Usein olen miettinyt, että missähän opettajan jälkeläiset mahtanevat
asua. Tiesin, että meidän saarellamme ei ole ketään heistä. Alice
-- Alice -- ensimmäinen lapsi, joka tuli maailmaan tuossa pienessä
talossa! Ei koskaan pieni lapsi ole tuottanut suurempaa iloa! Häntä
olen keinutellut käsivarsillani sadat kerrat! Kun hän alkoi opetella
tepastelemaan omin neuvoin, olin minä mukana häntä tukemassa. Minusta
on kuin näkisin edessäni hänen äitinsä kasvot, hänen katsoessaan
pienokaiseen -- ja siitä on nyt melkein kuusikymmentä vuotta.
Elääkö äitinne vielä?
-- Ei, hän kuoli minun poikasena ollessani.
-- Vai niin, vai kadotitte te kiltin äitinne niin varhain... Mutta
olipa tosiaankin hauska tavata teitä! Tunnen oikein nuortuneeni
sen johdosta. Tällaisia pieniä sydämenvahvikkeita saan minä vähin
rouva Blytheltä -- hänellä on erityinen taito keksiä sellaista, mikä
tuottaa ukolle iloa.
Kapteeni Jimin mielenkiinto lisääntyi yhä, hänen kuullessaan Owen
Fordin olevan "kynäniekka" -- kuten kapteeni sanoi. Hän loi häneen
katseita sellaisia, kuin olisi hän ollut yliluonnollinen olento. Hän
tiesi kyllä, että Annakin kirjoitteli hiukan, mutta tuota seikkaa
ei hän ollut koskaan käsitellyt vakavalta kannalta. Kapteeni Jimin
mielestä naiset olivat viehättäviä olentoja, joiden piti saada
äänioikeus ja kaikkea muuta hyvää, mitä he voivat toivoa, mutta hän
ei uskonut heidän osaavan esityksessään noudattaa johdonmukaisuutta.
-- Ajatelkaa nyt tuotakin romaania "Rakkauden harhatiet", sanoi
hän kerrankin. -- Tekijä on nainen ja katsokaas, hän on venyttänyt
sadaksikolmeksi luvuksi sen, minkä olisi hyvin voinut kertoa
kymmenessä. Kirjoituskiihkoinen nainen ei tiedä koskaan, milloin
hänen olisi lopetettava -- juuri Siinä on pahin paikka... Hyvän
kirjailijan tunnusmerkki on juuri se, ettei hän lavertele liikoja.
-- Herra Ford haluaisi kuulla muutamia teidän hauskoista jutuistanne,
kapteeni Jim, sanoi Anna. -- Kertokaa hänelle kapteenista, joka tuli
hulluksi ja kuvitteli olevansa lentävä hollantilainen.
Tuo oli kapteeni Jimin paras juttu. Siinä oli milloin kauhua, milloin
pilaa, ja vaikka Anna jo oli kuullut sen useita kertoja, nauroi hän
yhtä makeasti ja tunsi selässään yhtä viehkeitä kylmänväreitä kuin
konsanaan Owen Ford. Sitten seurasi muitakin juttuja, sillä nyt oli
kapteenilla mielensä mukainen kuulijakunta. Hän kertoi, kuinka eräs
höyrylaiva kerran ajoi kohden hänen alustaan ja oli vähällä upottaa
sen, kuinka malaijilaiset merirosvot sitä ahdistelivat, kuinka valkea
siellä pääsi vahoilleen, miten hän oli auttanut erään valtiollisen
vangin pakoon muutamasta etelä-afrikkalaisesta tasavallasta, kuinka
hän eräänä syksynä oli kärsinyt haaksirikon Magdalena-saarten
luona ja joutunut jäämään sinne talveksi, kuinka tiikeri oli hänen
laivassaan päässyt irti häkistään, kuinka miehistö oli kapinoinut ja
jättänyt hänet asumattomaan saareen... Useita muitakin juttuja kertoi
vielä kapteeni Jim -- surunvoittoisia, lystikkäitä, eriskummaisia.
Meren salaperäinen vetovoima, kaukaisten maiden ja seikkailujen
houkuttele vaisuus, suurkaupunkien kirjava vilinä kuvastui eloisan
havainnollisesti kuulijoiden mieliin. Owen Ford kuunteli pää
käden varassa, pitäen kehräävää Ensi perämiestä polvellaan ja
silmät loistavin katsein kiinnitettyinä kapteeni Jimin järeihin,
päivettyneihin kasvoihin, joiden ilme kertomisen kestäessä oli niin
virkeän vaihteleva.
-- Eikö herra Ford voisi saada nähdä teidän elämänvaiheitanne,
kapteeni Jim? kysyi Anna, kun kapteeni lopuksi selitti kertoneensa
kerrottavansa.
-- Eihän hänellä siitä voi olla mitään huvia, sanoi kapteeni Jim
vaatimattomasti.
Itse asiassa oli hänen hartain toivomuksensa saada ottaa esille tuo
paksu pinkka.
-- Minua huvittaisi suuresti saada nähdä muistiinpanonne, kapteeni
Boyd, sanoi Owen. -- Jos ne olisivat vain puoleksikaan niin
ihmeellisiä kuin teidän suulliset kertomuksenne, olisivat ne minusta
perin mielenkiintoisia.
Kapteeni Jim kursaili vastaan vielä hetken aikaa, mutta veti sitten
elämänvaiheensa esiin vanhasta merimiesarkusta ja ojensi pinkan
Owenille.
-- Teidän käy kyllä vaikeaksi ottaa selkoa minun töherryksistäni,
sanoi hän. -- Koulunkäyntini on ollut vähissä. Nuo muistiinpanot
olen oikeastaan kirjoittanut vain pikku sukulaiseni Joen huviksi.
Hän on aina niin halukas kuulemaan kertomuksia. -- Eilen kun minä
juuri hilaan veneestäni kymmenkiloista turskaa, tulee hän minun
luokseni ja sanoo ilme nuhtelevana: "Setä, eikö turska ole järjetön
luontokappale?" Olin näet sanonut hänelle, että järjettömille
luontokappaleille pitää olla kiltti eikä niille saa tehdä pahaa
millään tavalla. Jouduin nyt oikein ymmälle ja sopertelin jotakin
sentapaista, että eläimet, jotka kelpaavat syötäviksi, muka
muodostavat ikäänkuin poikkeuksen, niin että jos ei anna niiden
kiusaantua tarpeettomasti, niin sopii niitä kyllä pyydystää...
Mutta Joea ei tuo selitys näyttänyt tyydyttävän, enkä minä ollut
tyytyväinen itsekään... Ah, kuinka saakaan olla varovainen sen
suhteen, mitä sanoo lapsille -- ne kyllä pitävät silmällä, käykö
opetus ja elämä yhteen. Ne näkevät aivan ihmisen lävitse...
Puhuessaan kapteeni Jim piti koko ajan silmällä Owen Fordia, joka
tarkasti hänen elämänvaihekirjaansa. Ja kun hän hetken kuluttua
huomasi vieraansa vaipuneen sen lukemiseen, meni hän salavihkaa
hymyillen astiakaappinsa luo ja alkoi ottaa esille teekuppeja sekä
laittaa vettä tulelle. Owen Ford erosi kirjastansa vastenmielisesti
kuin saituri kultamöhkäleestä -- mutta pianhan tee oli juotu
ja silloin hän kävi jälleen käsiksi kirjaan yhä lisääntyvällä
mielenkiinnolla.
-- Sopiihan kirja ottaa kotiinkin, sanoi kapteeni Jim, ilmaisematta
mitenkään, että tuo paperipinkka oli hänen kallein aarteensa. --
Minun täytyy mennä rantaan vetäisemään veneeni hiukan ylemmäksi.
Nyt nousee pian tuuli. Aurinko laskee pilviin ja ilmassa vallitsee
jonkinmoinen levottomuus. En pidä noista pilvimöykäleistä.
Owen Ford tuli hyvin iloiseksi luvasta, että hän sai ottaa kirjan
mukaansa kotiin. Heidän kulkiessaan rantaniittyjen poikki kertoi Anna
hänelle Margaretasta, jonka kapteeni oli menettänyt.
-- Hän on omintakeinen ja miellyttävä henkilö, tuo vanha kapteeni,
sanoi Owen Ford. -- Kuinka paljon hän onkaan nähnyt ja kokenut!
Hänellähän on ollut enemmän seikkailuja viikkokauden kuluessa kuin
meillä muilla koko elämässämme. Luuletteko tosiaankin, että kaikki,
mitä hän kertoo, on _totta_? Puhutaanhan "laivurijutuista"...
-- Hän puhuu kyllä totta. Olen vakuutettu, ettei kapteeni Jim
ikinä valehtelisi -- hän ei edes liioittelekaan... Voivathan tämän
seudun ihmiset todistaa, että todellakin on ollut niin, kuten hän
kertoo. Aivan viime aikoihin saakka on täällä elänyt hänen vanhoja
tovereitaan hänen merimies-ajoiltaan. Hän on viimeisiä noista vanhan
kansan merikapteeneista. Se ihmislaatu on jo melkein hävinnyt
maailmasta.
XXV.
KIRJA SAADAAN AIKAAN.
Seuraavana aamuna tuli Owen Ford pieneen valkoiseen taloon peräti
innostuneena ja haltioissaan.
-- Rouva Blythe, tämähän on ihmeellinen kirja -- se on oikein
liikuttanut mieltäni... Jos saisin pitää sen ja käyttää aineistoa
romaanin aiheeksi, luulisin saavani kokoon teoksen, jonka
ehdottomasti täytyisi herättää huomiota. Luuletteko, että kapteeni
Jim suostuisi siihen?
-- Vielä sitä kysytte! Olen vallan varma, että hän olisi siitä
ihastuksissaan, huudahti Anna. -- Voin tunnustaa, että minulla oli
jotakin sentapaista mielessäni, kun eilen illalla otin teidät mukaani
hänen luoksensa. Kapteeni Jim on aina toivonut, että hän löytäisi
jonkun, joka voisi esittää hänen elämänvaiheensa.
-- Tulisitteko tänä iltana minun kanssani majakalle, rouva Blythe?
Puhun itse hänen kanssaan noista muistiinpanoista, mutta olisin
kiitollinen, jos te sanoisitte hänelle, että olette kertonut minulle
Margaretasta, jonka hän menetti, ja kysyisitte, saisinko liittää tuon
aiheen romantillisena lisänä varsinaisiin seikkailukuvauksiin.
Kapteeni Jim oli ylen ihastunut, kun Owen Ford esitti hänelle
tuimiansa. Vihdoinkin hänen ihanin unelmansa toteutuisi ja hänen
elämänvaiheensa lähtisivät maailmalle -- muodossa, jossa varmaankaan
ei olisi mitään moitteen varaa. Häntä ilahdutti myöskin, että hänen
Margaretansa tarina liitettäisiin niihin.
-- Sillä tavoin hänen nimensä säästyy unhoon joutumasta, sanoi hän
kaihomielisesti. -- Te pystytätte hänelle kauniin muistomerkin.
-- Työskentelemme yhdessä, ehdotti Owen. -- Kertomuksen sielu ja
henki on teidän antamanne, minä muovaelen vain sen ulkonaisen verhon.
Oi, kuinka erinomaisen kirjan me yhdessä laadimmekaan, kapteeni Jim.
Ja ryhdymme heti työhön.
-- Ja ajatelkaas, että elämänvaiheitteni kirjoittajaksi tulee
opettajan tyttärenpoika! huudahti kapteeni Jim. -- Poikaseni,
isoisäsi oli minun rakkain ystäväni! Kukaan ei mielestäni vetänyt
hänelle vertoja. Nyt vasta käsitän, miksi minun on täytynyt odottaa
niin kauan. Kirjaa ei saanut kirjoittaa kukaan muu kuin oikea
mies. Sinä kuulut tänne, olet meikäläisiä -- sinussa elää tämän
vanhan pohjoisen rannikon sielu -- sinä olet ainoa, jolla on kykyä
kirjoittaa tuo kirja.
Päätettiin, että pieni huone, joka sijaitsi majakan suuren
arkihuoneen vieressä, tulisi Owenin työhuoneeksi. Hän tarvitsi
kirjoittaessaan kapteeni Jimin lähettyvillään saadaksensa häneltä
yksityiskohtaisia tietoja merimiesten elämästä ja käsitemaailmasta,
johon hän ei juuri ollut perehtynyt.
Jo seuraavana aamuna ryhtyi Owen työhön ja hän syventyi siihen
täydellä hartaudella. Ja mitä kapteeni Jimiin tuli, oli hän sinä
kesänä seitsemännessä taivaassa. Pieni huone, missä Owen istui
kirjoittamassa, tuntui hänestä pyhätöltä. Owen neuvotteli kapteeni
Jimin kanssa useista seikoista, mutta käsikirjoitusta ei hän tahtonut
näyttää hänelle.
-- Ei, setä saa odottaa, kunnes se ilmestyy painosta, hän sanoi. --
Kun saa kaikki yhtaikaa, tuottaa se paljon suurempaa iloa.
Owen tutki noiden ihmeellisten "elämänvaiheitten" aarteistoa ja
käytti sitä hyväksensä aivan mielensä mukaan.
Turman omaksi joutunut Margareta oli alati hänen ajatuksissaan, ja
hän viipyi niin hellien tuossa aiheessa, että tyttönen pian kuvastui
hänelle elävänä olentona. Sitä mukaa kuin kirja edistyi ja tuon
runollisen juonen käsittely kehkeytyi aina taiteellisemmaksi, sai se
hänet täydellisemmin lumoihinsa, ja hän työskenteli kuumeentapaisella
innolla. Hän antoi Annan ja Leslien lukea käsikirjoituksen
ja lausua siitä arvostelunsa. Ja teoksen loppuluku, missä
kirjailijan kyky antaa omaperäisten, hellällä kädellä muovailtujen
ihmisolentojen vertauskuvallisesti edustaa voimaa, kärsimystä, onnea,
saavutti suurimman täydellisyytensä -- näin lausuivat sittemmin
ammattiarvostelijat -- oli laadittu Leslien esittämän suunnitelman
mukaan.
Annalle tuotti alati uutta iloa ajatus, että hänen tuumansa oli
toteutunut noin erinomaisella tavalla.
-- Heti ensi näkemältä huomasin, että Owen Ford olisi juuri omansa
tuohon tehtävään, sanoi hän Gilbertille. -- Hänen kasvoissaan
näin sekä leikillisyyden että tunteen valtavuuden ilmeen, ja ne
molemmat -- yhdessä kirjallisten taipumusten kanssa -- olivat
tarpeen sellaisen kirjan luomiseen. Hänellä oli kaikki onnistumisen
edellytykset.
Owen Ford teki tavallisesti työtä aamupäivällä. Iltapäivät hän vietti
enimmäkseen kävelyretkillä tai huvimatkoilla nuoren avioparin kanssa.
Usein seurasi Leslie mukana, sillä kapteeni Jim otti väliin Dickin
huostaansa vapauttaaksensa Leslien hänestä hetkiseksi. He soutelivat
lahdella tai jotakin noita kolmea lahteen laskevaa kaunista jokea
pitkin, he paistoivat kivillä herkullisia sinisimpukoita ja poimivat
lehdoista mansikoita. He pyydystivät kapteeni Jimin kanssa turskia
ja ampuivat rantaniityillä kurmitsoita ja lahtien kaislikosta
sorsia -- tai ainakin tekivät sitä herrat. Illoin he käyskentelivät
kärsämöitten koristamilla alanteilla kullanhohtoisen kuun valossa tai
he istuivat pienen valkoisen talon vierashuoneessa, minne viileän
merituulen käydessä usein tehtiin valkea ajopuista. Ja he juttelivat
kaikista niistä tuhansista seikoista, joista onnelliset, vilkkaat ja
lahjakkaat nuoret ihmiset keksivät jutella.
Aina siitä päivästä saakka, jolloin Leslie oli tehnyt tunnustuksensa
Annalle, oli hän ollut kuin toinen ihminen. Hänen entisestä
kylmäkiskoisuudestaan ja umpimielisyydestään ei näkynyt jälkeäkään,
katkeruus, jota hän ennen ei ollut aina voinut tukahduttaa, oli
häipynyt olemattomiin. Oli kuin nuo onnelliset tyttövuodet, jotka
olivat menneet häneltä hukkaan, olisivat palanneet jälleen, hänen
nyt jo kypsyttyään naiseksi. Hän oli kuin täyteen kukoistukseen
puhjennut hehkuva, tuoksuva kukka. Kenenkään nauru ei kajahtanut
iloisemmalta kuin hänen, hänellä oli äkillisimmät, lystikkäimmät
päähänpistot heidän istuessaan yhdessä hämyhetkinä tuona hurmaavana
kesänä. Kun hän ei voinut olla aviopuolisoitten ja Fordin mukana,
tunsivat he kaikki, ettei tunnelma ollut sama kuin Leslien sitä
hallitessa voimakkaalla olennollaan. Uuteen eloon Keräävä henki
vuodatti hehkua hänen kauneuteensa, kuten lampun punavalo kirkastaa
maidonvalkoisen alabasterimaljakon. Oli hetkiä, jolloin Annasta
tuntui kuin olisi Leslietä ympäröivä hohde suorastaan häikäissyt
häntä. Mitä Owen Fordiin tulee, oli hänen kirjansa Margaretalla
tosin tuon kuohuihin vaipuneen tytön pehmoinen ruskea tukka ja
keijukaiskasvot, mutta hänen olentonsa oli Leslie Mooren, sellaisena
kuin se ilmeni noina rauhallisina onnenpäivänä Neljässä tuulessa.
Kaiken kaikkineen muodostui tuosta kesästä muuan noita unohtumattomia
kesiä, joita harvoin suodaan ihmislapsille ja jotka jättävät
jälkeensä runsaan aarteen unohtumattomia muistoja -- kesä sellainen,
jonka ihanteellinen sää, miellyttävät ystävät ja hauska työskentely
saattavat lähentelemään täydellisyyttä siinä määrin kuin on
mahdollista tässä epätäydellisyyden maailmassa.
-- Nyt lähestyy loppu, sanoi Anna itseksensä hieman huokaisten
muutamana syyskuun päivänä, kun kylmä tuuli tuli puhaltaen ja lahden
veden räikeänsininen väritys ilmaisi hänelle, että syksy oli tulossa.
Samana iltana kertoi heille Owen Ford, että hän nyt oli saanut
kirjansa valmiiksi ja että hänen lomansa oli lopussa.
-- Minulla on kyllä vielä paljon viimeistelemistä -- täytyy tarkastaa
koko käsikirjoitus, parannella kieltä, jättää paikoin pois ja lisätä
toisin paikoin, -- mutta oleellisin osa työstä on nyt suoritettu.
Tänä aamuna kirjoitin viimeiset lauseet. Kun nyt vain saan
kustantajan, niin kirja varmaankin voi ilmestyä keväällä.
Owen ei vähääkään epäillyt, ettei hän saisi kustantajaa. Hän tiesi
kirjoittaneensa oivan kirjan -- kirjan, jota odotti suurenmoinen
menestys -- jonka menekki oli taattu. Hän tiesi, että se tuottaisi
hänelle mainetta ja rikkautta, mutta kun hän oli kirjoittanut sen
viimeisen rivin, vaipui hänen päänsä käden nojaan pitkäksi aikaa. Ja
hänen ajatuksensa eivät kohdistuneet oivaan työhön, jonka hän oli
suorittanut.
XXVI.
OWEN FORDIN TUNNUSTUS.
-- Olen niin pahoillani siitä, että Gilbertin täytyi lähteä pois
kotoa, sanoi Anna. -- Se ei ollut autettavissa. Allan Lyonille, joka
asuu The Glenissä, on sattunut jokin vakava tapaturma. Gilbert palaa
varmaankin vasta myöhään. Mutta hän käski minua tervehtämään teitä ja
sanomaan, että hän nousee varhain aamulla ja tulee lausumaan teille
jäähyväiset. Tämä oli tosiaankin harmillista. Susan ja minä olimme
tuumineet, että pitäisimme illalla oikeat vieraspidot.
Hän istui puutarhan lävitse virtaavan puron varrella, pienellä
oksista sommitellulla sohvalla, jonka Gilbert oli valmistanut
hänelle. Owen Ford seisoi hänen edessään nojaten kellastuvan koivun
solakkaan runkoon. Hän oli hyvin kalpea ja hänen kasvoillansa
näkyi jälkiä yönvalvonnasta. Anna silmäili häntä miettien oliko
kesä todellakin vahvistanut hänen voimiansa, siinä määrin kuin oli
toivottu ja odotettu. Oliko hän rasittunut liiaksi kirjan takia? Anna
tuli nyt ajatelleeksi, ettei Ford viime viikolla ollut näyttänyt
oikein hyvin voimiselta.
-- Minuun nähden ei haittaa, että tohtori on poissa, sanoi Owen
vitkaan. -- Tahdoin juuri tavata teitä yksin, rouva Blythe. Minun
täytyy uskoa teille muuan seikka, muutoin pelkään tulevani hulluksi.
Koko viikon olen pyrkinyt rohkaisemaan mieltäni -- katsomaan
kohtaloani kasvoihin... Mutta se ei käy. Tiedän voivani luottaa
teihin -- ja sitäpaitsi -- te tulette minua ymmärtämään. Nainen,
jolla on silmät sellaiset kuin teillä, osoittaa aina ymmärtämystä.
Te olette niitä ihmisiä, jotka vaistomaisesti valitsee uskotuiksensa.
Rouva Blythe, minä rakastan Leslietä. Rakastan! Tuo sana on aivan
liian laimea...
Hänen äänensä petti -- niin voimakas oli hänen vaivoin hillitsemänsä
mielenliikutus. Hän käänsi päänsä toisaanne ja peitti kasvot
käsivarteensa. Koko hänen olentonsa vavahteli. Anna istui hiljaa
ja katsoi häneen, kalpeana ja kauhuissaan. Ei koskaan hän ollut
kuvitellut sellaista... Ja kuitenkin -- kuinka olikaan mahdollista,
ettei hän ollut tullut ajatelleeksi, että voisi käydä niin? Nythän se
tuntui niin luonnolliselta ja mahdottomalta välttää. Hän ihmetteli
sokeuttaan...
Mutta -- mutta -- tuontapaista ei tapahtunut koskaan Neljässä
tuulessa. Kaikkialla muualla voi kyllä tapahtua, että inhimilliset
intohimot kapinoivat yleisiä tapoja ja lakeja vastaan -- mutta ei
täällä... Lesliellä oli ollut täysihoitolaisia monena kesänä, mutta
seuraukset eivät olleet vielä koskaan olleet tällaiset. Mutta nuo
toiset kesävieraat eivät liene olleet Owen Fordin kaltaiset, ja
tuo vilkas, lämminverinen Leslie ei ollut sama ylväs ja luotaan
torjuva olento, joka edellisinä vuosina oli kylmän itsetietoisena
liikuskellut piilipuitten ympäröimässä talossa. Oi, jonkun heistä
olisi pitänyt tulla ajatelleeksi tuota mahdollisuutta! Miksi ei se
ollut pälkähtänyt päähän neiti Corneliallekaan? Neiti Corneliahan
oli muutoin aina niin varuillaan ja valmis nostamaan melua, kun vain
oli kysymys miehistä... Anna tunsi järjetöntä katkeruutta neiti
Corneliaa kohtaan. Sitten hän ikäänkuin voihkaisi sydämessään.
Olihan aivan yhdentekevää, kenen syy onnettomuus oli, -- sehän oli
joka tapauksessa tapahtunut... Ja entä Leslie? Kuinkahan oli Leslien
laita? Hänen takiansa oli Anna niin kovin huolestunut.
-- Tietääkö Leslie tästä, herra Ford? kysyi hän näennäisesti tyynenä.
-- Ei -- ellei hän nimittäin ole aavistanut sitä itsestänsä.
Ettehän toki luule, että minä olisin ollut kyllin katala ja julkea
ilmaistakseni hänelle salaisuuteni, rouva Blythe? En ole voinut olla
rakastumatta häneen -- siinä kaikki -- ja nyt kärsin enemmän kuin
voin kestää.
-- Ja entä hän -- vastaako hän tunteeseenne? kysyi Anna.
Samassa kuin tuo kysymys pujahti Annan huulilta,
tunsi hän, ettei hänen olisi pitänyt sitä tehdä. Owen Ford vastasi
kiihkeästi torjuen:
-- Ei -- ei, tietysti ei. Mutta minä voisin voittaa hänen
rakkautensa, jos hän vain olisi vapaa -- tiedän, että voisin.
-- Leslie pitää hänestä -- ja hän tietää sen, ajatteli Anna.
Ääneen hän sanoi osanottavaisesti, mutta jokseenkin ratkaisevalla
äänensävyllä:
-- Mutta hän ei ole vapaa, herra Ford. Ja ainoa, mitä voitte tehdä,
on, että katoatte hiljaa hänen elämästänsä.
-- Sen tiedän -- sen tiedän, vastasi Owen tuskin kuultavalla äänellä.
Hän istuutui tuolle kotitekoiselle istuimelle ja tuijotti toivotonna
puron keltaisenruskeaan veteen. -- Tiedän kyllä, ettei mitään ole
tehtävissä -- minun on vain sanottava jäykän kohteliaasti: "Hyvästi,
rouva Moore! Kiitoksia kaikesta ystävällisyydestä, jota olette
tänä kesänä osoittanut minulle!" -- juuri kuten olisin sanonut
tuolle toimeliaalle kelpo emännälle, jonka luulin kohtaavani tänne
tullessani. Sitten minä maksan, mitä olen hänelle velkaa, kuten
jokainen muukin kunnon vuokralainen tekisi, ja sitten matkustan
tieheni. Niin perin yksinkertaista on tuo kaikki tyynni! Ei
epäilyksiä -- ei epäröimisiä -- suoraa tietä vain eteenpäin. Ja sitä
tietä tulen käymään, rouva Blythe, -- siihen nähden voitte olla
levollinen! Mutta helpompi minun olisi käydä hehkuvilla raudoilla.
Hänen äänensävynsä saattoi Annan sydämen kuristumaan kokoon tuskasta.
Ja hänen oli niin vaikea sanoa mitään tähän hetkeen soveltuvaa.
Nuhteista ei voinut olla puhettakaan -- hänen neuvojansa ei Owen Ford
ollut pyytänyt -- osanotto kilpistyi voimatonna tuosta hillitystä
epätoivosta. Lämpöinen säälin ja surun tunne täytti hänen povensa.
Kuinka rajattomasti pahoillaan hän oli Leslien tähden! Eivätkö tuon
tyttöparan kärsimykset olisi olleet tarpeeksi suuret ilmankin tätä!
-- Minun ei olisi niin vaikea jättää häntä ja matkustaa täältä pois,
jos hän edes olisi onnellinen, jatkoi Owen yhä edelleen voimakkaan
mielenliikutuksen vallassa. -- Mutta hänhän on kuin elävänä kuollut
-- ajatelkaapa vain, mihin tilaan minä jätän hänet tänne! Se on
juuri kaikkein pahinta. Antaisin henkeni, jos voisin sillä tehdä
hänet onnelliseksi -- enkä voi edes tehdä mitään häntä auttaakseni
-- en mitään. Hän on ainaiseksi kahlehdittu tuohon heikkomieliseen
olentoon, häntä odottaa vain vuosi vuodelta sama sisällyksetön,
eloton, tarkoitukseton elämä. Tulen hulluksi sitä ajatellessani.
Ja minun puolestani täytyy elää elämäni näkemättä häntä koskaan,
mutta tietäen hyvin, mitä hänen on kärsittävä. Se on kauheata...
hirvittävää...
-- Hänen kohtalonsa on hyvin kova, sanoi Anna murheellisesti. -- Me,
hänen ystävänsä, tiedämme kyllä, kuinka säälittävä hänen osansa on.
-- Ja hänellä olisi niin runsaat lahjat elämää varten, jatkoi Owen
kapinoivalla äänensävyllä. -- Hänen kauneutensa on varmaankin
vähäisin hänen saamistaan luonnon antimista -- ja kumminkin hän
on kaunein nainen, minkä ikinä olen nähnyt. Ja ajatelkaa hänen
nauruansa! Koko kesän olen tehnyt parastani houkutellakseni esiin
tuon naurun -- vain saadakseni kuulla sen helmeilevän. Ja entä hänen
silmänsä! Ne ovat yhtä syvälliset ja siniset kuin tuo edessämme
lepäävä merenlahti. En koskaan ole nähnyt sellaisia hohtoisan sinisiä
silmiä. Mutta oletteko koskaan nähnyt hänen tukkansa valloillaan?
-- En. Oletteko te?