kapteeni Jimin kanssa, mutta oli niin myrskyistä, ettemme
lähteneetkään vesille. Varmaankin hän oli luullut saavansa olla
rauhassa koko iltapäivän, ja käyttäen hyväksensä tilaisuutta
hän pesi tukkansa. Lähestyessäni paluumatkalla taloa hän seisoi
kuistilla sitä kuivattamassa. Se ympäröi hänen varttansa kultavirran
kaltaisena. Nähdessään minut hän kiiruhti sisään, ja tuuli kävi
käsiksi hänen tukkaansa ja verhosi hänet siihen, -- hän oli kuin
Danae kultapilvessä... Sinä hetkenä täytti mieleni ilmestyksen
tavoin tieto, että rakastin häntä -- olin häntä rakastanut aina
siitä illasta, jolloin näin hänen kuvastuvan hämärään punaisen
lampun valon hohteessa. Ja täällä hänen täytyy elää elämänsä,
hoidella miespahaistansa ja jaaritella hänen kanssaan, ahertaa ja
säästää heidän henkensä ylläpitämiseksi, minun hukatessa elämäni
toivottomassa kaihossa ja saamatta edes tarjota hänelle sitä apua,
mitä ystävän olisi lupa antaa... Kuljeskelin viime yönä rannalla
edestakaisin aina päivänkoittoon saakka miettien ja punniten
asioita, kunnes kaikki meni sekaisin aivoissani. Ja kaikesta
huolimatta en voi sittenkään pahoitella tuloani tänne Neljään
tuuleen. Kuinka tuskallista tämä onkin, tuntuu minusta, että olisi
vieläkin kauheampaa, jos en olisi koskaan saanut tulla tuntemaan
Leslietä. Hänen rakastamisensa ja hänen luotansa lähteminen tuottaa
tuskaa ja ahdistusta, mutta ajatus, etten olisi häntä koskaan
rakastanut, on kuin sulaa mahdottomuutta. Mitä teille nyt sanon,
tuntuu teistä varmaankin aivan sekavalta, -- tällaiset kiduttavat
ristiriidantunteet vaikuttavat aina niin mielettömiltä, kun koettaa
pukea ne sanoihin... Niitä ei pitäisi tuoda ilmoille -- ne olisi vain
kärsittävä ja kestettävä. Minun olisi pitänyt vaieta -- mutta minulle
on tuottanut kuin hivenen helpotusta -- saada avata sydämeni...
Ainakin on se suonut minulle voimaa lähteä aamulla varhain tieheni
rehellisenä miehenä, ilman mitään tunteenpurkausta. Tehän kirjoitatte
minulle joskus, rouva Blythe, eikö totta? Annatte minulle hiukan
tietoja hänestä -- senverran kuin niitä voi antaa.
-- Oi, mielelläni, sanoi Anna. -- Minusta on ikävä, että te
matkustatte pois, me tulemme kaipaamaan teitä niin kovin -- meillähän
on ollut niin hauska yhdessä. Jos ei olisi käynyt näin, olisitte
voinut palata jälleen ensi kesänä... Mutta kenties te sittenkin --
myöhemmin -- kun olette unohtanut...
-- En unohda _koskaan_ -- enkä palaa milloinkaan Neljään tuuleen,
sanoi Owen lyhyesti.
Puutarha vaipui hiljaisuuteen ja hämyyn. Kaukaa hietasärkiltä kuului
meren hiljaista, yksitoikkoista pulpahtelua. Iltatuuli sohahteli
poppelien latvoissa vanhan salaperäisen loitsulaulun kaltaisena --
tarinoiden unhoon joutuneista, surumielisistä muistoista. Erillään
seisova solakka nuori haapa kuvastui läntisen taivaan vienon
vaaleanpunan ja opaalinvärin vivahduksiin, ja sen värisevät oksat ja
lehdet olivat kuin pehmoiseen purppuraan verhottuja.
-- Eikö tuo ole kaunista? sanoi Owen viitaten puuhun.
Hän teki nähtävästi kiitettävän yrityksen tyyntyä ja osoittaa
mielenlujuutta ja levollisuutta.
-- On kyllä, sanoi Anna lempeästi. -- Se on niin kaunista, että
se herättää tunteen, jota minä lapsena nimitin "miellyttäväksi
sydämenpakotukseksi". Voitteko selittää, miksikä senkaltaisiin
sielunliikutuksiin aina pitää liittyä tuskantunne? Suremmeko me sen
katoavaisuutta, mitä ihailemme? Vai suremmeko sitä, että saamme nähdä
ainoastaan vilahduksia haaveksimastamme ihanuudesta tai siitä, mitä
parhaimpina hetkinämme olemme tunteneet?
-- Siitä, mikä on saavuttamattomissa, mitä on mahdoton voittaa,
sanoi Owen katse suunnattuna kauas avaruuteen. -- Juuri sitähän
minäkin pyydän -- ei siis ihme, jos kurotan käteni turhaan sitä
saavuttaakseni.
-- Taidatte puhua kuumehoureissa. Varmaankin te olette istunut illoin
liian kauan ulkona ja vilustunut. Menkää kotiin ja pyytäkää saada
kupillinen seljakeitettä ja laittakaa itsenne oikein lämpimästi
vuoteeseen, kuultiin neiti Cornelian äänen puhuvan.
Mainittu nainen oli tullut sisään honkien välillä olevasta pienestä
veräjästä, juuri parahiksi kuulemaan Owenin viime sanat. Neiti
Cornelia piti Owenista, mutta hänen perusohjeenaan oli, että jos
hän kuuli jonkun miehen, vanhan tai nuoren, ilmaisevan tunteensa
"mahtipontisin" sanoin, kuten hän sitä nimitti, piti hänen heti
nuijia häntä.
Neiti Cornelia edusti ilmettynä kuvana sitä hullunkurisuutta, joka
aina tirkistää esiin jostakin kulmasta elämän murhenäytelmässä.
Anna, jonka hermot olivat joutuneet jokseenkin kovalle koetukselle,
tyrskähti kouristuksentapaiseen nauruun, ja yksin Owenkin veti
hiukan suutaan hymyyn. Oli varma asia, että minne neiti Cornelia
ilmestyi, sieltä pakeni tunne ja intohimo tipotiehensä. Ja totta on,
että Annastakaan tilanne ei enää tuntunut täysin niin synkeältä ja
tuskalliselta ja toivottomalta kuin muutama minuutti sitten. Mutta
unta ei hän silti saanut sinä yönä silmiinsä.
XXVII.
HIETASÄRKÄLLÄ.
Owen Ford matkusti seuraavana aamuna Neljästä tuulesta. Illalla
meni Anna tervehtimään Leslietä, mutta ei tavannut ketään kotona.
Ovi oli kiinni, ja valoa ei näkynyt ainoastakaan akkunasta. Talo
tuntui tavallistakin kolkommalta ja autiommalta. Leslie ei tullut
tervehtimään seuraavana päivänä -- ja se tuntui Annasta huonolta
merkiltä.
Kun Gilbert illalla kutsuttiin kalastajakylään, meni Anna mukaan
niemelle saakka ja laskeutui siellä ajoneuvoista viipyäksensä
hetkisen kapteeni Jimin tykönä. Mutta majakan mahtava valo, joka loi
suunnattomia kellertäviä kolmioita syysillan sumuun, oli Alec Boydin
huostassa, ja kapteeni Jim oli poissa.
-- Mitä nyt aiot tehdä? kysyi Gilbert. -- Tuletko minun mukaani?
-- Minua ei haluta tulla kalastajakylään, mutta voin seurata mukanasi
vähän matkaa, niin sinä lasket minut rantaan ja minä kuljeskelen
hietasärkillä, kunnes palaat takaisin. Kallioranta on liian niljakka
ja pimeä tänä iltana.
Astellen yksin hietarannikon harjujen ja loppumattomain leväsäikeiden
keskellä antautui Anna illan tarumaisen tunnelman valtaan. Ilma
oli verrattain lämpöinen -- nythän oltiin jo syyskuussa -- ja
iltapäivällä oli seutu ollut verhoutunut jonkinmoiseen autereeseen.
Mutta nyt oli usva hiukan hälvennyt, ja täysikuu oli muuttanut
sataman ja lahden ja ympäröivän rannan omituisen haaveelliseksi,
himmeään hopeaharsoon verhotuksi tarumaailmaksi, mistä ankkuroitujen
laivojen taklaukset epäselvästi häämöttivät esiin aavemaisesti
muuttuneissa muodoissa. Kapteeni Josiah Crawfordin musta kuunari,
joka perunalastissa pyrki satamansuusta ulos ulapalle, muuttui
Lentäväksi hollantilaiseksi matkalla etäiseen kartoittamattomaan
maahan, joka kaukaa kajastaen vetäytyi aina loitommalle eikä ollut
koskaan saavutettavissa. Yläilmoista kuuluva näkymättömäin lokkien
kirkuna muuttui aaltoihin vajonneiden merimiesten valitushuudoiksi.
Hietikon poikki sinkoilevat pienet vaahtokuplat olivat rantarotkoista
ilmestyviä taikakaluja. Suuret kuperat hietasärkät muuttuivat
vanhojen pohjoismaisten satujen jättiläisiksi. Lahden toiselta
puolen kimmeltävät valot merkitsivät pettäviä majakoita kadotettujen
sielujen asumalla loihditulla Taimikolla. Vaeltaessaan tietänsä
edelleen kautta usman huvitteli Anna päästämällä mielikuvituksensa
valloilleen. Oli viehättävää kuljeskella siellä yksinäisyydessä ja
haaveilla ympäristö täyteen kammottavia ja salaperäisiä olentoja ja
esineitä.
Mutta _oliko_ hän yksin? Jonkun matkan päässä näki hän tumman ja
muodottoman olion liikahtelevan -- sen ääriviivat kävivät selvemmiksi
ja se tuli äkkiä häntä vastaan poikki hietikon, jonka pinnan hyrskyt
olivat muodostelleet aaltomaiseksi.
-- Leslie? huudahti Anna aivan ihmeissään. -- Mitä ihmettä sinä teet
täällä -- tällaisena iltana?
-- Niin, mitäs sinä täällä teet? kysyi Leslie vastaan koettaen
naureskella.
Yritys epäonnistui. Hän näytti hyvin väsyneeltä ja kalpealta, mutta
nuo pienet vallattomat kiharat, jotka tunkivat esiin helakanpunaisen
päähineen alta, ympäröivät hänen otsaansa ja ohimoitaan kimmeltävien
kultarengasten kaltaisina.
-- Minä käyskentelen täällä odottaen Gilbertiä -- hänet kutsuttiin
kalastajakylään. Aioin viipyä sen aikaa majakalla, mutta kapteeni Jim
ei ollut kotona.
-- Minä tulin tänne siksi, että tahdoin kulkea -- kulkea -- kulkea,
sanoi Leslie haluttomasti. -- En halunnut jäädä kalliorannalle.
Meri kohisi, ja minusta tuntui kuin tukehtuisin sinne kallioitten
väliin... Minun täytyi tulla tänne -- pelkään, että minun muutoin
olisi käynyt hullusti... Soudin satamansuun poikki kapteeni
Jimin ruuhella. Olen ollut täällä tunnin ajan. Tule -- lähdetään
kävelemään. Minä en voi seistä hiljaa. Oi, Anna!
-- Leslie, rakkaani, kuinka onkaan laitasi? kysyi Anna, vaikka tuo
kysymys oikeastaan oli täysin tarpeeton.
-- En voi sanoa sinulle mitään -- älä tiedustele... En välittäisi
siitä, vaikka sen tietäisitkin -- päinvastoin se olisi minulle
mieleen -- mutta en voi sanoa sitä sinulle -- enkä kenellekään
muulle... Varmaankin on pääni ollut sekaisin -- ja nyt tuntuu niin
oudolta, kun pitää jälleen koettaa tyyntyä ja saada aivonsa selviksi.
Hän nauroi vihlovan katkeraa naurua. Anna laski kätensä hänen
ympärilleen.
-- Leslie -- onko käynyt niin, että sinä olet ruvennut pitämään Owen
Fordista?
Leslie irroittihe äkkiä hänestä.
-- Kuinka voit tietää sen? huudahti hän kiihkeästi. -- Anna, mistä
olet saanut tietää sen? Onko se kasvoissani kirjoitettuna jokaisen
luettavaksi? Onko se todellakin niin ilmeistä?
-- Ei, ei, älä pelästy! Minä -- en voi sanoa sinulle, millä
tavoin olen saanut tietää sen... Tulin vain ajatelleeksi sitä
mahdollisuutta, rakkaani... Leslie, älä katso minuun tuolla tavoin!
-- Halveksitko sinä minua? kysyi Leslie hiljaisella,
liikutetulla äänellä. -- Pidätkö minua katalana, velvollisuudestaan
välittämättömänä ihmisenä? Vai pidätkö minua ainoastaan mielipuolena,
joka olisi teljettävä lukkojen taa?
-- En kumpanakaan. Leslie, rakas ystäväiseni, puhukaamme hiukan
järkeä keskenämme, kuten voisimme tehdä jokaisessa muussa elämän
vakavassa tilanteessa. Sinä olet huolinesi sulkeutunut hiukan
liiaksi omaan itseesi, ja siten on elämänkatsomuksesi saanut hiukan
sairaalloisen sävyn. Sinä tiedät, että sinulla on taipumusta
tuonlaiseen umpimielisyyteen, ja olet kerta kaikkiaan luvannut
minulle taistella sitä vastaan.
-- Mutta tiedätkös -- on niin -- niin nöyryyttävää rakastaa häntä --
hänen pyytämättään rakkauttani -- ja kun en minä itse ole vapaa enkä
oikeutettu rakastamaan ketään! sanoi Leslie haikeasti. -- Se juuri
saattaa minut tuntemaan häpeätä...
-- Siihen ei sinulla ole mitään aihetta! Mutta olen suruissani siitä,
että sinä olet kiintynyt Oweniin, sillä nykyisellään tulevat asiat
saattamaan sinut yhä onnettomammaksi.
-- Tuo tunne ei ole ollut sellainen, jonka huomaisi vähitellen
kasvavan ja jota voisi varoa -- jos nimittäin on omaatuntoa, jatkoi
Leslie alkaen kulkea levottomasti rantaa pitkin. -- En käsittänyt
ollenkaan, kuinka laitani oli... Mutta sitten tuli päivä --
viikkokausi sitten -- jolloin hän sanoi minulle, että kirja oli
valmis ja että hänen täytyisi pian lähteä pois. Silloin -- silloin
oli kuin silmäni olisivat auenneet ja minä oivalsin tilani. Minusta
tuntui kuin olisin saanut voimakkaan iskun. En sanonut mitään --
puhekykyni petti -- en saanut sanaakaan esiin enkä tiedä miltä
näytin... Oi, minä menehtyisin häpeään, jos minun täytyisi ajatella,
että hän ymmärsi kaikki... tai edes aavistikaan, miten asiat olivat...
Anna kulki vaieten, mieli surullisena. Hänenhän täytyi pitää
Owenille antamansa vaitiolon lupaus. Leslie puhui edelleen,
kiihkeästi ja nopeaan, ikäänkuin hänelle olisi tuottanut helpotusta
saada avata sydämensä.
-- Olen ollut niin onnellinen koko tämän kesän, Anna -- onnellisempi
kuin koskaan ennen elämässäni. Luulin sen johtuvan siitä, että kaikki
oli selvillä sinun ja minun välilläni ja että sinun ystävyytesi
teki elämäni niin rikkaaksi ja ihanaksi. Olinhan tosin siinä
osittain oikeassa, -- mutta kokonaan ei syy ollut siinä -- ah ei, ei
likimainkaan... Nyt tiedän, miksi kaikki on kuin muuttunutta... Ja
nyt on kaikki ohi -- nyt hän on poissa... Kuinka voin elää, Anna?
Kun tänä aamuna palasin kotiin, saatettuani hänet asemalle, tuntui
minusta elämäni kolkko tyhjyys melkein surmaniskulta.
-- Kun on kulunut vähän aikaa, ei se enää tunnu niin raskaalta, sanoi
Anna, joka aina tunsi niin lämmintä osanottoa ystäviänsä kohtaan,
että hänen oli vaikea puhua luontevasti ja sujuvasti lohdun sanoja.
Muutoin oli hänellä vielä tuoreessa muistissa, kuinka parhaimmitenkin
tarkoitetut lausunnot olivat loukanneet häntä silloin, kun hän itse
oli surun murtama, ja hän pelkäsi rikkovansa ystäväänsä kohtaan
samalla tavoin.
-- Luulen päinvastoin, että tulen tuntemaan sen aina raskaammin,
sanoi Leslie toivottomalla äänensävyllä. -- Minullahan ei ole mitään
tulevaisuudentoivoa. Päivä koittaa toisensa jälkeen -- mutta hän ei
palaa -- ei palaa koskaan! Oi, kun ajattelen, etten saa nähdä häntä
enää koskaan, on kuin suuri ja julma käsi tarttuisi sydänjuuriini
ja tempoisi niitä ja punoisi ne sekaisin... Kerran, kauan sitten,
haaveksin rakkaudesta ja kuvailin silloin mielessäni, että se olisi
autuaallisen ihana tunne -- ja nyt se on tällaista... Matkustaessaan
pois eilisaamuna hän oli niin kylmä ja välinpitämätön. Hän sanoi:
"Hyvästi, rouva Moore", niin kalsealla äänellä kuin emme olisi olleet
edes ystäviäkään -- kuin en merkitsisi hänelle kerrassaan mitään.
Tiedänhän kyllä, etten merkitsekään -- enkä edes tahtoisikaan,
että hän pitäisi minusta -- siitä tämä kaikki vain kävisi yhä
sietämättömämmäksi -- mutta olisi hän sentään voinut olla hiukan
ystävällisempi!
-- Oi, jospa Gilbert tulisi! ajatteli Anna.
Hän tunsi mitä lämpimintä sääliä Leslietä kohtaan, mutta hänenhän
täytyi välttää kaikkea, mikä voisi ilmaista Owenin hänelle uskoman
salaisuuden. Hän tiesi, miksi nuo jäähyväiset olivat muodostuneet
niin kylmiksi -- miksi ne eivät edes tulkinneet emännän ja
täysihoitolaisen välillä vallinnutta hyvää toveruutta -- mutta
sitähän hän ei voinut sanoa Leslielle.
-- Minä en voi sille mitään, Anna -- en tosiaankaan voi sille mitään,
sanoi Leslie parka.
-- Tiedän sen kyllä.
-- Olenko sinun mielestäsi tehnyt itseni syypääksi suureen
kataluuteen?
-- En voisi soimata sinua ainoallakaan sanalla.
-- Ja kuule -- ethän kerro tästä Gilbertille?
-- Mutta Leslie! Voitko todellakin luulla, että tekisin sen?
-- Ah, en tiedä. Te kaksi, Gilbert ja sinä, voitte tuntea niin
erikoista luottamusta toisiinne... Minusta tuntuisi aivan
luonnolliselta, että sinä kertoisit hänelle kaikki.
-- Kerron hänelle kyllä kaikki, mikä koskee minua itseäni. Mutta
hyvien ystävieni salaisuuksia en minä kerro.
-- Minusta olisi aivan sietämätöntä tietää, että hän olisi
selvillä tästä. Mutta olen iloinen siitä, että sinä tiedät sen.
Tuntisin itseni aivan rikolliseksi, jos salaisin jotakin sinulta.
Toivottavasti täti Cornelia ei pääse tähän käsiksi... Väliin minusta
tuntuu kuin hänen hirveät, kiltit, ruskeat silmänsä näkisivät aina
sieluni syvyyteen saakka... Oi, minä toivoisin, ettei sumu koskaan
hälvenisi, jotta saisin piiloutua siihen ainaiseksi, turvaan
jokaiselta elävältä olennolta... En käsitä, kuinka voin enää elää!
Tämä kesä on lahjoittanut minulle niin paljon. Tuo kammottava
yksinäisyydentunne ei ole paneutunut hetkeksikään mieleeni. Ennen
Owenin tuloa oli minulla väliin hyvin vaikeita hetkiä -- kun olin
käynyt tervehtimässä Gilbertiä ja sinua ja minun sitten oli palattava
kotiin. Te kaksi käytte aina tietänne yhdessä, mutta minä -- minä
saan käydä yksin...
Owenin tultuahan me aina palasimme yhdessä kotiin illoin -- ja
me nauroimme ja juttelimme aivan kuten sinä ja Gilbert -- eikä
minulla enää ollut tuollaisia yksinäisiä hetkiä, jolloin mieltäni
kalvoi kateus muita kohtaan... Ja entä nyt! Olen ollut houkkio ja
haaveksinut houkkion tavoin... Mutta nyt olen hereillä. Ja nyt olen
myöskin sanonut kaikki sanottavani -- enkä koskaan enää aio vaivata
sinua tällä asialla.
-- Tässä tulee Gilbert, ja nyt sinä lähdet täältä meidän mukanamme,
sanoi Anna, jonka oli mahdoton jättää Leslie parka harhailemaan
yksin hietarannalla tuollaisena iltana ja sellaisessa mielentilassa.
-- Meillä on veneessämme hyvin tilaa kolmelle, ja sinun veneesi me
otamme matkaamme.
-- Niin, minä saanen jälleen ruveta viidenneksi pyöräksi, sanoi
Leslie parka nauraen katkerasti. -- Suo anteeksi, Anna, tuo oli
ilkeätä puhetta... Tietenkin minun pitäisi olla kiitollinen -- ja
niin olenkin -- siitä, että minulla on kaksi hyvää ystävää, jotka
ottavat minut kolmanneksi liittoonsa. Älä välitä siitä, että suuni
puhuu tylyjä sanoja! Mutta minusta on kuin koko olentoni olisi
hellänä, ja kaikki tuottaa minulle kipua...
-- Leslie oli kovin vähäpuheinen tänä iltana -- eikö sinustakin?
sanoi Gilbert, kun Anna ja hän olivat tulleet kotiin. -- Mitä ihmettä
hän teki yksin rannalla tässä usmassa?
-- Hän oli väsyksissä -- ja hänenhän on tapana mennä rantaan illalla,
kun Dick on päivän kuluessa ollut erikoisen rasittava.
-- Onpa tosiaankin suunnaton vahinko, ettei hän jo aikoja sitten
tavannut tuollaista siivoa miestä kuin Ford, jonka kanssa hän olisi
voinut mennä naimisiin, sanoi Gilbert miettiväisesti. -- Nuo kaksi
olisivat varmaankin soveltuneet erinomaisen hyvin yhteen, vai mitä
arvelet?
-- Hyvä Jumala, Gilbert, rupeatko sinäkin nyt naimiskauppoja
välittämään! On kauheata, kun miehet sekaantuvat sellaiseen,
huudahti Anna hieman kiivaasti, peläten, että Gilbert iskisi suoraan
totuuteen, jos jatkaisi samaa uraa.
-- Rakas Anna-tyttöseni, en suinkaan aio toimittaa ihmisiä yhteen --
minä en koskaan sekaannu ihmisten rakkaus- ja avioliittoasioihin,
sanoi Gilbert, hieman ihmeissään Annan puheensävystä. -- Ajattelen
vain, millaista olisi voinut olla.
-- Jätä sinä tuollaiset ajatukset! Sellaisen tuumiskeleminen on
hukkaanmennyttä aikaa, sanoi Anna. Sitten hän lisäsi äkkiä:
-- Oi Gilbert, jospa kaikki ihmiset voisivat olla niin onnellisia
kuin me!
XXVIII.
MINKÄ MITÄKIN.
-- Olen tässä lueskellut kuolinilmoituksia, sanoi neiti Cornelia,
laskien sanomalehden kädestänsä ja ryhtyen jatkamaan käsityötänsä.
Marraskuun kolean taivaan alla leveni merenlahti mustanharmaana
ja synkkänä, ja rantoja huuhtelivat valkoiset, pauhaavat hyrskyt.
Akkunalevylle oli myrsky lennätellyt yhteentahmaantuneita märkiä,
kuihtuneita lehtiä. Mutta sisällä tuossa pienessä talossa rätisi
hauska takkavalkea, ja Annan sanajalat ja kurjenpolvet upeilivat
vihreinä ja rehevinä.
-- Täällä sinun luonasi vallitsee aina kesä, oli Leslie sanonut
eräänä päivänä. Ja kaikilla, jotka olivat käyneet haavemajassa, oli
juuri sama tunne.
-- Tämähän on kauheata -- ihmisiä kuolee varmaankin nykyisin kuin
kärpäsiä, jatkoi täti Cornelia. -- Tässä on nyt Päivälehdessä enemmän
kuin kaksi palstaa kuolinilmoituksia, ja minä luen aina jok'ikisen
rivin. Se on minun huvejani, varsinkin kun surevaiset liittävät
loppuun jonkin tunteellisen omatekoisen runon. Tässä saat kuulla
oikein kauniin:
"On työtä, vaivaa elo hälle ollut laaksossa tässä kyynelten.
Nyt levon ainaisen hän vihdoin saanut on asunnossa autuuden."
-- Tässä on tietysti taas kysymyksessä tuollainen kurja kidutettu
vaimoraukka. Rohkeneeko sitten joku vielä väittää, ettei tällä
saarella tavata runoilijalahjoja! Oletko huomannut, Anna, kuinka
paljon rakkaita ja hellästi kaivattuja ihmisiä kuolee? Oikein
se herättää sääliä. Tässä on kymmenen kuolinilmoitusta, ja
pyhimyksiä ja esikuvia ovat ne kaikki olleet, yksin miehetkin. Yksi
niistä on Peter Simson-vanhus -- "suuri ystäväpiiri suree hänen
ennenaikaista poismenoansa". Tuo kuuluu muhkealta! Anna, tuo ukko
oli kahdeksankymmenen vuoden vanha, ja kaikki, jotka hänet tunsivat,
olivat jo kolmekymmentä vuotta toivoneet hänen kuolemaansa. Lue
kuolinilmoituksia, kun olet alakuloisella mielellä, rakas lapseni
-- varsinkin ilmoituksia ihmisistä, jotka tunnet -- ja jos sinulla
on vähääkään taipumusta leikillisyyteen, niin voin vakuuttaa, että
ne vaikuttavat sinuun perin virkistävästi. Ja tiedätkös, Anna!
Vanhapiika minä olen ja sinä tulen varmaankin aina pysymään, mutta
minulle tuottaa niin miellyttävän tunteen se tieto, etten tule
koskaan olemaan kenenkään miehen "jälkeenjättämä".
-- Minustakin se on ruma sana, sanoi Anna nauraen. -- Avonlean
kirkkotarha on täynnä vanhoja hautakiviä, jotka ovat pyhitetyt
jonkun miehen "jälkeenjääneen vaimon muistolle". Minun täytyy aina
ajatella jotakin madon tai koin syömää. Samaten olisi minusta myöskin
jo aika lakata nimittämästä elotonta ruumista "jäännökseksi".
Hyi, minua aivan puistattaa, kun kuulen hautajaisissa toimitsijan
sanovan: "Ne, jotka tahtovat nähdä vainajan maalliset jäännökset,
tehkööt hyvin ja tulkoot tätä tietä!" Minusta tuntuu kuin minua
kutsuttaisiin katsomaan jäännöksiä ihmissyöjien pidoista.
Tarkoitan, että heillä olisi ollut vähän tanakampaa ruokaa kuin
hiukan lähetyssaarnaaja-leikkelettä. -- Mutta nyt muistan muutaman
seikan! Minä sain eilen kirjeen herra Owen Fordilta, ja hän lähetti
kunnioittavimmat terveisensä.
-- Paljon kiitoksia -- hyvät ovat olemassa ja yhtä hyvä olisi
ilmankin, sanoi neiti Cornelia tylysti.
-- Miksi ihmeessä sanot niin, täti? ihmetteli Anna. -- Luulin sinun
pitäneen hänestä.
-- Miksikä ei, pidinhän kyllä hänestä -- tavallaan. Mutta en anna
hänelle koskaan anteeksi sitä, mihin hän on syypää Lesliehin
nähden. Nyt tuo lapsiparka kärsii sydämentuskia hänen tähtensä --
ikäänkuin hänellä ei olisi ollut tarpeeksi huolia ennestään -- ja
mies tietenkin kävelee Torontossa yhtä iloisena ja onnellisena kuin
konsanaan. Mutta sellaisia ne ovat.
-- Mutta täti kulta, kuinka sinä olet päässyt tuosta selville?
-- Rakas lapsi, onhan minulla silmät päässä. Ja minähän olen
tuntenut Leslien aina siitä saakka, kun hän oli pieni lapsi. Hänen
kasvoillansa on tänä syksynä näkynyt uusi alakuloisuuden ja tuskan
ilme, enkä ole epäillyt hetkeäkään, ettei syypäänä siihen olisi
juuri herra kirjailija. En voi ikinä antaa itselleni anteeksi, että
toimitin hänet tänne. Mutta en voinut aavistaa, että hän olisi
sentapainen mies kuin hän oli. Ajattelin, että hän olisi juuri noita
samoja miesolentoja, joita Lesliellä aina on ollut kesäisin --
ylvästeleviä ja itserakkaita nuoria hölmöjä, joista Leslie ei ole
välittänyt rahtuakaan... Eräs niistä koetti saada hänen kanssaan
alkuun hieman hauskaa armastelua, mutta silloin Leslie torjui hänet
tyköään kaikella tarpeellisella tarmolla, niin että hän loppukesän
pysyi siivolla. En voinut siksi ajatellakaan, että mitään vaaraa
olisi tarjona.
-- Älä suinkaan anna Leslien saada vihiäkään siitä, että tiedät hänen
salaisuutensa, sanoi Anna nopeasti. -- Luulen, että siitä koituisi
hänelle uutta tuskaa.
-- Varjelkoon, hyvä ystävä! Onhan minulla toki senverran
hienotunteisuutta... Ne ovat oikea synninrangaistus, kaikki nuo
miehet! Ensiksi on _yksi_ niistä turmellut Leslien koko elämän, ja
nyt tulee toinen samaa joukkuetta täydentämään kurjuuden. Tiedätkö,
tämä meidän maailmamme on sentään kauhea!
-- Maailmassa seikka moni huolta meill' jos tuottavi, uskomme ett'
kaitselmus kaikk' parhaaksemme johtaapi, tuumiskeli Anna.
-- Niin, voithan huviksesi kuvitella sitä! Ainakin pitäisi silloin
olla kysymyksessä sellainen maailma, joka on kemiallisesti puhdas
kaikesta miesväestä, sanoi täti Cornelia synkästi.
-- Mitä tuo inhottava miesväki nyt jälleen on saanut aikaan? kysyi
Gilbert, joka samassa tuli huoneeseen.
-- Harmia -- oikein ilkeätä kiusaa. Mitä muuta ne koskaan saavatkaan
aikaan?
-- Eevahan ensiksi puraisi hampaansa omenaan, neiti Cornelia.
-- No, mutta kukas poimi omenan ja tarjosi ja kehuskeli sitä hänelle?
Se oli muuan uroseläin, vastasi neiti Cornelia, vahingoniloa
äänessään.
Tohtori Gilbert jäikin ymmälle vastaukseen nähden.
Voitettuaan ensimmäisen kiihkeän epätoivonsa huomasi Leslie,
ettei sentään ollut aivan mahdotonta elää edelleen -- kuten
meidän useimmiten käy, riippumatta siitä, minkälainen vaiva meitä
ahdistaa. Voi väliin käydä niinkin, että hänellä oli oikein hauskaa
istuessaan haavemajassa tuon pienen iloisen piirin keskuudessa.
Mutta jos Anna ehkä oli toivonut, että Leslie unohtaisi Owen Fordin,
olisi hän huomannut erehdyksensä nähdessään tuon aran, kaihoisan
katseen, joka aina tuli Leslien silmiin heti kun Owen Fordin nimi
mainittiin. Hellän myötätuntonsa pakottamana Anna aina kertoi
Leslien läsnäollessa kapteeni Jimille tai Gilbertille uutisia Owenin
kirjeistä. Niitä tuli hänelle varsin usein. Silloin Leslie vuoroin
punehtui ja kalpeni, ja hänen herkät piirteensä ilmaisivat varsin
selvästi mielenliikutuksen, joka sellaisina hetkinä valtasi hänet.
Mutta Leslie itse ei maininnut hänestä Annalle enää sanaakaan, pitäen
siten sankarillisella lujuudella lupauksen, jonka oli antanut hänelle
hietarannikolla tuona muistorikkaana iltana.
Eräänä päivänä kuoli Leslien vanha koira, ja hän suri sitä katkerasti.