matolle ja painoi kauniin päänsä hänen käsivarteensa.
-- Gilbert, minä olen ollut sinulle niin paha tuon asian takia. Mutta
aion tehdä parannuksen. Sano nyt kostoksi minulle jotakin ilkeätä
punaisesta tukastani ja anna minulle sitten anteeksi!
Ja tuosta ymmärsi Gilbert, että päättyipä asia miten tahansa, niin ei
hänen tarvitsisi kuulla nuhdetta: "mitä minä sanoin?" Mutta tuo ei
sentään tuottanut hänelle täyttä lohtua. On helpompi tietopuolisesti
hyväksyä velvollisuuden täyttämisen periaate, kuin noudattaa sitä
käytännössä, varsinkin jos tunnollisuuden palkkana on naisen
kyyneltynyt katse.
Hienotunteisuudesta kartteli Anna Leslietä parina seuraavana päivänä.
Kolmantena iltana tuli Leslie pieneen valkoiseen taloon ja ilmoitti
Gilbertille, että hän nyt oli tehnyt päätöksen. Hän aikoi matkustaa
Dickin kanssa Montrealiin huolehtiaksensa leikkauksesta.
Hän oli hyvin kalpea ja hän näytti antautuneen jälleen entisen
umpimielisyytensä valtaan. Mutta hänen silmistänsä oli kadonnut tuo
kauhun ilme, joka oli vainonnut ja kiusannut Gilbertiä, niiden katse
oli kylmä ja kirkas, ja Leslie keskusteli vilkkaasti ja asiallisesti
Gilbertin kanssa asian yksityiskohdista. Siinähän olikin paljon
tuumimista ja harkitsemista. Saatuaan haluamansa tiedot lähti Leslie
kotiin. Anna olisi halunnut saattaa häntä hiukan matkaa.
-- On parempi, ettet tule, sanoi Leslie lyhyesti. -- Tänään on
satanut ja maa on kostea. Hyvää yötä!
-- Olenko menettänyt ystäväni? sanoi Anna huoaten. -- Jos leikkaus
onnistuu ja Dick Moore saa järkensä takaisin, sulkeutuu Leslie
jälleen omaan itseensä, niin ettei kukaan meistä enää voi lähestyä
häntä.
-- Ehkä hän hakee avioeron, sanoi Gilbert.
-- Sellaista ei Leslie ikinä tee, Gilbert. Hänellä on harvinaisen
luja velvollisuudentunto. Hän kertoi minulle kerran, että hänen
isoäitinsä, vanha rouva West, aina teroitti hänen mieleensä, että
jos on sitoutunut vastuuseen jostakin, niin ei saa koskaan koettaa
siitä vapautua, kävipä se kuinka raskaaksi tahansa. Tuo on ollut
hänen elämänsä perusohjeena. Mutta voihan se kenties tuntua peräti
vanhanaikaiselta.
-- Älä nyt ole katkera, Anna-tyttöseni! Sinä et pidä sitä
vanhanaikaisena -- sinullahan on itselläsi aivan sama käsitys
vastuunalaisuuden velvoituksista. Ja oikeassa sinä olet.
Velvollisuudentunnon puute on yhteiskunnallisen elämämme kirous --
ja se on tuon kaikkialla maailmassa vallitsevan tyytymättömyyden ja
levottomuuden alku ja lähtökohta.
-- Sanoo saarnaaja, lisäsi Anna ivallisesti.
Mutta ilveilystään huolimatta hän tunsi Gilbertin olevan oikeassa, ja
hänen sydäntänsä vihloi hänen ajatellessaan Leslietä.
Viikkokautta myöhemmin syöksähti neiti Cornelia lumivyöryn tavoin
tuohon pieneen valkoiseen taloon. Gilbert oli poissa, ja Anna sai
yksin ottaa vastaan ensi sysäyksen.
Neiti Cornelia ehti tuskin saada hatun päästään ennenkuin hän alkoi:
-- Anna, voiko tosiaankin olla totta tuo, mitä olen kuullut, --
että tohtori Blythe on sanonut Leslielle, että Dick voi parantua ja
että Leslien pitää mennä hänen kanssaan Montrealiin, jossa voidaan
toimittaa leikkaus?
-- Kyllä se on aivan totta, sanoi Anna uljaasti.
-- No hyvänen aika! Sehän on epäinhimillistä julmuutta -- sitä
se juuri on, sanoi neiti Cornelia aivan poissa suunniltaan. --
Luulin, että tohtori Blythe olisi kunnon mies. En ikinä olisi voinut
ajatella, että hän tekisi itsensä syypääksi sellaiseen -- niin, sanon
sen suoraan -- sellaiseen konnamaisuuteen.
-- Sepä oli ponnekas sana. Mieheni katsoi velvollisuudekseen sanoa
Leslielle, että Dick kenties voisi parantua, sanoi Anna hiukan
tulisesti. -- Ja minä puolestani, lisäsi hän päättäen asettua
Gilbertin puolelle, -- olen aivan samaa mieltä.
-- Vieläkös mitä, se ei suinkaan pidä paikkaansa, pikku ystäväni,
sanoi täti Cornelia. -- Ei ainoakaan ihminen, jolla on sydäntä, voi
olla sitä mieltä.
-- Kapteeni Jim hyväksyi sen myöskin.
-- Älä viitsi vedota tuohon vanhaan ukkorähjään, huudahti neiti
Cornelia. -- Hänen hyväksymisistään minä vähät välitän. Ajattelepa
vain, mitä tämä merkitsee tuolle kidutetulle tyttöraukalle!
-- Olemme kyllä harkinneet sitäkin. Mutta Gilbertin mielestä on
lääkärille oleva pääasiana potilaan henkisen ja ruumiillisen
terveyden palauttaminen, aivan riippumatta siitä johtuvista
seurauksista.
-- Aivan niin, sehän on täysin miesten katsantokannan mukaista.
Sellaisia ne nyt kerta kaikkiaan ovat, eivätkä ne taida siitä
muuttua, Jumala paratkoon. Mutta sinulta, Anna, olisin odottanut
parempaa, jatkoi täti Cornelia nyt jo pikemmin mielipahoissaan kuin
suuttuneena.
Sitten hän alkoi pommittaa Annaa täsmälleen samoilla
todistuskeinoilla, joilla tämä oli ahdistellut Gilbertiä, ja Anna
puolusti miestänsä uljaasti samoilla aseilla, joita Gilbert itse oli
käyttänyt häntä vastaan. Ottelu kävi pitkälliseksi, mutta lopuksi
täti Cornelia heitti pois aseensa.
-- Se on pöyristyttävää -- ihka ilmeinen häpeä, selitti hän itku
kurkussa. -- Ei, en sanaakaan minä peruuta, ilmeinen häpeä se on.
Leslie raukka!
-- Eikö tädin mielestä sitten ollenkaan kannata ottaa lukuun Dickiä
itseänsä? huomautti Anna.
-- Dickiä? Dick Moorea? Mikä hätä hänellä on? Hänhän viettää
huoletonta elämää jos kukaan! Hänestä on tullut paljon siedettävämpi
ja siivompi yhteiskunnanjäsen, kuin mitä hän oli siihen aikaan,
jolloin hänellä oli vielä niinsanottu järkensä tallella. Silloin hän
oli juopporatti ja kaikkea muuta huonoa, mitä olla voi. Ja nyt hänet
päästetään jälleen vapaalle jalalle, tekemään tuhojaan mielin määrin.
-- Ehkäpä hän on tehnyt parannuksen tänä pitkänä aikana, sanoi Anna
raukka, ärtyneen ulkonaisen vihollisen ja omien epäröimistensä ja
tunnonvaivojensa ristitulessa.
-- Paholainen ja sen isoäiti voivat tehdä parannuksen, mutta ei ikinä
hän, sähähti täti Cornelia. -- Dick Moore on saanut töittensä palkan.
Ne vammat, jotka ajoivat järjen hänen päästään, sai hän tapellessaan
humalapäissä. Hän ansaitsee kyllä kohtalonsa. Jumala lähetti sen
hänelle rangaistukseksi. Minä en usko ollenkaan, että tohtori Blythe,
olkoonpa kuinka etevä tahansa, on oikeutettu tekemään tyhjäksi
Jumalan rangaistukset. Se voi käydä hänelle itsellensä varsin
kalliiksi.
-- Mutta eihän kukaan tiedä, mistä Dickin pahoinpitely on aiheutunut,
täti Cornelia. Kenties ei hän ole ollutkaan juovuksissa eikä
tappelussa. Ehkä hänen kimppuunsa on käyty ryöstämisen tarkoituksessa.
-- Eikö mitä! Herralla on kyllä ollut jokin pätevä syy saattaa hänet
turmioon, sanoi täti Cornelia mahtipontisesti. -- Mutta minä näen
kyllä, mihin on jouduttu -- että asia nimittäin jo on ratkaistu ja
kaikki vastaväitteet turhia. Jos niin on, voin kyllä pitää suuni
kiinni. Jos jonkin asian täytyy tapahtua, niin minä kannan sen
tyynesti. Mutta ensiksi minun tulee saada vakuutus, että sen todella
täytyy tapahtua. Nyt olen vapautunut kaikesta edesvastuusta ja teen
parastani lohduttaakseni ja rauhoittaakseni onnetonta Leslie-raukkaa.
Sitäpaitsi -- täti Cornelian kasvot kirkastuivat -- ken tietää,
saavatko lääkärit mitään aikaan, niin taitavia kuin ovatkin! Ainakin
jää jäljelle hiven toivoa, että leikkaus voi epäonnistua.
XXXI.
TOTUUS VAPAUTTAA.
Kun Leslie kerran oli ratkaissut asian, jatkoi hän alkamaansa uraa
hänelle ominaisella tarmolla ja päättäväisyydellä. Mutta ensiksi oli
suuri kevätsiivous suoritettava, lankesipa elämän ja kuoleman arpa
sitten kuinka tahansa. Harmaassa talossa pestiin ja puhdistettiin
sisällä ja ulkona ja neiti Cornelia oli apuna joka nurkassa. Kun tuo
ponteva nainen oli saanut sydämensä ajatuksen lausutuksi Annalle ja
sittemmin myöskin Gilbertille ja kapteeni Jimille -- jolloin nuo
molemmat herrat kylläkin saivat kuulla kunniansa -- jätti hän asian
siksensä eikä maininnut Leslielle sanaakaan kiistastansa. Hän tyytyi
tosiseikkaan sellaisenaan, -- Dick oli toimitettava leikattavaksi --
ja hän viittasi vain lyhyesti asiaan, milloin se kävi tarpeelliseksi,
mutta ei ryhtynyt koskaan pohtimaan sitä sen enempää.
Leslie puolestansa ei myöskään ottanut tuota asiaa koskaan puheeksi.
Hänen esiintymisensä oli kylmähköä ja tyyntä näinä ihanina
kevätpäivinä. Hän kävi vain harvoin Annaa tervehtimässä, ja vaikka
hän aina oli kohtelias ja ystävällinen, oli juuri tuo kohteliaisuus
kuin hyinen muuri hänen ja pienen valkoisen talon asukasten välillä.
Muinoinen hilpeys ja leikillisyys, pila ja nauru oli tukehtunut
siihen.
Anna varoi päästämästä mieleensä loukkaantumisen tunnetta. Hän
tiesi Leslien olevan kammottavan kauhun vallassa -- kauhun, joka
ei sallinut hänen enää edes hetkeäkään tuntea iloa tai mielihyvää.
Kun hyvin voimakas tunne täyttää mielemme, karkoittaa se tieltänsä
kaikki muut tunteet. Koskaan elämässään ei Leslie Moore vielä ollut
tuntenut niin jäätävää kammoa tulevaisuutta ajatellessaan. Mutta hän
vaelsi järkkymätönnä valitsemaansa polkua eteenpäin, hiljaisena ja
päämäärästään tietoisena, kuten muinaisajan marttyyrit, jotka hyvin
oivalsivat matkan päättyvän kuolemaan polttoroviolla.
Asian rahallinen puoli saatiin järjestetyksi paljon helpommin kuin
Anna oli uskaltanut toivoakaan. Leslie lainasi tarvittavan rahamäärän
kapteeni Jimiltä, joka hänen itsepintaisten pyyntöjensä johdosta otti
kiinnityksen tuohon pieneen maakartanoon.
-- Nyt ei siis edes _se_ huoli ole rasittamassa Leslie raukan mieltä,
sanoi neiti Cornelia Annalle. -- Eikä minunkaan mieltäni. Jos nyt
Dick paranee sen verran, että voi ryhtyä tekemään työtä, voinee hän
toki ansaita edes tuon velan korot, ja jollei hän voi, niin pitää
kapteeni Jim kyllä jollakin tavoin huolta siitä, ettei asia jää
Leslien niskoille. Näin hän sanoi minulle: "Minä alan käydä vanhaksi,
Cornelia, ja minullahan ei ole omia lapsia. Leslie ei tahdo ottaa
vastaan lahjaa keneltäkään, joka vielä on elossa, mutta kenties
hän ottaa henkilöltä, joka jo lepää haudassaan." Siinä suhteessa
on siis kaikki hyvin. Toivoisin vain, että kaikki muu voitaisiin
järjestää yhtä helposti. Mitä tuohon Dick-elukkaan tulee, niin on
hän ollut vallan kauhea nämä viime päivät. Luulen totisesti, että
häntä vaivaa riivaajainen. Leslie ja minä emme ole saaneet töitämme
tehdyiksi hänen ilkeitten keppostensa takia. Eräänä päivänä hän
ajeli Leslien hanhenpoikasia pihalla, kunnes useimmat niistä olivat
juosseet itsensä kuoliaiksi, viheliäiset pikku raukat. Ja hän ei
suostu tekemään meille ainoatakaan palvelusta. Tiedäthän, että
hänestä väliin voi olla oikein hyötyäkin, hän voi kantaa vettä ja
puita ja tehdä muuta sen semmoista. Mutta jos nyt olemme lähettäneet
hänet kaivolle, on hän halunnut laskeutua sinne. Kerran jo mietin
mielessäni: "Jospa kävisikin niin onnellisesti, että lentäisit sinne
pää edellä ja jäisit sinne, niin minä tanssisin ja hyppisin, niin
vanha kuin olenkin."
-- Mutta hyvä täti Cornelia!
-- Ei sinun tarvitse sen takia minua erikoisesti täditellä, rakas
ystäväni. Joka ihminen olisi ajatellut samaten. Jos Montrealin
lääkärit osaavat loitsia Dick Mooreen ihmistapoja, niin ovat ne
oikeita poppamiehiä.
Leslie matkusti Dickin kanssa Montrealiin toukokuun alussa. Gilbert
lähti mukaan ollaksensa apuna ja suorittaaksensa tarpeelliset
valmistukset. Hän palasi mukanaan tieto, että se etevä kirurgi, jolta
he Montrealissa olivat kysyneet neuvoa, arveli kuten hänkin, että oli
olemassa hyviä toiveita Dickin täydellisestä parantumisesta.
-- Sehän on erinomaisen ilahduttavaa, sanoi neiti Cornelia, puristaen
sitten huulensa yhteen.
Anna huokasi vain. Leslie oli heidän erotessaan ollut niin kalsean
umpimielinen. Mutta hän oli luvannut kirjoittaa. Kymmenen päivän
kuluttua Gilbertin tulosta saapuikin kirje. Leslie kirjoitti, että
leikkaus oli onnistunut ja että Dick nyt oli paranemaan päin.
-- Mitä hän tarkoittaa tuolla, että leikkaus on onnistunut? ihmetteli
Anna. -- Tarkoittaako hän, että Dick todellakin on saanut muistinsa
takaisin?
-- Sitä tuskin luulisin -- koska hän ei mainitse siitä erittäin,
sanoi Gilbert. -- Hän tarkoittaa "onnistumista" kirurgin kannalta
katsoen. Leikkaus on toimitettu, ja parantuminen on edistynyt
säännölliseen tapaan. Nyt on vielä liian aikaista ratkaista, onko
Dick saanut takaisin sielunkykynsä -- täydellisesti -- tai osittain.
Ja erittäinkään muisti ei voine palata niin kädenkäänteessä. Se
tapahtuu vähitellen, jos se ollenkaan tapahtuu. Siinäkö on kaikki,
mitä hän kirjoittaa?
-- Niin on -- tässä on hänen kirjeensä. Se on hyvin lyhyt. Lapsi
parka -- hän elää kauheassa jännityksessä. Gilbert Blythe, haluaisin
sanoa sinulle monenmoista, mutta en tahdo käyttäytyä halpamaisesti.
-- Neiti Cornelia huolehtii siitä kyllä sinunkin puolestasi, sanoi
Gilbert surkeasti hymyillen. -- Hän sättii minua joka kerran,
kun hänet tapaan. Hän selittää minulle pitävänsä minua murhaajan
vertaisena, ja että oli synti ja häpeä, että setä Dave ollenkaan
päästi minut tähän tienooseen mellastelemaan. Eilen hän sanoi minulle
vasten kasvoja, että hän pitää yksin lahden tuolla puolen asuvaa
metodistilääkäriäkin suuremmassa arvossa kuin minua. Sen pontevampaa
paheksumislausuntoa ei neiti Cornelia enää voi antaa.
-- Jos Cornelia Bryant saisi jonkin vamman, niin ei hän totta
totisesti kutsuisi tohtori Davea eikä metodistilääkäriä, tuumiskeli
Susan. -- Jos häntä ahdistelisi jokin kipu, niin kyllä tohtori
Blythen puhelin silloin soisi, ja lisäksi vielä keskellä yötä, jos
niiksi tulisi. Ja kun hän sitten olisi saanut tohtorin vuoteesta,
sanoisi hän, että on vallan kauheata, millaisia palkkioita nuoret
lääkärit kiskovat ihmisiltä. Mutta älkää olko millännekään, tohtori!
Herramme tarhassa on monta ihme-eläintä, ja yksi niistä on Cornelia
Bryant.
Niin elettiin jälleen edelleen, eikä Lesliestä kuulunut sen enempää.
Tuli kevätpäiviä, toinen toistaan ihanampia, ja Neljän tuulen
lahtea ympäröivät rannikot viheriöitsivät ja pukeutuivat kaikkiin
sateenkaaren väreihin.
Kun Gilbert eräänä päivänä toukokuun lopulla palasi kotiin, oli Susan
häntä vastassa vaunuvajan tykönä.
-- Pelkään, että on tapahtunut jotakin, joka on saattanut tohtorinnan
levottomaksi, hyvä tohtori, sanoi Susan, näyttäen salaperäiseltä. --
Hän sai nyt iltapäivällä kirjeen, ja senjälkeen hän on kuljeskellut
puutarhassa puhellen itseksensä. Hänelle ei voi olla hyvä joutua
nyt juuri tuollaisen mielenliikutuksen valtaan... Ei hän nähnyt
hyväksi kertoa minulle, mitä tuossa kirjeessä oli, ja utelias minä
en ole, tohtori hyvä -- enkä ole koskaan ollutkaan, mutta on selvää,
että jokin seikka on käynyt hänen mielellensä, mikä se nyt sitten
lieneekin. Ja se ei ole, kuten sanottu, ollenkaan hyvä hänelle.
Gilbert kiiruhti aivan pelästyksissään puutarhaan. Oliko
Vihervaarassa tapahtunut jotakin? Mutta Anna, joka istui puron
vieressä oksista valmistetulla sohvallaan, ei ollut sennäköinen, kuin
hän olisi murheissaan, joskin toisaalta oli ilmeistä, että jokin
seikka oli suuresti järkyttänyt hänen mieltänsä. Hänen silmissään
näkyi harmaa tähdenhohde, ja poskilla paloivat hehkuvat punaiset
täplät.
-- Mitä on tapahtunut, Anna?
Anna päästi ihmeellisen naurahduksen.
-- Luulen, että sinä tuskin uskot minua, Gilbert, kun kerron sen
sinulle. En ole vielä itsekään ehtinyt tulla varmasti vakuutetuksi.
Minun laitani on, kuten Susan sanoi itsestänsä eräänä päivänä: "Minä
olen kuin talvikärpänen, joka virkoaa päivänpaisteessa eloon -- noin
hiukan päästä pyörällä." Kaikki tyynni on niin uskomatonta -- yli
ihmisymmärryksen käyvää... Olen lukenut tuon kirjeen toistakymmentä
kertaa, ja yhä se pysyy ennallaan -- mutta en voi sittenkään uskoa
silmiäni. Oi Gilbert, olit oikeassa -- niin oikeassa. Nyt käsitän sen
täydellisesti -- ja häpeän omaa itseäni... Voitko todellakin antaa
minulle anteeksi?
-- Anna, minä käyn sinuun käsiksi ja pudistelen sinua, jollet puhu
niin, että asioista saa tolkkua! Puhu selvästi ja ymmärrettävästi!
Saatat häpeään korkeakoulusi! Mitä siis on tapahtunut?
-- Sinä et usko sitä -- et voi sitä uskoa!
-- Nyt minä menen telefonoimaan setä Davelle, sanoi Gilbert ollen
muka aikeissa lähteä sisään.
-- Käy istumaan, Gilbert. Koetan kertoa sen sinulle. Olen saanut
kirjeen ja, Gilbert, se sisältää niin hämmästyttävän uutisen --
ken olisi voinut aavistaa -- niin, sinä et usko sitä -- se on
ihmeellisempää kuin mitä ihmeellisimmässä romaanissa.
Kohtaloonsa tyytyen kävi Gilbert istumaan ja lausui: -- Tällaisessa
tapauksessa lienee ainoana neuvona panna toimeen seikkaperäinen
kuulustelu. Keneltä olet saanut tuon kirjeen?
-- Leslieltä -- ja tiedätkö, Gilbert...
-- Leslieltä? -- Gilbert päästi pitkän vihellyksen. -- Mitä hänellä
on kerrottavaa? Mitä Dickistä kuuluu?
Anna ojensi kirjeen hänelle liikkeellä, joka oli melkein
mahtipontinen.
-- Dickiä ei ole olemassakaan! Se mies, jota olemme luulleet Dick
Mooreksi -- jota jok'ikinen Neljän tuulen asukas kymmenen vuoden
aikana on luullut Dick Mooreksi -- onkin hänen Nova Scotiasta
kotoisin oleva serkkunsa George Moore. Hän on aina ollut suuresti
serkkunsa näköinen. Dick Moore kuoli Kuban saarella keltakuumeeseen
yksitoista vuotta sitten.
XXXII.
TÄTI CORNELIALLA ON PALJON KERROTTAVAA.
-- Ja sinä tahdot todellakin väittää, että tuo onneton Dick Moore ei
olekaan Dick Moore, vaan aivan toinen henkilö? Niinhän käsitin sen,
mitä puhelimessa kerroit.
-- Aivan niin, täti Cornelia. Eikö se ole kauhean ihmeellistä?
-- On -- se minun täytyy sanoa... Niin, sellaisiahan ne ovat --
väliin, sanoi täti Cornelia hiukan hämillään.
Hän höllitti olkihattunsa kuminauhaa vapisevin sormin. Ensi kerran
elämässään tunsi täti Cornelia olevansa täysin hölmistynyt.
-- Minun järkeni toiminta on pysäyksissä, rakkaani, jatkoi hän. --
Kuulen kyllä, mitä sanot -- ja uskon sinua, -- mutta en voi käsittää
sitä. Dick Moore on kuollut -- on ollut kuolleena kaikki nämä vuodet
-- ja Leslie on vapaa?
-- Olet oikeassa. Totuus on vapauttanut hänet. Gilbert oli oikeassa
sanoessaan, että tuo lause totuudesta on Raamatun suurenmoisin kohta.
-- Kerro kaikki juurtajaksain, Anna, ole hyvä! Aina siitä saakka,
kun sinä soitit minulle, olen ollut aivan päästä sekaisin enkä jaksa
hevillä tointua järjilleni.
-- Erinäisen paljon kerrottavaa ei minulla olekaan. Leslien kirje
oli lyhyt. Hän ei maininnut mitään yksityisseikkoja. Tuo hänen
niinsanottu miehensä -- George Moore -- on saanut muistinsa takaisin
ja tietää, kuka hän on. Hän kertoo, että Dick oli saanut keltakuumeen
Kuballa ja että "Neljän sisaren" oli pakko lähteä matkaan ilman
häntä. George jäi häntä hoitamaan. Mutta Dick kuoli aivan kohta
senjälkeen. George ei kirjoittanut siitä Leslielle, siksi että hänellä
oli aikomus matkustaa suoraan kotiin ja kertoa hänelle suullisesti,
mitä oli tapahtunut.
-- No, miksi ei hän sitten tehnyt sitä?
-- Silloin kai tuo tapaturma tuli väliin. Gilbertin mielestä on aivan
luonnollista, että George Moore ei muista mitään siitä, mitä hänelle
tapahtui tai mistä tuo onnettomuus aiheutui, ja tuskinpa se asia
koskaan selvinneekään. Varmaankin tuo kaikki tapahtui heti Dickin
kuoleman jälkeen. Saamme varmaankin lähempiä tietoja, kun Leslie
kirjoittaa ensi kerran.
-- Mainitseeko hän mitään siitä, mitä aikeita hänellä nyt on? Milloin
hän palaa kotiin?
-- Hän kirjoittaa viipyvänsä Montrealissa, kunnes George voi lähteä
sairashuoneelta. Hän on ilmoittanut asiasta Georgen Nova Scotiassa
asuville sukulaisille. Nähtävästi on Georgen ainoa läheinen
sukulainen naimisissa oleva sisar, joka on paljon vanhempi häntä. Hän
eli Georgen lähtiessä matkaan "Neljällä sisarella", mutta eihän voi
tietää, mitä sittemmin ehkä on tapahtunut. Olitko joskus entisaikoina
nähnyt George Mooren, täti Cornelia?
-- Olin kyllä. Nyt selvenee minulle kaikki... Hän oli täällä
tervehtimässä setäänsä Abneria kahdeksantoista vuotta sitten,
jolloin hän ja Dick olivat noin seitsentoistavuotisia poikasia.
He olivat serkkuja sekä isän että äidin puolelta, ja äidit olivat
lisäksi kaksoissisaret. Poikaset olivat oikein hämmästyttävästi
toistensa näköiset. Eihän luonnollisesti ollut kysymys tuollaisesta
tavattomasta yhdennäköisyydestä, jommoisesta kirjoissa kerrotaan,
tuumiskeli täti Cornelia syvämietteisesti, -- että kaksi ihmistä
voi asettua toistensa tilalle eivätkä heidän omat vanhempansa
tai sisaruksensa voi heitä erottaa toisistansa... Siihen aikaan
voi varsin hyvin ratkaista, kumpi oli George ja kumpi Dick, jos
näki heidät yhdessä ja läheltä. Mutta jos heidät näki eriksensä
tai pitemmän matkan päästä, ei se ollut niinkään helppoa. Noista
molemmista veitikoista oli varsin hauska pettää ihmisiä ja tehdä
kaikenmoisia kepposia. George Moore oli hiukan pitempi ja melkoista
rotevampi kuin Dick, mutta lihavuuteen ei heillä kummallakaan siihen
aikaan ollut taipumusta, vaan he olivat molemmat luisevan laihahkoja
nuorukaisia. Dick oli punakampi kuin George, ja hänellä oli hiukan
vaaleampi tukka. Mutta piirteet olivat täsmälleen samankaltaiset, ja
kummallakin oli tuollaiset omituiset silmät -- toinen sinisenharmaa
ja toinen ruskea. Mutta luonteeltaan ja taipumuksiltaan he olivat
varsin erilaiset. George oli oikein herttainen poika, vaikka hän
tosin keksikin kaikenmoisia kujeita ja nuoresta iästään huolimatta
jo hiukan juopotteli. Mutta kaikki pitivät enemmän hänestä kuin
Dickistä. Täällä hän viipyi noin kuukauden. Leslie ei nähnyt häntä
ollenkaan, hän oli siihen aikaan ainoastaan kymmenen, yhdentoista
vuoden vanha, ja nyt muistan myöskin, että hän vietti koko sen talven
isoäitinsä, rouva Westin tykönä, lahden tuolla puolen. Kapteeni Jim
oli myöskin poissa -- juuri sinä talvena hän joutui haaksirikkoon
Magdalena-saarten luona ja sai jäädä niille seuduin koko talveksi. En
luule, että hän taikka Leslie ovat koskaan kuulleet puhuttavankaan
tuosta Nova Scotiassa asuvasta serkusta, joka oli niin Dickin
näköinen -- siinä tapauksessa ehkä jommankumman mielessä olisi voinut
herätä aavistus oikeasta asiantilasta... Häntä eivät he voineet
ajatella hetkeäkään, kun kapteeni Jim saapui kotiin, matkassaan tämä
Dick -- tai oikeastaan George. Me tosin kyllä havaitsimme, että
Dick oli muuttunut huomattavasti -- hän näytti niin pöhöttyneeltä
ja paksulta. Mutta arvelimme sen johtuvan hänen viimeaikaisista
vaiheistansa, ja arvattavasti olikin niin, sillä kuten äsken sanoin,
oli Georgekin aikaisemmin ollut jokseenkin laiha. Mitä voimme
muutoin tehdä tuohon asiaan, kun mies oli täysin sekaisin eikä
voinut vähääkään tehdä selkoa asioistansa? Minusta ei ole ollenkaan
ihmeellistä, että me erehdyimme. Mutta on aivan kauheata ajatella
tätä asiaa! Näin on Leslie hukannut parhaat elinvuotensa hoitamalla
vierasta miestä, jota kohtaan hänellä ei ollut minkäänlaisia
velvollisuuksia! Tuhat tulimmaista sentään tuota miesväkeä! Tekivätpä
ne niin taikka näin, aina siitä tulee jotakin hullua! Niin, täällä
hän on elänyt mukavasti ja pitänyt Leslietä passarinaan kaikki nämä
vuodet -- aivan kuin mikäkin ahnas ja röyhkeä käenpoika. Pian minä
joudun aivan raivoihini, kun vain ajattelenkin jotakin miesolentoa!
-- Gilbert ja Jim ovat myöskin miehiä, ja heitä on meidän kiittäminen
siitä, että totuus lopuksi tuli ilmi, sanoi Anna.
-- Niin, siinä olet tosiaankin oikeassa, rakkaani, myönsi täti
Cornelia vastahakoisesti. -- Ei ole ollut kiltisti, että olen
sättinyt tohtoria niin kovin. Olen tosiaankin sanonut hänelle minkä
mitäkin aina tavatessamme -- mutta siitä emme nyt enää välitä...
Voi mun päiviäni! -- onpa sentään ilmeinen hyvä työ, ettei Herra
kuule kaikkia meidän rukouksiamme. Minä olen koko ajan rukoillut --
oikein sydämeni pohjasta -- että leikkaus epäonnistuisi. Enhän tosin
sanonut sitä noin aivan kohdalleen... Mutta se oli kumminkin sisin
ajatukseni, enkä epäile ettei hän, joka tutkii sydämet ja munaskuut,
olisi käsittänyt tarkoitustani.