmärsin sen silloinkin, Leslie. Mutta nyt

on kaikki ohitse -- kahleesi on murrettu -- vankilaa ei ole enää

olemassa.

-- Ei ole enää vankilaa, toisti Leslie masentuneella äänellä,

silittäen ruohomätästä kapeilla ruskeilla käsillänsä. -- Mutta

-- näyttää siltä kuin ei olisi mitään muutakaan. Sinä -- sinähän

varmaankin muistat, mitä puhuin hulluudestani -- tuona iltana

hietarannikolla. Hulluudesta ei pääse niinkään helposti... Väliin

minusta tuntuu kuin olisi ihmisiä, jotka pysyvät kaiken ikänsä

sokeina houruina. Ja houruna oleminen -- senkaltaisena houruna -- on

melkein yhtä vaikeata kuin olo -- häkkilintuna.

-- Sinusta alkaa kyllä tuntua aivan toiselta, kun olet voittanut

puhtaasti ruumiillisen väsymyksesi ja rasituksen. Sinulla on nyt

juuri kestettävänä niinsanottu reaktsio, sanoi Anna.

Anna tiesi erään seikan, josta Lesliellä ei ollut tietoa -- siksi ei

Anna katsonut tarpeelliseksi ryhtyä pitämään mitään lohdutuspuhetta.

Leslie nojasi kullanhohtavan päänsä Annan polveen.

-- Joka tapauksessa minä voin turvautua sinuun, sanoi hän. -- Elämä

ei koskaan voi käydä oikein tyhjäksi, kun omistaa sellaisen ystävän.

Anna, taputa minua päähän -- kuin olisin pieni tyttö -- hyväile minua

hiukan -- ja salli minun nyt, kun itsepintaisen kieleni kahleet ovat

hetkeksi lauenneet, kertoa sinulle, mitä sinä uskollisena toverina

olet merkinnyt minulle aina tuosta illasta saakka, jolloin kohtasin

sinut ensi kerran tuolla kalliorannalla.

XXXIV.

PIENI MATKAMIES.

Eräänä aamuna, kun kultainen päivänkoitto lähetti valoaaltoja läpi

usman, tuli muuan varsin väsähtänyt haikara lentäen yli Neljän tuulen

satamansuun, matkalla iltatähden maasta. Sen toisen siiven alla

oli kyyryssä pieni olento, jonka suurissa harmaissa silmissä uni

vielä viipyi. Haikara oli väsynyt ja katsoi tähystellen ja hiukan

huolestuneena ympärilleen. Se tiesi olevansa lähellä määräpaikkaansa,

mutta ei vielä nähnyt sitä. Punaiselta hietakivikalliolta kohoava

majakka näytti houkuttelevalta, mutta ei ainoallekaan haikaralle,

jolla oli vähänkään arvostelukykyä, olisi pälkähtänyt päähän

jättää sinne uuden uutukainen, palleroinen ja sametinpehmoinen

vauva. Piilipuitten ympäröimä vanha harmaa talo, joka sijaitsi

lehdossa, missä puro lirisi ja metsäkukkaset nyökkäilivät, näytti

soveliaammalta, mutta ei haikaran matkan pitänyt käydä oikein

sinnekään. Kauempana sijaitsevaa räikeän vihreää rakennusta ei käynyt

edes ajatteleminenkaan. Mutta äkkiä kuvasti haikaran ilme suurta

tyytyväisyyttä. Se oli havainnut oikean paikan -- pienen valkean

majasen, joka tyynenä ja rauhallisena turvautui suureen suhisevaan

honkametsään ja jonka keittiönpiipusta kohosi ilmaan vaaleansinisiä

savukiemuroita -- majan sellaisen, joka näytti olevan juuri omiansa

pikkulapsille. Tyytyväisyydestä kotkotellen laskeutui haikara

talonharjalle.

Puolta tuntia myöhemmin kiiruhti Gilbert alas eteiseen ja nakutti

vierashuoneen ovelle. Unelias ääni vastasi, ja seuraavana hetkenä

ilmestyivät Marillan kalpeat ja pelästyneet kasvot ovelle.

-- Marilla, Anna lähetti minut sanomaan, että tänne saapui hetki

sitten muuan nuori herra. Matkatavaroita ei hänellä ollut mukanansa,

mutta ilmeisesti hänellä on aikomus jäädä taloon.

-- Mitäs sanotkaan! huudahti Marilla peräti hämmästyksissään.

-- Tarkoitatko tosiaankin, että kaikki jo on ohitse? Miksi ette

huutaneet minua, Gilbert?

-- Anna ei tahtonut, että häiritsisimme sinua, kun ei se ollut

tarpeellista. Ei kenelläkään ollut aavistusta asiasta ennenkuin kaksi

tuntia sitten. Tällä kertaa kävi kaikki varsin helposti.

-- Entä -- kuinka on, Gilbert -- jääkö tämä pienokainen eloon?

-- Epäilemättä! Hän painaa runsaasti viisi kiloa -- ja kuulepa vain,

mitä elämää hän pitää. Keuhkoissa ei ainakaan ole vikaa! Hoitajatar

sanoo, että hänelle tulee punainen tukka. Anna kiukustui siitä

hänelle, ja minä olen nauranut niin että olen menehtyä.

Pienessä haavekodissa seurasi nyt ihana päivä.

-- Nyt on ihanin unelmani toteutunut, sanoi Anna kalpeat kasvot

kirkastuneina. -- Oi Marilla, uskallan tuskin uskoa tätä todeksi,

muistellessani tuota kauheata päivää, joka minun täytyi kokea viime

kesänä... Minulla on siitä saakka ollut niin kova tuska sydämessäni

-- mutta nyt se on poissa!

-- Tämä pieni poika tulee täyttämään Joyn paikan, sanoi Marilla.

-- Ei toki -- ei suinkaan, Marilla. Sitä ei hän voi tehdä -- se

paikka ei voi koskaan tulla täytetyksi. Pojulla on oma paikkansa --

omalla rakkaalla sydänkäpyselläni! Ja pikku Joylla on oma paikkansa,

ja sen hän saa aina pitää. Jos hän olisi elänyt, olisi hän nyt

vuoden vanha. Hän olisi kulkea tepastellut pikku jaloillansa ja

jokeltanut muutaman pikku sanan. Näen hänet niin selvästi edessäni,

Marilla. Ah, nyt tiedän, että kapteeni Jim oli oikeassa sanoessaan,

että Jumala kyllä järjestäisi asiat niin hyvin, ettei pikku tyttöni

tuntuisi minusta muukalaiselta, kun näen hänet esiripun tuolla

puolen. Sen verran olen oppinut nyt kuluneena vuotena. Olen seurannut

hänen kehitystään päivästä päivään, viikosta viikkoon -- sen tulen

aina tekemään. Minä tulen tietämään, kuinka hän edistyy vuodesta

vuoteen -- ja kohdatessani hänet tunnen hänet heti jälleen -- ei

hän voi käydä minulle muukalaiseksi... Oi Marilla, katsopa pojuni

pieniä herttaisia varpaita! Eikö ole ihmeellistä, että ne ovat niin

tavattoman täydellisiä rakenteeltaan?

-- Ihmeellisempäähän olisi, jos olisi toisin, sanoi kuivaluontoinen

Marilla.

Nyt, kun kaikki oli ohi ja oli käynyt niin hyvin, oli Marilla jälleen

ennallaan.

-- Niin, voihan olla niinkin, mutta tarkoitan, että voisihan olla

niin, että ne olisivat vielä hiukan kuin keskentekoisia -- mutta

niinhän ei ole -- vaan ne ovat aivan valmiit sieviä pikku kynsiä

myöten. Ja entä hänen kätensä -- rukoilen sinua, Marilla, katso hänen

käsiänsä!

-- Minun mielestäni ne ovat sellaiset kuin kädet enimmäkseen ovat,

sanoi Marilla. -- Mutta ovathan ne tosiaankin äärettömän sievät.

-- Katsos, kuinka hän on tarttunut kiinni sormeeni. Olen vakuutettu,

että hän jo tuntee minut. Hän huutaa, kun hoitajatar ottaa hänet.

Oi Marilla -- sanos -- mitä luulet -- tuleekohan hänelle todella

punainen tukka?

-- En näe juuri minkäänväristä tukkaa, tuumiskeli Marilla. -- Tuosta

en minä liioin huolehtisi sinun sijassasi, ennenkuin se pilkistää

esiin, niin että sen voi nähdä.

-- Mutta Marilla kulta, hänellähän on tukkaa -- etkö näe noita

hienoja haituvia, jotka peittävät koko hänen päänsä. Muutoin sanoo

hoitajatar, että hän saa kirkkaanruskeat silmät, ja hänellä on juuri

samanlainen otsa kuin Gilbertillä.

-- Ja millaiset sievät pienet korvat hänellä on, pikku tohtorinna,

sanoi Susan. -- Aivan ensiksi minä katsoin hänen korviansa.

Tukkaan nähden voi pettyä, ja nenistä ja silmistä ei tiedä yhtään,

millaisiksi ne aikaa myöten muodostuvat, mutta korvilla on alun

pitäin varma muotonsa, ne eivät tuota mitään yllätyksiä. Katsokaapas

vain, kuinka sievä muoto niillä on -- ja kuinka korvalehdykät ovat

aivan kiinni hänen pienessä rakkaassa pääkopassansa. Noiden korvien

takia ei kenenkään tarvitse hävetä, pikku tohtorinna.

Annan parantuminen edistyi nopeasti. Ystävät ja tuttavat tulivat

kumartaen palvomaan äskensyntynyttä, kuten ihmiset ovat tehneet

kaikkina aikoina, jo paljoa ennen kuin tietäjät itäiseltä maalta

polvistuivat Betlehemin seimen ääreen, tarjoten antimiansa siinä

lepäävälle lapselle. Leslie, joka vähitellen alkoi tottua uusiin

oloihinsa, istui häntä kohden kumartuneena, kauniin kruunupäisen

madonnan kaltaisena. Neiti Cornelia hoiteli pienokaista yhtä hellästi

ja taitavasti kuin konsanaan jokin Israelin äideistä. Kapteeni Jim

piteli tuota pientä ihmislasta suurissa ruskeissa käsissänsä, katsoen

häneen hellästi, silmissä ilme sellainen, kuin näkisi hän edessään

omat syntymättömät lapsensa.

-- Mikä hänen nimekseen tulee? tiedusteli täti Cornelia.

-- Anna on jo määrännyt sen, vastasi Gilbert.

-- James Matthew -- niiden kahden oivallisimman miehen mukaan, jotka

koskaan olen tuntenut -- läsnäoleviakaan poislukematta, sanoi Anna,

luoden veitikkamaisen katseen Gilbertiin.

Gilbert hymyili.

-- En ole koskaan tuntenut Matthewia lähemmin -- hän oli niin

ujoluontoinen, että me poikaset emme koskaan päässeet häneen

tutustumaan. Mutta olen samaa mieltä kuin sinäkin, että kapteeni

Jim on niitä hieno- ja eheäluonteisia ihmisiä, joita ainoastaan

harvoin tapaa. Hän on kovin ihastuksissaan siitä, että aiomme ristiä

pienokaisemme hänen kaimaksensa. Varmaankaan ei ole ketään muuta,

joka olisi saanut nimensä hänen mukaansa.

-- Niin, James Matthew on nimi, joka vaikuttaa miellyttävältä ja

samalla on pesunkestävä, sanoi täti Cornelia. -- Olipa oivallista,

että te, jotka olette niin sivistyneitä, ette panneet tuon lapsiparan

kannettavaksi jotakin kirjallisuudesta otettua nimeä, jota hän sitten

saisi hävetä, kun tulee suureksi ja saa ymmärrystä. Rouva William

Drew, joka asuu The Glenissä, oli antanut nulikalleen nimen Bertie

Shakespeare. Sepä vasta kuuluu joltakin! Eikä teidän myöskään ole

tarvinnut erikoisesti tuhlata aikaa nimien valitsemiseen. Muutamille

ihmisille siitä koituu kauheata touhua. Kun Stanley Flaggin

ensimmäinen poika syntyi maailmaan, pidettiin hänen nimestänsä

sellaista ääntä ja melua, että poikaparka sai kaksi vuotta olla

nimetönnä. Sitten syntyi hänelle veli, ja sitten oli siellä Isoveikko

ja Pikkuveikko. Lopuksi sai Isoveikko isänisänsä mukaan nimen Peter

ja Pikkuveikko äidinisän nimen Isaak, ja molemmat kastettiin yhtaikaa

ja kirkuivat kilvan. Ja oletteko kuulleet tuosta skotlantilaisesta

perheestä Mac Nab, joka asuu lahden tuolla puolen? Heillä on

kaksitoista poikaa -- täysi tusina -- ja sekä vanhin että nuorin on

nimeltään Neil -- Iso Neil ja Pikku Neil. Varmaankaan eivät he enää

lopuksi voineet keksiä uusia nimiä.

-- Olen lukenut jostakin, sanoi Anna, -- että ensimmäinen lapsi on

runoelma, mutta kymmenes kuivahkoa proosaa. Varmaankin kahdestoista

lapsi oli rouva Mac Nabin mielestä vain vanha juttu, joka toistui

jälleen.

-- Kohtuus kaikessa, sanoi neiti Cornelia huoaten. -- Mutta minä

puolestani olisin suurten perheitten harras puoltaja. Minä olin yksin

kahdeksanvuotiaaksi saakka ja ikävöin niin kovin veljeä ja sisarta.

Äiti sanoi, että minun piti rukoilla niitä Jumalalta -- ja minä

rukoilin rukoilemistani, sen voin vakuuttaa. No, eräänä päivänä tuli

täti Nellie luokseni ja sanoi: "Cornelia, ylhäällä äidin huoneessa on

sinulle pieni veli. Saat mennä häntä katsomaan." Tulin niin iloiseksi

-- lensin suorastaan portaita ylös. Ja vanha rouva, joka musta laukku

mukanaan oli edellisenä iltana tullut taloon, nosti pienokaista, että

saisin nähdä hänet. Laupias taivas -- en elämässäni ole tullut niin

noloksi! Minähän olin rukoillut Jumalalta veljeä, joka olisi kahta

vuotta vanhempi minua ja kävisi isojen poikain koulua.

-- Paljonko aikaa tarvitsit tuon pettymyksesi voittamiseen? kysyi

Anna nauraen.

Anna omassa kodissaan · 第 18 / 22 段