Annalle. -- Se oli Dickin vanha koira, näetkös -- hänellä oli se
jo ennenkuin me menimme naimisiin. Hän jätti sen minun luokseni,
lähtiessään matkoille "Neljällä sisarella". Carlo oli hyvin kiintynyt
minuun ja sen rakkaus oli minun ainoana lohtunani tuona kammottavana
vuonna äitini kuoleman jälkeen, jolloin olin aivan yksin. Kuullessani
että Dick tuli takaisin, pelkäsin menettäväni sen rakkauden. Mutta
ajatteles, se ei välittänyt vähääkään Dickistä, vaikka aikaisemmin
oli ollut häneen niin ihastunut. Se pyrki häntä näykkimään ja murisi
hänelle, ikäänkuin ei olisi nähnyt häntä koskaan ennen... No, siinä
tilassa kuin Dick oli, ei hän välittänyt siitä vähääkään, ja minä
puolestani olin iloissani. Oli niin hauska omistaa elävä olento,
jonka rakkaus kuului minulle yksin. Tuo vanha toveri on ollut minulle
niin suurena lohtuna, Anna. Syksyllä se kävi niin huonoksi, että minä
pelkäsin, ettei se eläisi enää kauan, mutta toivoin kumminkin voivani
hoidella sitä niin hyvin, että saisin pitää sen yli talven. Tänä
aamuna se tuntui aika virkeältä. Se makasi matollaan uunin edessä --
mutta äkkiä se nousi ja tassutti hiljaa minun luokseni. Sitten se
laski päänsä minun polvelleni ja katsoi minuun kauan herttaisilla,
uskollisilla silmillään. Sitten kävi väristys läpi sen ruumiin, ja se
vaipui maahan kuolleena. Oi, kuinka tulen sitä kaipaamaan!
-- Anna minun lahjoittaa sinulle uusi koira, Leslie, sanoi Anna. --
Olin aikonut lahjoittaa Gilbertille jouluksi erään oikein muhkean ja
kauniin setterin. Ehkä saankin antaa sen sinulle.
Leslie pudisti päätänsä.
-- Ei nyt vielä, rakkaani. En voi vielä ottaa uutta koiraa -- en
voi suoda sille mitään tunteita... Ehkä -- joskus myöhemmin -- jos
tahdot antaa minulle sellaisen lahjan. Tarvitsisin todellakin koiran
jonkinmoiseksi suojaksi. Mutta Carlossa oli melkein inhimillisiä
piirteitä -- se oli niin ymmärtäväinen ja herttainen...Tuntuisi
hiukan sydämettömältä hankkia kovin pian toinen koira tuon vanhan
uskollisen palvelijan sijaan.
Anna matkusti Avonleahin viikkoa ennen joulua ja viipyi siellä
jonkun aikaa juhlan jälkeen. Gilbert seurasi hiukan myöhemmin,
ja nyt vietettiin iloinen uudenvuodenpäivä Vihervaarassa, minne
Barryn, Blythen ja Wrightin perheet kokoontuivat osoittamaan kunniaa
päivälliselle, jota Marilla ja Rakel-rouva olivat valmistelleet niin
suurella huolella ja puuhalla. Kun Anna ja Gilbert palasivat Neljään
tuuleen, oli heidän pikku talosensa melkein uponnut lumeen, sillä
seudulla oli ollut kolmas lumituisku tuona talvena, joka sitten
muodostui harvinaisen ankaraksi, ja kaikkialle, missä jokin este oli
ollut vastassa, oli muodostunut oikeita lumivuoria. Mutta kapteeni
Jim oli lapioinut teitä veräjälle ja oville, ja neiti Cornelia oli,
huolellisesti verhottuna päällysvaatteihin, uskaltanut lähteä matkaan
ja oli nyt sytyttänyt tervetuliaisiksi valkean haavemajan takkaan.
-- Kuinka hauskaa, että olet täällä jälleen, rakkaani! Oletko koskaan
nähnyt tällaisia kinoksia? Mooren taloa et voi ollenkaan nähdä,
ellet mene ullakolle. Kuinka Leslie tulee iloiseksi, saadessaan
sinut takaisin -- hänhän on ollut melkein tykkänään erillään muusta
maailmasta. Onneksi Dick osaa lapioida lunta ja se on hänestä
hauskaakin... Susan lähettää terveisiä, että hän tulee tänne
huomenna. Minne tuli niin kiire, kapteeni?
-- Minun täytyy lähteä tallustamaan The Gleniin istuakseni hetkisen
Martin Strong-vanhuksen tykönä. Luulen, ettei hänellä ole enää
pitkälti aikaa elettävänä ja hän on niin yksin maailmassa. Hänellä ei
ole monta ystävää -- hänellä on ollut koko elämänsä ajan niin kiire,
ettei ole ehtinyt hankkia niitä. Mutta hän on ansainnut paljon rahaa.
-- No, hän ajatteli kaiketi niin, että koska ei voi palvella sekä
Jumalaa että mammonaa, niin oli varmempaa valita mammona, sanoi neiti
Cornelia tuikeasti. -- Älköön nyt sitten myöskään valittako, ettei
mammona yksin riitä hänelle seuraksi.
Kapteeni Jim lähti pois, mutta pihalla muistui hänelle mieleen eräs
seikka, ja hän palasi jälleen nopeasti sisään.
-- Olen saanut kirjeen Owen Fordilta, rouva Blythe, ja hän kirjoittaa
saaneensa kustantajan elämänvaihekirjalle ja se ilmestyy syksyksi.
Tulin oikein suunnattoman iloiseksi saadessani tuon tiedon.
Ajatelkaas, että hyväksi lopuksi kumminkin saan nähdä tuon kirjan
painettuna!
-- Tuo elämänvaihejuttu tekee hänet vielä aivan hassuksi -- luulisi
vanhalla miehellä sentään olevan hiukan enemmän ymmärrystä, sanoi
neiti Cornelia säälivästi. -- Minä puolestani olen sitä mieltä, että
maailmassa jo ennestäänkin on aivan liian paljon kirjoja.
XXIX.
ANNA JA GILBERT OVAT ERIMIELISIÄ.
Gilbert laski kädestänsä paksun lääketieteellisen teoksen, jota hän
oli tutkinut, kunnes maaliskuun illan yhä tihenevä hämärä pakotti
hänet keskeyttämään lukunsa. Hän nojautui taapäin tuolissaan ja
tuijotti ajatuksiin vaipuneena ulos akkunasta. Oli varhainen kevät
-- tuo aika, jolloin luonto on kenties kaikkein vähimmin eduksensa.
Ei edes auringonlaskukaan voinut hohteellaan elähdyttää tuota
kuollutta, kosteutta tihkuvaa maisemaa tai lahden mustapilkkuista
jääaavikkoa, missä siellä täällä näkyi kimmeltäviä vesilätäköitä.
Muita elonmerkkejä ei ollut näkyvissä, kuin suuri musta varis,
joka lentää leyhki raskain siivenlyönnein kedon poikki. Gilbertin
ajatukset kiintyivät varikseen. Oliko se perheenisä, jonka puoliso
-- musta, mutta sangen ihana -- odotti sitä The Glenin metsässä? Vai
nuori keikariko se oli, joka kenties oli kosioretkellä? Tai kenties
kyynillinen vanhapoika, joka piti kultaista vapauttaan perhe-elämää
parempana. Kuinka lienee ollutkaan -- joka tapauksessa oli varis
pian kadonnut pimenemistään pimenevään etäisyyteen, ja Gilbertin
huomio kiintyi paljoa miellyttävämpään näkyyn, joka hänellä oli aivan
lähettyvillä.
Takkatulen loimu leikitteli iloisesti seinillä ja lattialla, ja
sen hohde lankesi Gogin ja Magogin sileään valkoiseen ja vihreään
selkään sekä uunin edessä olevalla matolla loikoilevan koiran
hienopiirteiselle ruskealle päälle. Kimmeltäen heijastui se seinällä
riippuvien taulujen puitteista ja maljakosta, jossa puutarhasta
poimitut keltanarsissit upeilivat, ja se saavutti Annankin, joka
istui pienen pöytänsä ääressä, ompelutyö vieressään ja kädet ristissä
polven ympäri. Hän näki tulessa ihmeellisiä näkyjä -- tarulinnoja,
joiden sirot torninhuiput kohosivat korkeuteen, kuun valaisemain
pilvien ympäröiminä tai hehkuvan aamuruskon kultaamina -- laivoja,
jotka tulivat purjehtien Hyväntoivonniemestä matkalla Neljän tuulen
satamaan kallisarvoista lastia kuljettaen... Anna oli alkanut jälleen
haaveilla, joskin levottomuus tummana varjona öin päivin synkistytti
hänen unelmansa.
Gilbert oli jo tottunut ajattelemaan itseänsä "vanhana naineena
miehenä". Mutta Annaa hän silmäili yhä edelleen rakastajan
ihmettelevin, epäilevin katsein. Hän ei voinut uskoa todeksi tuota,
että Anna nyt oli kokonaan hänen omansa. Olisihan se voinut olla
unelma vain, jonka tämä ihmeellinen haavemaja oli loihtinut esiin.
Hänen sielunsa kosketteli Annaa mitä kevyimmin ottein peläten muutoin
heräämisen seuraavan ja karkoittavan haaveen.
-- Anna, sanoi hän vitkaan, -- käännäpä huomiosi minuun. Haluaisin
puhua kanssasi eräästä asiasta.
Anna katsoi häneen takkavalkean punaamasta hämystä.
-- Mitä nyt, kysyi Anna hilpeästi. -- Sinä näytät niin kauhean
juhlalliselta, Gilbert. Minä en ole tosiaankaan tehnyt tänään
ainoatakaan kepposta -- voit kysyä Susanilta.
-- En aio puhua sinusta enkä meistä. On kysymys Dick Mooresta.
-- Dick Mooresta? toisti Anna istuutuen nopeasti pystyyn tuolissaan.
-- Mitä ihmettä sinulla voi olla sanottavaa Dick Mooresta!
-- Olen ajatellut häntä varsin paljon viime aikoina. Muistatko,
kuinka kerran viime kesänä hoidin häntä, kun hänellä oli niskassa
suuria paiseita?
-- Muistan -- muistan kyllä.
-- Silloin käytin tilaisuutta tutkiakseni tarkoin hänen päässään
olevat arvet. Minun mielestäni Dick lääketieteen kannalta aina
on ollut hyvin mielenkiintoinen olento. Anna, olen tehnyt sen
johtopäätöksen, että jos Dick Moore saataisiin ajanmukaiseen
sairashuoneeseen ja toimitettaisiin paikoin pääkopanavaus, voisi hän
saada takaisin sielunkykynsä -- hänen muistinsa palaisi jälleen...
-- Gilbert! Annan äänessä ilmeni mitä voimakkain vastalause. -- Tuota
et voine tarkoittaa täyttä totta?
-- Tarkoitan kyllä! Ja käsitykseni asiasta on se, että olen
velvollinen ensi tilassa ottamaan tuon asian puheiksi Leslien kanssa.
-- Gilbert Blythe, sinä et saa ryhtyä tuohon puuhaan, huudahti Anna
kiivaasti. -- Oi rakas Gilbert, luovu tuosta tuumasta, -- älä Jumalan
tähden toteuta sitä! Ethän toki voi olla niin julma! Lupaa minulle,
ettet sitä tee!
-- Jopa jotakin, Anna-tyttöseni, en toki luullut, että sinä
arvostelisit asiaa tuolla tavoin! Ole nyt toki ymmärtäväinen!
-- Ei, minä en tahdo olla ymmärtäväinen -- en voi olla ymmärtäväinen
-- ja sitäpaitsi juuri minä olen ymmärtäväinen. Mutta sinä puolestasi
et ole. Gilbert, oletko ollenkaan ajatellut, mitä seurauksia siitä
olisi Lesliehin nähden, jos Dick Moore saisi jälleen järkensä
takaisin? Koetapa tehdä hyvin ja miettiä sitäkin! Onnetonhan hän
tosin on nytkin, mutta elämä Dickin hoitajana ja auttelijana on
sentään tuhansin verroin siedettävämpää kuin elämä hänen vaimonansa.
Minä tiedän -- minä tiedän sen. Sitä on mahdoton kuvaillakaan! Eihän
sinulla ole mitään syytä ryhtyä kaitselmuksen tehtäviin! Anna kaiken
jäädä ennalleen!
-- Olen punninnut tarkoin tätä asiaa kaikkine mahdollisuuksineen,
Anna. Mutta minun vakaumukseni mukaan on lääkärillä oleva pääasiana
potilaan henkisen ja ruumiillisen terveyden palauttaminen, aivan
riippumatta siitä johtuvista seurauksista. Minun käsittääkseni on
lääkäri velvollinen koettamaan palauttaa terveyden ja järjen, jos on
toivoakaan, että se voi tapahtua.
-- Mutta eihän Dick ole ollenkaan sinun hoidokkejasi, sanoi Anna,
turvautuen uuteen perusteluun. -- Jos Leslie olisi kysynyt sinulta,
voidaanko tehdä jotakin hänen hyväksensä, silloin voisit ehkä olla
velvollinen sanomaan ajatuksesi asiasta. Mutta nyt ei sinulla ole
mitään oikeutta sekaantua tuohon asiaan.
-- Miksikä ei? Kymmenen vuotta sitten sanoi setä Dave Leslielle,
ettei mitään ollut tehtävissä. Tietysti hän uskoo niin olevan.
-- Kuinka setä Dave olisi voinut sanoa niin, ellei se olisi totta?
huudahti Anna voitonriemuisesti. -- Eikö hän osaa arvostella tuota
asiaa yhtä hyvin kuin sinä?
-- Ei luullakseni -- joskin ehkä tuntuu itserakkaalta ja kerskuvalta,
että sen sanon. Tiedät yhtä hyvin kuin minä, kuinka yksipuolisesti
hän arvostelee "uudenaikaista ihmisten leikkelemistä". Hän ei hyväksy
leikkausta edes umpisuolentulehduksenkaan parannuskeinona.
-- Hän on oikeassa, huudahti Anna, tehden jälleen rintamanmuutoksen.
-- Minäkin luulen, että te uudenaikaiset lääkärit olette aivan liian
kärkkäitä kokeilemaan ihmisten lihalla ja verellä.
-- Rhoda Allonby ei enää tänään kuuluisi eläväisten joukkoon, jos
minulla ei olisi ollut rohkeutta kokeilla, vastusteli Gilbert. --
Minä otin vastuun kannettavakseni -- ja pelastin hänen henkensä.
-- Minä en pian enää jaksa kuulla puhuttavan Rhoda Allonbystä,
huudahti Anna -- tehden suurta vääryyttä Gilbertille, joka ei ollut
maininnut edes rouva Allonbyn nimeäkään sen päivän jälkeen, jolloin
hän oli kertonut Annalle uhkarohkean kokeensa onnistumisesta. Eikä
ollut hänen syynsä, että muut ihmiset usein olivat puhuneet tuosta
asiasta Annan kuullen.
Gilbert loukkaantui aika lailla, ja sitä ei voitane lukea hänelle
viaksi.
-- En olisi odottanut, että sinä arvostelisit tätä asiaa tuolla
tavoin, Anna, sanoi hän hiukan kylmähköllä äänellä, nousi ja lähti
astumaan vastaanottohuoneensa ovea kohden.
Tämä oli ensi kerta, jolloin heidän erimielisyytensä oli ollut
niinkin vakavaa laatua.
Mutta Anna kiiruhti hänen jälkeensä ja veti hänet mukaansa takaisin
huoneeseen.
-- Ei, Gilbert -- et saa mennä minun luotani "vihan vimmoissa".
Istuudu nyt tänne, niin pyydän oikein kauniisti anteeksi. Ei, en minä
tarkoita sitäkään... Mutta -- voi, jospa vain tietäisit...
Anna hillitsi itsensä viime hetkenä. Hän oli ollut vähällä ilmaista
Leslien salaisuuden.
-- Jospa vain tietäisit, millä tavoin naisen täytyy arvostella tuota
kaikkea, päätti hän varovasti lauseensa.
-- Voinhan ymmärtää sen varsin hyvin. Olen arvostellut tuota asiaa
joka näkökohdalta -- ja lopullinen johtopäätökseni on, että minä
olen velvollinen ilmoittamaan Leslielle, että Dick minun luullakseni
voi saada takaisin sielunkykynsä. Mutta siinä päättyy sitten minun
vastuuni. Hänen tehtävänsä sitten on ratkaista asia.
-- Mutta kysymyksessähän on pelkkä otaksuma, jatkoi Anna. -- No,
sinä ilmoitat siis Leslielle ajatuksesi asiasta, ja hän määrää,
että leikkaus on tapahtuva. Se tulee hyvin kalliiksi. Hänen täytyy
joko ottaa laina tai myödä pieni maatalonsa. Otaksukaamme edelleen,
että leikkaus epäonnistuu ja Dick jää ennalleen. Kuinka voi Leslie
sitten koskaan saada velkansa maksetuksi tai elättää itsensä ja tuon
avuttoman ahmatin, jos ei hänellä enää ole taloaankaan?
-- Niin, hankalaksihan se kaiketi kävisi... Mutta katson
velvollisuudekseni ilmoittaa hänelle asiasta. Siitä vakaumuksesta en
pääse mihinkään.
-- Et tietenkään... Minä tunnen kyllä Blythen suvun itsepintaisuuden,
vaikeroi Anna. -- Mutta rukoilen, ettet ota sitä yksin vastuullesi.
Neuvottele setä Daven kanssa!
-- Sen olen jo tehnyt, vastasi Gilbert väkinäisesti.
-- No, mitä hän sanoi?
-- Hän oli samaa mieltä kuin sinäkin, -- hänestä kaikki voi jäädä
ennalleen... Lukuunottamatta hänen ennakkoluulojansa uudenaikaisia
kirurgisia keksintöjä kohtaan näytti hän arvostelevan asiaa
yksinomaan samalta näkökannalta kuin sinäkin: älä tee sitä -- Leslien
takia!
-- Siinä sen näet! riemuitsi Anna. -- Minun mielestäni pitäisi sinun,
Gilbert, noudattaa hänen mielipidettänsä -- hänhän on likimmittäin
kahdeksankymmenen vuoden vanha ja hän on nähnyt jo minkä mitäkin
ja pelastanut monta ihmishenkeä... Onhan hänellä sentään suurempia
edellytyksiä voida arvostella asiaa oikein, kuin sinulla, joka hänen
rinnallansa olet vain poikanen.
-- Kiitän nöyrimmästi.
-- Älä naura -- tämä on perin vakava asia.
-- Niin minunkin mielestäni. Varsin vakava. On kysymyksessä mies,
joka on avuton ja muille raskaana taakkana. Hän voi saada järkensä
jälleen ja tulla hyödylliseksi yhteiskunnan jäseneksi.
-- Jumala tiesi, oliko hän niin hyödyllinen entisaikoinakaan,
keskeytti Anna hänet.
-- No, sittenhän hänelle voi valmistaa tilaisuuden korjata
laiminlyöntinsä. Miksi ei sitten hänen vaimonsa näkisi sitä
kernaasti? Minun velvollisuuteni on sanoa hänelle, että tuollainen
mahdollisuus on olemassa. Siinä kuulet päätökseni.
-- Älä puhu vielä päätöksestä, Gilbert! Neuvottele jonkun toisen
kanssa. Kysy kapteeni Jimiltä, mitä hän ajattelee asiasta.
-- Kuten tahdot. Sen voin kyllä tehdä. Mutta lupaan olla välittämättä
hänen ajatuksestansa. Tässä on kysymyksessä asia, jonka olen
velvollinen ratkaisemaan omin päin. Tuntisin aina omantunnontuskaa,
jos en lausuisi julki järkkymätöntä vakaumustani. Täytyyhän minun
totella omaatuntoani.
-- Niin kyllä, omaatuntoasi, voihki Anna. -- On kai setä Davellakin
omatunto, vai kuinka?
-- Epäilemättä. Mutta se on hänen asiansa. Kuules nyt, pikku Annani
-- jos tämä asia ei koskisi Leslietä, vaan kysymys olisi asiasta
sellaisenaan -- etköhän silloin olisi yhtä mieltä minun kanssani?
Tiedät hyvin, että niin olisi.
-- En suinkaan, vakuutti Anna vastoin parempaa tietoansa. -- Voit
puhua minulle aamuun saakka, Gilbert, mutta et sittenkään saa minua
puolellesi. Kysy vain täti Cornelialta, mitä hän ajattelee.
-- Tuopa on tosiaankin köyhyydentodistus, Anna, että sinä nyt
vetoat neiti Corneliaan henkilönä, jonka arvostelulla olisi jotakin
merkitystä. Ja juuri tämänkaltaisessa asiassa! Hän sanoisi tietysti,
että "sellaisiahan ne ovat", ja sättisi meitä miehiä silmät
korvat täyteen. Mutta se on täysin yhdentekevää. Minä en edes aio
tiedustella neiti Cornelian ajatusta. Leslie saa yksin ratkaista
asian.
-- No niin, silloin tietää kyllä jo etukäteen, millaiseksi ratkaisu
tulee, sanoi Anna melkein itku kurkussa. -- Tunnemmehan kyllä Leslien
ylen ankarat käsitteet "velvollisuudesta". En voi käsittää, kuinka
haluat ottaa kantaaksesi sellaisen vastuun. Minä en voisi sitä tehdä.
-- Tiedätkö, minun mielestäni ihmisen ensi velvollisuus on sanoa
totuus, sellaisella kuin hän sen on käsittänyt, jos hän kerran
lujasti uskoo siihen.
-- Niin, niinhän Raamatussa sanotaan: Te tulette tuntemaan totuuden,
ja totuus on tekevä teidät vapaiksi, sanoi Anna. -- Mutta ei
tästä koidu vapautta Leslielle. Hänen kahleensa käyvät vain yhä
raskaammiksi. Oi Gilbert, et saa minua koskaan uskomaan, että
menettelet oikein.
XXX.
LESLIE RATKAISEE ASIAN.
Influenssa oli äkkiä alkanut raivota The Glenissä ja
kalastajakylässä, ja se piti Gilbertin kahden seuraavan viikon aikana
niin kovassa työssä, ettei hän saanut aikaa käydä kapteeni Jimin
tykönä, kuten hän oli aikonut. Anna alkoi jo hiukan toivoa, että hän
oli luopunut Dick Moorea koskevista tuumistansa, ja kartellen johtaa
niitä hänen mieleensä, ei hän enää maininnut koko asiaa -- mutta se
oli alati hänen mielessänsä.
-- Olisikohan ehkä oikeammin kertoa hänelle, että Leslie pitää
Owenista, ajatteli hän. -- Hän varoisi kyllä antamasta Leslien
koskaan aavistaa, että hän siitä tietää, joten Leslien ylpeys
ei siitä voisi loukkautua, ja kenties hän sillä tavoin tulisi
vakuutetuksi, että on parasta jättää Dick Moore oman onnensa nojaan.
Sanonko sen hänelle -- vain enkö sano? Ei, en voi kumminkaan sitä
tehdä. Lupaus on pyhä, eikä minulla ole mitään oikeutta ilmaista
Leslien salaisuutta. Mutta voi -- en ole koskaan elämässäni ollut
mistään asiasta niin huolissani ja suruissani kuin tästä. Se turmelee
koko kevääni -- turmelee kaikki.
Eräänä iltana Gilbert ehdotti aivan odottamattomasti, että he
menisivät tervehtimään kapteeni Jimiä. Anna suostui tähän toiveet
heikompina, ja he lähtivät matkaan. Kahden viikon päivänpaiste oli
saanut ihmeitä aikaan tuossa toivottomassa, kosteutta tihkuvassa
tienoossa, jonka ylitse Gilbertin varis oli lentänyt. Kuivina ja
ruskeina ja lämpöisinä levenivät siinä nyt harjut ja kedot, valmiina
puhkeamaan lehteen ja kukkaan, ulappa oli jälleen aurinkoisen
sininen ja rannikko eteni loppumattomiin kirkkaudessa, joka lopuksi
äärimmäisessä etäisyydessä kohotti sen väräjävänä kangastuksena
ilmoille. Maantie kiemurteli lahden rannikkoa pitkin kiiltävän
punaisen nauhan kaltaisena. Alhaalla hietasärkillä pyydystelivät
poikaset kuoreita, ja jotkut heistä olivat keksineet pistää tulen
edellisen vuoden pörhöiseen, kuivaan kaislikkoon. Liekit kuvastuivat
komeina tummansinistä lahdenpintaa vastaan, tuulenhenkäykset
kuljettivat niitä edelleen, ja ne loivat lehahtelevia kajastuksia
kalliojyrkänteihin ja ranta-aittoihin. Tuo oli ihana näytelmä, jota
Anna muulloin olisi katsonut suurella mielihyvällä, mutta tänään ei
hän voinut ollenkaan nauttia kävelyretkestänsä.
Gilbertin laita oli samaten. Hilpeästä toveruudesta ei tällä kertaa
ollut tuntuakaan, ja mielipiteet, jotka tavallisesti kävivät yhteen,
olivat nyt joutuneet surkeaan ristiriitaan. Kopea tapa, millä
Anna oikaisi niskaansa ja antoi lyhyet, kohteliaat vastauksensa,
ilmaisi selvästi paheksumisen, jota koko yritys herätti hänen
mielessänsä. Gilbertin yhteenpuserretut huulet todistivat Blythen
suvun itsepintaisuudesta, mutta hänen katseensa oli alakuloinen.
Hän oli päättänyt menetellä velvollisuudentuntonsa mukaisesti,
mutta epäsopuun joutuminen Annan kanssa -- se oli seuraus, joka oli
varsin raskas kantaa. Kaiken kaikkineen -- he olivat hyvillään,
kun saavuttivat majakan -- ja samalla tuo tunne tuotti heille
tunnonvaivoja.
Kapteeni Jim pani pois verkon, jota hän kutoi, ja lausui heidät
sydämellisesti tervetulleiksi. Kevätillan kirkkaassa valaistuksessa
näytti hän Annasta vanhemmalta kuin koskaan ennen. Hänen tukkansa oli
harmaantunut huomattavasti, ja tuo vahvarakenteinen vanha käsi vapisi
hieman. Mutta hänen siniset silmänsä olivat kirkkaat ja levolliset ja
ne kuvastivat rehellistä ja pelotonta mieltä.
Kapteeni Jim kuunteli äänetönnä hämmästyksestä Gilbertin esitystä
tuosta asiasta, joka vaivasi hänen mieltänsä. Hyvin tietäen, kuinka
tuo vanha kunnon mies jumaloi Leslietä, oli Anna edeltäkäsin varma
saavansa hänestä kannattajan, joskaan hän ei voinut liioin toivoa
sen vaikuttavan mitään Gilbertiin. Hänet valtasi siksi mitä suurin
hämmästys, kun kapteeni Jim, säyseästi ja tyynesti, osoittamatta
vähintäkään epäröimistä lausui ilmi ajatuksensa, että Leslien piti
saada tieto asiasta ja itsensä ratkaista se.
-- Oi, kapteeni Jim, en ikinä olisi uskonut teidän sanovan niin,
huudahti Anna nuhtelevasti. -- En luullut, että tahtoisitte tuottaa
hänelle yhä lisää huolia.
Kapteeni Jim pudisti päätänsä.
-- Sitä en tahdokaan. Voin kyllä ymmärtää teidän tunteenne, rouva
Blythe -- tunsin itsekin jotakin samantapaista syvinnä sydämessäni.
Mutta emme voi tässä maailmassa ohjata kulkuamme tunteitten mukaan
-- jos niin menettelisimme, joutuisimme usein sekä matalikolle että
haaksirikkoon. On olemassa ainoastaan yksi varma kompassi, ja siihen
on meidän turvaaminen -- nimittäin se, mikä on oikein. Minä kannatan
tohtoria. Jos on toiveita Dickin suhteen, täytyy Leslien saada siitä
tieto. Minun nähdäkseni ei siinä ole ollenkaan epäröimisen varaa.
-- Vai niin, huudahti Anna epätoivon vallassa, -- odottakaapa vain,
kunnes molemmat joudutte neiti Cornelian käsiin!
-- Cornelia tulee kyllä suuntaamaan järeimmät tykkinsä meitä kohden,
sanoi kapteeni Jim. -- Te naiset olette niin äärettömän herttaisia,
hyvä rouva, mutta teillä on se vika, että te annatte tunteitten
hämmentää ymmärryksenne, niin että ette voi ajatella selvästi ja
johdonmukaisesti. Te, hyvä tohtorinna, olette hienosti kasvatettu
nainen ja Cornelian sivistys on jokseenkin pintapuolinen -- mutta
siinä suhteessa te olette yhtä maata. Ja hyvä Jumala -- eihän teitä
siitä voi parjata... Nyt minä keitän meille hiukan teetä, ja sitten
juomme sen ja puhumme samalla hauskemmista asioista, niin saamme
nähdä, eikö maailma meistä kaikista ala tuntua hiukan valoisammalta.
Kapteeni Jimin tee ja rauhoittava juttelu saattoi Annan mielen
senverran tasapainoon, ettei hän kotimatkalla ollut Gilbertille niin
pisteliään ilkeä kuin oli päättänyt olla. Hän ei edes viitannutkaan
tuohon päivän polttavaan kysymykseen, vaan jutteli luontevasti ja
vilkkaasti muista asioista, ja Gilbert käsitti tämän merkitsevän
anteeksiantoa, joskin hiukan väkinäistä.
-- Kapteeni Jim on tänä keväänä näyttänyt niin heikolta ja
huonovointiselta, sanoi Anna alakuloisesti. -- Minä pelkään, että hän
pian lähtee hakemaan kadonnutta Margaretaansa. Mutta se olisi niin
ikävää, etten tahdo sitä ajatellakaan...
-- Kapteeni Jimin "purjehdittua viime retkellensä", kuten hän kerran
sanoi, ei Neljä tuulta enää tule olemaan sama kuin ennen, lausui
Gilbert.
Seuraavana iltana Gilbert meni piilipuitten ympäröimään taloon. Anna
kuljeskeli halutonna kotosalla hänen paluutansa odotellen.
-- No, mitä Leslie sanoi? tiedusteli hän Gilbertin tullessa sisään.
-- Eipä juuri paljoa. Luulen, ettei hän vielä ollut voittanut
mielenliikutustaan.
-- Ja hän suostui leikkaukseen?
-- Hän harkitsee asiaa tehdäkseen päätöksensä.
Gilbert heittäytyi väsyneenä lieden ääressä olevaan
nojatuoliin. Hän näytti rasittuneelta. Hänestä ei ollut suinkaan
tuntunut helpolta ilmoittaa Leslielle tuo ihmeellinen asia. Eikä
myöskään ollut hauska muistaa tuota kauhua, joka kuvastui Leslien
silmissä hänen käsittäessään, mitä tohtorin sanat merkitsivät. Nyt,
kun arpa oli heitetty, alkoi Gilbertiä vaivata epätietoisuus, oliko
hän menetellyt oikein.